alwayspretendinhappy! Sä oot joutunu kokeen ihan kamalia asioita. Mut muista aina se et kun olit sairaalassa, susta huolehdittiin ja susta oltiin huolestuneita eli susta VÄLITETÄÄN kyllä vaikkei aina siltä tunnukkaan!! Jos sulla on paha olo nii puhu jollekin läheiselle tai jos et kellekään läheiselle puhuun niin soita vaikka lasten ja nuorten kriisipuhelimeen tai mee päivystykseen jotta saat apua. SÄ oot arvokas ja tärkeä ihminen monelle!! Myös tänne voit tulla kirjottaan. Me luetaan ja tuetaan sua täällä <3

Katsa, kiitos sanoistasi,ne merkkasivat ees jotain :3, kyl mä syväl sisimmäs tiiän että ihmiset välittää musta mut sitä on vaikea uskoa kun tunteet väittää jotain muuta ja oon monta kertaa aatellut soittavani mut sit päädyn vaa miettimää että on muita joila menee huonosti ja miun pitäisi pärjätä sillä oon sellaisella alalla jossa oma mielenterveys ei saisi olla paskana ja asiaa vaikeuttaa se etten tiedä mitä sanoisin,etten löydä sanoja. Kuraattorien kanssa on tullu puhuttua mut ei oikee kukaa oo osannu auttaa mua ja ne käynnit on tuottanu ahdistusta. Tunnen syyllisyyttä siitä että kerron kenellekkään ongelmistani sillä ne tuntuu niin pieniltä. Nykyää mua ahdistaa tosi pienet asiat, koulussa oleminen,ihmisten katseet jopa ystävien kanssa olemisesta en tunnu osaavan nauttia enää,olin yhtenä päivänä ystävän kaa pitkästä aikaa ja tunsin pelkkää ahdistusta ja ajan kulun odottamista että pääsisin pois,haluisin vaa osata olla heidän kanssaan sillee että voisin nauttia niin kuin ennen,lisäksi syömisten kanssa on todella vaikeaa,kotoon syön iha normaalisti mutta kavereitten kanssa ku pitäisi syödä nii hirvee ahdistus ja jokaisella suupalalla omat ajatukset huutaa etten saisi syödä ja ne varmaa ajattelee että siinä se taas lihoo lisää ja miten se ees kehtaa syödä enkä tiiä miten saisin ne ajatukset loppumaan ja pystyä syömään ilman ahdistusta kouluruokailuissa.

Mä tunnistan noi tunteet et muiden ongelmat on isompia enkä mä ansaitse apua. Niiden takia mä olin niin pitkään hakematta apua ja kun lopulta hain ja sain nii myöhemmin en kertonu tosiasioita, mut nyt kun oon kertonu ensin kuraattorille, joka lähetti mielenterveyskeskukseen, josta sain lähetteen psykoterapiaan. Ja se on kyl auttanu mua vaik aluks pelkäsin ettei siit oo mitään apua enkä uskalla puhua nii ne kyl kyselee niin et löytää vastaukset ja lopulta löytää itekin sanat sille möykylle sisimmässään ja pääsee tutustumaan itteensä. Voit esim varata lääkäriajan terveyskeskukseen ja sitä kautta saada apua!
Valtavan suuret voimahalit!

ihana kuulla että niistä on ollut sulle apua ja muutenkin (: hali takaisin (:!

Toivon sulle rohkeutta ja päättäväisyyttä hakee itelles apua. SÄ oot sen ansainnu!! 🙂🌻

Moikka tähänkin ketjuun! Elämä on toisinaan aika rankkaa. Tai tosi rankkaa. Mutta siitä kyllä selviää! Siksi mulla on sama neuvo ku Katsalla, hae apua. Ihan rohkeasti vaan. Kaikkien auttajien kanssa ei synkkaa, ja jos on pitkään pitänyt kaiken sisällään niin se vie aikaa että oppii auttajille puhumaan. Mutta kun ei luovuta niin lopulta siitä on apua. Kokemusta löytyy! Auttaisko jos laittasit vaikka paperille ylös mitä olis hyvä sanoa, ja joko antaisit paperin tai sitten saisit sillä omaan päähän asiat niin selväksi että pystyisit paremmin kertomaan niistä. Ja kyllähän ne ymmärtää myös jos sanoo ettei edes oikeen tiiä mikä itellä on, on vaan paha olla.
Voimahalaus☺️❤️

