Olen seurannut tämän sivun keskusteluja jo varmaan vuoden. Mutta nyt kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa,sillä on pakko saada purkaa tunteita,helpottaa ajatus että sitten edes joku tietää.
En muista kauanko olen ollut masentunut,varmaan vuoden,ehkä ylikin. Tosin kukaan ei tiedä siitä, ei ystävät,perhe,ei kukaan. Kellekkään en voi kertoa,en pysty. Olen 13-vuotias,ja äitini kuoli syöpään kun olin 9v. Kaipaan häntä edelleen,ehkä enemmänkin kuin ennen,koska vaikken ollut kovin pieni kun äitini kuoli,menin jonkinlaiseen shokkiin,yritin esittää iloista,en käsitellyt asiaa,en edes itkenyt hautajaisissa. Isäni meni naimisiin 20vuotiaan naisen kanssa ja sain kaksi aivan ihanaa pikkuveljeä. Pian sen jälkeen he kuitenkin erosivat ja äitipuoleni muutti pois. Se teki kipeää koska rakastin häntä,paljon ja rakastan edelleen. Tosin vähän aikaa sitten sain tietää että hän aikoo vaihtaa sukupuoltaa. En halveksi häntä asian takia,mutta silti se on aika vaikeaa,koska onhan se iso uutinen.
Tunnen olevani niin yksin tässä maailmassa. Olen sisältä ihan rikki ja eksyksissä.
En jaksa, enkä halua aamuisin nousta sängystä. En halua että kukaan muistaa minua,haluan vain nukkua kaiket päivät,tai parempi kun en heräisi joku aamu lainkaan. Koulussa yritän olla normaali,hymyillä ja olla iloinen. Joskus se ei ole vaikeaa,sillä minulla on hyviä ystäviä joiden kanssa minulla on aina hauskaa, mutta vaikka he ovat minulle tärkeitä ja läheisiä en pysty puhumaan heille masennuksestani. Heillä on niin eri vaikutelma minusta,että olisin iloinen ja onnelline nuori,he eivät tiedä totuutta. Joka päivä koulun jälkeen tulen kotiin väsyneenä,usein alan itkeä. Kaikki tuntuu niin hiton vaikealta,enkä jaksaisi enää. mietin joka päivä miksi ihmeessä minun pitää olla täällä,jos en osaa nauttia elämästä,miksi kaikki on näin vaikeaa. Ja kaikki ne ajatukset saavat minut taas itkemään.
Harkitsisin varmasti terkkarille menoa,ja kaiken tämän kertomista että saisin apua,mutta inhoan terkkariamme enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa,koska hän on oikeasti todella kamala,eikä ymmärrä nuorista mitään,enkä ole ainoa joka on tätä mieltä.. Olen alkanut välillä itkeä aivan pienistäkin asoista, joista en ennen olisi ikinä itkenyt,esim. jos en saa lupaa mennä kaverin luo yöksi sulkeudun huoneeseeni ja alan itkeä. Olen muutenkin nykyään melkein koko ajan vain sulkeutunut huoneeseeni,miettimässä maailmaa,itseäni.
Olen myös alkanut viillellä,vaikka yritän päästä siitä eroon koska en halua että kukaan huomaa. Kaikki on niin synkkää,vaikka ulkona paistaisikin aurinko. Mutta koska en pysty avautumaan ystävilleni,perheelleni enkä muillekkaan,avauduin tänne koska minulla on niin paha olla. 😭 😯🗯️
Hei!
Avun hakeminen voi olla hyvin hankalaa, jos tukihenkilöiden kemiat eivät kohtaa sinun kanssasi. Onko teidän koulussa erikseen koulupsykologia? Jos on, niin voisit ottaa hänen numeronsa esille ja vaikka laittaa suoraan hänelle viestiä että milloin voisi tulla puhumaan. Uskon kyllä, että sinä saat apua. Paljon voimia sinulle!🙂🌻
Kiitos kun joku jaksoi vastata. Tänään taas päivä tuntui niin vaikealta,odotin ja odotin että koulupäivä loppuisi. Mielestäni koulussamme ei ole kuin terkkari ja kuraattori. Kuraattorillekkaan en pysty puhumaan,sillä hän on minusta jotenkin vastenmielinen,vaikkei minulla ole mitään syytä ajatella hänestä niin. Mutta silti.
