Ainainen huoli muista = paha olo
En oikein osaa sanoa paljon tästä. Kannan niin paljon huolta masentuneesta ystävästäni + muista ystävistäni, itsetuhoisesta tuntemattomasta pojasta koulussa, yksinäisestä äidistäni kotonaan – aika monesta. En tiiä mitä tässä vois tehä -ei voi oikein auttaa ketään.
Tiiän etten oo mikään maailmanparantaja enkä todellakaan kykene auttamaan kaikkia. Ystävääni olen auttanut eikä hän enää halua kuolla pois, niinkuin viimeiset 6 vuotta elämässään on haaveillut tapahtuvan. Käytiin juttelemassa asioista ammattiavun luona, oon ollu seurana ja kuunella ja koittanu sanoa jotain fiksua ja järkevää ja auttaa kaikin tavoin. Siinä sitten kulutin itteni täysin loppuun, enkä jaksa enää pitää huolta ees itestäni.
Äitini on alkanut vasta nyt, 17 vuoden takaisen eron jälkeen tajuamaan oman yksinäisyytensä ja katkeruutensa. Mitäpä mä voisin tohon sanoa – en oo koskaan omistanu isää enkä tunne häntä, eroamisesta kuluneen ajan voi laskea mun ikävuosistani. Kai mun lähestyvä nätti 18v päivä muistuttaa äitiä siitäkin. Ja siitä ettei mulla oo ollu koskaan enempää ku yks vanhempi. Valitettavasti joudun olemaan pakosta n. kerran kahessa vuodessa tekemisissä sen kanssa. Muodollisesti saan synttärionnittelut häneltä sillä kerralla.
Koulussa oleva poika viiltelee itteään ja on tosi ahistuneen olonen, heti kun silmä välttää. Hymyssäsuin juttelee kavereilleen mutta heti kun kukaan ei piä silmällä ja pojalla tulee heikko hetki, voi siitä nähä miten pahaa eläminen tekee. Hemmetin hyvin se sen pahan olonsa piilossa kyllä pitää. Tämän huomasin tottakai, koska ihastuin tähän kyseiseen poikaan. En voi poikaa auttaa, eihän sen asiat mulle kuulu, enkä mä tiiä mistä sen ahistus johtuu. Toivon vaan että joku todella auttaa sitä. Pelkään sen puolesta niin paljon. 😯🗯️
En voi auttaa ketään, enkä jaksa enää auttaa itteänikään. Omat asiat päin mäntyä kaiken lisäksi. Oon kuluttanu itteni loppuun ja alkaa tuntua että päässä poksuu kohta aika tavalla jos tähän tahtiin asioiden kulku jatkuu. En tiiä mitä tässä tekis ku ei voi auttaa yhtään ketään.
Tein virheen kun hylkäsin itteni täysin, kun ystäväni kertoi tilastaan jossa itsemurha kolkutteli ovella koko ajan. Eikä jättänyt rauhaan. Itseni muistin vain, kun tuska kasvoi niin suuriin mittoihin, ettei sitä kyennyt enää peittelemään. Sitten alkoi ilmetä joka puolella ahistuneita ja masentuneita, itsetuhoisia ihmisiä. Ystäviä, sukulaisia, tuntemattomia…
Nyt on omatki asiat huonosti enkä jaksa auttaa ketään. Itteäni kaikkein vähiten. En voi tehä mitään. Odottaa vain, jos muiden ahdistus laantuisi ensin. En osaa hellittää. Enkä usko että tästä puhuminen kellekään auttaa mitään – sieltä jostaki vaan neuvottas teinityttöä unohtamaan muut ja ottamaan järjen käteen ja lopettamaan tyhmän käytöksensä.
Fyysinen kipu houkuttelee muakin, mutta en ryhdy siihen. Ei se auta mitään, pahentaa vain, ja läheiseni sekoaisivat ympärilläni. En ikinä voisi tehdä itsemurhaa. Vaikka vihaankin itseäni, rakastan kumminkin liikaa.
Ei mun olo helpotu, niin kauan kuin muilla on paha olla. En vaan tiiä kauanko jaksan itse tätä. 😯🗯️
Hei.