Katsa, kiitos sanoistasi 🙂 ihanaa että jaksat rohkaista (:

Salaatti, puhut totta elämä on rankkaa varsinkin jos katsoo elämäänsä synkkien lasien läpi, en ole vielä varma haluanko hakea apua vai selviydynkö yksin tästä kaikesta ystävien avulla sillä koulun kuraattorien kanssa ei oo oikein natsannu,nykyisen koulun kuraattori jolla kävin jotain 6-8 kertaa ennen kuin lopetin sen sillä se ahdisti todella paljon mua ja niiden keskustelujen jälkeen yleensä samana iltana paha olo iski ja tuli silloin satutettua itseäni jopa sekä en pystynyt kertomaan totuutta asioista,kaveri neuvo silloin että kerro niitä asioita mitä pystyt ja jos se kysyy jotain mistä et pysty puhumaan niin sano että puhutaan siitä myöhemmin mutta mie en pystynyt siihenkään vaan valehtelin ja sen jälkeen häpesin itseäni sillä se kuraattori kehu mua kun sanat jotka kerroin oli pelkkää paskaa,valheita ja valehteleminen johtui siitä etten halua porukoitteni saavan tietää asiasta että heillä on rikkinäinen tytär joka haluaa tappaa itsensä välillä ja viiltelee välillä huonoon oloonsa,mun psyyke ei kestä sitä että he saavat tietää siitä on enemmän haittaa mulle kuin hyötyä.Lisäksi se nykyinen kuraattori sai mut vaan vihaiseksi,hän tukahdutti miut,puhu omista asioistaan ja takertui niihin pieniin juttuihin enkä koskaan uskaltanut sanoa mistä halusin koska se on niin vaikeaa. ja mie tiiän että ne ymmärtää ainakin jotkut ehkä ja voisihan sitä kirjoittaa asioita paperille mutta totuus on etten halua aukaista haavoja en halua ottaa sitä apua vastaan sillä mua on pystytty satuttamaan silleen ku oon avautunu asioista ja meen oikeissa tilanteissa ihan lukkoon.Onneksi ei ole enää kuin alle vuosi niin olen täysi-ikäinen jolloin päätän itse asioistani. halaus takaisin ja kiitos kannustuksesta ☺️❤️

Anteeksi siitä etten ole jaksanut vastata tänne,oon vaa kävellyt sumussa viimeiset päivät aika alakuloisena oon mennyt,murehtien erilaisia asioita mitä käyn elämässä läpi.Viime yö meni vaihdellessa oikealta kyljeltä vasemmalle kyljelle,silmät auki ja kiinni taas vuoronperään,uni ei halunnut tulla ja olin aika levoton,koko ajan vaihtamassa asentoa onneksi sain nukuttua. Tänää tapahtu jotain istuin meidän eteisessä lemmikki seuranani ja sit kuulin vaa "kräks" ja kilon painoinen lampun kupu tippui päähäni,menin ihan shokkiin jotenkin ja en eka tajunnut mitään,sit kompuroin huimauksen kanssa pois eteisestä ja huusin veljelleni joka tuli auttamaan,päähän sattu jonkin verran ja päästä alkoi tulla verta joka valui poskeani pitkin,hätäännyin ja pelkäsin että joutuisin päivystykseen tikattavaksi mutta onneksi vanhemmat katso haavaa ja sano ettei se oo kovin suuri niin sain jäädä kotiin ja tunnustelemaan oloa ettei tule päänsärkyä eikä pahoinvointia ja huippausta sillä sitten se olisi lievä aivotärähdys. No nyt istun tässä koneen ääressä,hiukset vähän veressä ja päähän vähän koskee mut muuten ihan fine. Jäin vaa miettimää että millä todennäköisyydellä se kupu tippuu juuri minun päähäni juuri sillä hetkellä kun minä olen siinä,olen monta kertaa istunu siinä tapahtumatta mitään tuollaista,olenko siis tapaturma altis onnettomuus ja nyt tämä vai onko tämä rangaistus jostain karmalta,en vaan ymmärrä mut siitä oon varma että sittenkun kuolen niin kuolen todennäköisesti tapaturmaan.😑❓

Voi sua alwayspretendinhappy ☹️ Ei se oo mitenkään sun syy että se lampunkupu tippu sun päähän, se oli vaan onneton sattuma.

