Kauneimmalle: Tiedätkö, että tietyssä mielessä kadehdin teitä tyttöjä? Te voitte halata ystäväänne ilman että siinä on mitään epänormaalia, ja yleisesti ottaen - taaskaan en haluaisi yleistää tai lietsoa sukupuolirooleja - uskallatte ehkä puhua asioistanne avoimemmin kavereillenne. Olen tietysti todella pahoillani sinun puolestasi, jos sinulla ei ole sellaista kaveria jolle voisi puhua. Ei minulla itsellänikään, paras kaverini ei ymmärtäisi jos puhuisin, hän on sellainen hieman pinnallinen.

Poikien kesken puhutaan kyllä seksistä, heitetään tosi härskiä ja kaksimielistä läppää, ja myönnän että joskus itsekin otan tällaiseen osaa, tosin nykyään hyvin harvoin. Ehkä minun kaveriporukassani muitakin vaivaa se, että he eivät ole seurustelleet/harrastaneet seksiä ja siksi eivät halua heittää härskiä läppää.

Minä haluaisin uskoa, mutta en pysty. Ainoa asia johon uskon - ja se on juuri se mikä minut pitää pystyssä - on se, että minusta tulisi joskus vielä kirjailija. En haluaisi tästä tarkasti kertoa, mutta suurin ilonaiheeni tämän surun ja ahdistuksen keskellä on se, että olen tosiaankin saanut julkaistua tekstiä. Tiedän, että se on harvinaista tämänikäiselle ja minun pitäisi olla siitä ylpeä, mutta en pysty. Minua surettaa se, etten pysty nauttimaan täysillä siitä.

Teflonille: Nuorisopsykiatrian lähetteessä psykologini totesi minulla olevan "hallitsemattomia ahdistuksen ja mielialan vaihteluja, neuroottistyyppistä juuttumista sekä masennusriski." Minulla ei ole diagnosoitu masennusta, vaan lähinnä voimakasta nuoruus- ja kasvuiän kehityskriisiä. Mutta silti haluaisin päästä puhumaan asioistani jollekin, joka todella kuuntelee. Paras mahdollisuus olisi, että tämä henkilö olisi vastakkaista sukupuolta ja suurin piirtein samanikäinen. Mutta otan myös tämän psykologin erittäin mieluusti vastaan.

Ymmärrän kyllä tuon ajatuksen siitä, että tytöt halailee jne, mutta rehellisesti sanottuna mä en ole halannut ketään vuosiin, ei mun kaveriporukassa tosiaan halata tai muuta. Jotenkaan mä en edes pidä siitä ajatuksesta että aina tervehdittäis halaamalla tms. Sekin riippuu tosi paljon henkilöstä, tänään viimeksi näin kun eräät (täysin heterot) pojat halas toisiaan, ja sitäkin pidettiin ihan normaalina.

Minä uskon, että sinusta olisi kirjailijaksi. Uskon, että ihminen voi saavuttaa unelmansa jos tekee sen eteen töitä, ja tuosta maininnastasi julkaistusta tekstistä voi jo päätellä että sinulla on tarvittavat kyvyt kirjailijaksi. Onnittelut tuosta julkaisusta, toivon että tulee päivä milloin ymmärrät kuinka upea asia se on, ja voit iloita siitä huoletta.

Tähän psykologi/psykiatri-asiaan liittyen sanoisin vielä että kannattaa hakea apua kun on voimia siihen, on paljon hyödyllisempää huomata omat ongelmansa ennen kuin niistä kehittyy esim. masennusta tai muuta, kuin se, että jää yksin eikä viitsi tai halua apua muilta.

Kiitti paljon sulle, että uskot minuun. Minäkin uskon siihen, että tekemällä töitä voi saavuttaa haaveensa ja se on niitä harvoja asioita, jotka pitävät minut pinnalla. Haluaisin iloita siitä, että olen saanut julkaista tekstiä, mutta kun en pysty. Se harmittaa suuresti.

