Ainainen huoli muista = paha olo

Ainainen huoli muista = paha olo

Käyttäjä En minä tiiä aloittanut aikaan 15.12.2006 klo 00:17 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä En minä tiiä kirjoittanut 15.12.2006 klo 00:17

En oikein osaa sanoa paljon tästä. Kannan niin paljon huolta masentuneesta ystävästäni + muista ystävistäni, itsetuhoisesta tuntemattomasta pojasta koulussa, yksinäisestä äidistäni kotonaan – aika monesta. En tiiä mitä tässä vois tehä -ei voi oikein auttaa ketään.

Tiiän etten oo mikään maailmanparantaja enkä todellakaan kykene auttamaan kaikkia. Ystävääni olen auttanut eikä hän enää halua kuolla pois, niinkuin viimeiset 6 vuotta elämässään on haaveillut tapahtuvan. Käytiin juttelemassa asioista ammattiavun luona, oon ollu seurana ja kuunella ja koittanu sanoa jotain fiksua ja järkevää ja auttaa kaikin tavoin. Siinä sitten kulutin itteni täysin loppuun, enkä jaksa enää pitää huolta ees itestäni.
Äitini on alkanut vasta nyt, 17 vuoden takaisen eron jälkeen tajuamaan oman yksinäisyytensä ja katkeruutensa. Mitäpä mä voisin tohon sanoa – en oo koskaan omistanu isää enkä tunne häntä, eroamisesta kuluneen ajan voi laskea mun ikävuosistani. Kai mun lähestyvä nätti 18v päivä muistuttaa äitiä siitäkin. Ja siitä ettei mulla oo ollu koskaan enempää ku yks vanhempi. Valitettavasti joudun olemaan pakosta n. kerran kahessa vuodessa tekemisissä sen kanssa. Muodollisesti saan synttärionnittelut häneltä sillä kerralla.
Koulussa oleva poika viiltelee itteään ja on tosi ahistuneen olonen, heti kun silmä välttää. Hymyssäsuin juttelee kavereilleen mutta heti kun kukaan ei piä silmällä ja pojalla tulee heikko hetki, voi siitä nähä miten pahaa eläminen tekee. Hemmetin hyvin se sen pahan olonsa piilossa kyllä pitää. Tämän huomasin tottakai, koska ihastuin tähän kyseiseen poikaan. En voi poikaa auttaa, eihän sen asiat mulle kuulu, enkä mä tiiä mistä sen ahistus johtuu. Toivon vaan että joku todella auttaa sitä. Pelkään sen puolesta niin paljon. 😯🗯️

En voi auttaa ketään, enkä jaksa enää auttaa itteänikään. Omat asiat päin mäntyä kaiken lisäksi. Oon kuluttanu itteni loppuun ja alkaa tuntua että päässä poksuu kohta aika tavalla jos tähän tahtiin asioiden kulku jatkuu. En tiiä mitä tässä tekis ku ei voi auttaa yhtään ketään.

Tein virheen kun hylkäsin itteni täysin, kun ystäväni kertoi tilastaan jossa itsemurha kolkutteli ovella koko ajan. Eikä jättänyt rauhaan. Itseni muistin vain, kun tuska kasvoi niin suuriin mittoihin, ettei sitä kyennyt enää peittelemään. Sitten alkoi ilmetä joka puolella ahistuneita ja masentuneita, itsetuhoisia ihmisiä. Ystäviä, sukulaisia, tuntemattomia…

Nyt on omatki asiat huonosti enkä jaksa auttaa ketään. Itteäni kaikkein vähiten. En voi tehä mitään. Odottaa vain, jos muiden ahdistus laantuisi ensin. En osaa hellittää. Enkä usko että tästä puhuminen kellekään auttaa mitään – sieltä jostaki vaan neuvottas teinityttöä unohtamaan muut ja ottamaan järjen käteen ja lopettamaan tyhmän käytöksensä.

Fyysinen kipu houkuttelee muakin, mutta en ryhdy siihen. Ei se auta mitään, pahentaa vain, ja läheiseni sekoaisivat ympärilläni. En ikinä voisi tehdä itsemurhaa. Vaikka vihaankin itseäni, rakastan kumminkin liikaa.
Ei mun olo helpotu, niin kauan kuin muilla on paha olla. En vaan tiiä kauanko jaksan itse tätä. 😯🗯️

Käyttäjä En minä tiiä kirjoittanut 01.04.2007 klo 21:18

viimeset kaks viikkoa on olleet parempia kuin monet muut viikot tän kolmen vuoden aikana. Pelottaa vaan tuleva; mikä seuraava asia tulee ja romuttaa vielä pahemmin kuin edellinen? Entä jos seuraava asia romuttaa lopullisesti?