Mä uskon ettei sun vanhempien maailma kaatuis vaikka ne saiskin tietää et oot rikki ☺️❤️ Mäkään en uskaltanut sanoo kuraattorille pahasta olostani vaan valehtelin. Yks iltapäivä mä sit lähetin sille tekstarin missä kerroin itsemurhayrityksistä ja viiltelystä. Siitä se sit alko, me nähtiin seuraavana päivänä ja puhuttiin, se soitti mun äidille ja teki lähetteen mielenterveyskeskukseen. Illalla äiti tuli huolestuneena puhuun mulle ja me sit keskusteltiin ja mä itkin eikä äitin maailma kaatunu. Suosittelen lämpimästi puhumista tai kirjottamista 😍 ei kenenkään maailma romaha mut SÄ saat apua, minkä sä ANSAITSET!!
Voimia ja halauksia sinulle 🙂🌻

Moikka☺️❤️

Ei se johtunut mitenkään susta että se lampunkupu tippui. Ei se ollut mikään kosto sulle tai vastaava. Joskus vaan sattuu onnettomuuksia. Tietysti tympeää että sellanen tippuu. Se sattuu. Toivottavasti pian paranee sun pää!

Ymmärrän sen että avun hakemisessa on monia vaikeuksia. Sama on ollut mulla. Muistan kyllä juurikin tuon että kun olin alle 18 niin en halunnut kertoa kellekään mitään koska muuten vanhemmat olis saaneet tietää. Mutta mulla oli vain muutama kuukausi odotettavaa. Ja pärjäsin sen ajan just ja just. En väitä ettet sinä pärjäis. Mutta jos sun olo käy oikeesti tosi vaikeaksi niin muista että varmasti mieluummin sun vanhemmat haluais tietää sen ku että sinä vain muserrut taakkojen alle.
Kyllä kaikki vielä järjestyy. Se on varma.
Halauksia!

Moi alwayspretendinhappy,

Sulle on kyllä sattunut paljon ikäviä asioita, ja oot kyllä upeasti jaksanut taistella tiesi niiden läpi. Tuo lamppujuttu varmasti harmittaa ja tekee kipeää, mutta se ei missään nimessä ollut sun syy. Voi olla, että kupu oli ajan myötä löystynyt, ollut ehkä pitkäänkin huonosti kiinni, ja se vain pääsi pettämään samalla hetkellä, kun olit sen alla. Toivottavasti kipu helpottaa pian ja haava paranee 🙂

On hyvin ymmärrettävää, ettet halua avautua asioistasi sen vuoksi, että kukaan ei pääsisi satuttamaan sinua. Olisi ehkä parempi päästä jonkun toisen auttajan puheille, onko koulussasi muita ammattihenkilöitä kuin kuraattori? Esimerkiksi terveydenhoitaja? Asioistaan avautuminen voi olla vaikeaa, mutta sen ensimmäisen askeleen ottaminen voi auttaa jo paljon. Auttajat osaavat myös kysellä asioita, vaikka ei itse osaisikaan aina kertoa. Samaten se kirjoittaminen voi toimia todella hyvin.

Vastaaminen ei ole velvollisuus, onhan se ihan selvä että sumuisina jaksoina ei välttämättä jaksa oikein ajatellakaan mitään. Toivon sulle jaksamista koko sydämestäni! Kyllä se oikeasti vielä helpottaa, vaikka tuntuisi kuinka loputtomalta suolta se nykyinen olotila. Oot niin hyvin selvinnyt kaikesta tapahtuneesta. Voit hyvin selvitä tästäkin, vähitellen. Sussa on varmasti kuoren alla paljon enemmän voimia kuin moni arvaisikaan. Aivan varmasti olet paljon voimakkaampi kuin yksikään kiusaajasi. Sä nouset vielä ja silloin on sun päiväsi ☺️❤️