Sain pari päivää sitten vastauksen, jossa nainen kertoi minulle olleensa hieman masentunut samanikäisenä kuin minä, ja kertoi yleensäkin ajatuksistaan. Nyt minä uskon, että joku voi oikeasti auttaa ja tukea minua, kertomalla ihan vain tällaisia pieniä asioita. Minulle riittää ihan vain se että joku puhuu/kirjoittaa ja osoittaa näin kuuntelevansa minua.

Et arvaa, miten tuttuja tunteita nuo yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteet minulle ovat. En tiedä sinusta, mutta itse peitän ne parhaani mukaan tyynen ja itsevarman ulkokuoren alle. En oikeastaan usko, että kaupungilla vastaan tuleva ihminen voisi edes aavistaa, millainen draama pääni sisällä on meneillään. Sitä toivoisi niin kovasti, että joku huomaisi. Mutta toisaalta ei kuka tahansa. Mieluiten juuri sellainen ihminen, jonka itse haluaa lähelleen.

Minun kohdallani on se ongelma, että ihastun varattuihin miehiin. Useimmiten huomattavasti vanhempiin. Heillä saattaa olla jo lapsia, he ovat aivan eri elämänvaiheessa kuin minä. Mikä olisi turvallisempaa kuin haaveilla ihmisestä, jota ei voi saada. Koskaan ei tarvitse joutua kohtaamaan sitä tosiasiaa, että siitä ihmisestä muodostamani mielikuva ei ehkä olekaan realistinen - että hän saattaakin pettää tai jättää minut.

Minulla on ihan sama juttu. Toivoisin että joku, edes lähimmistä kavereistani, näkisi pahan oloni ja yrittäisi auttaa, kun en itse pysty siitä kertomaan. En muutenkaan näytä tunteitani, en pysty itkemään edes yksin ollessa, vaikka haluaisin.

Ymmärrän tuon sinun ihastumisongelmasi, on turvallisempaa haaveilla kaukaa kuin laittaa itsensä alttiiksi. Minusta tuntuu, etten oikeasti edes haluaisi mitään seurustelua, koska en ole siihen henkisesti valmis, kun en ole mitään läheisyyteen viittaavaakaan kokenut. Mutta silti haluan että joku välittää minusta ja tulee lähelle. Kun ihastuin tuohon varattuun tyttöön, minut tempaistiin haluamattani aikuisten maailmaan, jossa ollaan yhdessä ja välitetään toisista ja harrastetaan seksiä. Omat epärealistiset seksuaaliset fantasiat alkoivat hävettää ja masturbointi tuntua säälittävältä ja alempiarvoiselta. Kaikki ne kirjoitukseni, joissa kuvattiin seksiä, tungin perimmäiseen nurkkaan enkä ole vieläkään pystynyt katsomaan niitä. Minun koko elämäni on yksinäistä ja säälittävää. Pitäisi olla joku toinen, jonka vuoksi elää ja joka välittäisi.

Monet täällä ovat väittäneet, että "kyllä se oikea jossain vaiheessa vain ilmestyy eteesi ja sitten kaikki on hyvin, eikä vielä ole myöhäistä", itse olen nyt 20-vuotias ja aivan yhtä kokematon kuin Aina Yksin. Olin pahasti koulukiusattu 16-vuotiaaksi asti ja sen takia eristäydyin kokonaan ympäristöstäni, enkä koskaan puhunut ihmisille ilman välttämätöntä pakkoa. En saanut kolmen vuoden aikana lukiossa yhtäkään kaveria, en käynyt yhdissäkään bileissä tai tehnyt mitään muutakaan nuorille "normaalia".

