kai teistäkin tuntuu ettei elämä oo elämisen arvoista
oon kokenu paljon kaikenlaista elämässä alaasteella ja yläasteella koin kiusaamista,tavaroiden piilottelua,lukitsemista pimeisiin vajoihin antamalla mun luulla ettei kukaa tuu päästämään mua ulos,pään hakkaamista seinään,haukkimista,huutelua kuten ruma,harakanpesä hiukset,arvoton,kuolisit vaa pois,lauta,lihava,ei kukaa tuu koskaa sua haluamaan,mua syrjittiin jätettiin yksin välkillä ja jätettiin asioista ulkopuolella,mun ainoat ystävät kiusas mua eikä mulla ollut ketään jolle oisin voinut kertoa kaikesta siitä,ylä asteella mua alistettiin ja huudeltiin koulun käytävillä,katsottiin pahasti sekä laitettiin mut kantamaan neljää reppua,oon ujo ja hiljainen ja kaikki on tiennyt sen ja sen takia ne on nähny mahdollisuuden alistaa mut. Mun vanhemmat ei koskaa kysynyt multa kuulumisia ja tunsin ettei ne rakasta mua ollenkaa tai välitä musta,mulla oli ja on vieläkin aika viileät välit vanhempiini.Yläaste aikana ystävä auttoi mut pohjalta mut samoihin aikoihin ystävän vaikea masennus sai mut olemaan todella huolestunut ja pelkäsin että joku päivä hän tappaisi itsensä ja ne pelot oli joka päiväisiä. 9lk aloin voida huonosti viiltelin,olin syömättä,oksentelin ja tunsin ahdistusta sekä tunsin suurta alemmuuden tunnetta sekä arvottomuutta ja sitä että olin joku kummajainen muiden seassa monta kertaa toivoin voivani olla kuin muut mutten ollut. Ekan kerran aloin ajattelemaan kuolemaa ja elämän tarkoitusta jota ei taida olla ollenkaan. Lintsasin tunneilta jonka takia sain enemmän paskaa niskaani ja huomauttelua ja huutelua sen takia,mun teki aina pahaa mennä luokkaan ja istua hiljaa ja odottaa sitä sanoisiko joku taas miulle pahasti. olin rakastunut ja todella mustasukkainen ja se kehen rakastuin ei tykännyt musta sillä tavalla. sain tietää että ystävä vihasi mua sen takia kuka olen ja se sai mut ymmälleni enkö koskaa riitä kenellekkään,enkö voi olla kuin muut,mussa on pakko olla jotain vikaa. Alle puol vuotta sitten jouduin onnettomuuteen rattijuoppo törmäsi muhun,multa murtui pari luuta ja jouduin yli kuukaudeksi sairaalaan,jouduin kuuteen eri leikkaukseen sekä tuli komplikaatioita joiden takia jalka meni kuolioon ja jouduttiin leikkaamaan ihoa pois luuhun saakka,jalassani on nyt kuoppa ja meni kauan ennen kuin kuntouduin käveleväksi,sairaalassa mulle puhuttiin puheavusta ja suostuin siihen mutten koskaa saanut sitä apua joka loi mulle tunteen etten muiden mielestä tarvitse sitä tai että olen niin näkymätön että se unohdettiin täysin. Itkin usein sairaalassa ja kipuhelvetti oli kauan ja aika kova,mitkää kipulääkkeet ei auttaneet siihen sillä kipu jäi,kerran en ottanut kipulääkkeitä ja itkin ja vaikeroin keskellä yötä kovien kipujen takia ja lopulta huonetoverit hälytti hoitajan antamaa kipulääkettä.Jotain hyvääkin onnettomuudesta tuli huomasin että minusta oikeasti välitetään sillä mun takia oli itketty ja ihmisten silmistä huomas huolen ja olin aina luullut ettei kukaa välittäisi jos mulle sattuisi jotain.Lomalla tunnen itseni alakuloiseksi ja jokin on vialla enkä tunnu enää tietävän onko kaikki sen arvoista,kaks vuotta on mennyt ja olot ei ole paljoa mitään parantuneet enkä tiedä kelle voisin puhua sillä en halua kenenkään menettävän elämän iloaan sen takia että mulla menee huonosti.