Mikään ei enää innosta,lupaisin olla tänään parhaan ystäväni kanssa, mutten millään haluaisi ja jaksaisi. Haluaisin vain linnoittautua huoneeseeni ja kuunnella musiikkia,itkeä. Vanhan harrastuksenikin lopetin,en jaksanut ikinä raahutua sinne,ja jos jaksoin tuijotin vain kelloa että koska pääsen pois. En tiedä mitä teen,pääni tuntuu räjähtävän ja sydän murtuvan näistä kaikista ajatuksista. Vaikken ole yksin niin silti kuitenkin olen. Kun olen yksin,kaipaan seuraa. Kun sitä saan,haluan olla yksin. Kun minulla on tekemistä haluaisin vain olla,kun minulla ei ole tekemistä niin sitä haluaisin. Kaikki tuntuu niin vaikealta,tämä yksinäisyys,koko maailma. 😭
Itkeminen helpottaa, ja se on totta, että joskus ei tiedä, mitä oikein haluaisi, olla yksin vai puhua jollekin. Ja kenelle sitten puhuisi, kun tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Minä puhuin opettajille, mutten pysty noin vain puhumaan niille ihmisille jotka hoitajikseni määrätään. Minun täytyy tutustua ihmiseen ensin, jotkut ihmiset vaan aiheuttaa mussa sen tunteen, että tuolle mä haluaisin kertoa, tuon ihmisen mä haluaisin halaavan kun ei jaksaisi edes elää.
Mihinkään ei ole vastausta, sen olen oppinut näiden kolmen masennusvuoden aikana. Sanotaan, että puhuminen auttaa, mutta mitä jos ei? Onko sitten toivoton tapaus? Sitä mä mietin kauan ja tajusin, etten mä pysty siihen vaikuttamaan, että mikä auttaa ja mikä ei. Ja musta tuntuu, että mun haluni kuolla paistaa läpi tästäkin tekstistä. Mä mietin elämän tarkoitusta, mikä kuulostaa aika kummalliselta. Mutta sitä mä mietin lähes koko ajan. Ja lapsena vain odotin että asiat tulee vastaan, se koti ja ne lapset joita pienenä toivoin. Ja sitten yhtäkkiä mun elämään tuli sellanen musta pilvi jota mä en tosiaankaan ollut toivonut. Ja se peitti kaikki mun unelmat. Ja nyt mun voimat menee vaan elämiseen ja sen pilven pois puhalamiseen.
Mä mietin, että toivunko tästä koskaan.Miten voin elää, tietäen että elämässä ei ole mitään järkeä? miten ikinä jaksaisin elää vaan elämisen takia? Ei siis mitään järkeä. En minä tiedä miksi. Jotenkin vaan olen nyt tässä, vaikka haluaisin olla olematta missään. Höh. Ei mitään järkeä vieläkään.
Mulla ei le minkäänlainen olo. Minä kaipaan sitä oloa, mikä tulee sen jälkeen kun itkee. Se väsynyt ja levollinen olo monen tunnin itkun jälkeen. Minä voin sanoa, että arvostan niitä hetkiä, sillä nyt minulla ei ole mitään. Minä olen tyhjä ja odotan vain romahtamista.
Haluan kai sanoa, että kirjoita ylös, miltä sinusta tuntuu kun olet itkenyt niin kauan ettei kyyneleitä enää tule. Minulla on niin tyhjä olo, etten minä nyt muista, millaista on tuntea jotain.
Halaus! <3
Nykyään en edes pysty itkemään vaikka haluaisin,itkettää,tuntuu niin pahalta,mutta itku ei vaan tule.