Vasta hiljattain olen ymmärtänyt olevani yksinäinen ja ymmärtänyt virheeni. Seksuaalisuudestasi tuskin tulet pääsemään eroon, mutta jos haluat kokemusta aiheesta sinun täytyy oikeasti tehdä asialle jotain, elämä ei ole fantasia jossa ongelmat ratkeavat itsestään. 17 ei ole ikä jossa kannattaa enää ajatella olevansa nuori ja odottaa, kun yritän puhua 20-vuotiaana niille harvoille ikätovereilleni joihin törmään saan selville helposti, että he ovat kaikki hyvinkin kokeneita ja useimmat parisuhteessa.

Jos et tänään ota itseäsi niskasta kiinni ja tee elämällesi jotain juna menee ohi etkä koskaan saa menettämääsi aikaa takaisin. Jotkut elämässään paremmin menestyneet voisivat antaa hyödyllisempiä vinkkejä, kuin "odota ja kyllä se oikea osuu kohdallesi".

Miksi sinulla pitäisi olla joku toinen, jonka vuoksi elää? Elä itseäsi varten. Jos löytyy joku, joka ymmärtää sua, niin hyvä, mutta jos ei, niin mitä sitten? Jos joskus haluat seksiä kokeilla, niin kyllä sä jostain jonkun löydät. Käyttäydyt vain itsevarmasti ja menet baariin, siinä se. Ja varmistat, ettet näytä miltään räjähtäneeltä. Ei se niin vaikeaa ole.

Itsellänikin oli ihan paska itsetunto yläkoulun jälkeen, mutta pari kolme vuotta sen jälkeen niin päätin päästä neitsyydestä, laittaiduin ja menin baarissa pokkana juttelemaan yhdelle kivan näköiselle jätkälle. Ei siihen mitään muuta vaadittu. Eihän se parisuhdetta korvaa, mutta kai sitä panemista on kaikkien joskus kokeiltava. Muuten ei ole täysivaltainen yhteiskunnan jäsen.

Sori kun kuulostaa niin vihaiselta tää mun teksti. Mä olen oikeastikin nykyään vihainen koko ajan. Olen niin kyllästynyt siihen, että koko ajan joka puolella puhutaan nussimisesta ja siitä, miten tärkeää se on mielenterveyden kannalta. En jaksa enää kuunnella. Jos mä en jumalauta löydä ketään miestä (tai naista), joka ois mun aaltopituudella, niin mitä väliä? En mä voi elämääni elää sen mukaan, pitääkö ihmiset mua pantavana vai ei.

Tiedän että yritätte auttaa minua, mutta minun pahaa oloani ja huonoa itsetuntoani ei ainakaan parantanut IisaMarin teksti. Minä EN HALUA MENNÄ MIHINKÄÄN BAARIIN MENETTÄMÄÄN NEITSYYTTÄNI. Haluan, että jos saan joskus harrastaa seksiä, se ei ole mikään yhden yön juttu. Minua muutenkin inhottaa suomalaisten baarikulttuuri. Ajattelin elää koko elämäni absolutistina, ihan vain osoittaakseni olevani eri mieltä. Jos ihminen joka ei juo, ei saa ketään rinnalleen, sitten on yhteiskunnassa iso vika.

Minä oikeasti yritän löytää jonkun. Löysin naisen, joka on kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin, ja yritän jutella hänen kanssaan sähköpostin välityksellä kun en muutakaan voi. Haluaisin ihastua ja yrittää lähestyä häntä, mutta en uskalla, kun taustalla on epäonnistuminen ja huono itsetunto.

Minuakin ärsyttää hirveästi se, että kaikkialla puhutaan seksistä. Kun luen jotain iltapäivälehteä, siellä on kysymyksiä seksitavoista ja toitotetaan, kuinka on hyväksi harrastaa seksiä säännöllisesti yms. Miksei kukaan puhu yksinäisistä ihmisistä, jotka eivät ole ikinä olleet vastakkaisen sukupuolen kanssa?

