Heippa!

Vasta noin vuosi sitten pystyin avautumaan äänistä ammattilaisten kautta jopa läheisimmilleni ihmisille ja nyt rohkaistuin jakamaan tarinani myös tällä luettuani teidän muiden kokemuksia 🙂 Olisimpa ymmärtänyt etsiä tänne jo aikaisemmin.

Aluksi oli hyvin vaikea määrittää aikaa, jolloin aloin kuulla harhaääniä. Nyt kun olen saanut prisessoida asioita perinpohjaisesti ja avata mieleni solmuja olen alkanut muistaa asioita, joita en edes muistanut olevan/olleen. Uskoisin, että olen alkanut kuulla ääniä ylä-asteen aloittaessani, ellen jopa jo nuorempana. Olen nyt siis vähän päälle kahdenkymmenen.

Nyt kun olen miettinyt syitä kuulemiini ääniin, olen ajatellut kaiken alkaneen jo lapsuudessa erinäisistä asioista. Olin kouluun päästessäni hyvin onnellinen, sillä uskoin saavani vihdoin kavereita huonon menestyksen jälkeen päiväkodeissa. Onneksi sainkin kavereita ja ajattelin että kelpaan kyllä siinä missä joku toinenkin. Olin rauhallinen, nauravainen ja kiltti lapsi, joten muiden arvostelu ja tekemisieni runsas kommentointi ei tehnyt hyvää. Olin hämmentynyt ja uskoin toimivani väärin, vaikka myöhemmin toki olen ymmärtänyt että kiusaajien solvaukset ovat kertoneet heidän omasta pahasta olostaaan/kateudesta/muille esittämisestä ehkä siinä toivossa etteivät joutuisi itse kiusan kohteeksi, jne.

Noin 10-vuotiaana kuljin jalat raahaten, hartiat korvissa enkä enää uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin samoin kuin ennen. Pidin itseäni rumana ja huonona ihmisenä. Aina kun kadulla tuli ihminen vastaan, lakkasin melkein hengittämästä ja kaikki tuntui aina vaan harmaammalta. Asiaa pahensi äitini tylyt kommentit: "Älä laahusta! Ruman näköstä!" tai "Koita pitää ne hartiat alhaalla! Mikä sun on?!?" Tai jos itkin niin yritin peitellä sitä, sillä musta tuntu että ei saa itkeä vaikkei olisi mtn sen kummempaa syytä. Ei lapsi tajua sanoa, että äiti, mulla on jotenkin paha olla.

Ylä-asteella tekemisieni arvostelu jatkui: "Älä hymyile noin, vaa näin", "ei toi paita oo hyvä sulle", "Mitä sä oikee teet?!?", "Mihin se oikee kattoo? HAHA!! Ihanku se rukoilis. AHAHA!! No, vastaako sieltä kukaan?!" Joo ei vaikuta kovin pahalta, mutta ikäviä kommenteista teki se, että ne oli tarkoitettu julkiseksi häpäisyksi ja tarkoitus oli kaikkea muuta kuin hyvä.

Jatkettuani peruskoulun jälkeen eteenpäin kukaan ei enää ääneen arvostellut, mutta musta tuntui että kaikki katsoo, puhuvat musta pahaa yms. Eristäydyin. Aina kun puhuin jollekin tuntui että olen huonompi enkä kuitenkaan saa mtn järkevää suustani. En jaksanut lukea ja aloin viikonloppuisin juomaan kavereiden kanssa alkoholia välillä niinkin paljon, että muisti lähti ja aloin toimimaan holtittomasti. En vielä tässäkään vaiheessa tajunnut kuulevani ja näkeväni harjoja vaan elin omassa kuplassa, joka sai minut erittäin väsyneeksi. On todella, todella raskasta koko ajan kiinnittää huolmiota siihen kuinka kävelee, millainen ilmeeni on, miltä näytän, kuinka puhun, jne.

