Miten jaksatte nyt?

Meillä alkoi selkeämpi muutos puolitoistavuotta sitten ja silloin ohjasin tutkimukseen mieheni.

Jälkikäteen miettien voin todeta merkkejä olleen jo v 2019.

hei! itselleni on todettu 20-9. 22  otsa-ohimorappeuma ja en tunne ketään jolla olisi sama sairaus.  Lääkäri määräs vuoden saikkua ja eläkkeelle siirtyminen,   siihen loppui työt. Itselläni on oireena tällä hetkellä pää kipua ja hiemen masennusta ja toi muistin kans työskentelyä.  Hieman tuntuu ajatukset töksättävältä ,,  Olis kiva jos tästä sairaudesta saisi tukea ,  Edes jotain .. sairauden etenemisestä ym??  t, sinikka

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: sana virhe

Hei Inkeri88. Mikäli et täältä saa vertaistukea tilanteeseesi, niin jos käytät facebookia, sieltä löytyy Muistiliiton ylläpitämä suljettu ryhmä "Työikäiset muistidiagnoosin saaneet" -vertaisryhmä, johon voit hakea jäsenyyttä.

Lisäksi suosittelen lämpimästi tutustumaan lähimpään Muistiluotsi asiantuntijatukikeskukseen, joista löytyy juurikin vertaistukiryhmiä niin sairastuneille kuin läheisille. Täältä voit katsoa lähinnä omaa asuinpaikkaasi olevan keskuksen.

Hei kaikki FTD-läheiset.  Miehelläni todettiin n. 5 vuotta sitten ko. rappeumatauti.  Muistiin ei ole vaikuttanut paljoakaan.  Toiminnanohjauksessa on välillä haasteista: tavaroita haetaan (kännykkää, avaimia, kukkaroa).  Diagnoosi saatiin vasta psyykkisten oireiden hoidon jälkeen.  Myös hänellä sairaudentunto on olematon.  Ihmettelee vaan, että eihän hänellä voi olla muistisairaus, kun muistaa hyvin.  Rahan käyttö on muuttunut huolettomaksi, ennen oli todella tarkka rahoista.  Myös kaikki sovitut tapaamiset tahtovat unohtua, että joudun huolehtimaan ne. Myös hamstrausta alkaa olla, tuo kaupasta aina sellaisia tavaroita joita ei ole muistilistassa, mutta arvelee niitä tarvittavan...  Onneksi ei hoida pankkiasioita verkossa, ettei tapahdu isompia mokia. Luottaa vielä että minä hoidan, saa nähdä kuinka kauan.  Itsekseen puhuminen on lisääntynyt ja toistelee esim. tv-mainosten viimeisiä sanoja (onko se kaikupuhetta?).  Unettomuus on onneksi saatu lääkityksellä kuriin. Oli aiemmin aika levotonta, kun öisin kulki pitkin asuntoa ja itse olen tosi herkkäuninen.  Oli muuten mukavaa, kun viimeisessä Muisti-lehdessä oli tarinaa juuri tästä FTD-rappeumasta, kun yleensä Alzheimer on pääosassa.

Kirjoitelkaa ihmeessä tänne kuulumisianne, ja jaksamista kaikille.

hei!  kiitos tässähän oli tietoa paljonkin ja  olen kiitollinen tästä se aukee..  nyt on haettu b-lausunnon kera kuntoutukseen ja toivotaan että pääsen . Läheinen on tässä tärkeänä osana mukana.   En tiennytkään että tämä lääkitys aiheuttaa noin paljon pääkipua .  Onneksi on ohimenevää ja ulkoilu on hyvästä...   t.sinikka.   Hyvää Joulua!

Hei,

Ensimmäiseksi kiitos paljon tästä ryhmästä. Olemme isäni kanssa kovin yksin tämän sairauden kanssa, koska juurikin lähisukulaiset vierittävät syyn meidän niskoille. Asun itse ulkomailla ja isäni asuu nyt yksin pienessä asunnossa Suomessa. Äiti on kovin sairas, eikä hänen kanssaan voi asiasta keskustella, koska hän suuttuu ja haukkuu ja syyttää meitä salaliittolaisiksi. Milloin olemme hänen rahojensa perässä, milloin vaan haluamme hänelle pahaa.

