Niin olenhan mä käynyt puolitoista vuotta psykologilla..
Nuorten osastolle olisin saanut mennä,ja edelleen pääsisin,kun vain pyytäisin.Kokeilin osastolla oloa viime kesänä,mutta ei se onnistu jos ei halua.. 🤔
Kai mä oon luonteeltani niin sulkeutunut,etten jaksa mitään keskusteluja liian tiheästi.. ja ilmeisen hyvä vakuuttamaan asioita,sainhan puhuttua itseni nytkin vain kotiin kun psykologi pitää lomaa..Seuraava kerta psykologille onkin vasta 10.8..En vain tiedä mitä tästä tulee..Jatkuvasti on niin tuskanen olla,tuntuu ettei kestä..Ja välillä iskee hetken energinen vaihe,mikä kestää muutamasta tunnista parhaimmillaan viikon..Ja sitten palataan romahtamalla pohjalle.Täällä sitä sitten ollaan,päivät kuluu kuin unessa ja aina vaan odottaa,että voisi nukkua.. 😴

Oletko kokeillut osastolla niin, että olisit vaan päivät, illat ja yöt kotona. Mie sillai olin. Joskus ,kun meni huonosti piti jäädä yöksi. Tai ei mikään pakko ollut, yhdessä aina sovittiin, että nyt jään.

En miekään aluksi halunnut, sitten se tuntui ihan mukavalta.En mie mihinkään toimintaa osallistunut paljon yhtään. Koulua kävin,muuten olin vaan. Mun eno oli siellä hoitajana, sillon kun se oli työvuorossa,jotain puhuin.

Saakohan tätä kysyä tai sensuroidaanko pois? Mie vaan sitä, että halusitko sie oikeasti kuolla. Ihan olitko päättänyt, että nyt tää mun elämä loppuu. Vai toivoitko sie salaa, että joku ehtii sut pelastaa?

Tervehdys kaikille, erityisesti jokaiselle!

Mä en ole enää yhtä nuori kuin nomi teistä, mutta mä haluaisin antaa oman osani teidän todella sydäntä liikuttavaan keskusteluun. Silmät kyynelissä kirjoittelen tätä viestiäni teille, niin koskettavaa luettavaa viestinne ovat.

Mä olen itse sairastanut pitkäaikaista masennusta ja olen ollut myös osastolla hoidettavana. Tiedän jotakin siitä "helvetistä", missä itse kukin masennuksesnsa kanssa joutuu ajoittain olemaan. En halua antaa helppoja vastauksia, mutta haluan sanoa, että älkää tehkö itsellenne mitään pahaa. Älkää myöskään päättäkö päiviänne itse. Me joka tapauksessa kerran kuolemme kaikki, niin ei sitä päivää kannata kohdata liian aikaisin.

En siis halua olla positivisti, haluan vain elää, vaikka elämä ei aina tunnukaan elämisen arvoiselta. Tehdään joukolla sellainen päätös, että mepä kuntoudumme ja nousemme vielä tästä kuopasta, vaikka siihen menisi kymmenen vuotta. Itse olen sairastanut masennusta jo 9 vuotta enkä anna periksi.

Toinen päätös, mikä kannattaa tehdä on se, että haetaan apua ajoissa ja mennään osastolle silloin, kun omat konstit loppuvat.

Kiitos, kun olette kirjoitelleet. Kiitän teitä edelleen silmät kyyneltyneinä.

Mie nyt en oikein tiedä mikä olo sun kirjoituksestasi tuli nim.merkki tervehtyvä. Mie usein mietin tämän palstan tarkoitusta. Nytkin sie sanot, että sie silmät kyynelissä kirjoitat mutta silti kiität kirjoittajia.
Ja niin mulle käy usein tällä palstalla, ensin tulee kyyneleet, sitten ilo. Niinku Angelahista. Ensin mie tajusin, että se on yrittäny itsemurhaa ja sitten tajusin, että se kuitenkin elää. Sitten haluaisi lissää kuulla, että miksi ja miltä nyt tuntuu? Tekee pahaa mutta silti haluaa olla mukana toisen surussa ja ilossakin.

Tämän palstan tarkoitus on antaa vertaistukea samassa ongelmissa kärsiville.
Mie kirjoitan paljon, koska kirjoittaminen auttaa mua eniten. Mutta ei musta kelleen ole mitään tukea antamaan. Mun tarinani on ihan erinlainen kuin muiden. Kellään muulla ole kaikki kuoleet, eikä kellään muulla ole adoptiovanhempia. Pitäisköhän mun vaan murheitani nettukeen kirjottaa.