Tajusin, että kuulen ääniä, kun aloin yksinkertaisesti seuraamaan ympäristöäni rohkeasti. Kun kuulin ilkkuvan puhujan, ei kukaan kuitenkaan vaikuttanut/käyttäytynyt ympäristössä siltä, että minua edes huomattaisiin. Tajusin, että kuulen ääniä lähinnä yleisillä paikoilla ja eniten silloin, kun olen jostain syystä stressaantunut , epävarma itsestäni, ahdistunut tai jos kaikki on hyvin mutta ikäänkuin uskon sen hetken kuitenkin lyttääntymään kuin seinään, niin kuin usein aikaisemminkin on käynyt.

En ole saanut vaivaani lääkitystä lähinnä omasta tahdostani, eikä minulla ole mitään muuta diagnoosia kuin sosiaalisten tilanteiden pelko (jos sitä voi edes diagnoosiksi kutsua). Olen käynyt pelkästään kunnallisella puolella puhumassa. Onneksi olen avannut vihdoin suuni, sillä vaikka vielä on paljon tekemistä oloni helpottumiseksi niin avautuminen on kyllä edistänyt sitä, että voisin taas nauttia elämästä äänistä huolimatta. En halua ajatella, että pääsenkö äänistä koskaan kokonaan eroon, mutta ajattelen, että mitä enemmän saan menneisyyyden solmuja avattua, sen paremmaksi ja rennommaksi oloni tulee. 🙂

Juuri, kun on kuvitellut selättäneensä kaikennäköiset ennakkonäyt ja surukin on turtunut jomotukseksi..niin tuttu mustarastas tekee jotakin outoa, mikä selittyi vielä samana päivänä. Vaikka kuinka tiesi, että ne eilen saapuneet raportit olisi matkalla niin silti ne veti maton jalkojen alta ja repi joka ainoan ruven surusta. Yhtään ei lohduta sanat kuolema oli luonnollinen. Suru on niin väkevä ja tuntuu kuin surutyö vasta nyt alkaisi. Ja se, ettei ne ennakkonäyt, etiäiset koskaan lakkaa. Onko se sitten rikkaus vai kirous. Tälläistä minulle kuuluu.

Hei mä kuulen ääniä taas yhä enemmän.
Ja vointi on muutenkin ollut todella todella todella huono.

Ahdistaa joka päiväinen liikkuminen ihmisten ilmoilla ja sit ahdistaa ihan sairaasti syöminen.

Äänet käskee viiltää ja vahingoittaa itseäni.

Ja jos oon lähellä vettä niin sit äänet käskee hypätä sinne ja jättää elämän.

Äänet haukkuu mua että olen läski ja ruma ja kaikkea...maan ja taivaan väliltä😭😭😭

Kesä on tullut ainakin tänne Etelä-Suomeen. Luin viestiketjun viestejä ja monella olotila on parempi kuin nuorempana ollessaan ja toisilla on huonompi olo kuin aikaisemmissa viesteissä ja sitten taas välillä olo parempikin.

Kuten Johannes Moniäänisistä kirjoitti kannattaa tutustua äänien hallintakeinoihin ja pyrkiä tulemaan toimeen äänien kanssa vaikka se olisikin hankalaa, aikaavievää ja tuntuisi ensin ettei siitä ole mitään apua, mutta pitkässä juoksussa kannattavaa ja helpottaa äänien kanssa toimeen tulemista.

Sisäinen ääniopas löytyy osoitteesta http://www.moniaaniset.fi/materiaalit/sisainen-aani-opas/

Tsemppiä kaikille ja jaksamista äänien kanssa, kirjoitelkaa edelleen kuulumisia ahkerasti, siitä on apua muille ja ennenkaikkea itselle.