Viime kesänä 2022 on äiti hakenut eron isästä ja saanut erossa suurehkon omaisuuden. Tällä hetkellä tilanne vaihtelee kitsauden ja holtittoman rahankäytön välillä. Välillä täytyy ymmärtää ettei hänellä ole varaa esim. hankkia lapsenlapsille lahjoja ja toisena päivänä hän on remontoimassa koko taloa. Hän asuu yksinään, joten emme tiedä miten kotona asiat sujuvat.

Olen tehnyt kunnalle huoli-ilmoituksen ja hakenut äidille julkista edunvalvojaa. Tämän jälkeen meidän välit ovat poikki, koska äiti näkee tämän hyökkäyksenä häntä kohtaan. Isä on myöskin jaksamisen rajamailla, koska äidin sukulaiset syyttävät häntä äidin painostamisesta ja että hän keksii asioita vahingoittaakseen äitiä. Minulla on täällä ulkomailla täysin avuton olo. Ei ole ketään kenelle soittaa enkä tiedä kuinka auttaisiko isää kun äiti ei mene lääkäriin. Pahin on juuri tuo että hän vielä muistaa asioita ja esittää tervettä. Vain me kaikkein lähimmät saamme vihan niskoillemme ja kärsimme. Äidin oma äiti ja kaksi siskoa ovat tähän sairauteen jo menehtyneet, mutta äiti väittää että hänellä ei sairautta ole koska hänen elämäntapansa on ollut parempi ja hän vielä asioita muistaa. Minä en enää jaksa puhua puhelimessa hänen kanssaan, koska se on loputonta huutoa ja haukkkumista. En soisi isällekkään tätä surua, jonka sairaus tuo mukanaan, mutta eteenpäin emme pääse koska diagnoosi puuttuu.

Kiitos MMA123 jakamastasi.

Voin hyvin kuvitella sen tuskan, jota kannat toisessa maassa asuvana. Mielestäni olet toiminut tilanteen vaatimalla tavalla - olet tehnyt voitavasi. Nyt palvelutarpeen arviointi on se seuraava kohta, jonka pitäisi reagoida tilanteeseen. Toivottavasti se pian saadaan äidillesi tehtyä huoli-ilmoituksen pohjalta.

Tämä ei varmastikaan sinua lohduta, mutta et ole tilanteesi kanssa yksin - niin monia "kohtalotovereita" löytyy, jotka voisivat jakaa kokemuksen kanssasi. Toivottavasti täältä keskustelupalstalta saisit vertaistukea samassa tilanteessa olevalta tai tilanteen jo selättäneeltä vertaistukea.

Hei, kiitos tästä keskustelusta! Äidilläni 61v on FTD diagnosoiminen meneillään, toivottavasti saisimme viimeistään syksyllä varsinaisen diagnoosin. Nyt noin 7v vainoharhaisuuden eskaloitumisesta äitini edelleen tavallaan pärjää kotona esim. käy itse kaupassa ja pankkiautomaatilla, mutta syö yksipuolisesti (pelkkää pullaa tms), ei huolehdi hygieniasta eikä esim maksa laskuja tai mene hammaslääkäriin itsenäisesti. Ei ole tällä hetkellä mitään lääkitystä käytössä.

Millaista tukea/apua olette saaneet ja miltä taholta? Olen nyt yrittänyt saada jotakin apua jo vuosikaudet esim. tekemällä huoli-ilmoituksia (useita jotka eivät johtaneet mihinkään), terveydenhuollosta ohjasivat seniori-palveluihin, josta aloitettiin kotihoidon arviointikäynnit, mutta kuukauden jälkeen tulos oli että "ei tarvitse palveluita", eivätkä tarjonneet mitään muuta apua, vaikka yritin pyytää henkilökohtaista avustajaa tai mitä tahansa. Äiti ei ole tarpeeksi vanha vanhusten palveluihin. EIkä ilmeisesti tarpeeksi sairas saadakseen apua, mutta onko ihmisarvoista elämää, jos ei ole mitään sosiaalisia kontakteja, ei syö tai juo riittävästi eikä huolehdi itsestään? En halua itse alkaa omaishoitajaksi enkä rehellisesti haluaisi olla näinkään paljon mukana äidin hoidossa kun joudun nyt olemaan, mutta ketään muita omaisia ei ole. Pitääkö tilanteen mennä todella huonoksi ennen kuin apua saa ja miten huono se silloin on?