Olen kirjoittanut päiväkirjaan tunteitani,mutta en tunne saavani siitä lohtua,niitä on vaan kamala jälkeenpäin lukea,ja miettiä että jos joku muu lukee. Se vaan on niin että minä en ole keksinyt yhtäkään ihmistä tässä maailmassa jolle voisin puhua,kertoa kuinka paha on olla. Ei vaan ole ketään. Kaikilla on aina jotain menoa,harrastuksia,muita kavereita,olen aina se "varakaveri" kaikille. Paras ystävänikin sanoi että valitan ihan liikaa,vaikkei se mielestäni ole totta. välillä en tunne mitään,kaikki on ihan sama minulle,ja taas useimmiten tunnen ihan liikaa. Tekisi mieli huutaa jossain metsässä,tai muualla,purkaa paha olo jotenkin. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen,haluan niin pois,parempaan paikkaan,tai että täällä olisi parempi. Ja täällä yhä olen,putoamassa yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeään kuiluun,yksin.
Voimia sinulle sinsa,yritä saada puhallettua se synkkä pilvi pois ja nähdä taas aurinko elämässäsi.
Halaus! <3
olen alkanut viillellä,kaikki menee pahemmaksi. Päätän,en viiltele ja kuitenkin löydän itseni terä kädessä.se helpottaa oloa,tosin vain hetkeksi,kadun heti aina sen jälkeen hirveästi,silti taas aloitin sen. Mikään ei tunnu enää missään,kaikki on niin yhdentekevää. Värit katoavat,kaikki on vaan synkkää,ajantaju katoaa,yht täkkiä on kulunut parituntia,enemmänkin enkä huomaa mitään. Elämäni valuu hukkaan,moitin itseäni kun tuhlaan aikaa masentuneena,tekemättä mitään,mutta silti ääni päässäni käskee yrittää selvitä. Mutta masennuksen,synkkyyden ääni on voimakkaampi,en jaksaisi enää tätä,pakko vain on..
Näin yöllä unta että isä osti minulle kissan,suloisen pienen kissanpennun.
Itkin onnesta. Kunnes heräsin. istuin hetken sängyn reunalla,kunnes tajusin kaiken olevan vain unta,ja purskahdin itkuun. Itkin ainakin tunnin,miksei uni voinut olla totta?
olen pienestä pitäen ollut hyvin eläinrakas,mutta isäni vihaa eläimiä enkä siksi voi saada eläintä. Olen hyvin kateellinen ystävilleni,sillä kaikilla on joku eläin,paitsi minulla. Itkin muutama päivä sitten, kun näin ikäiseni tytön leikkivän koiransa kanssa ulkona,niin iloisena.Olen puhunut isäni kanssa,ehdottanut joka ikistä maailman eläintä,mutta isä ei suostu ottamaan lemmikkejä,piste.
En todellakaan kestä enää,tätä kaikkea epäoikeudenmukaisuutta,kaikkea tätä synkkää,millään ei ole merkitystä,ei kukaan välitä enää. Kaikki menee päin puuta,vaikka kaikkeni yritän. Kaikkien naamat ärsyttää,ne iloiset,onnelliset ihmiset. En halua nähdä ketään,en halua mennä kouluun,en pysty siihen,en pysty mihinkään,en saa mitään aikaiseksi. Kaikki romahtaa päälleni,minä hautaudun,katoan. kumpa olisikin niin..☹️
Hei Mooney,
Voisin olla melkein isoäitisi--- ja kuitenkin tuo viiltely on vähän tuttua minullekin. Aikuiselämässäni minulla on kaksi kertaa ollut tosi vaikea paikka ja silloin sisäinen tuska on tuntunut häipyvän, kun viiltää itseään käsivarteen. Tuntee kivun, joka vie ajatukset pois pahasta olosta. Eli mekanismi on tuttu.
Oletko soittanut mielenterveysseuran päivystävään puhelimeen tai ollut täällä yhteydessä henkilökohtaiseen tukihenkilöön? Omaa kriisiäni helpotti kovasti, tuo että sain kirjoittaa Mikko-nimiselle tukihenkilöllle ja hän tuntui aina näkevän jotain hyvää ja arvokasta tunteissani ja kannusti minua. Millainen luokanvalvoja/ryhmänohjaaja sinulla on?
