Ainainen huoli muista = paha olo
En oikein osaa sanoa paljon tästä. Kannan niin paljon huolta masentuneesta ystävästäni + muista ystävistäni, itsetuhoisesta tuntemattomasta pojasta koulussa, yksinäisestä äidistäni kotonaan – aika monesta. En tiiä mitä tässä vois tehä -ei voi oikein auttaa ketään.
Tiiän etten oo mikään maailmanparantaja enkä todellakaan kykene auttamaan kaikkia. Ystävääni olen auttanut eikä hän enää halua kuolla pois, niinkuin viimeiset 6 vuotta elämässään on haaveillut tapahtuvan. Käytiin juttelemassa asioista ammattiavun luona, oon ollu seurana ja kuunella ja koittanu sanoa jotain fiksua ja järkevää ja auttaa kaikin tavoin. Siinä sitten kulutin itteni täysin loppuun, enkä jaksa enää pitää huolta ees itestäni.
Äitini on alkanut vasta nyt, 17 vuoden takaisen eron jälkeen tajuamaan oman yksinäisyytensä ja katkeruutensa. Mitäpä mä voisin tohon sanoa – en oo koskaan omistanu isää enkä tunne häntä, eroamisesta kuluneen ajan voi laskea mun ikävuosistani. Kai mun lähestyvä nätti 18v päivä muistuttaa äitiä siitäkin. Ja siitä ettei mulla oo ollu koskaan enempää ku yks vanhempi. Valitettavasti joudun olemaan pakosta n. kerran kahessa vuodessa tekemisissä sen kanssa. Muodollisesti saan synttärionnittelut häneltä sillä kerralla.
Koulussa oleva poika viiltelee itteään ja on tosi ahistuneen olonen, heti kun silmä välttää. Hymyssäsuin juttelee kavereilleen mutta heti kun kukaan ei piä silmällä ja pojalla tulee heikko hetki, voi siitä nähä miten pahaa eläminen tekee. Hemmetin hyvin se sen pahan olonsa piilossa kyllä pitää. Tämän huomasin tottakai, koska ihastuin tähän kyseiseen poikaan. En voi poikaa auttaa, eihän sen asiat mulle kuulu, enkä mä tiiä mistä sen ahistus johtuu. Toivon vaan että joku todella auttaa sitä. Pelkään sen puolesta niin paljon. 😯🗯️
En voi auttaa ketään, enkä jaksa enää auttaa itteänikään. Omat asiat päin mäntyä kaiken lisäksi. Oon kuluttanu itteni loppuun ja alkaa tuntua että päässä poksuu kohta aika tavalla jos tähän tahtiin asioiden kulku jatkuu. En tiiä mitä tässä tekis ku ei voi auttaa yhtään ketään.
Tein virheen kun hylkäsin itteni täysin, kun ystäväni kertoi tilastaan jossa itsemurha kolkutteli ovella koko ajan. Eikä jättänyt rauhaan. Itseni muistin vain, kun tuska kasvoi niin suuriin mittoihin, ettei sitä kyennyt enää peittelemään. Sitten alkoi ilmetä joka puolella ahistuneita ja masentuneita, itsetuhoisia ihmisiä. Ystäviä, sukulaisia, tuntemattomia…
Nyt on omatki asiat huonosti enkä jaksa auttaa ketään. Itteäni kaikkein vähiten. En voi tehä mitään. Odottaa vain, jos muiden ahdistus laantuisi ensin. En osaa hellittää. Enkä usko että tästä puhuminen kellekään auttaa mitään – sieltä jostaki vaan neuvottas teinityttöä unohtamaan muut ja ottamaan järjen käteen ja lopettamaan tyhmän käytöksensä.
Fyysinen kipu houkuttelee muakin, mutta en ryhdy siihen. Ei se auta mitään, pahentaa vain, ja läheiseni sekoaisivat ympärilläni. En ikinä voisi tehdä itsemurhaa. Vaikka vihaankin itseäni, rakastan kumminkin liikaa.