Miehelläni on tutkimukset meneillään, 54 v. Itse olen 57 v. Lapset jo kaikki maailmalla. Miehen oireet viittaa vahvasti alkavaan otsaohimolohkodementiaan, mutta magneettikuva oli vielä ok. Neuropsykologin tutkimuksissa kuulemma keskitasoa. Ja on vielä töissä. Mieheni on ollut älykäs asiantuntijatyötä tekevä mies; mutta enää hän pystyy vain rutiinitehtäviin eikä hänen kanssaan pysty keskustelemaan mistään mutkikkaammasta asiasta. Tutkimuksia jatketaan edelleen.

Muutokset alkoivat v. 2020. Pieniä erikoisia käyttäytymisen muutoksia, univaikeuksia, masennusta, nykimisoireita, outoa aiemmasta poikkeavaa reagointia alkoholiin. Mielialalääke ei tehonnut. Kaksi vuotta sitten hän sairastui pahasti, hän tuli hyvin levottomaksi, itsetuhoiseksi, väkivaltaiseksi, vähän psykoottisen oloiseksi ja minä vein päivystykseen ja siitä sitten osastolle. Tilanne oli itse asiassa niin kauhea, että olen siitä edelleen järkyttynyt. Jouduin pelkäämään sekä hänen että itseni puolesta. Lääkkeillä tilanne kuitenkin rauhoittui aika pian ja mies palasi töihin parin kuukauden sairasloman jälkeen. Diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tilanne tasaantui ja minä ajattelin, että sairaus on hoidettavissa lääkkeillä ja kyllä tässä pärjätään. Olen itse mielenterveysalalla töissä, joten sairaus oli tuttu.

Mutta...viimeisen vuoden aikana alkoi sattua usein, ettei hän osannutkaan yhtään selittää etukäteen suunnittelemaansa asiaa puhelimessa viranomaisille. Jotenkin jähmettyi täysin. Arkihommat kotona alkoivat vähän hidastua - kuten töissäkin. Toisinaan hän ei ymmärrä jotakin ihmisten käyttäytymiseen tai toimintatapoihin liittyvää asiaa ollenkaan. Siis ei ollenkaan. Ja tämä voi johtaa loputtomiin, tuntikausia kestävin täysin järjettömiin väittelyihin.😩 Hänen empatiakykynsä on alkanut vähentyä. Ja mieliala on usein kireä. Ja nykimisoireita on tullut lisää. Itse asiassa koen hänen koko olemuksensa, persoonallisuutensa muuttuneen jollain lailla ihan eri ihmiseksi, mutta sitä tunnetta on vaikea selittää. Olen ikään kuin naimisissa eri ihmisen kanssa kuin ennen. Ja se on jotenkin tosi kammottavaa. Ja tosi yksinäistä.

Nämä hänen vaikeutensa ovat vielä tosi lieviä verrattuna siihen, mitä luen teidän monien muiden kertomuksista. Mutta minua pelottaa juuri tuo tuleva tällä hetkellä hirveästi. Mieheni isän käyttäytyminen alkoi myös muuttua vähän päälle 50 v. ja hänestä tuli kertakaikkisen sietämätön ihminen (itsekeskeinen, huonokäytöksinen, välinpitämätön hygieniasta, pukeutuminen ja puheet ihan sopimattomia) niin, että välit katkesivat suurimpaan osaan sukulaisista ja tuttavista ja hän joutui eläkkeelle masennusdiagnoosilla. Mutta minua ja miestäni epäilytti jo silloin, että olisiko hänellä sittenkin otsalohkorappeu- ma, kun kaiken lisäksi sellainen näkyi magneettikuvassakin. Mutta sekin pistettiin kroonisen masennuksen piikkiin! Noin 75-vuotiaana mieheni isän vointi huononi jyrkästi ja muisti ei enää toiminut, joten hänelle tehtiin Alzheimer-diagnoosi. Mutta meitä epäilyttää edelleen, onko diagnoosi oikea.