Tsemppiä ja halauksia sulle! 🙂

vastaaminen jää vähän huonolle teille mut parempi myöhään kun ei milloinkaan niinhän sitä sanotaan..🙂

Katsa, asiat on selvemmin kuin sinä iltana kuin kirjoitin viimeksi tänne, ymmärrän nyt että se oli pelkkää huonoa tuuria että se tipahti. Sä olitkin tosi rohkea kun uskalsit kertoa heille sillä helppoa se ei varmasti ollut ja se on ihailtavaa että uskalsit kertoa että pystyit valheiden jälkeen oikaisemaan ne totuuksilla ☺️❤️ ehkä mä aloitan uudestaan kuraattorin luona ja kokeilen olla kerran siellä ja katsoa miltä se tuntuu ja toivottavasti ei kaadu sillä muuten itse kaatuisin mukana. kiitos paljon tsemppauksista:3 halit takaisin <3

Salaatti, niin se on paskaa että se tippui ja aluksi särki aika paljon päätä ja en pystynyt harjaamaan hiuksiani tai käymään suihkussa koska se sattui mut nytte se alkaa pikku hiljaa parantua. Se on kamalin sekä ikävin odottaa siihen että täyttää 18 ennen kuin voi pyytää apua silleen että se jäisi helpommin muille salaisuudeks ja niin kyl ne varmasti haluisi tietää mutten vaa pysty kertomaan heille sillä meidän perheessä on aina ollut kyse siitä että rakkauden sijaan ne korvaa sen välityksen tuputtamalla rahaa ja se saa mut tuntemaan halvaksi ja ostetuksi,ota taas lisää rahaa jotta saat ostettua ruokaa jotta voit ostaa jotain kivaa,tajuan ettei muut kenties saa niin helposti rahaa vanhemmiltaan kuin minä mutten ole ikinä pyytänyt rahaa heiltä he vaan antavat ja ehkä mun pitäisi olla kiitollinen heidän rahoistaan joita he antavat mut raha ei tuo mulle rakkautta eikä onnellisuutta sitä tarvitaan vaan elämiseen. Muistutat paljon mun yhtä ystävää joka aina sanoo "kyl asiat viel sutviintuu ajanmyötä" ja ehkä te olette oikeassa joku päivä kun ei luovuta. halaukset takaisin :3

villikettu, tekstistäsi huomaa että olet todellakin myötätuntoinen ihminen ja sellaisia ihmisiä täällä maailmassa tarvitaan, olen erittäin otettu että jaksoit vaivata kirjoittamalla noita sanoja tänne, sillä jostakin syystä juuri noi sanat kolahti minuun :3 niin kuin sanoit mulle on tapahtunut varsinkin viimeisen vuoden aikana ja niin isäni sanoi että koska vanha lamppu niin ruuvit oisi ollu niin löysällä että se just tippu ja haava on parantumassa jo hyvässä vaiheessa 🙂 ja koulussamme on myöskin terveydenhoitaja joka vaikuttaa tosi kivalta ja ymmärtäväiseltä ja niin oot oikeessa kun saa ekan askeleen niin ehkä se helpottuu tai alkaa sujumaan. Ihanasti sanottu tuo viimeinen kappale tuosta. Kyl se tästä kun vaa jaksaa uskoa ja tietää miksi hengittää seuraavaan päivään,sairaalana aikana mietin yhtenä synkkänä iltana kun lääkkeet eivät pitäneet mua tarpeeksi turtuneena niin ainoa mitä muistan on harhat sekä se että oisin halunnut hypätä viidennestä kerroksesta alas sinä yönä murtuneen jalkani kanssa jolla ei pystynyt vielä kävelemään mutten tehnyt sitä siellä huoneessa jossa nukkui viisi muuta vaan jätin sen ajatuksen tasolle sillä olin vihainen elämälleni ja siitä mitä mulle kävi. Mut kiitos tosi paljon ☺️❤️ halaukset takaisin :3