Ei mun olo helpotu, niin kauan kuin muilla on paha olla. En vaan tiiä kauanko jaksan itse tätä. 😯🗯️
Itse olen 14 vuotias, ja olen tietoinen äitini masennuksesta. Hän ei tiedä että tiedän hänen masennuksestaan. Ja minä huomaan että tunnen itsessäni masennuksen merkkejä. Luulen että se on alkuisin juuri huolestani jota kannan äidistäni. Tosi sekava teksti mutta voisiko joku teistä auttaa? Tuntuu kun en saisi kunnolla henkeä ku ajattelen äitiäni. Yritän saada hengitystä kulkemaan haukottelemalla mutta se ei auta. En tiedä mitä tekisin. Pelkään että joudun pitämään koko elämäni tätä tunnetta ylläni. Huolta. 😞
Neversay kirjoitti 06.07.2007 klo 17:36:
Tosi sekava teksti mutta voisiko joku teistä auttaa?
Sun kannattaa yrittää päästä puhumaan jonkun ammattilaisen kans noista asioista. Oman vanhemman masennuksen kantaminen ei ole lapsen tehtävä. En tiedä, minkä ikäinen olet, mutta mitä nuorempi, niin sitä enemmän tarvitset ammatti-ihmisen apua. Jonkun, joka voi lievittää omaa taakkaasi. Vaikka äitisi olisi miten masentunut, et voi auttaa häntä, jos olet itsekin masentumassa ja väsynyt. Sun täytyy siis pitää huolta itsestäsi ensin.
Neversay kirjoitti 06.07.2007 klo 17:36:
Itse olen 14 vuotias
Sori, huomasin vasta äsken, että olihan tuossa se ikäsikin sanottu 🙂
Oletko puhunut koulussa terkkarin, opon tai kuraattorin kanssa näistä asioista? Niiltä saa usein tietoa siitä, että miten voisit saada apua, tai miten äitisi voisi saada apua. Täytyy vain uskaltaa pyytää ja kertoa rehellisesti asioista. Nythän se on tietysti mahdotonta, kun on kesä...
Apua kannattaa hakea mahdollisimman nopeasti, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä ☺️ Tässä aiheessa ollut näköjään pientä hiljaiseloa viime päivät. Piti taas vaihteeksi tulla tänne kirjoittamaan, koska ei ole ketään muutakaan kelle kertoa ja tunnen murtuvani kohta itkuun...
Olen saannut vedettyä itseäni vähän loitommaksi masentuneesta ystävästäni jotta voisin hengittää vähän paremmin. Ei se ole helppoa kylmiltään, mutta kun elämään ilmestyi uusi kiinnostava ihminen niin ajatukseni siirtyivät häneen ja kaikki tuntui helpommalta. Pidän masentuneeseen ystävääni yhteyttä, mutta mietin vain ihastustani ja haluan terveen pohjan elämälleni. Sitten rohkenin kertoa tunteistani. Moni varmaan arvaakin, että sain kuulla hänen seurustelevan. Ei helpotusta.. sain lekasta suoraan naamaani ja kaikki tuntui tyhjältä. Ei voi keskittyä kenenkään. 😞
Nopeastihan siitä kuitenkin toipui ja kaikki tuntui vähän paremmalta kun sai tälläisen ihmisen kaveriksi. Aikoihin minulla on hauskaa ja uskon itseeni edes vähäsen. Minä nousen tästä vielä! 😎 Mutta silti kaikki sattuu... ☹️ Haluan olla hyvä ystävä kaikille, varsinkin tälle uudelle. En toivo hänelle ja sille jollekin pojalle mitään pahaa, mutta minuun sattuu kun kuulen heistä yhdessä. Nyt se sattuu suuresti ja sain samaan aikaan päähäni, että mahtaakohan masentunut ystäväni kärsiä tai tuntea kipua. Olen ihan täysin lukossa 😭
Kai tämä tästä kun pääsen nukkumaan... Kauanko elämä potkii minua päähän kunnes saan itseni takaisin? Vastausta tuskin saa hetkessä, mutta se selviää elämällä.