En tiedä millainen se ammattiauttaja oli jonka luona kävit ystäväsi kanssa, mutta jos joku kerta menisitkin yksin hänen luo. Ei varmaan oo ihan hyvä olla jos on ottanut muiden ahdistukset omaksi ahdistukseksi. Tai jotain..?
Itse sairastan masennusta ja toivoisin että minulla olisi ystävä jonka kanssa kävisin terapiassa. Jolle voisi kertoa kaiken. Mutta juuri tätä pelkään, että ystäväni ei olisi tarpeeksi vahva tai halukas kestämään sitä kaikkea paskaa mitä kaataisin hänen päälleen tahtomatta.
Kuvauksesi pojasta toi mieleeni tietenkin minut itseni. 😀 Tai eihän se oo mikään ilon aihe. Mutta kaikki muiden kuvaukset muista ihmisistä sopii aina niin hyvin itelle. On muka niin elämän myönteinen ja positiivinen ihminen, mutta ajoittain on kuin olis paskaa syöny. Ja toisillehan sitä ei varmana näytetä. Suomalaiset. Kärsitään omisa nahoisa. Mitään terapiaa tarvita.
Ei pidä paikkaansa. Yksin kärsein yli puoli vuotta tietoisesti masennuksesta. Vähän aikaa sitten ei enään kestäny ja oli pakko ottaa yhteyttä ammattiauttajaan. Luojalle kiitos se on hyvä tyyppi ja ymmärtää mua. Osittain.
Sulle mää toivon että menet kans puhumaan jollekkin ulkopuoliselle. Ei tarvi kertoa kenellekkään. Eikä se tuota tuskaa kenellekkään jos he ei tiedä ja sitten sun ei tarvi kantaa sitä niiden tuskaa. Tai jotain tuohon suuntaan. Tääki on aika hyvä paikka. Voi kirjottaa melkee ihan mitä vaan. Anonyymina ja ei tarvi tietää lukeeko näitä meidän tekstejä kukaan tai ei. Ainaki se helpottaa ku saa jotain ulos.
Ajatuksia. Niitä on ihan hyvä jakaa. ☺️
laurahil, kiitos sulle ku vastasit ja kerroit hieman omaa näkemystäsi.
Mä oon vähä miettiny etten viiti mennä juttelee kellekään tästä. Tuntisin itteni vaan tyhmäksi siellä kun kuulisin aina vaan sen saman "lakkaa huolehtimasta muista ja keskity paremminkin itseesi sinulla on omakin elämä ja paljon vielä edessä" - eli kaiken minkä oon jo ennenki kuullu. En tiiä, kai mä oon perussuomalainen enkä myönnä tarttevani apua. No joo, tartten, tiedostan sen iteki. Mut en mä tiiä mikä tähän auttais - ku muilla ahistaa kaikesta huolimatta tein mä niin tai näin. Eikä mun olo siis helpotu. Jess!
Mietin et oonko mä ainut joka ottaa niin muitten huolia itelleen(?) Tai siis ihmettelen, miten joku kykenee olemaan onnellinen jos tietää että jollaki ihanalla ihmisellä on niin paha olla ettei mitään rajaa...😐
muita näkemyksiä??
Hei....Olisi sun jo aika ehkä ottaa vähän etäisyyttä muiden ongelmista ja vaikka välttää kuuntelemasta muitten huolia,että voisit ite vähän paremmin....Niin mäkin oon tehny...Sä et oo vastuussa muiden ongelmista, etkä sä voi tehdä liikoja...Pyydät vaan jotakin tuttua mukaan ja menette varaan sulle ajan...En voi muuta sanoa...Ja käsittelet ne muiden ongelmat sen terapeutin kanssa....Nyt pistä stoppia siihen muitten auttamiseen ja yrität helpottaa sitä pahaa oloas jotenkin....Ota rauhallisesti....Hauskaa Joulua Ja Onnellista Uutta Vuotta....
🙂👍
Miss_Furiou kirjoitti 21.12.2006 klo 20:40:
Hei....Olisi sun jo aika ehkä ottaa vähän etäisyyttä muiden ongelmista ja vaikka välttää kuuntelemasta muitten huolia,että voisit ite vähän paremmin....Niin mäkin oon tehny...Sä et oo vastuussa muiden ongelmista, etkä sä voi tehdä liikoja...