Elämä on pirun vaikeaa ja joskus niin kovin epäoikeudenmukaista. Lapset jäävät aikusten sähläilyn jalkoihin - tässä syy, miksen ole koskaan lapsia halunnut. Olen päätellyt, että aiheuttaisin mahdollisille lapsilleni vain traumoja.
Jos ajattelet elämääsi eteenpäin, millainen sen haluaisit olevan? Onko sinulla ammattitoiveita? Mitä kaikein mieluiten haluaisi tehdä vaikkapa 5 vuoden päästä? Tällä hetkellä elämäsi on synkkää, mutta voisiko se joskus olla valoisaa ja kivaa?
Mitä siihen silloin kuuluisi?
🙂👍
kiitos jasse vastauksesta <3 Luokanvalvoja on kireä,ja pienistäkin asioista nipottava ihminen,joten oikein mukava on.. Tulevaisuus näyttäisi jopa valoisalta,haluaisin lapsia,ja paljon eläimiä,ja jopa työskennellä eläinten kanssa,sillä ne ovat minulle kaikki kaikessa. Ja tosiaankin,nyt eläimestä olisi lohtua,saisin purkaa pahaa oloa vaikka koiran kanssa lenkkeillessä,ja pahoihin ajatuksiin,tai viiltelyyn ei olisi aikaa kun puuhailisi koiran kanssa,olisi tekemistä..
Toisaalta tuleivaasuus näyttää valoisalta,mutta siihen on niin pitkä aika,kestänkö sinne asti? ja miten tälläinen masentunut ja surkea ihminen voisi koskaan pärjätä töissä tai muutenkaan elämässä. Yö unet jäivät taas aika vähille kun ja mietin maailmaa yöllä,itkin ja murehdin miten ikinä selviän kun minulla ei ole ketään,eikä yhtään mitään.
En tiedä miten kestän,nytkin pitäisi tehdä läksyjä mutten jaksa taivutella englannin verbejä,tai lukea ruotsia.. En jaksa yhtään mitään. Haluan kaiken tämän loppuvan,haluan pois,pääni ei kestä enempää,sydämeni on palasina,elämän kolhimana,synkkyyden varjoissa. Jos elämääni vain tulisi joku ihminen joka oikeasti välittää,ymmärtää,jaksaisi kuunnella ja auttaa.
😯🗯️
Heippa Moony,
Tiedän, ettei tämä "kyllä täti tietää"-höpötys auta, mutta pahimpana hetkenä jos vain jaksaisit uskoa itseesi. Sinä olet monelle ihmiselle rakas ja tärkeä, aivan varmasti! Sinulla on rankkaa ja nyt elät niitä vuosia, jolloin elämä näyttää vain mustat ja valkoiset puolensa - eivät sitä harmaata lukuisine sävyineen. Uskothan, että harmaakin voi olla kaunis väri sitten joskus!
Harmi, ettei luokanvalvojastasi ole apua. Onko sinulla tätejä, jotka voisivat kanssasi keskustella? Olen löytänyt omasta tädistäni aivan mahtavan tyypin, jonka kanssa on hyvä keskustella elämän ongelmista. Entäpä äitipuolesi - pidättekö minkä verran yhteyttä?
Kirjoitat hyvin ja pohdit tuntemuksiasi - oletko kirjoittanut runoja tai luetko niitä? Netissähän on hieno sivusto harrastajarunoilijoille (taisi olla "rakkausrunot") ja vaikka itse et kirjoittaisikaan, voit löytää mainioita runoja ja kommentoida niitä - antaa muille palautetta. Itselleni tuo runoilu pöytälaatikkoon on ollut sinun ikäisestäsi lähtien tärkeää.
Kerroit rakkaudestasi eläimiin. Mahtaako lähistölläsi asua, joku joka kaipaisi koiranulkoilutus-apua? Itse ottaisin ainakin vastaavan tarjouksen riemusta kiljuen vastaan (tosin meidän walesinspringeri on maailmankaikkeuden tyhmin koira...)