Aika on nyt pysähtynyt. Haavat ovat saaneet arpeutua... jospa ne ehtisivät karista poiskin ja sulkeutua kokonaan. Eivät ihan heti ainakaan avautuisi. Toivo paremmasta on suuri. Pelko pahemmasta... liian suuri. ☹️

Käyttäjä Zeni82 kirjoittanut 04.04.2007 klo 23:35

Minä oon joutunut huolehtimaan veljestäni vuosikausia. Välillä tuntuu että romahdan itse, kun oon itsekin kokenut pahoja masennuskausia. ☹️
Tuntuu etten jaksa, tulen hulluksi, mutta mun on pakko jaksaa. Aina jos veli tekee jotain typerää, niin kaikki soittelee minulle, että minun pitää tehdä asioille jotain. Vaikka keskellä yötä. Joskus kun näitä hätäisiä puheluita alkoi tulemaan melkein joka yö, en enää jaksanut. Olin aivan poikki, en jaksanut enää välittää. Olin aivan romahtamaisillani. 😭
Veli saattaa joskus vaikka kadota päiväksi, pariksi, lähtenyt jonnekin humalassa masentuneena eikä kukaan tiedä missä on, ei vastaa puhelimeen, jne. On se aina löytynyt lopulta, milloin mistäkin... joskus ollut kunnossa, joskus vähemmän. Se odottaminen on ihan hirveetä, ei koskaan tiedä edes onko elossa. 😭
En tiedä kauan tätä kestää. Joskus oon ihan hirveän vihainen, eikö se voi yhtään ajatella miltä tämä muista ihmisistä tuntuu, meidän vanhemmista, minusta.. Ja silti meidän on pakko jaksaa.

Käyttäjä Vastaavanlainen kirjoittanut 29.04.2007 klo 21:21

Iltaa kaikille.

Itsekin painin saman ongelman parissa. Tällä hetkellä on erittäin huono olo, koska pelkään ystävälleni tapahtuneen jotain 😞 Tänään hän ei vastannut kirjoituksiini ja eilenki vaikutti erittäin väsähtäneeltä ☹️

Tutustuihin kyseiseen henkilöön viime vuonna ja olen siitä lähtien keskustellut hänen kanssaan ja yrittänyt auttaa ja tukea häntä niin paljon kuin voin. Tekisi mieli olla auttamassa ja tukemassa häntä ihan kasvotusten, mutta välimatka vaikeuttaa asiaa. Muutenkin nykyään on hankalaa, koska hän vaikuttaa menettävän enemmän ja enemmän luottamusta minuun ☹️ Kaiken lisäksi oloa huonontaa se, että olen ihastunut häneen, mutta eipä minulla taida olla mitään merkitystä. 😞 Syyttelen itseäni entistä enemmän sitä mukaan, miten hänen olotilansa huonontuu... tietenkin tunteet häneen vahvistuvat, joten en usko pääseväni pois 😭 Tuntuu pahalta jos vähänkin ajattelen unohtamista...

Jos huomenna menisi jotenkin paremmin... mutta kuitenkin voimia teille muille 🙂🌻 Aivan samahan se on miten minulla menee.