Onkohan sitä kellään olla oikeus olla niin itserakas, että tulee yleiseti toisille pahaa oloa aiheuttamaan? Pitäsikö vaan hiljaa itsekseen yrittää itsemurhaa? Ei kelleen kertosi, että taas epäonnistuin.Onko sitä oikeus sanoa heinäkuussa että mie syyskuussa tapan itseni?

Mie en tajua sanaa vertaistuki. Onko se surua ja iloa, osanottoa, omien murheiden pakkosyöttöä toisille lukijoille? Saako vertaistuessa sanoa just sen miltä tuntuu vai pitääkö ottaa toisen tunteet huomioon?
Pitääkö tässä maailmassa kuitenkin olla hiljaa omasta sisimmistä tunteista?
Pitääkö aina,kun kirjoittaa ajatella, että mie en ketään saa itkemään?

Vertaistuessa tärkein asia on kokemus siitä, ettei ole yksin elämäntilanteensa tai ongelmiensa kanssa. Joskus se voi olla yhdessä itkemistä ja suremista tai tukemista. Vertaistuki on vastavuoroista kokemusten vaihtoa sekä samassa tilanteessa olevien tukemista ja auttamista sekä tuen ja avun saamista muilta. Kaikissa tilanteissa on hyvä vaihtaa ja vertailla kokemuksia ihmisten kanssa, jotka ovat tai ovat olleet samassa tilanteessa.

Vertaistuella on suuri merkitys ihmisen jaksamiselle ja elämänhallinnalle. Vertaistuen avulla voi selviytyä omista monista ongelmista tai ainakin helpottaa oloa ja ehkä helpommin oppii ymmärtämään ja "sulattamaan" omaa tilannettaan ja ongelmiaan. Vertaistuki esim. täällä netissä on varmasti suuri voiman lähde monille. Ja todella tärkeää.

Nyt sitä taas maataan pohjamudissa. Ollut taas huonompi jakso. Vaihtoivat taas lääkitystä. Neljäs lääke menossa. On monta kertaa tehnyt mieli viskata ne kokonaan menemään. Nei joko auta, tai sitten niistä tulee niin kamalat sivuvaikutukset. Ehkä olisi helpompaa olla ilman niitä. Ja nyt kun muistan kysyä, niin onko kenelläkään muulla ollut nuista ns. huonoja lääkekokemuksia?

Nyt olen taas pyöritellyt mielessäni itsemurhaa. Son pysynyt poissa ajatuksista yllättävän pitkään, mutta nyt son tullut takasin. Aikaisemmin olen sitä yrittänyt, huonolla menestyksellä, tosin sillon en minnekään joutunu. Silloin kukaan ei vielä tiennyt tästä pahasta olostani. Jospa sitä vielä vähän jaksaisi eteenpäin. Kerran olen reilun viikon ollut nuorten kriisihoito-osastolla. Viime keväänä siellä taisin olla. Alussa pelotti ja kauhistutti mennä sinne, mutta se osoittautuikin ihan mukavaksi paikaksi. Ainoa mikä jäi kaivertamaan hampaankoloon, kun heti ensimmäisenä iltana tiuskittiin (yksi hoitajista), jos ei jokaista pienintä osaston sääntöä tiennyt. Olin menossa ottamaan iltalääkkeitäni, enkä tienny, ettei siellä saa liikkua lyhythihaisessa, josson jälkiä käsissä. Yksi naishoitaja sitten hirmu tylysti huomautti tästä asiasta. Se vain pahensi oloani silloin. Muutenkin tuintui välillä, että hoitajat vain huusivat. Kuitenkin loppujen lopuksi siitä jäi ihan positiivinen kokemus, vaikkei siitä mitään hyötyä minulle ollutkaan. Koko siellä käynnistä siis.

Minua ketuttaa. Sain tänään kelalta sellaisen kuntoutusrahanhakemuslomakkeen. En minä siihen osannut vastata kuin oman tilinumeroni ja puhelinnumeroni. Soli niin vaikeaselkoinen. Ei sitä vaikeasti masentunut ihminen jaksa alkaa ottamaan selvää, että mitä nyt mihinkin kohtaan pitää laittaa ja kuka sen nyt sitten loppujen lopuksi täyttää. Ihan tahallaan ovat kuitenkin sen sellaiseksi tehneet, että se jäisi sitten hakemattakin. Onneksi on perhe tukena, saa ehkä sen jotenkuten tehtyä sitte. 😟

Mulla kun alkoi lääkitys tuohon fyysiseen sairauteen, niin melkein heti multa alkoi ikenistä valuun verta. Kun harjaa hampaita, on harja ihan veressä. Hiuksia lähtee enempi. Kun olen väsynyt niin huimaa tosi paljon ja kädet vapisee. Sitten mulla on tuo yksi pilleri tosi iso. Se ei mee alas vaikka mitä yritän. Se jää jonneki kiertään ja kohta yrjöön.
Illalla,kun pitää syödä unipilleri, niin vielä pitkälle aamuun on aivanku unessa vaikka on hereillä. En mie ainakaan voi syödä unipilleriä,kun koulu alkaa. Mutta en mie sitten nukukaan. Pitäsi kuulemma puhua lääkärille kaikista oireista, en mie viitti, se vaan niitä vaihtasi. Sitäkään aina jaksa.