P.S Rikottu tyttö jaksamista, älä missään nimessä vahingoita itseäsi ja parempia päiviä tulee aina varmasti. 🌻🙂🌻

Irja_Moniääniset kirjoitti 6.6.2017 21:46

Kesä on tullut ainakin tänne Etelä-Suomeen. Luin viestiketjun viestejä ja monella olotila on parempi kuin nuorempana ollessaan ja toisilla on huonompi olo kuin aikaisemmissa viesteissä ja sitten taas välillä olo parempikin.

Kuten Johannes Moniäänisistä kirjoitti kannattaa tutustua äänien hallintakeinoihin ja pyrkiä tulemaan toimeen äänien kanssa vaikka se olisikin hankalaa, aikaavievää ja tuntuisi ensin ettei siitä ole mitään apua, mutta pitkässä juoksussa kannattavaa ja helpottaa äänien kanssa toimeen tulemista.

Sisäinen ääniopas löytyy osoitteesta http://www.moniaaniset.fi/materiaalit/sisainen-aani-opas/

Tsemppiä kaikille ja jaksamista äänien kanssa, kirjoitelkaa edelleen kuulumisia ahkerasti, siitä on apua muille ja ennenkaikkea itselle.

P.S Rikottu tyttö jaksamista, älä missään nimessä vahingoita itseäsi ja parempia päiviä tulee aina varmasti. 🌻🙂🌻

Se on jo valitettavasti myöhässä
😭

Suru iskee viikon välein. Kun tuntuu, ettei voi enää lujempaa sattua ja alkaa saamaan happea edellisen surun jälkeen niin isketään toisella. Näkyni suurista kermanvärisistä ruusuista arkulla selittyi, kun illalla kuulin ystäväni menettäneen otteen syövän kanssa taistelussa.
Kun vein surukukkia hänen miehelleen, joka ei ollut kotona,,varmaan asioita hoitamassa..ystäväni parfyymi vyöryi ylleni kuin paksu viitta. Koin hänen olevan siinä ulko-ovensa lähettyvillä niin vahvana, että melkein pystyin koskettamaan. Tunsin taas sen tutuksi käyneen epäilyn, olenko hullu vai tuoksuuko se todella.. Ja illalla, kun viesti tuli..olin rauhallinen ja en kokenut käyttäytyneeni oudosti, mutta molemmat kattini, jotka olivat nukkumassa..olivatkin yhtäkkiä ympärilläni silmät suurina. Ei millään jaksaisi tätä jatkuvaa surua, mutta ei taida olla vaihtoehtoja.

Toivottavasti olet jaksanut surusi keskellä jatkaa elämääsi kohti valoisempi päiviä. Valittettavasti surut kuuluvat elämään. Muistele ystävääsi lämmöllä ja hyvin aatoksin. Jaksamista loppukesään. 🙂🌻

Olin ystäväni siunaustilaisuudessa ja uurnanlasku. Kauniisti pappi puhui, vaikka en henkilökohtaisesti usko Jumalaan. Kun pappi laski uurnalle tuhkaa ashes to ashes dust to dust valtaisa valo/auringonsäteet tulvi sisälle sivuovesta ja valaisi uurnan. Se oli pieni hetki, mutta tunsin niin vahvasti, että se oli ystäväni henki, joka hyvästeli meidät kaikki. Muuten taivas oli mustassa pilvessä ja enteili sadetta koko ajan. Ikävä on suunnaton.