Mihin minä puran seksuaalisen energiani? En voi tehdä muuta kuin masturboida, eikä sekään ole loppujen lopuksi yhtään mitään. Ei voi puristaa ketään kädestä ja halata kun on paha olo. Taas eilen puristin ja pahoinpitelin tyynyäni ja yritin itkeä, kun en saanut unta. Kukaan ei huomaa yhtään mitään. Minä en kohta enää jaksa. Onko elämä ilman läheisyyttä parempi vaihtoehto kuin ei elämää ollenkaan? En tiedä, mutta mitä kauemmin tämä paha olo jatkuu, sitä enemmän kallistun jälkimmäisen suuntaan.

Mä ajattelen täsmälleen samalla tavalla tuosta baarikeinosta, ei se oikeasti ole vaihtoehto, ainakaan itselleni. Jos ihminen kaipaa läheisyyttä, ei se neitsyyden menettäminen tee asialle mitään. Sen jälkeen on ihan yhtä paha olla kuin aina aiemminkin, jos yhden yön jutusta oli kyse.
Korostan taas kerran että läheisyys ei ole pelkkää seksiä, se on sitä että joku on sun luona silloin kun kaipaat seuraa, eikä niin että aina kun tunnet olevasi yksin lähdet baariin iskemään tuntemattomia.

Mä toivon sulle kaikkea parasta, toivon että joku päivä uskallat antaa niiden tunteiden viedä ja jättää sen järkeilyn ja jossittelun vähemmälle. Mussa on itsessäni se vika, etten mä tee asioita spontaanisti, pelkään liikaa ja kadun myöhemmin. Lopulta parempi vaihtoehto on uskaltaa - ja vaikka pettyä matkalla - kuin vaan antaa elämän lipua ohitseen ja katua jälkeenpäin.

Mietin ajoittain samaa, miksi se on monelle ihmiselle niin keskeinen asia elämää, muuttaako neitsyyden menettäminen ihmisen niin, ettei hän kykene muuta ajattelemaan? Tottahan se on, että seksi myy, mutta en minä näe tarvetta korostaa sitä joka välissä. Elämässä on paljon muutakin.

Tiedän että tämä on taas pelkkää puhetta (kirjoitusta oikeastaan..), mutta uskon ja toivon että sinusta kiinnostutaan vielä. Vaikutat näin teksin välityksellä hyvin rehelliseltä, uskallat miettiä ja puhua asioista jotka toiset ihmiset purkaisivat paljon huonommalla tavalla.

Jeballe taas voisin sanoa, että kaikki ihmiset ovat yksilöitä, eivätkä kaikki elä samalla tavalla. Toki ajattelen omallakin kohdallani sitä, etten saisi päästää elämää ohitseni, mutta joskus ei vain jaksa elää. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että potkit vain jo valmiiksi kaatuneita. Ei ihminen nouse ylös jos hänen niin käsketään tehdä, ei ainakaan loputtomiin, usein kaipaa jonkun muun auttamaan itsensä ylös. Joskus ihmisillä on hetkiä, kun omat voimat eivät riitä, ja etenkin tämäntapaisissa sosiaalisissa asioissa ei kaikkea voi ottaa omiin käsiinsä, kun toisillakin ihmisillä on omat aivonsa ja ajattelutapansa.

Pahoittelen taas tätä omaakin vihaisuuttani, en vain ymmärrä tätä yhden yön juttujen hohdokuutta, ja ollessani itse samassa tilanteessa kuin Aina yksin asetun automaattisesti puolustuskannalle.. En tarkoita loukata ketään viestilläni, toivottavasti tästä löytyy edes jonkinlaista järkeä.

Jos elämässä ei ole välittämistä eikä seksiä, niin mitä ne asiat sitten ovat, jotka antavat voimavaroja. Jos asuu koko elämänsä yksin pienessä yksiössä ja vain lukee kirjoja ja käy töissä, mitä väliä sillä on?