Aseta tavoitteita päivä kerrallaan esim. tänään luen runon tai käyn kävelyllä, tai ne englannin verbit (jos aiot esim. eläinlääkäriksi on hyvä pohjustaa tiettyjä aineita jo nyt) - kuulostaako aivan tyhmältä?
🙂🌻
Kiitos jasse taas kerran vastauksesta. <3 Äitipuoleeni minulla on itseasiassa oikein hyvätkin välit,olen menossa hänen luokseen ensi viikonloppuna. En äitipuoleeni varmasti olisi missään yhteydessä,ellei puolipikkuveljeni olisi minulle ihan kokonaisia,oikeita pikkuveljiäni,ja äitipuoleni on sanonut että olen hänelle kuin oma lapsi. mutta hänellä on ollut elämässään niin paljon ongelmia itselläänkin,ja hän on tällä hetkellä opiskelemassa,ja hänellä on aina tenttejä ja kokeita,koulukiireitä,ja omia huolia,etten halua häntä vaivata. Mummini on ihana ihminen,mutta jos kerronesim. että kaaduin pyörällä,mutta mitään ei sattunut,niin hän on soittamassa jo ambulanssia. mammaani minulla ei ole juuri minkäänlaisia välejä,ja tätini on kuollut. Isotätini on mukava,ja hänelle äitipuolenikin aina kertoo ongelmistaan koska hän ymmärtää,mutta minulla ei ole silti häneen mitään erikoisen hyviä välejä. Kertakaikkiaan ei ole ketään jolle kertoa.
Runoja olen joskus kirjoitellut,äitini tavoin kirjoitan jopa hyviä runoja,en tosin niin hyviä kuin hän,mutta runoistanikin paistaa niin selvästi masennus läpi,ja jos joku niitä joskus lukisi niin ei olisi kiva juttu.. Tänään olin niin väsynyt tähän maailmaan etten jaksanut koulussakaan olla iloinen,mutta kun kaverini kysyi että mikä on,niin pakkohan siinä oli hymyillä ja nauraa,valehdella että kaikki on ok. luulin lainanneeni hyvän kirjan kirjastosta,mutta sekin oli huono. Luulin ostaneeni kivat housut kaupasta,mutta ne menivät rikki. Luulin että kaverini olisi mukava,kunnes jälleen riitelimme. Niin hyvin pienet,kuin suuretkin asiat elämässäni menevät aina pieleen,ei minusta ole mihinkään. En tunne enää mitään,ja silti samalla niin paljon,ihan liikaa. Pelkään että masennun niin paljon että joudun johonkin laitokseen,jään luokalleni. miksi en vain osaa nauttia elämästä,miksi olen tälläinen? tuhlaan aikaani masentuneena,viiltelemällä,suremalla,tuhoamalla elämääni ja se kaikki vain masentaa lisää..
Voisinpa auttaa sinua jotenkin. Tunnistan entisen itseni sinussa. Kirjoita vaan runoja, jos se yhtään helpottaa. Minäkin kirjoittelen niitä vain itseäni varten, en halua kenenkään lukevan niitä, ja se on minusta ihan ok. Ja tuokin on niin tuttua, kun joku kysyy että mikä vaivaa, siinä tilanteessa ei osaa muuta kuin esittää jotain muuta kuin oikeasti on. Vaikka itse olisinkin sisimmässäni halunnut jonkun huomaavan pahan oloni.
Lämpimiä ajatuksia sinne päin lähettelen. 🙂🌻
Moony hei,
Mitäpä olisi tapahtunut, jos olisit sanonut kaverillesi, että sinulla on tosi surkea päivä ja kaikki masentaa? Miten hän olisi reagoinut? Kuulin tänään lounastaessani ystäväni kanssa, että 25% nuorista on masentuneita! Ajattele, ympärilläsi voi olla paljon kohtalotovereita, etkä tiedä mitään...Miten itse vastaisit, jos kuulisit kaverisi olevan masentunut?