Tuosta olen kyllä ihan samaa mieltä. Ja oon mä nyt ottanuki etäisyyttä muitten ongelmiin. Sisäistän sen tosiasian, etten voi auttaa. Ollu omat asiat nyt vahvasti esillä ja oon sanonuki muille etten jaksa kuunnella ja auttaa niitä just nyt. Mutta silti tuntuu pahalta tietää, miten ystävän elämänilo on täysin pohjalukemissa.Enkä mä voi auttaa. En mä voi vaikuttaa kenenkään ajattelutapaan itsestään. Ollaan käyty jo ammattiavun luona ja lääkkeitäki se on syöny mutta ei mikään oikein auta. Ja kun oon ottanu hieman etäisyyttä sen juttuihin, se luulee etten enää välitä. Vasta sain kuulla hänen suustaa, ettei hänellä ole kuin minut... se tuntuu mielettömän suurelta vastuulta. Oon ihan neuvoton! 😯🗯️
Väsyttää vaan pelätä koko ajan. Kattoo nyt että pitääkö tässä oikeasti lähteä jollekin ammattiauttajan juttusille itelläki. Haaveilen siitä, miten voisin jonain aamuna herätä hymy huulilla ja nauttia kokonaisesta päivästä, ilman että minulla tai ystävilläni olisi paha olla. Miten tästä selvitään..😯🗯️
Oon liian väsyny pelkäämään koko ajan 😭
Hei. Minulla on sama ongelma. Tai... Voiko sitä sanoa ongelmaksi? Mikä se on?
Joka tapauksessa, koulussani on erän oppilas, josta olen kuullut, että hän sairastaa vaikeaa masennusta. Minun teki jo silloin mieli mennä puhumaan hänelle, vaikka en edes tunne häntä.
Hänestä näkee, että hänellä on paha olla koko ajan. Hän ei ikinä juttele kenellekkään välitunneilla, kukaan ei ole hänen kanssaan.☹️
Minun käy häntä vaan niin suuresti sääliksi aina, kun näen hänet. Olen monestikkin miettinyt hänen tilannettaan, millainen koti hänellä on, miltä hänestä tuntuu, mitä hän ajattelee muista, ja vaikka mitä muuta. Joskus ajattelin, että voisin kirjoittaa hänelle kirjeen ja viedä sen itse hänelle, mutta en tehnyt sitä, koska se ei tuntunut sopivalta. Mitä hän minustakin olisi ruennut ajattelemaan, mitä olisi tehnyt kirjeelle jne.
Joku päivä, kun hän ei tullut kouluun, ajattelin, että hän on tappanut itsensä, mutta ei onneksi ollut, koska tuli seuraavana päivänä kouluun.
Tunnen itseni jotenkin.. Liian uteliaaksi, aivan liian uteliaaksi ja huolehtivaiseksi. Tunkeilevaksi. Tämä ahdistaa minua 😐
Sulle en minä tiiä
Mä ymmärrän sua paremmin kun hyvin. En pysty muuta kun kertoo oman tarinani. Muutama päivä sitten mun sydänystävä mulle rakas ihminen otti tabuöverit ja mä löysin sen tajuttomana ja hoidin ambulanssin paikalle yms. Ahdistaa ihan hirveesti, mielessä pyörii vaan, että entä jos en olis mennyt sen kämpille? Tai entä mitä tapahtuu ensi kerralla? Enkö rakasta ystävääni tarpeeksi? Miten pystyisin auttamaan, tukemaan? Omat yöunet jää vähällä..
Tänään sain kuulla, että pikkusiskoni kaveri on tappanut ittensä. Huoli pienestä siskosta, miten se kestää tän surun? Miten pystyy käsittelemään sen kauhean vihan mitä tuntee?
Huomenna menen kaverini koiran vahdiksi, jotta kaverini pääsee syöpäleikkaukseen.
Kun pöly kohta laskeutuu niin oon täysin loppu. Kyllä tälläset asiat pistää ajattelemaan.
En jaksa enää.
En osaa sanoa oikein mitään muuta. En vain jaksa enää. Huomenna käyn kysymässä perheneuvolasta apua. Jospa sinne kuukauden sisään pääsis käymään. Siihen mennessä voi olla tapahtunu liian paljo asioita.
Kai minun täytyy mennä sinne toteamaan, etten jaksa tätä kaikkea enää. Etteivät voimani riitä. Että en jaksa enää edes pelätä.