Jäätkö sie Henkiainen jollekin kuntoutustuelle? Et siis mene opiskelemaan tai muuta? Vai kuuluko sun käydä jossain kuntoutuksessa? Oletko sie tai joku muu käynyt sellaisessa kuntoutustestissä , että mihin ammattiin sovitte ja mitä sitten pitäsi opiskella. Mie kävin neljän päivän testeissä. Invalidisäätiöllä. Tuntui tosi paskalta, kun sain kutsun. Mie luulin, että nyt mie olen invalidi enkä mihinkään kelpaa. Kela-kortissakin on numerosarja ja sitä pitää näytellä joka paikassa. Aivanku olisin vaan joku numero yhteiskunnassa. Enkä muuta.
Mun testeissä kyllä sitten löytyi monta ammattia mihin sovin.

Ehtona tuossa kuntoutusrahassa on, että min pitää jaksaa käydä koulua. Lukiossa siis olen. Yrittävät sillä tavoin sitten saada minua pysymään siellä. Ei sillä, etten haluaisi käydä lukiota. Haluan valkolakin ja näinpoispäin, muttakun minen vain yksinkertaisesti pysty istumaan siellä. Minulla on keskittymisvaikeuksia. Tuntuu kovin turhalta mennä sinne istumaan 7 tunniksi vain sen takia, että pyörii tunnit pulpetissa tai nukkuu ja odottaa, että nyt pääsee pois. Ja saa nyt sitten nähdä, alkaako sitä rahaa edes saamaan. Jossei, niin sitten ei kyllä ole minkäänlaista motivaatiota lähtä sinne takasin taas syksyllä. 😞

Minulle ei ole ikinä tehty tuollaista, että mihin ammattiin sopisi. Ehkä sellainen pitäisi tehdä, tietäisi sitten, että minne jatkaa lukiosta eteenpäin.

Tässä on nyt ollut paljon muitakin vistejä välissä..Mutta vastaanpa taas..
Kuolemaa halusin,enemmän mä elämää pelkään kuin kuolemaa.Kuolema on lopullinen,mutta se on mulle myös vapautus.
Elämä on mulle pelkkää tuskaa.Sitä vaan elää omassa maailmassaan ja aina vain sieltä on vaikeempaa lähteä.Sitä vaan jumittuu tänne,näihin ajatuksiin ja tekoihin.
Ylihuomenna sitten on psykiatri,ajattelin tässä arpoa,kuinka kauan oon sairaslomalla.Hyvä kun selviää joka päiväisistä jutuista,ei koulusta tulis mitään.. 🤔
Jotenkin tuntuu sekin vaan niin pahalta..Oon aina tottunut oleen niin vahva ja kestämään kaikki..Ja nyt ei sitten jaksakaan oikein mitään.Yhteen kaveriinkin pilasin välit,kun sanoin etten jaksa kuunnella sen ongelmia 24/7..Ei tässä tilanteessa jaksa kuunnella kuinka joku muka haluaa kuolla..Mutta ei edes tosissaan ajattele sitä,korkeintaan muutaman sekunnin viikossa..ja joka jaksaa ja ennenkaikkea haluaa elää..Mä vaan aina muodostan käsitykseni,kuka puhuu totta ja kuka ei,vaikee sitä olis selittää..
Mutta ei muuta kuin voimia kaikille.

Ajttelin nyt vähän "päivittää" tätä..

Sairaslomaa on nyt ensi alkuun 30.9 asti. Huomenna psykologi palaa lomalta ja tiistaina sitten menen sinne taas yrittämään jos vaikka saisi jotain kerrottua.Taitaa olla aika toivotonta.Luultavasti istun ja yritän hymyillä ja vakuutella kuinka hienolta elämä tuntuu. Vaikka totuus onkin kaukana siitä.
Onhan tässä nyt paljon ehtinyt ajttelemaan tilannetta.Mutta vieläkin tuntuu aika toivottomalta.Välillä uskoo asioiden selviävän,mutta loppujen tuntuu,ettei missään ole oikeastaan mitään mieltä.. 🙄

Yrittää vain nousta aamulla ja elää päivän läpi.Kuitenkin odotan vain uutta tilaisuutta. Ja tiedän,että se on silloin menoa.Mutta oikeastaan se ei pelota,kuolema tuntuu mulle turvallisemmalta kuin elämä.