Käyttäjä sisua? kirjoittanut 03.05.2007 klo 17:20

En tiiä minne mun pitäis kirjottaa tms. Mulla on takana rankka mut toisaalta taas onnellinen lapsuus. Kaikki ulkoset asiat on elämässä menny ihan ok. Kuitenkin taustalla on perhe, joka on pysynyt kasassa, mutta jossa äiti on sairastanut skitsofreniaa kohta 30 vuotta. Yks tapaus perheessä on jotenki menny... Oon ollu hoidossa paikassa jota äiti ei oo tienny yms. Välillä on itketty ja tutkittu selittämättömiä mahakipuja, jotka ite oon tienny johtuvan ahdistavasta olosta, kauheasta huolesta...Oon viime vuosina yrittäny oppia ajattelemaan myös itteäni, mut aiemmin yritin tehä kaikkeni et muilla ei ois nii raskasta. Eniten oon yrittäny auttaa rakasta pikkuveljeäni. Tekee pahaa kun joku joutuu kasvamaan aikuiseksi aivan liian varhain. Aivan kuin ite en olisi sitä tehnyt. Äiti on ollut n. 44 kertaa pakkohoidossa. Ei ole mikään helppo tapaus... En jaksa eritellä mitä oon saanu lapsena ja nuorena kuulla, mut ne on jättäny syvät haavat itsetuntoon, vaikka olisikin sanottu ettei ne pidä paikkaansa. Pidän itseäni edelleen erilaisena kuin muut. Kun jotain tapahtuu, pelkään että nytkö sairastuin. Vanhin veljeni on sairastunut vuosia sitten. Kukaan ei varmaan usko että hän ei ole vieläkään saanut apua. Se tuntuu itsestäni kauhealta - en ole voinut tehdä mitään hänen hyväkseen! Perheen voimavarat rupee olemaan aika rajoilla. Isä jäi sen takia pois töistä n. 2 vuotta sitten. 2 sisarusta on naimisissa ja niillä on omat perheet. Eli, minä olen isän ohella se, jolla on voimavaroja... Minulla on myös työt ja opiskelu... En tiedä mikä on voimavarojen oikea laita, tai tiedän, että ne loppuvat tällä menolla kohta kokonaan. En vain voi pettää läheisiäni, minun täytyy seistä vahvana, jotta muut jaksavat. Ei tähän auta se neuvo, että ota välimatkaa... Äiti on tällä hetkelläkin suljetulla osastolla ja veljellä menee tosi huonosti. Naureskelee itekseen, vääntelee naamaa, puhuu mitä sattuu, sosiaalinen kanssakäyminen on aika kehnoa, nukkuu millon missäkin... Yhteiskunta on vaa sellanen ettei "ota kiinni" ennen ku jotain oikeesti sattuu...
Onko muilla kokemuksia perheenjäsenten, erityisesti vanhempien mielenterveysongelmista?

Käyttäjä En minä tiiä kirjoittanut 14.05.2007 klo 22:47

Mun on niin paha olla. Mä en tiiä jaksanko mä kuinka paljo enää tätä ainasta vastustamista... mikään ei parane: kaikki hyvä mitä tapahtuu kumoutuu heti jollain pahalla. Ja asiat pahenee vaan. Mä en tiiä jaksanko mä kauaa jos asiat ei ala mennä paremmin. Ystäväni tila ei parane ja olen itse ihan lopussa.... en jaksa uskoa parempaan tulevaisuuteen... tämä taitaa olla lopun alkua... teen kyllä kaikkeni ettei se olisi niin.... Meen tällä viikolla viimeistä kertaa perheneuvolaan ja sitten siellä käynti loppuu. Tukihenkilöni vaihtaa työalaa enkä haluaisi taas vaihtaa uuteen, kolmanteen.... oon ihan hukassa....

😯🗯️

Käyttäjä En minä tiiä kirjoittanut 27.05.2007 klo 13:16

Oon yksin itteni kanssa. Ongelmieni kanssa. Oon ite se ongelma.
Oon hukassa.
Vihaan itteäni.
Enkä jaksa pelastaa itteäni.
Mitä mä voin tehä?

Käyttäjä Vastaavanlainen kirjoittanut 28.05.2007 klo 16:10

Hei nimimerkki En minä tiiä.

En ole aivan varma mitä pitäisi sanoa, mutta voin varsin hyvällä varmuudella sanoa, että olet tehnyt kultaista työtä yrittämällä auttaa ystävääsi.
Meidän tulee kuitenkin varoa ja ymmärtää, ettei kannata polttaa itseään siinä samassa loppuun, koska se saattaa tehdä meidän auttamisesta sekavaa.

Itse olen aina yrittänyt asettua ystäväni saappaisiin jotta ymmärtäisin häneen oloaan. En voi sille mitään, mutta olen lisääntyvän ahdistuksen takia alkanut muuttamaan mieltäni. Haluan pelastua vielä kun voin, mutta kaikki tuntuu tukehtuvan joka päivä. Ahdistusta ja pelkoa ei voi purkaa ja keinot ovat lopussa. 😟 Pitää vain jaksaa. En auta häntä kärsimällä.