Mieheni muistuttaa luonteeltaan paljon isäänsä, ja minua pelottaa todella paljon tuo tulevaisuus. Anoppini söi valtavasti kaikkia mahdollisia psyyken lääkkeitä jaksaakseen, ja ehkä siksi kuoli melko varhain aivoverenvuotoon. Miehen isän sairaus eteni periaatteessa aika hitaasti, mutta toisaalta hänen käytöksensä oli aivan mahdotonta. Entä jos minä en jaksa tuota kaikkea - entä jos en edes halua jaksaa. Enkä turruttaa itseäni napsimalla tolkuttomasti psyykenlääkkeitä. Tunnen huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista. Kuinka pitkälle puolison pitää jaksaa??

Elämässäni on ollut paljon raskaita asioita koko ikäni ja on tälläkin hetkellä muutakin vaikeaa kestettävää. Mieheni on ollut aina vähän vaikea persoona, itsepäinen ja vähän pakko-oireinen, nepsy-ongelmaakin. Olen kaiken sen jaksanut ja sopeutunut, ja rakastankin häntä, mutta nyt vaan tuntuu, että jos tämä tästä pahenee, ei kerta kaikkiaan voimat riitä. Milloin puoliso saa luovuttaa?

Luettuani kokemuksesi perheesi tilanteesta, tunnistin aivankuin olisin lukenut omasta tilanteestani. Miehelläni on todettu muistisairaus ja olemme iäkkäitä. Naimisissa olemme olleet pian 45 vuotta. Nyt kuitenkin joudun lähes päivittäin miettimään miten kauvan kestän tässä liitossa. Mieheni on sanonut minulle, ellen jaksa niin laita hänet laitokseen, tai, jos ahdistaa hae itsellesi lääkettä. Olen kuitenkin ajatellut, että en hänen takiaan syö mielialalääkkeitä. Siksi aionkin sanoa sinulle tämän. Kuuntele itseäsi ja seuraa vointiasi. Jos löydät itsellesi iloa niin katso sitä. Tilanteesi on vaikea, mutta sinä olet kuitenkin se joka tietää rajasi. Itsekin joudun miettimään, onko oikein jos rikon avioliiton valan. Miehelläni vielä tuo sairaus. Olenko heitteille jättäjä? Tällaisten asioiden kanssa yritän selvitä päivästä toiseen. Olen kuitenkin nyttemmin päättänyt, että jaksan niin kauan kuin jaksan ja sitten lähden, ellei miehelleni sitä ennen tapahdu jotain ratkaisevaa. Onneksi on kevät taas tulossa. Ja nyt löysin tämän Tukinetin, jonka ihmisiltä saan vertaistukea. Niinkuin sinunkin kirjoituksestasi. Voimia Sinulle tällä vaikealla matkalla, jonka olet saanut.

Hei! Onneksi löysin tämän keskustelun, kun kokemuksia löytyy vähän. Itse en oikeastaan edes vielä käsitä, miten jo ollaan näin pitkällä. Äitini on siis saanut viime elokuussa 2023 vasta otsa-ohimolohkodementia diagnoosin ja niiden lisäksi hänellä on vaskulaarimuutoksia. Diagnoosi on helpotus vaikka perinnöllisyys toki mietittyttää. Äitini on vielä melko nuori (67 v.) ja asuu jo tällä hetkellä ympärivuorokautisessa hoitokodissa ja on täysin autettava kaikessa. Minut on yllättänyt taudin etenemisen nopeus. Jouluna 2022 äiti asui vielä yksin kotona ja paistoi muun muassa joulukinkun itse. Nyt reilu vuosi myöhemmin ollaan saattohoitovaiheessa. Meillä läheisillä oli epäilyjä äidin sairaudesta, mutta tämä lopun nopeus yllättää. Äidillä oli lähinnä toiminnanohjauksessa vaikeuksia. Ei oikein ymmärtänyt enää monimutkaisia asioita, laitteet oli aina rikki ja yhteydenpito väheni ja muuttui oudoksi. Alkoi puuttua normaalit kanssakäymisen tavat kuten puhelimessa puhelun lopettaminen hei sanaan jäi ja luuri vaan lyötiin yhtäkkiä kiinni. Empatia alkoi puuttua verrattuna aiempaa . Ei myöskään enää vastannut mitään, kun soitti, avasi vaan puhelimen. Paljon sanojen hakemista. Pieniä juttuja oli paljon, mutta muisti melko hyvä. Äiti oli täysin sairaudentunnoton ja saimme hänet huijattua lääkäriin käsien vapinan vuoksi. Käynnillä tammikuussa 2023 hän sai vielä MMSE 28/30 ja lähete neurologilta palautui, että olisi pitänyt terveyskeskuksen kautta tehdä lisätutkimuksia. Niitä ei ehditty kun joutui ambulanssilla sairaalaan maaliskuussa 2023 kun ei ollut enää syönyt ja oli heikossa kunnossa. Koti oli silloin aivan kaaos. Jäi sairaalaan ja sieltä kuntoutus- ja arviointiyksikön kautta nykyiseen lopulliseen hoitokotiin. Nyt ei enää muista mitään ja osaa puhua kun yksittäisiä samoja hokemia, toistaa vaan vähän puhetta. Täysin kommunikaatiokyvytön. Eli todella vaikea sairaus, joka voi edetä hyvinkin nopeasti. Äitini ei enää kunnolla osaa syödä itse vaan häntä autetaan, lisäksi hän makoilee paljon vaan sängyssä. Kaikki toimet autettava ja on vaipoissa. Onko kenelläkään kokemuksia miten kauan tällainen lopun vaihe on kestänyt? Lääkäri toki antoi ymmärtää, että koska kaikki edennyt näin vauhdilla, varmaan etenee niin jatkossakin valitettavasti, mutta toisaalta jopa myös ehkä toivottavasti, kun ei hänen elämänsä enää suoraan sanottuna elämisen arvoista ole.