Ensimmäistä kertaa tänne kirjoittelen, mutta olen jo muutaman kerran käynyt täällä lueskelemassa. Jollain tavalla helpottaa nähdä, että on muitakin jotka pyörittelee samanlaisia ajatuksia.

Eläminen ON pelottavaa. Joskus tuntuu että haluaisin vain käpertyä peiton alle ja pysyä siellä. Mutta toisaalta olen huomannut, että kun pahimmankin masennuksen keskellä ryhdyn tekemään jotain enkä vain ehdi pyörittelemään asioita päässäni, masennus hellittää. Se unohtuu kun sitä ei ajattele. Sen huomaaminen antaa toivoa.

Ajattelin nyt kysyä, onko teillä mitään mukavia asioita, joiden tekeminen auttaa jättämään huolet taakse edes hetkeksi? Jotain ihan tavallista pientä tekemistä... Minä esim. siivoan vaatekaappini. 🙂 Se pistää ajattelemaan ihan muita asioita, ja maailma kirkastuu hetkeksi.

Angelah. Miksi sie yrität vakuutella mitään siellä terapiassa? Jos, et pysty puhumaan oikeasta olostasi, niin älä puhu mitään. Jätä sen terapeutin hommaksi huomata, että sulla ei mene hyvin.

En minäkään vielä siinä kunnossa olisin, että jaksaisin muuta tehdä kuin yhden päivän kerralla elää. Nousee aamulla ylös ja elää läpi sen päivän. Onko tässä elämässä oikein mieltä vaikka olisi tervekin?

Tsii? Mikä se sua vaivaa, jos piristyt siivoamalla kaappiasi? Siivousta en edes jaksa ajatella, sen unohtaminen kokonaan, piristäisi.
Minun pitää päästä kotoa pois, että piristyn. Vaikka kuinka pieni kävely mettässä tai melominen joella. Ne ovat parhaimmat jutut. Nyt just kyllä olisi parasta, jos pääsisi suolle rämpimään hillojen perässä.

Mä en oo koskaan antanut kenenkään esim. nähdä mun itkevän.Vieläkin yritän esittä,että mulla on asiat ihan ok.Vaikka totuus onkin kaukana siitä.

Onhan se hienoo jos joku piristyy vaikka siivoamisesta.Mä en kyllä myöskään jaksa.En oikeastaan edes käy pihalla,silloin tällöin voin käydä tupakalla.Ja sitten raahaan itseni muutaman kerran viikossa terveyskeskukseen,jolloin joudun kävelemään ehkä 100 metriä kun tuodaan ihan siihen eteen ja haetaan siitä.En taas oikein kykene näkemään kavereitakaan, tuntuu liian ylivoimaiselta.

Ylihuomenna sitten istumaan psykologille,valitettavasti siellä on myös mun hoidosta vastaava psykiatri.Mä sitten inhoan sitä naista. 😝 Pitäisi kuulemma mennä päiväosastolle,en vain tiedä haluanko.Helpompaa vain maata kotona ja olla tekemättä mitään ihmeellistä.Eihän päiväosastollakaan paljon tarvitse tehdä,mutta tuntuu ylivoimaiselta olla niin paljon ihmisten seurassa.Ei vain jaksa.

moikka.
mulla olis pari kysymystä sulle angelah,miten uskalsit jättää sun poikakaverin?oon itse suunnilleen samassa tilanteessa,me nyt asutaankin yhdessä,vaikka nuori oonkin.
ja kuinka sun suhde ruokaan?kun mullakin on tosiaan ton ruoan kanssa ongelmia,ollut jo pidempään.ei vaan pysty syömään ja jos vähän syö,tulee heti huono omatunto.
oli hienoa huomata,että jollain muullakin on rankkaa.surullista tietysti,että ihmiset joutuu kärsimään.
voimia kaikille.ehkä se aurinko vielä joskus paistaa.

jotenkin onnistuin päätymään tänne..
itse en käy missään psykologilla,yritän lähinnä omin voimin selvitä elämästä.kai mun tarkoitus on jotenkin yrittää rohkaista.voin kuulostaa tosi optimistiselta,mutta tiedän myöskin,ettei ongelmat ratkea itsestään.
itsellä on väkivaltainen poikakaveri,asutaan yhdessä,vaikka nuori olenkin.
kaikesta huolimatta en halua jättää sitä,vaikka välillä onkin tuskaista olla yhdessä. miten muut on onnistuneet?tää keskustelu nyt on niitäkin aiheita sivunnut..
mutta mun pointti oli se,että jos yrittää päästä pois,muttei onnistu,niin on kai tarkoitettu.elämä on lyhyt,miksi kiirehtiä lopettamaan sitä,kun se on muutenkin lyhyt.
voimia kaikille. 🙂👍