Mutta sinä valitettavasti olet polttanut itsesi loppuun. En missään tapauksessa pidä sitä häpeänä tai loppuna. En tiedä edelleenkään mitä pitäisi sanoa, koska en ole samassa tilanteessa (vielä). Sinun on otettava oma elämäsi haltuusi, ystäväsi joutuu päättämään omasta elämästään. Loppu voi tulla, mutta sen jälkeisen ajan sisältö on vielä auki. Kenties se on parempi ajanjakso elämässä.

En valitettavasti voi neuvoa tai auttaa tarkemmin vaikka haluaisin. Sinun on vain otettava ote elämästäsi, koska se ei ole vielä päättynyt. Voimia sinulle. 🙂🌻

Käyttäjä En minä tiiä kirjoittanut 21.06.2007 klo 11:05

Olen saanut apua. Olen saanut ystävältäni tukea. Mutta osat ovat alkaneet taas vaihtua. Ja mua pelottaa. Mä en välttämättä enää jaksa. Pelkään syksyä, kun tiedän että ystävääni alkaa ahdistaa koulussa olo ja kaikki. Enkä jaksa edes käsitellä omaa ahdistustani. Perheneuvola tukihenkilöni lopetti työn ja vaihtoi alaa. Olen kuukauden ilman mitään ammattiapua ja sen jälkeinenkin aika on vielä epävarmaa. En tiedä jaksanko tätä kauaa. En ole vielä 18v niin en saa mennä MT-poliklinikallekaan. Mutta perheneuvola ei vaan riitä mulle.

Tää kaikki on niin liikaa. 😯🗯️

Käyttäjä Vastaavanlainen kirjoittanut 22.06.2007 klo 20:23

Hei En minä tiiä

Hyvä että olet saannut tukea ystävältäsi. Ymmärrän pelkosi syksyä kohtaan, koska minäkin pelkään sitä samasta syystä. Perheneuvolasta ja poliklinikasta en voi sanoa mitään ☹️ Tuntuu pahalta kun joudut olemaan epävarmana. Toivon sinulle kuitenkin voimia 🙂🌻 Tartu kaikkeen mahdolliseen apuun mitä on tai tulee olemaan tarjolla.

Piti tulla tarkastamaan tämänkin foorumin menoa. Juhannus on omalta osaltani piloilla. Olen yrittänyt keskustella masentuneen ystäväni kanssa, mutta vastausta on turha odottaa. Ehkä hänen mieltään painaa jokin tai sitten minä olen turha ihminen. Kaikki nämä päivät olen miettinyt häntä, mutta tässä on kiitos siitä kaikesta. Toki muitakin kavereita löytyy, mutta kaikilla on jotain tekemistä. Juomista ja sen sellaista mikä ei minua kiinnosta.

Ehkä mieli tästä vielä kohoaa 😭

Käyttäjä En minä tiiä kirjoittanut 26.06.2007 klo 12:58

Hei Vastaavanlainen.

Mulla alko harmittaa tosi paljon sun puolesta, kun mietin että sun ystäväs ei oikeen tuu sua vastaan tuossa teijän kommunikoimisessa. Meillä ystäväni kanssa asiat on myös ollu siinä pisteessä, mutta me ollaan jotenki päästy kompromissiin siitä, miten molempien tulisi toimia. Toivottavasti saatte asiat järjestymään. Ehkä sinun pitäisi kertoa ystävällesi, ettet osaa auttaa häntä, jos hän ei yhtään tule vastaan. Koska et sinä osaa lukea ajatuksia. Sehän on täysin mahdotonta.

En minäkään tiedä aina miten ystäväni haluaisi minun toimivan.
Nykyään kaikki menee aina niin, että kun ystäväni _vihdoin_ kykenee jotain minulle sanomaan ja kertomaan, alan minä vain itkeä hysteerisesti. Olen nähnyt ja tuntenut liian paljon pelkoa, kun minusta on tullut tällainen. En kestä pelkoa sisälläni. Pelkään pelkoa. Se musertaa minut. Itken ja puhun, sanon kaikkea tyhmää ja itken lisää. Loppujen lopuksi ystäväni lohduttaa minua, enkä minä häntä.
Puhuminen ja itkeminen on minun tapani purkaa tätä. Muuten en varmaan pysyisi järjissäni. Se tuntuu nykyisinkin muutenkin niin hankalalta. Joskus puhuin tyynnyttääkseni paniikin sisälläni. Joskus puhuin koska en tiennyt imtä muutakaan enää voisin tehdä. Joskus puhuin rikkoakseni hiljaisuuden.
Nykyään puhun vain aiheuttaen pahaa. Onko minusta ystävälleni enää niin mitään apua?