Tuo kuvauksesi päivästäsi on joskus niin totta! Kaikki vain menee pieleen, vaikka olen herännyt periaatteessa ihan hyvällä tuulella, mutta jotenkin kaikki vain alkaa mennä pieleen - bussi jättää tulematta, sukkahousut repeytyvät, työpaikalla kopiokone ryppyilee ja menee tukkoon, työkaverit ovat poikkeuksellisen idiootteja, olen myöhässä ja kaikki hatuttaa. Päivä on täydellisen pilalla ja teksisi mieleni mennä peiton alle itkemään surkeuttani.
En usko horoskooppeihin, enkä muuhunkaan tuollaiseen, mutta muistan lukeneeni kirjan, jossa selitettiin jotain biorytmeistä (mitä ihmettä sitten ovatkaan) ja olen itselleni ottanut siitä hokeman "ei oo nyt biorytmit kohdallaan", kun kaikki alkaa mättää.
Kannat kovasti huolta läheisistäsi ja siitä, miten he suhtautuisivat tuntemuksiisi. Pelkäät rasittavasi heitä ja kuormittavasi huolillasi. Itselleni ainakin tulisi tosi kaamea olo, jos jälkikäteen kuulisin, ettei minulle rakas henkilö kertonut huonosta olostaan, vaan satutti itseään järjestelmällisesti.
Moony, älä vielä ota aikuisten vastuuta harteillesi, sinä olet vielä kuitenkin lapsi (ethän nyt loukkaannu), etkä saa kantaa aikuisten murheita, vaan heidän tulee jakaa sinun murheesi! Anna heidän valita, anna heille mahdollisuus.
Tuo iloisen tytön rooli on aina vain vaikeampi karistaa harteilta, jos et ala sitä tietoisesti purkaa - ja ahdistus vain kasvaa sisälläsi. Ethän rakenna itsellesi vankilaa, ethän?
Joskus nuorempana minulla oli sisälläni sellainen oikein musta möykky, joka painoi ja ahdisti, enkä oikein uskaltanut pohtia, mikä möykky se oikein on. Vihdoin tunnistin sen tunteen. Se oli vihaa! Vihaa vanhempiani kohtaan heidän valinnoistaan (eiväthän he tietenkään tahallaan olleet minun elämääni vaikeuttaneet, vaan vain yrittäneet elää omaansa) ja siitä, että jouduin liian nuorena pelkäämään perheemme talouden puolesta, kantamaan/ottamaan sellaista vastuuta jota ei sen ikäisen kuulu ottaa. Vanhempiaan ei kuitenkaa oikein sovi vihata, ja tuo tunne oli piilossa sisälläni. Vasta aikuisena tajusin, että saan vihata ja sitten saan antaa heille anteeksi.
Tällaisia mietteitä tällä kertaa, olisi kiva kuulla minkälaisista asioita kirjoitat runoja.
🙂🌻
Hei fanny00,kiitos vastauksesta. Sehän siinä on kamalaa kun haluaisi sen tärkeän ihmisen itse näkevän sen että kaikki on huonosti,kun itse sitä ei pysty kertomaan. Runoja on ihan kiva välillä kirjoittaa,mutten usko saavani siitä lohtua,sillä nykyiset runoni ovat niin synkkiä ja masentavia,niistä vain nään taas uudelleen miten pohjalla olen.
Jasse,en suutu,tiedän etten ole vielä aikuinen,ja ettei minun tarvitse kantaa kaikkea omilla harteillani. Kukaan vain ei ole jakamassa taakkaa kanssani. En löytänyt vanhaa runovihkoani vaikka kuinka etsin,mihin lie olen piilottanut. Ennen kirjoitin iloisia runoja,ystävyydestä,rakkaudesta,aika paljon eläimistä. Mutta viimeksi kun olen kirjoittanut,niin kirjoitin pimeydestä,yksinäisyydestä,kyynelistä. Että hieman on runot muuttuneet..
tänään meni taas koulussa kaikki pieleen. Kaverin kanssa riideltiin,käsitöissä tein taas kaiken väärin,opettajaltakin meni hermot minuun,maantiedossa en tiennyt mitään kun opettaja kysyi.
