Inhoan seksuaalisuuttani
Hei. Pitkällisen ahdistuksen ja pahan olon musertamana olen päätynyt siihen tulokseen, että inhoan omaa seksuaalisuuttani. En ole koskaan saanut mitään sellaista välittämistä osakseni, mitä mielestäni 17-vuotiaan pojan olisi pitänyt saada. En ole seurustellut enkä suudellut ketään tyttöä ikinä, minulla on ainoastaan kaksi naispuolista kaveria.
En koe niinkään pahaksi sitä, etten ole seurustellut, koska minusta seurustelu itsessään ei ole mikään itseisarvo, vaan sen, etten ole ikinä harrastanut seksiä tai kokenut kenenkään kanssa mitään seksuaalista (halailu, suutelu, koskettelu yms.).
Seksuaalisuus on yksi suurimpia ihmistä ohjaavia voimia. Se voi olla äärimmäisen kaunis voima, mutta myös yksi tuhoisimpia. Koen, ettei yksin elävälle ole mitään hyötyä seksuaalisuudesta. Seksuaalisuus synnyttää tyhjiä ja utopistisia mielikuvia, sairaalloisia haluja jotka eivät toteudu. Yksin elävän ainoa tapa toteuttaa itseään on masturbointi, asia missä sinänsä ei ole mitään väärää koska lähes kaikki sitä kuitenkin harrastavat, on parempi toteuttaa edes niin omaa seksuaalisuuttaan kuin tukahduttaa kaikki tunteet sisälleen. Mutta minulle ainakin tulee itsetyydytyksen jälkeen ainoastaan tyhjä ja alempiarvoinen olo. Koen, että jokaisella ihmisellä on oikeus saada välittämistä ja seksiä osakseen. Kaikki eivät halua näin ja kunnioitan niitä ihmisiä. Kunpa voisinkin olla ihminen joka osaisi hyväksyä oman yksinäisyytensä ja elää sen kanssa.
Haluaisin kuulla muiden mielipiteitä seksuaalisuudesta ja siitä, onko yksin elävälle seksuaalisuudesta mitään hyötyä. Tiedän, että todennäköisin vastaus on: ”Olet vielä noin nuori, sinulla on vielä aikaa, odota vain, kyllä se oikea sinunkin kohdallesi osuu.” Vaikka olen nuori, olen seksuaalinen olento ja minulla on oikeus haluta ja saada välittämistä sekä seksiä osakseni. Kaiken synkistää se ajatus, että on paljon ihmisiä, jotka eivät saa kokea tätä ikinä, vaikka haluaisivatkin. Minulla on hirvittävän huono itsetunto, ainakin seksuaalisuuden osalta.
En usko, että terapiassa kehotetaan ketään "hyväksymään yksinäisyytensä". Todennäköisesti he antavat sinulle hyviksi kokemiaan neuvoja siitä, miten selätät yksinäisyytesi.
Niin ne minullekin antoivat.
Jos on vaikea saada ystäviä, niin kyllä terapiassa voi asiaa käsitellä siten, että hyväksyy yksinäisyytensä. Terapiassa yksinäisyydestä voidaan tehdä voimavara.
Minä nuorena olin aina yksin ja en suostunut terapiassa puhumaan siitä kuinka saisin ystäviä.
Kun ei sillä terpalla ole antaa niitä ystäviä ja vaan se neuvoo miten niitä saisi ja saman neuvon kai löytää googlellakin.
Olen aina ollut kiinnostunut enemän naisista kuin miehistä.
Kerroin sitten eilen isosikolleni saunassa: " VOisin mennä naisen kanssa naimisiin." Niin vastaus kuului: "Onneksi sä olet vaa tossa iässä, että haluat vain kokeilla kaikkea." Olin siinä hetken, että anteeksi mitä?!
Eihän siihen muuta voinut sanoa kun: " Nytkö vasta tajuat miksi pussailen Anskun kanssa?"
En tiedä miksi kaikki olettaa minun tykkäävän miehistä, en ole ikinä seurustellut miehen kanssa.
Sinänsä tuntuu hyvältä kun sain kerrottua, mutta silti kaikki odottavat minun vaihtavan meilenkiintoani, koko ajan kaikki kaveritkin parittavat minua miehille, vain yksi kavereitani on vihdoinkin sulattanut tiedonettä pidän naisista ELi sydän hänelle!
En ole vielä uskaltanut sanoa mitään vanhemmilleni, ei en pelkää heidän reaktiotaan, vaan pappani pitää Homoutta ja Lesboutta sairautena, omana valintana yms.