Tuntuu hyvältä kuulla että muillakin on huoli läheisistä... Se jotenkin lohduttaa. Oma äitini on sairastanut skitsofreniaa jo liki 30 vuotta eli pidempään kuin olen elänyt. Hoitojaksoja on ollut joka vuosi ainakin yksi ja ne ovat useinmiten reilun kuukauden joskus kolmekin. Olen niin tottunut kantamaan huolta muista perheenjäsenistä... Nyt myös veljeni on sairastunut ja on tällä hetkellä suljetulla osastolla ensimmäistä kertaa. Siskollani on taas paljon tekemistä omassa perheessään ja on välillä ihan piipussa... Hänen miehensä on alkoholisti, mutta pystyy käymään töissä. Perhe-elämä on yhtä riitelyä.
Itse olen välillä äärettömän huolissani muista perheenjäsenistäni, varsinkin pikkuveljestäni. Pelkään miten muut jaksavat ja unohdan itseni. Saan aina kantaa siitä seuraukset... Nyt olen ollut henkisesti aika puhki alkukesästä saakka. Sain terkkarin kautta tänään ajan psykologille. Jännitti kamalasti ja tuntui kuin olisin luovuttanut... He vain neuvoivat että jättää huolet vähemmälle. Helpommin sanottu kuin tehty. Saa nähdä miten syksy menee, pelkään että väsyn liikaa. Jos minä vielä sairastuisin, olisi se meidän perheelle liian raskasta. Olen aina ollut se joka onnistuu ja jolla menee ulkoisesti hyvin. Mutta kukaan ei näe tarpeeksi selvästi sisälleni.
En tiedä pitäisikö käydä vielä uudestaan psykologilla. Se olisi vielä ilmainen. Tuntuu luovuttamiselta kun hakee apua, mutta pelkään että sairastun vielä johonkin... Ja, miten voisin olla huolehtimatta ja murehtimatta lähimmäisistäni. Tuntuu pahalta kun ei nykyään jaksa enää pitää asioita niin paljon sisällään... Tuleeko sitä heikommaksi kun vanhenee??
Olen alkanut taas käymään perheneuvolassa.
Koulut alkaa ihan kohta ja oon ihan lopen uupunut jo nyt. Vanhempani ja veljeni painostus aiheuttaa mulle stressiä koulusta.. Lisäksi viime vuonna koulussa tapahtui niin paljon pahoja asioita, jotka olen liittänyt tulevaankin vuoteen. Voihan toki olla, ettei tuleva vuosi ole samanlainen kuin viime vuosi. Mutta pelkään silti.
Ystäväni on sulkeutunut. Ei hän päästä minua enää lähelleen. Hän haluaa pitää asiansa itsellään. Tunnen välillä sekoavani huolesta, kun hän vain itkee tai makaa tiedottomana sängyssä, eikä puhu minulle mitään.
Nykyään olen alkanut ärsyyntymään, kun tunnen että minua kohdellaan väärin. Olen alkanut parantua omasta masennuksestani, joten koitan saada oikeutettua kohtelua muilta. Ystävänikin on huomannut sen. Ennen emme riidelleet ikinä....
Oon ihan puhki. Väsyttää ja itkettää. Kesä on ollut upea, vaikkakin tosi vaikea. Yhtäkkiä mulle palasi se selittämätön väsymyksen, itkun nielemisen- ja pahan olon tunne. Oon ihan hukassa.
Musta tuntuu ettei kukaan enää välitä musta. Mä voin tosi huonosti ja mulla on kauhean paha olla lähes koko ajan. Itkisin varmaan koko ajan, jos en joutuis pitämään tätä sisälläni. Ahdistaa ettei kukaan lohduta kun itken eikä kukaan noteeraa muutenkaan mun oloani. Mun täytyy vaan jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja kestää kaikki vaan. Tää on väärin. En jaksa. Oisin huomenna päässy perheneuvolaan puhumaan, mutta se siirtyi viikolla eteenpäin se aika. Ainut paikka jossa voin puhua! Tää viikko on menny tosi hitaasti ja tuskasesti ootellessa, että pääsisin puhumaan. Ja nyt vielä viikko lisää!
Kauanhan tätä vielä jaksaa? ☹️
Oon tosi pettyny ihmisiin. Kaikkiin. KUKAAN ei halua kuulla musta mitään. Kukaan ei halua ottaa osaa mun pahaan oloon. Kirjotin tänne, koska ajattelin että mun kaltaisianikin olisi... mutta kaikki nää täälläki vastailleet on jotenki kaonnu.
Oon ihan yksin.