En osaa käyttäytyä. Pilaan aina kaiken. Ahdistaa olla tämmönen.

Kaikkien niiden suojeluyritysten jälkeen joudun huomaamaan, että en kykene suojelemaan ystävääni itseltäni. Ja se suututtaa mua. Vihaan itteäni jälleen kerran enemmän kuin pitkään aikaan. Olenkohan ikinä vihannut näin paljon? Olen. Viimeksi kun yritin suojella ystävääni. Onneksi hän lopulta tajusi, että tein sen kaiken hänen parhaakseen.

Tällasina hetkinä sitä on niin väsynyt ja lopen uupunut. Turta. Lopussa. Miten helvetissä tätä vielä jaksaa??😭

Käyttäjä Vastaavanlainen kirjoittanut 26.06.2007 klo 18:11

Hei En minä tiiä

Kiitos sanoistasi. Yritän tehdä jatkuvasti kaikkeni, mutta välillä kaikki tuntuu valuvan hukkaan ja syytän siitä itseäni. Minulla on samanlaisia ajatuksia kuten sinulla. Tunnen muuttuvani välillä ihmiseksi, joka tuo vain pahaa oloa auttamisen sijaan. Yritän hillitä itseäni, mutta ajaudun aina kirjoittamaan tai tekemään tyhmiä 😞 Se johtaa siihen, että oloni vain pahenee entisestään ja sulkeudun miettimään asioita yksikseni.

Ennen oli helpompaa, koska en kärsinyt ahdistuksesta tai peloista ja tunsin itseni kerrankin tärkeäksi ihmiseksi kun sain auttaa. Nykyään ajaudun välillä miettimään, että miksi edes herään aamuisin kun odotettavissa voi olla vain ahdistusta, pelkoa tai mahdollisesti kaiken päättymistä. Kuulostaa mielestäni hyvin itserakkaalta, mutta olenhan antanut itsestäni kaiken mahdollisen käytettäväksi hänen takiaan. Liianki.

Hyvä, että teillä on jonkilainen kompromissi. Toivottavasti ystäväsi ymmärtää mitä ajattelet. Minusta tuntuu siltä ettei minun ystäväni ymmärrä ja hän tulee tekemään asialle jotain mitä pelkään. Tunnen jo kutinaa sisälläni etten ehkä koskaan enään kuule hänestä mitään. ☹️ En halua tuhota tätä mihin olen antanut kaikkeni.

En tiedä mitä kirjoittaisin vielä. Haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta en tiedä miten neuvoisin. ☹️ Meistä on ollut apua ja tulee myös olemaan, mutta meidän on huolehdittava myös itsestämme. Yritetään pitää itsemme kurissa, mutta meitäkin pitää kuunnella. Voimia sinulle. Kyllä meitä kaikkia tarvitaan. 🙂🌻

Käyttäjä kuiskaaja kirjoittanut 27.06.2007 klo 10:06

Musta tuntuu siltä, että tämän viestiketjun kirjoittajat ovat kaikki auttajia, jotka yrittävät helpottaa masentuneen ystävän oloa. Itse olin tuollainen auttaja yläasteen alussa, kunnes ajauduin siihen tilaan, että minun oli pakko katkaista välit ystäviini omien ongelmieni takia ja lopulta minusta tuli autettava. Aloin hakea turvaa ja lohtua eräästä opettajastani, joka puolestaan yritti auttaa minua ongelmistani.

Aluksi sain helpotusta ja tuntui hyvältä että joku kiinnitti minuun huomiotaan ja auttoi. Kerrankin minä olin se, jota kannateltiin, enkä se joka kantoi huolta muista. Jossain välissä minusta alkoi tuntua ettei minulla ole enää muita ihmisiä ja ystäviäni elämässä. Tunsin, etten pärjäisi ollenkaan ilman häntä ja hänen apuaan. Vaikka hän olikin aikuinen ja tasapainoinen ihminen, hän alkoi ahdistua siitä, ettei pystynyt täysin auttamaan minua. Hän ahdistui siitä, että pidin häneen jatkuvasti yhteyttä ja halusin saada tukea. Toisaalta hän halusi auttaa, eikä osannut määritellä selkeitä rajoja yhteydenpitämiselle. Hän oli siis hyvin tyypillinen auttaja. Ja minä olin tyypillinen autettava. Lopulta hän alkoi ottaa minuun etäisyyttä ja minä tietysti hätäännyin ja ajattelin, ettei hän välitä minusta enää. Yritin tappaa itseni, koska en nähnyt minkäänlaista selviytymiskeinoa kun hänkin oli minut "hylännyt".