Minua ei kukaan nosta ylös, kukaan ei tule lähelle kun sitä niin kipeästi tarvitsisi. En minä nyt haluaisi pelkkää seksiä, haluaisin että joku istuisi vieressäni ja pitelisi kädestä ja kuuntelisi hiljaa, kun ulkona tuulee. Kaipaan sitä, että olisi joku, jonka syliin käpertyä. Eikä se kaipuu lievity millään yhden yön jutuilla.

Haluaisin olla ylpeä ja tyytyväinen itseeni. Minulla menee koulu paremmin kuin hyvin, olen saanut omia tekstejäni julkaistua jo tämänikäisenä. Ulkopuolisen silmin elämäni on hyvää ja arvokasta. Mutta ei minusta. Haaveisiin on paljon helpompi uppoutua kuin yrittää tehdä jotain oikeassa elämässä.

Pystyn taas hyvinkin pitkälle samastumaan tuohon ajatukseen siitä, että oma elämä on muiden silmissä hyvää, muttei sitä pysty itse arvostamaan. Olen jo pitkään ajatellut, etten ole tarkoitettu elämään tätä elämää, minulla on kaikki perusedellytykset hyvään elämään - ja enemmänkin - mutten silti pärjää. Monet kadehtivat koulumenestystäni, muttei se riitä minulle, ei läheskään.

Kyllä voimavaroja löytyy monesta muustakin asiasta, kuin siitä yhdestä oikeasta, onhan sinkuillakin hyviä päiviä. Voimavaroja saa niistä asioista joista nauttii, teki sitten yksin tai jonkun muun kanssa, oli se sitten harrastus tai vaikka kaunis sää. Pienet asiat, jotka saavat hymyilemään auttavat jaksamaan, kannattaa yrittää kiinnittää huomiota etenkin niihin asioihin, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Sori toi mun edellisen viestin sävy. Oli pinna kamalan kireällä. On edelleen, vihaan kaikkea ja kaikkia. Vihaan muuten muun muassa sitä, että kun joku nuori ihminen sanoo näin, voidaan kuitata asia heittämällä, että "murrosiän kapinaa tuo vain on". No, minä olen kaksikymppinen ja tunnen edelleen samaa vihaa kuin viisi vuotta sitten. Mikäs minä sitten olen, luonnonoikku vai? Joskus tuntuu siltä, että sellaisena ihmiset minua pitävät.

Yritän kovasti olla samanlainen kuin muut. Pärjäävä, kaunis, rohkea. Sitä olen halunnut olla koko elämäni. Pelkään, että muut näkevät kuoreni alle ja tajuavat, että sen takana on pieni ja pelokas tyttö. Se sama tyttö, jota muut kiusasivat yläkoulussa. Siinä tytössä oli jotain vikaa, koska sitä kiusattiin. Olen täysin vakuuttunut siitä, ja siksi pidän hänet syvällä sisimmässäni. Joskus kuoreni rakoilee ja silloin pelkään, että menetän kasvoni. Että ne nauraa mulle taas. Nauru - sitä sain paljon osakseni kiusattuna ollessani. Naurettava, hävettävä, säälittävä pikkutyttö. Sitä minä olen.

Oikeastaan kirjoitin sen tekstin, koska heräsi pintaan ne samat vihan tunteet, jotka jouduin käymään läpi, kun lukioaikana eräs tyttö vihjasi, että neitsyyteni näkyy päällepäin. Arvatkaa tuliko hyvä olo. Ajattelin, että no, kun en kerran ketään samalla aaltopituudella olevaa löydä, niin kai se on sama päästä tästä riippakivestä nyt eroon, lopullisesti. Itselleni neitsyys merkitsi alempiarvoisuutta. Ja älkää käsittäkö väärin, en itse ajattele että muut olisivat alempiarvoisia, jos he ovat neitsyitä. Minulle se vain oli kova pala nieltäväksi. Liian kova - en saanut sitä alas.