Kiitos Maikki 26 kovasti tuosta vastauksestasi! Antoi voimia kuunnella itseään. Ja tämä tauti on tosiaan yllättävä, kuten Monde sinun viestistäsi näkyy. Voi edetä hurjan nopeasti tai sitten todella hitaasti. Yritän kannustaa omaa miestäni liikunnan harrastamiseen, jos se vaikka hidastaisi ja ihan liikkuvainen hän kyllä onkin. Ja muutenkin terveelliset elämäntavat. Mutta saa nähdä, miten tässä käy. Ollaan me alustavasti jo keskusteltu ihan sovussa mahdollisuudesta hankkia kaksi asuntoa, joista toinen olisi isompi ja jossa voitaisiin tavata koko perheenä, mutta toinen olisi pienempi vain miehen oma. Jotta minä saisin "omaa elämää". Äskettäin vaan taas tuli esiin, että hän oli yhden viranomaisasian jättänyt hoitamatta, kun ei ollut ymmärtänyt asiaa. Että en tiedä, pärjäisikö hän enää edes nyt ihan yksin kaikkien raha- ja viranomaisasioiden kanssa.

Ärsyttää myös kun alzheimerista kirjoitetaan lehdissä ja netissä niin paljon, mutta tästä otsaohimolohkodementiasta saa hakemalla hakea tietoa - vertaisryhmiäkään en ole löytänyt muuta kuin tämän. Ja usein juuri alzheimer-omaiset kokevat raskaimpana läheisen persoonallisuuden muutoksen ja kommunikaatiovaikeudet sairauden loppuvaiheessa. Mutta tässä taudissa kaikki alkaa itse asiassa juuri siitä. Omaiset tarvitsisivat paljon enemmän tukea jo siinä vaiheessa, kun tätä sairautta epäillään.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta sitten. Syy: lauseiden rivien palautusta

Olen lueskellut teidän tarinoita ja saman voin sanoa, että etuotsalohkorappeutumasta on todella vähän tietoa tai tukiryhmiä. Alzhaimerista kylläkin. Onneksi löysin tämän ryhmän.

Siskoni ja minä huomattiin äidillä vuosia sitteen outoja sanamuodostelmia ja pitkään ajateltiin, että väsymys tai stressi sen tekee. Mutta vietiin äiti sitten muistitesteihin, aivokuvat ottivat sekä verikokeet. Saatiinkin tietää  kolme vuotta sitten, että äidillä on pääosin etuotsalohkorappeutumaa ja pieni osa alzhaimeria. Minä ja siskoni hoidetaan edunvalvojina äidin asioita.

Äiti on jättänyt pois leipomisen, käsityöt, suurimmat osan pihatöistä ja ruoanlaitosta.