Onko tässä tai yhtään missään enää mitään järkeä?
Pitääkö tässä vaiheessa hyväksyä totuus ettei ketään kiinnosta ja antaa periksi...?
Oon tosi paskassa kunnossa ja tosi inhottava tässäkin viestissä. Kaikki tiuskii mulle ja mä saan pyytää anteeksi. Tää on niin helvetin epäreilua enkä mä enää jaksa tätä. Vuodenpäivät mä oon saanu kamppailla tän kaiken kesekllä yksin. Nyt oon ihan kuitti. Sinnittelen vain siksi, että jos kuolen, kellään ei oo enää sylkykuppia johon kaataa kaikki paska.
Hei En minä tiiä
Tunnen pientä mielipahaa siitä etten ole käynyt täällä kirjoittamassa, joten pyydän sinulta anteeksi. Ollut kamalasti ajateltavaa ja pähkäiltävää monet viikot ystäväni takia. Hän on tällä hetkellä hoidossa enkä ole erään seikan takia voinnut pitää häneen yhteyttä vaikka haluaisin. 😟 Olen peloissani ja huolissani kun en tiedä hänen vointiaan.
Tuntuu surulliselta kun luen viestiäsi En minä tiiä. Tuntuu pahalta kun joku joutuu yksin ja voimattomana kestämään jotain tälläistä. 😞 Minä olen niihin ihmisiin pettynyt, jotka ihan tyhjää tiuskivat ja kasaavat lisää huonoa oloa heikosti voivien harteille ihan turhaan. Olen pettynyt varsinkin niihin, jotka eivät kuuntelee apua pyytävää. 🙄 Oletko voinnut käydä puhumassa jollekin olostasi viime viikkoina? Esimerkiksi perheneuvolassa josta olet ennen kirjoitanut.
Yritä jaksaa. Elämässä on paljon hyviä asioita ja ihmisiä jotka kokevat samoin. Tartu kaikkeen mahdolliseen apuun jota on tarjolla. Rohkaisuhalauksen antaisin jos se olisi mahdollista, mutta joudun tyytymään sanoihin. Valtavasti voimia sinulle. 🙂🌻 (kuten myös kaikille muillekin) Kaltaisiasi on olemassa.
Itselläni on hiukan samanlainen tilanne kuin aloittajalla. Hyvä ystäväni on käynyt läpi liian monta traumaattista tapahtumaa ja osittain niiden seurauksena kärsinyt jo pidempään masennuksesta. Siinä mielessä olen onnellisessa asemassa, että tiedän taustat ja olen tuntenut ystäväni jo pitkään. Osaan puhua tilanteen aiheuttamista tunteistani myös ystävyyssuhteen ulkopuoliselle taholle ja tarvittaessa myös tajuta omien voimavarojeni rajat. 😞
Ajoittain tilanne on kuitenkin minulle itselleni hyvin stressaava ja aiheuttaa ongelmia. Kun ystävä, josta välittää suunnattomasti käyttäytyy itsetuhoisesti ja on ajoittain täysin välinpitämätön ympäröivää maailmaa kohtaan. Se satuttaa ja hetkittäin otan hänen käyttäytymisensä jopa henkilökohtaisena loukkauksena. Mietin asioita ja yritän auttaa. On kuitenkin ikävää tietää etten voi tehdä enempää, etten minä saa häntä terveeksi. Voin kyllä kuunnella ja tukea ja auttaa tai vain elää iloisia hetkiä hänen kanssaan. On joka tapauksessa turhauttavaa, etten minä voi tehdä juuri sen enempää. ☹️
Olen toki oppinut ymmärtämään että osa hänen käyttäytymisestään johtuu täysin masennuksesta ja onneksi pystymme puhumaan avoimesti asioista. Myös minun ongelmistani ja pahasta olostani. Erilaiset vaikeudet ovat syventäneet ystävyyttämme. On upeaa kun on ihminen joka kuulee mitä yrität sanoa vaikka et saisi sanoja suustasi. Joku joka ihan rehellisesti välittää ja jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä. Voi vapaasti purkaa huonojakin fiiliksiä, huutaa, itkeä tai heitellä tavaroita ilman että tarvitsee pelätä menettävänsä jotain. 🙂