Ajattelen itse nykyään seksiä lähes koko ajan. Missä tahansa paikassa saattaa tulla seksifantasioita mieleen. Tiedä häntä, onko se normaalia, ei minulla ennen tällaista pakkomiellettä seksistä ole ollut. Masturbointi ei sinänsä ole ongelma, vaikka sitä joka päivä teenkin - sehän on pikemminkin ratkaisu ongelmaan. Ongelma on se, että ei ole ketään. Ei ole ketään, koska kukaan ei vaikuta kiinnostavalta. Ainakaan kukaan sellainen, jonka mahdollisesti voisin saada. Olen mielestäni kaunis, eli ainakaan ulkoisessa olemuksessani ei pitäisi olla vikaa. Toisin sanoen ongelma on varmaankin ihan vain pääni sisällä.

Heh. Päässä vikaa? Joo, takaan. Saa nähdä, milloin joudun psykiatriselle osastolle pakkohoitoon.

IisaMari kirjoitti 27.9.2012 5:13

Sori toi mun edellisen viestin sävy. Oli pinna kamalan kireällä. On edelleen, vihaan kaikkea ja kaikkia. Vihaan muuten muun muassa sitä, että kun joku nuori ihminen sanoo näin, voidaan kuitata asia heittämällä, että "murrosiän kapinaa tuo vain on". No, minä olen kaksikymppinen ja tunnen edelleen samaa vihaa kuin viisi vuotta sitten. Mikäs minä sitten olen, luonnonoikku vai? Joskus tuntuu siltä, että sellaisena ihmiset minua pitävät.

Yritän kovasti olla samanlainen kuin muut. Pärjäävä, kaunis, rohkea. Sitä olen halunnut olla koko elämäni. Pelkään, että muut näkevät kuoreni alle ja tajuavat, että sen takana on pieni ja pelokas tyttö. Se sama tyttö, jota muut kiusasivat yläkoulussa. Siinä tytössä oli jotain vikaa, koska sitä kiusattiin. Olen täysin vakuuttunut siitä, ja siksi pidän hänet syvällä sisimmässäni. Joskus kuoreni rakoilee ja silloin pelkään, että menetän kasvoni. Että ne nauraa mulle taas. Nauru - sitä sain paljon osakseni kiusattuna ollessani. Naurettava, hävettävä, säälittävä pikkutyttö. Sitä minä olen.

Oikeastaan kirjoitin sen tekstin, koska heräsi pintaan ne samat vihan tunteet, jotka jouduin käymään läpi, kun lukioaikana eräs tyttö vihjasi, että neitsyyteni näkyy päällepäin. Arvatkaa tuliko hyvä olo. Ajattelin, että no, kun en kerran ketään samalla aaltopituudella olevaa löydä, niin kai se on sama päästä tästä riippakivestä nyt eroon, lopullisesti. Itselleni neitsyys merkitsi alempiarvoisuutta. Ja älkää käsittäkö väärin, en itse ajattele että muut olisivat alempiarvoisia, jos he ovat neitsyitä. Minulle se vain oli kova pala nieltäväksi. Liian kova - en saanut sitä alas.

Ajattelen itse nykyään seksiä lähes koko ajan. Missä tahansa paikassa saattaa tulla seksifantasioita mieleen. Tiedä häntä, onko se normaalia, ei minulla ennen tällaista pakkomiellettä seksistä ole ollut. Masturbointi ei sinänsä ole ongelma, vaikka sitä joka päivä teenkin - sehän on pikemminkin ratkaisu ongelmaan. Ongelma on se, että ei ole ketään. Ei ole ketään, koska kukaan ei vaikuta kiinnostavalta. Ainakaan kukaan sellainen, jonka mahdollisesti voisin saada. Olen mielestäni kaunis, eli ainakaan ulkoisessa olemuksessani ei pitäisi olla vikaa. Toisin sanoen ongelma on varmaankin ihan vain pääni sisällä.