Tällä hetkellä äiti ymmärtää lähes täysin mitä puhutaan, hänelle tulee paha mieli jos esim isi sanoo äidistä huonoa. Äiti osaa puhua vielä joitakin sanoja, mutta lauseet on outoja. Äiti puhuu paljon "toisella puolen" tai "tuolla puolen", "niin". Ja puhuu muitakin sanoja mutta kuten sanoin, kommunikointi on haasteellista. Äiti ei osaa kelloa, ajantaju hukassa. Minkä takia hän saattaa keskellä yötä nousta ylös vaikka klo 02 ja laittaa aamupalaa ja syödä sen. Äiti saattaa istua paikoillaan pitkään ja katsella vaan ikkunasta ulos. Äiti ennen laittoi kaiken ruoan, mutta nyt ei osaa enää kuin esim kastikkeen teon. Mutta koti on aina niin siisti! Hän siivoaa, hän aina on ollut kova siivoamaan. Äiti käy joka aamu koiran kanssa kävelylenkillä. Koira on hänelle kaikki kaikessa. Äiti ei pese hiuksia joka kerta kun pitäisi, sillä valkeassa purkissa oleva shampoo valkaisee hiukset. Tai äiti pesee hiukset polvillaan lattialla vadissa kuten hänen lapsuudessa. Äiti on alkanut nukkumaan rintaliivit ja alushousut jalassa. Ennen piti nättejä pikkuyöpaitoja. Äiti tulee saunasta ja menee suoraan kuivaamaan itseään. Äiti osaa puhelimella soittaa ja vastata puhelimeen.

Äiti asuu isin kanssa kaksin koiran kanssa. Isillä on mielestäni suuria ongelmia hyväksyä äidin muistisairaus ja äidin käytöksen ja luonteen muutokset. Isillä on tapana (muistan lapsuudesta asti) nostaa ääntä (huutaa) kun joku menee hermoon. Esimerkiksi äiti tulee saunasta suoraan pyyhkeeseen kuivaamaan itseään, isi huutaa että pitää sitä suihkussa käydä. Tai jos isi tekee ruokaa (minkä opetteli tekemään yli 70v kun hänen ei ole eläissään tarvinnut tehdä ruokaa kun äiti on tehnyt KAIKEN isille valmiiksi) ja äiti ei osaa kattaa pöytää, niin alkaa huutamaan että eikö hän juuri sanonut miten ne laitetaan. Isillä ei ole kärsivällisyyttä yhtään. Isi hermostuu, kun äiti vaihtaa kolme kertaa aamupäivän aikana vaatteita. Olen yrittänyt sanoa, että jos se on äidin uusi harrastus, kun muut harrastukset on poissa ja hei, ei äiti vaatteenvaihdolla mitään haittaa tee.Äiti on laittanut ruokailuvälineitä pesun jälkeen ihme paikkoihin (keittiön yläkaappien perille). Äiti hävitti isin kaikki sukat! Osa pyyhkeistä on hävinnyt ja isin takki hävisi. Piti osaa uudet.

Yksi ongelma on tuo ajantajun hukkaaminen. Äiti nousee keskellä yötä ja isi herää eikä saa nukuttua. Isi pelkää että äiti menee ulos ja eksyy. Isi siis vahtii äitiä ja isin unet jää vähiin. Olen sanonut, että ei se haittaa jos äiti sisällä kotona valvoo ja kävelee ympäriinsä, jos saa ovet niin ettei pääse ulos.

Ja hygieniaongelmana on suihkussa käynti ja äiti ei ilmeisesti pese hampaita, kun hengitys on alkanut haista.

Ja yksi isoin ongelma on se, että miten saan isin ymmärtämään, että äiti ei tee asioita kuten ennen , äiti ei parane. huutaminen ei auta.

Perinnöllisyyttä olen nyt vasta miettimään, mutta yritän pitää sen ajatuksen poissa. Mutta välillä mielessä pyörii ajatus, että jos minä sairastun tähän kauheaan tautiin, mitä haluan jälkeläisten tekevän. Haluanko heidän olevan minun omahoitajia vai haluanko laitokseen ( jos ottavat).

Kiitos kaikille.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 1 viikko sitten. Syy: unohdin sanoa osan