En halua elää tätä hetkeä. En halua asioiden olevan näin. En jaksa enää tätä. Haluan elää, mutten jaksa elää näin.
Tänään taas se valtava säälin tunne riehui sisälläni. Koulussamme (jälleen) ystävänpäivän kunniaksi kaikille annettiin punaiset pahvista tehdyt sydämet, joihin kirjoitettaisiin sen ihmisen nimi, jota on halannut.
Välitunneilla kaikki kulkivat ympäri koulua ja halailivat onnellisina toisiaan, mutta se eräs ihminen oli aina yksin jossain, missä ei juuri muita ollut. Hän pyörittelin pahvista sydäntään käsissään ja katsoi lattiaan.
Kukaan ei halannut häntä ☹️ Ei kukaan.
En voi edes kuvitella, miltä hänestä tuntui, siinä yksin nurkassa pahvisydän käsissään, jossa ei ollut yhtään nimeä.
Toiset laskivat suureen ääneen käytävällä, montako nimeä ovat saaneet.
Melkein aloin itkeä koulussakin, kuten nyt.
Tuntui vaan niin järkyttävän pahalta katsoa, miten joku joutuu olemaan tällaisenakin päivänä yksin omissa suruissaan 😭
Hei T. Sä kirjoitit siitä teidän koulun yksinäisestä ja masentuneesta tyypistä. Sä tunnut olevan empaattinen ihminen, niin mikset rohkenisi mennä juttelemaan hänelle, saattaisit saada itsellesikin hyvää mieltä 🙂. Ei tarvii olla itse täydellinen voidakseen edes vähän helpottaa jonkun toisen oloa. Liika empaattisuus voi tosin syödä sun omia voimavaroja, mutta tässä tapauksessa lähestyisin tätä ihmistä ilman muuta. Mieti omia voimiasi, ja juttele vaikka koulussa jonkun open tai kuraattorin (jos sellasta on) kanssa tästä asiasta. Me ihmiset ollaan täällä kuitenkin toisiamme varten, ymmärtääkseni. 🙂
Joo. Mä olen aika todella empaattinen 😀 Mulla tekiskin niin kovasti mieli mennä puhumaan hänelle, mutta alan aina ajattelemaan että mitä jos ja mitä jos jne. Ja kun enhän mä voi tietää miten se reagoi siiheen. Ja jos siitä tuntuu että mä ahdistelen sitä tai jotaki..
Mua vaan pelottaa että pilaisin kaiken.
Hei T. .. niin koskaanhan sä et voi tietää, miten joku reagoi suhun, puheisiisi tai tekoihisi, vaikka ne ois hyviä ja hyväätarkoittavia. Eipä sitä saa tietääkää muuten kuin kokeilemalla. Pari ystävällistä sanaa, et sä niillä nolaa itseäs, vaik se toinen ei oliskaan kiinnostunut. Onhan se vaikea lähestyä tuntematonta ihmistä, oon kokenu sen itte, mut joskus oon löytäny näin "sielunsiskon", jolle oon ittekin voinu avautua.
en tiiä enää auttaako tässä mikään. Oon käyny perheneuvolassa nyt kahesti, mutten koe kahta kertaa kuussa käymisellä olevan juurikaan apua. En jaksa miten pelkokertoimeni koko ajan kasvaa ja kasvaa. Pelkään niin mahottomasti ja pelkoon on syytäkin! En jaksa itkeä koko aikaa tätä pahaa oloani. Olen niin väsynyt... fyysisesti ja henkisesti. En tiiä mistä saan enää voimia tähän. Minulla on jonkin sortin masennus. Tein viimeksi perheneuvolassa masennustestin ja tulokset saan taas ensikerralla. Mutta kaks kertaa kuussa...? Ketä semmonen auttaa?
😯🗯️
juu, sitähän sitä tässä ihmetellään. itselläni on ensimmäinen terapiakerta nykyisessä kaupungissani ensi viikon torstaina. ei kyllä tiiä miten siihen asti jaksaa. pakko se on.