Heh. Päässä vikaa? Joo, takaan. Saa nähdä, milloin joudun psykiatriselle osastolle pakkohoitoon.

Luettuani viestisi samaistuin siihen väkisinkin. Olen itsekkin kaksikymppinen ja ongelmat ovat samat kuin viisi vuotta sitten. Sain osakseni paljon kiusaamista koulussa joten tarve olla samanlainen kuin muut, kiusaamisen pelko ja todellisen minäni piilottaminen ovat jokapäiväisiä asioita ihmisiä tavatessani.
Ja vaikka seksi ei jatkuvasti pyörikkään mielessä koen itseni usein alempiarvoiseksi neitsyyteni takia. En kuitenkaan usko että edellisen viestisi temppu mennä ujona baariin hakemaan seksiä onnistuu yhtä helposti mieheltä.

jeba kirjoitti 29.9.2012 18:46

Luettuani viestisi samaistuin siihen väkisinkin. Olen itsekkin kaksikymppinen ja ongelmat ovat samat kuin viisi vuotta sitten. Sain osakseni paljon kiusaamista koulussa joten tarve olla samanlainen kuin muut, kiusaamisen pelko ja todellisen minäni piilottaminen ovat jokapäiväisiä asioita ihmisiä tavatessani.
Ja vaikka seksi ei jatkuvasti pyörikkään mielessä koen itseni usein alempiarvoiseksi neitsyyteni takia. En kuitenkaan usko että edellisen viestisi temppu mennä ujona baariin hakemaan seksiä onnistuu yhtä helposti mieheltä.

Yläkoulun jälkeen sain aika paljon itsevarmuutta jo parissa vuodessa ihan vain sillä, että aloin tietoisesti tehdä kaikkia niitä asioita, jotka jännittivät minua. Uhmasin kaikkia mahdollisia pelkojani. Taisin nolata itseni joitakin kertoja kun menin juttelemaan ihmisille vaikka tuntui, ettei keksi mitään sanottavaa (olin todella ujo silloin), mutta kun olin tarpeeksi kauan jatkanut tätä rutiinia, olo alkoi tuntua rohkeammalta.

Kuusi vuotta olen tätä pelkojen uhmaamista jatkanut ja nyt tuntuu, että uskaltaa mitä vain. Ehkä jopa liikaakin: naljailen joskus ihmisille, joille ei todellakaan pitäisi mennä aukomaan päätään. Sitten kaduttaa. On mullakin omatunto, vaikka rääväsuu olenkin.

Eli tosiaan, kyllä sitä parissa vuodessa oli itsevarmuutta niin paljon kerääntynyt, että uskalsin mennä juttelemaan sille mielettömän hyvän näköiselle miehelle, vaikka pelottikin. Eihän se mikään potentiaalinen seurustelukumppani ollut, mutta enhän sellaista etsinytkään, kuten jo tiedättekin.

Nuorisopsykiatrian poliklinikalta soitettiin ja pääsen sinne tiistaina. Jos siellä pystyisin avautumaan siitä kaikesta, mikä mieltä painaa. Suurin toiveeni olisi, että saisin sieltä tarpeeksi voimia siihen, että kykenisin hyväksymään yksinäisyyteni.

Illat ja yöt ovat olleet vaikeita, kun kukaan ei ole lähellä eikä kenellekään voi puhua. Mikään tyyny tai masturbointi ei korvaa sitä kaipuuta. Minulla on myös käynyt pyörimään päässä ajatus itsemurhasta. En kylläkään haluaisi varsinaisesti toteuttaa sitä, vaan pikemminkin haluaisin yrittää sitä ja jäädä henkiin ja nähdä maailman eri tavalla ja myös sen, miten muut suhtautuisivat.