Huomen oisi 19 ja toisiksi viimeinen fysioterapia kerta muttei tee yhtää mieli mennä sillä se fysioterapeuttioli viimeks jotenkin kylmä mua kohtaan vaikka se kyselikin kaikkea ja puhui omia juttujaan niin kuin aina, se tokas viime kerralla etten tarvitsisi näitä kahta vikaa kertaa kun jalkani on niin "kunnossa" ja tuli vaan sellain fiilis ettei se halua mua sinne eikä sillä taija olla rahasta pula mut sit se alko kyselemään että missä huomaat jalassa olevan vikaa ja näin tai vaikeaa niin olin sillee että kyykyt ja juoksemisessa se tuntuu menevän oudosti vaikken tietenkää nää omaa juoksuani mut se on sellainen tunne ja se lupas että käytetää sit kaks vikaa kertaa siihen,elikkä huomenna juoksemaan kun se katselee,stressaa jotenkin ja ahdistaa pikkusen kumpa se tunti menisi nopeasti ja sit voin vaa unohtaa koko jutun. Mut ainakin hyvä että se pitää mun jalan olevan jo kunnossa niin kaipa se sitten on jos se niin sanoo.

Lisäksi tajusin että oon ihastunu kaveriini ku vietin aikaa sen kaa mutten vaa tiiä kannattaako mun edes kertoa sille kun voin sillä tavalla pilata koko kaveruuden kertomalla olevani ihastunut häneen,olin aikaisemminkin mut se meni silloin ohi,nyt vaa mahas tuntuu oudolta kun aina juttelen hänen kaa viesteillä ja hymyilen itsekseni huoneessani ja kun vietin aikaa hänen kaa niin oisi tehnyt moneen otteeseen mieli suudella häntä mutten koskaan uskaltanut sillä pelkään reaktiota ja mulle on aina seurannu jotain pahaa jos oon jollekkin kertonu ihastuksestani tai kertonut itse sille ihastukselle tunteistani.

Moi alwayspretendinhappy,

Miten sulla on mennyt? 🙂

moi villikettu,
mulla on mennyt vaihtelevasti,olin suht iloinen uudenvuoden jälkeen ja se hyvä olo jäi siitä 14 päivän ajaksi,kaikki oli ihan jees ja mukavaa elämässä mutta kun koulu taas jatkui niin tunnen vaan kuinka mä hiivun pois sieltä ilosta ja kuinka mä en jaksakkaan enää elämää ja kuinka ihmiset on jättäneet mut koska en oo ollut tarpeeksi heille, kaikki vaa satuuu vaikka tunnun yrittävän elää silleen kuin pitäisi. Mä havahduin pahaan oloon ja omien rajojeni ylitykseen yhtenä päivänä,mä satutin itseäni pahemmin kuin ennen,samaan aikaan se oli hyvä sekä huono asia,pystyin johonkin mihin en koskaa uskonu pystyväni mut toisaalta se paljastuu ihmisille ajan myötä ja kesäisin kostautuu. Mulla on ystäviä joille oon puhunut kun on ollut paha olla mut nykyää en vaa halua olla se taakka muille niinpä kuuntelen kaikkien huolia,kavereiden,ystävien,tuttujen kenen tahansa joka mulle puhuu ja välil tekis mieli vaa sanoa etten pysty tähän samaa aikaan lohduttaa ja etsiä muille asioita joiden takia elää samaan aikaan kun itse itken ruudun toisella puolella tai kun ahdistaa niin paljon että haluaa vaa kadota.
Yhtenä iltana yritin vaa nukkua mutta asiat eräästä ihmisestä tulvahti mieleeni sillä kukaan ei ole koskaan koskettanut mua samalla tavalla kuin ennen ja ennen kuin huomasinkaan nii joka kerta kun suljin silmät näin ne tapahtumat joissa meillä oli ihanaa kun oltiin vaa ja ne ajat jotka merkkasi mulle enemmän kuin mikään ja viimeisissä ajatuksissani mietin etten ollut hänelle koskaan tarpeeksi vaikka hän oli ainoa mitä halusin..
mut laitoin eilen viestiä kuraattorille ja sain nyt ajan ensi viikoksi ja vaikeinta on pitää se tapaaminen ihmisiltä varsinkin ystäviltä salassa sillä eräs kaveri menee samoilla busseilla kun minä aamulla ja iltapäivisin koulusta niin on vaikea jäädä huomaamattomasti kuraattorille ku pitää selittää että miksi jään sinne koululle..enkä halua muiden tietävän että mulla on taas ongelmia itseni kanssa. mut niin meen sinne ja puhun sitä mitä mieleni tekee puhua ja sit ehkä jätän sen yhteen kertaan tai sit katon uuden ajan joskus mut en halua silleen että mulla on jatkuvasti aikoja sinne sillä en kaipaa sitä ahdistusta siitä ja pahaa oloa joka tulee siitä että kaivan omia synkkiä asioitani ventovieraalle.