Hei, en minä tiiä
Mulla on kans ilmenny samaa ongelmaa mun yhen kaverin kanssa.Kun hän romahti nii,olin huolesta sairas ja yritin paljon lohduttaa ja auttaa ja rukoilla ja se auttoikin 🙂, mutta siis ruvettii oleen paljon yhdessä ja tulin riippuvaiseksi hänestä,oli vaikea olla hänestä erossa.Eikä mulla paljon kavereita muutenkaan ole..mut hänest tuli tosi "hyvä" ystävä mulle,miten sen nyt määrittelee. Mutta liika yhdessä olo ei tehnyt hyvää kummallekaan,alettii reagoimaan siihe minä tosin myöhemmin.Yritin paljon tehdä niinkuin hän toivoi ja miten ajattelin että hänelle olisi parempi,jätin itseni sivummalle.Sit tuli jotain muitakin asioita miks hällä meni taas huonosti.Nykyään täl ihmisellä menee jo paremmin.
Siitä kaverini holhoamisesta seurasi masennus,syömishäiriö ja koulu alkoi meneen huonosti.Ja pakko-oireita tuli jostain.Lisäks olen vieläkin luullakseni katkera hänelle,jouduin kokeen pahasti sanomisia,yksinjättämisiä,hyväksikäyttöä kaverina/seurana jne..oon ollut kiltti ihminen siis liian kiltti ja se kostautui.Olen vieläkin ehkä mutten yhtä koska olen onneksi oppinut jotain ja päässyt siitä riippuvuus suhteesta irtautumaan päin paljon paremmin, missä on paljon ratkaissut tutustuminen puolisooni ja päässy parempaan ihmissuhteesen.nyt sitten mietin mitä kaverini suhteen tekisin..kaverina.Hällä on kyllä muitakin kavereita..ettei hän yksin oo,mut oon kuulemma hänen paras ystävä..se ei enää mulle.Anteeksi kannattaa ihan itsensäkin takia antaa.Syömishäiriöstä olen jo päässyt ja paremmin menee kuin ennen,mutta masennus ja pakko-oireet jäljellä vielä.
Ei kannata ottaa liian henkilökohtaiseksi toisen ongelmia,äitini sanoi hyvin että ihminen päättää viime kädessä omasta elämästään eli et voi ratkaista ja päättää toisen ongelmia,voit vain olla kuuntelevana osapuolena ja sanoa jotain lohduttavaa.
Tsemppiä ja siunausta,muistakaa kaikki pitää huolta itsestänne,ootte sen arvoisia 🙂👍
hei, tämmönen.
Kertomasi kuulostaa hyvin tutulta. Voin hyvinkin kuvitella miten pahalta on tuntunut olla tukena ja laittaa itsensä sivuun. Koska olen tehnyt niin. Mutta elän siinä mielessä reilussa riippuvuus suhteeessa ystäväni kanssa, ettei hän koskaan pura pahaa oloaan minuun. Ollaan kuin siskoksia. Aina kun hänelle tulee paha olla, ei hän huuda minulle tai sano ilkeästi tai jätä yksin. Ja me pystytään puhumaan meijän ongelmista.
mulla menee nyt hieman paremmin.. käyn useammin perheneuvolassa, onneksi. Se nainen siellä huolestui vasta kun sai masennustestin tulokset: vakava depressio. Inhottaa kun ajoittain tulee hetkiä, jolloin iskee ihan selittämätön ahdistus ja itkukohtaus. Mutta kai se kuuluu asiaan. Oon viimeinkin päässyt siitä syyllisyyden tunteesta, mikä tätä oloa on aina varjostanut. Minullakin on oikeus tähän oloon. Ainahan toki pelkään kuinka tämä vaikuttaa muihin ihmisiin ympärilläni, mutta en minä sille voi mitään, mitä he tuntevat/tekevät. Voinhan yrittää vaikuttaa toki, mutta mielestäni on parempi jos annan heille luvan olla huolissaan minusta. Oon tässä puolivuotta yrittäny pitää oloni piilossa, enkä ole antanut kenellekään lupaa huolehtia musta. Mutta nyt alkaa tuntua että pakko se lupa pn myöntää, ei muuten taida jaksaa itekään.
Mutta en mä oo toivoani menettäny, tästä noustaan vielä. Nyt on taas hyvä päivä, ja tuntuu että jaksan taas. Ja tällasina päivinä on hyvä kerätä voimia tulevaa varten. Vaikka tulee vielä huonojakin päiviä.