Ainoa hyvä asia oli että sain hissasta 10-,mutta isä vain sanoi että juu ihan hyvä,mutta pitäs matikasta tulla samanlaisia,ja juuri nostin torkassa matikan 8! vaikka olen oikeasti tosi surkea matikassa,nytkin koe meni ihan päin puuta.Että isä se osaa kannustaa.. jos joku ystäväni sanoisi olevansa masentunut,tukisin ja auttausin häntä niin paljon kuin vain pystyisin. Mutta mistä tiedän tekisikö ystäväni samoin? minulla ei ole kuin yksi ystävä jolle vosin tälläisestä asiasta kertoa,mutta en saa ikinä tilaisuutta kertoa,tai sitten en uskalla.
Katselen ulos ikkunasta ja mietin jos minulla olisi nytkin koira,voisin temmeltää sen kanssa ulkona,enkä homehtua täällä sisällä. Pitäisi huomiseen kokeeseenkin lukea,mutta enhän minä jaksa. En minä pysty siihenkään. Pystnkö enää mihinkään?
No vautsi, minkä teit! 10- historiasta, ja vielä matikastakin hienosti! Minun tutun vanhemmat ovat todella tiukkoja myöskin hänen koulumenestyksen suhteen. Sydäntä särkee katsoa kuinka hän "pelkää" kokeita, ja kuinka kamala stressi hänellä on. Isäsi pitäisi uskoa, että teet aivan varmasti parhaasi, ja sen pitäisi riittää! Inhottavaa jos koulunkäynti on pelkkää suorittamista, ainakin minun mielestäni.
Kannattaisikohan sinun koittaa ensin vaikka hieman vihjata tälle kaverillesi, että et voi aivan hyvin nyt? Ja katsoa siinä vaiheessa, kuinka ystäväsi suhtautuu, ennen kuin puhut koko asian pois suustasi. Sanon näin, koska minulle on käynyt pari kertaa tosi ikävästi, kun ystävä jota rakastan/johon luotan on tyrmännyt koko masennuksen "no älä ajattele sitä sairautena 🙂 " ja siitä on tullut aivan älyttömän paha mieli sitten. 😞 Että ensin tunnustelisit maaperää, ottaisiko tämä ystävä sinut tosissaan. En halua aliarvioida ketään, mutta olen liian monta kertaa törmännyt siihen ettei masennusta ja sensellaisia asioita ymmärretä oikein.
Tsemppiä! 🙂🌻
Minä tein sen,vihdoin uskalsin. Kerroin parhaalle ystävälleni! Kerroin olevani masentunut,kerroin viilteleväni,kaiken olevan pielessä. Hän ei hylännyt minua,ei halveksinut. Sanoi vain että ei osannut yhtään aavistaa,ja että hyvä kun kerroin. Että viiltely ei auta,puhuminen auttaa. Empä ole siitä niin varma,en tunne puhumisen auttavan,mutta toivon silti että puhumme vielä asiasta,sillä keskustelu asiasta jäi aika lyhyeksi,en ehtinyt selittää kaikkea. Huomasin juuri että kello on jo vaikka mitä,ja läksyt on tekemättä,kassi pakkaamatta (lähden viikonlopuksi äitipuoleni luo) ja syödäkkin olen taas unohtanut.
Hetken aikaa kaikki näytti taas valoisalta,ystäväni ei jättänyt minua,mutta pari tuntia sitten kaikki taas romahti. Mietin että miksi minä olen täällä,entä jos en olekkaan,kaikki olisi vain unta,mietin huomista koulu päivää,en jaksaisi mennä,en halua. en halua mennä äitipuoleni luoksekkaan,en halua yhtään mitään! Haluaisin vain kadota pois. Vajota synkkyyteen,olla näkymätön. Mutta ainakin sain parhaalle ystävälleni kerrottua,se helpottaa jo vähän,mutta silti kaikki ei ole vielä läheskään kunnossa.