kiitos kysymästä, miten sulla itselläsi menee?🙂

Moi,

Kirjoitat kyllä pysäyttävästi omista tuntemuksistasi. Ystäville kyllä voi yleensä puhua tunteistaan, vaikka tekisikin mieli vain kuunnella, ettei olisi toisille taakkana. Se kuitenkin helpottaa omaa oloa ja toisaalta myös ystävät saavat mahdollisuuden kuunnella, miten sulla menee. Lohduttamisessakin on rajansa, ja siihenkin on mahdollista uupua.

Pystyisitkö jotenkin keventämään koulunkäyntiä, jos se aiheuttaa sulle pahaa oloa? Tästä voisi ehkä kuraattorinkin kanssa puhua. Hienoa, että sovit ajan kuraattorin kanssa! On tärkeää voida avautua edes vähän jollekin, joka kuuntelee. Ethän vahingoita itseäsi enää? Ihan jo siksikin, ettei tapahtuisi mitään peruuttamatonta. Sä olet oikeasti arvokas ja ansaitset paljon parempaa.

Sä voit vielä löytää tuon hyvän olon uudestaan. Mieli tarvitsee joskus vähän enemmän aikaa asioiden käsittelemiseen ja niistä toipumiseen. Ootko huomannut tuon Sanaiset Siskot -ryhmän ilmoitukset täällä tukinetissä? Voisiko siinä olla sulle porukka? Niin, mulla menee ihan ok. Opiskelun merkeissä 🙂

Tsemppiä ja halauksia! Elämä voittaa vielä ☺️❤️

viimeaikoina oon tukeutunut ystäviini,oon puhunut siitä miltä musta tuntuu tai ees yrittänyt niin ja kyl mua on kuunneltu. yks kaveri/tuttu tuli puhumaan just silloin kun mulla meni huonosti, mua itketti enkä jaksanut olla kiinnostunut, kaveri veti että kiitti vaa tosi paljon ku sanoin ettei ihastumisen kohteen eteen ehkä tarvi tehdä yhtää mitään..en vaa jaksanut yhtää sil hetkel, seuraavana päivänä pyysin anteeks siitä ku oli vähä parempi ja selittelin et ku oli nii huono olla ja sit se kysely alko ja loppu vaiheessa mua vaa ärsytti ne sanat "ettet saa aatella noin"
En halua keventää koulunkäyntiä sillä vaikka se tuntuu välillä tosi vaikealta niin silti haluan tehdä sen kuin muut sillä se ei johdu pelkästään koulusta vaan niistä ihmisistä siellä eikä asia tuu muuttumaan ajanmyötäkään. Kävin kuraattorilla,se oli jotenki valaisevaa omalla tavallaan kerroin kuinka mun mielialat on vaihdelleet ja puhuttiin siitäkin kuinka hän oli kuullut parilta opettajalta sitä kuinka mie oon muuttunu rohkeammaksi ja reippaammaksi ja ulospäinsuutautunenmaksi kuin ennen onnettomuutta kuin olisin eri tyttö mitä silloin olin. sovittiii että varaan ajan sitten kun tuntuu siltä.

En voi luvata ettenkö satuittaisi itseäni enää sillä sitä ei koskaan tiiä mitä päätöksiä tekee tai mikä eessä on. Kyl sen kaiken voi joskus vielä löytää kun osaa nauttia mut välil se on mahdotonta.
Oon huomannut sen ryhmän mutta en usko että sopeutuisin sinne enkä jaksaisi olla aktiivinen siellä niin kuin en jaksa olla täälläkään. Kiva kuulla että sulla menee ihan ok ja kiitos tsempeistä taas kerran :3