Nykyään näen asiat eri tavalla ja tiedän, että jokaisen on otettava vastuu omasta elämästään. Viimeisen viiden vuoden ajan olemmme edelleen pitäneet yhteyttä toisiimme ja olen joskus kysynyt häneeltä neuvoa ja pyytänyt tukea. Mutta nykyään minä itseasiassa ärsyynnynkin siitä, jos hän yrittää auttaa minua. Olen ymmärtänyt, että itsenäinen ihminen ei ole sellainen joka ripustautuu toiseen. Ystävyys on eri asia kuin yksipuolinen auttaminen. Masentunut ihminen tarvitsee ystäviä, mutta avun antaminen kuuluu ammattiauttajalle.

Kerron tämän teille siksi, että osaisitte olla varovaisia kun autatte masentunutta ihmistä. Psykologilla käydessäni ja kirjoja lukiessani olen tajunnut, että sekä auttajat että autettavat ovat läheisriippuvaisia. Auttajat elävät autettavan ihmisen kautta ja välttyvät kohtaamasta omaa masennustaan tai elämäänsä ja autettavat taas elävät auttajan kautta, jotta pääsisivät karkuun pahaa oloaan. Ihanne varmaan olisi että jokainen eläisi itsensä kautta eikä toisten. Pidemmän päälle ei ole hyväksi autettavallekaan, että joku on liian ymmärtäväinen ja avulias. Minä tiedän miten kipeältä se tuntuu, kun on tullut riippuvaiseksi auttajasta ja lopulta hän haluaakin katkaista ihmissuhteen. Tietysti autettavan pitäisi pystyä itsekin säännöstelemään sitä, miten paljon vaatii toisten huomiota, mutta masentuneena ei välttämättä osaa ajatella sitä, miltä toisista tuntuu. Siksi neuvioisinkin, että auttajat tekevät suuren palveluksen itselleen ja masentuneelle, jos määrittävät tarkasti omat rajansa ja sen missä määrin voivat masentunutta auttaa. Ei ole kenellekään hyväksi auttaa liikaa. Voitte tietysti ohjata ystävänne ammattiauttajalle ja kysellä kuulumisia, mutta älkää missään nimessä antako kenenkään tulla riippuvaiseksi itsestänne, koska silloin teette tilanteesta ainoastaan pahemman. Tämän kaiken tiedän kokemuksesta!

Käyttäjä En minä tiiä kirjoittanut 29.06.2007 klo 22:49

Mun täytyy selvitä yksin.

Jatkossa täytyy varautua taas jaksamaan lohduttaa, kuunnella ja tukea. Jatkossa täytyy jaksaa niellä itku.

Päätin juuri että. Siirrän itseni syrjään jälleen.

nielen kaiken tuskan kerralla. Niin pystyn olemaan taas muutaman kuukauden.

Käyttäjä kuiskaaja kirjoittanut 03.07.2007 klo 10:58

En minä tiiä kirjoitti 29.06.2007 klo 22:49:

Mun täytyy selvitä yksin.

Jatkossa täytyy varautua taas jaksamaan lohduttaa, kuunnella ja tukea. Jatkossa täytyy jaksaa niellä itku.

Päätin juuri että. Siirrän itseni syrjään jälleen.

nielen kaiken tuskan kerralla. Niin pystyn olemaan taas muutaman kuukauden.

Ei sun tarvitse selvitä yksin, vaan hankkia itsellesi ammattiapua ja lakata huolehtimasta toisista niin paljon. Sun tehtäväsi ei ole huolehtia toisista, jos et jaksa. Sun täytyy huolehtia itsestäsi!

Käyttäjä Vastaavanlainen kirjoittanut 03.07.2007 klo 15:46

Olen samaa mieltä. Kenenkään ei tarvi selvitä yksin kunhan osaa hakea apua. Ota vastaan kaikki mahdollinen apu ja anna aikaa itsellesi. Ei toisista huolehtiminen lakkaa jos huolehtii itsestään.

Saako ystäväsi apua mistään? Olisi hyvä jos hän voisi kääntyä jonkun toisen puoleen jottei sinun tarvitse stressaantua.