Aika ikävässä välikädessä olen täällä. Olen koittanut kuunnella sukulaistani tuomitsematta ja valitsematta puolta. Aina vastannut jokaainoaan tekstiviestiin ja silti en ole hänelle ollut tarpeeksi nopea vastaamaan. Uhkailee itsetuholla jatkuvasti. Sanoin, että otan yhteyttä kotiväkeensä ja kerron asiasta. Mitä muuta voin tehdä, kun kyse on aikuisesta ihmisestä? Eikö hänen kotiväkensä näe käytöksestään, että on hulluuden rajamailla..no okei, ehkä en ole oikea ihminen sanomaan ketään hulluksi..Hänellä on terapia kerran viikossa, mutta mitä on asiasta puhunut, niin ei taida ottaa vakavasti. Tai sitten näyttää hänelle eri kasvot, kuin minulle. Minusta olisi pakkohoidon paikka, mutta kun koitin hänelle sanoa, ettei kuolema ole hyvä paikka, jos yhtään sellaista, kuin koomassani. Hän vastasi ettei koomani ollut mitään verrattuna hänen elämänsä helvettiin. Minun tuska ei siis ole mitään? Ja suuttui, kun sanoin, että olen kotiväkeen yhteydessä ja katkaisi välit. Pitääkö minun olla yhteydessä kotiväkeensä? Onko minun syytäni, jos yrittää jotain? On sanonut heiluneensa puukon kanssa ja satuttaneensa itseään? Mutta jos psykka ei reagoi eikä kotiväki, niin pitääkö minun vaan kantaa huolta? Vai onko tuo taas vaan huomionhakemista? Ihminen on yli 60v. Minusta ei kauhean reilua minulle heittää, että suunnitelmat valmiina ja toteuttaa sen. Minä tiedän, että jos ilmoitan kotiväelleen tilanne pahenee hänelle. En ymmärrä miksi häntä vuosia hoitanut psykka ei pistä suljetulle osastolle. Nyt minä vaan pelkään, milloin kuulen hänen toteuttaneen suunnitelmansa. Onko reilua syyllistää minua, joka olen aina kuunnellut, koittanut rauhoitella. Neuvoa, ettei menisi kotiin, missä ongelmat puhkeaa, kun hänellä oma vuokra-asunto. Kärsin viiltävistä vatsakivuista, päänsärystä ja oksennan, kun minua näin syytellään. Pyyhinkö vaan käteni asiasta ja luotan kotiväkensä huomaavan ja psykkan? Aika avuton, paska olo.

Kun näin yhden ihmisen ensinmäistä kertaa, minulle tuli vahva tunne, että hän tulee kokemaan jotain samaa, kuin edeltäjänsä. Sitten tuo vahva tunne unohtui.
Tänään huomasin, että se oli ollut niin lähellä toteutua. Minulla meni kylmiä väreitä ja kihelmöi hiustenjuuria ja tuntui, kuin hiukset olisi nousseet pystyyn. Piti haroa sormilla ja kokeilla nousiko ne, ei. Mutta se kihelmöivä tunne ei hellitä ja se vahva varmuus, ettei nämä minun ennakkonäyt ole huuhaata. Vaan todella toteutuvat, minun pystymättä niihin vaikuttaa mihinkään. Aikani koomassa jätti minuun tämän. En koe sitä rikkautena, koska se on nin pelottavaa yhä uudelleen ja uudelleen nähdä niiden toteutuvan.

Aivan järkyttävä huoli ja stressi päivä. Yhtäkkiä puhelin kilahtaa, kerran ja vielä toisen. Kaksi tekstaria. Lähettäjänä kuollut ystäväni. Teksti; ei otsikkoa. En tiedä pitäisikö kauhistua vai uskoa, että ystäväni tunsi hätäni ja huoleni ja koitti rauhoittaa. En keksi järjellistä selitystä, koska kännyni oli pöydällä. Ja ystäväni liittymä suljettu jo aikaa sitten. Minä en vain kykene poistamaan numeroansa kännystäni. Haluan säilyttää muiston hänestä edes toimimattomana numerona?!

Odottelin vuoroani kenkämiehelle, kun yhtäkkiä pääni täytti muisto, en tiedä oliko todellinen vai onko koomamaailmastani..mutta se oli niin selkeä muisto äänineen, makuineen, tuoksuineen, vaikka mikään siinä hetkessä ei muistuttanut tapahtuneesta..no se tietty, että olin sairaalan tiloissa..sitten tuli jo aivan oksettava olo ja selittämätön pakokauhu juosta nopeasti ulkoilmaan pois siitä mielikuvasta. 6v tapahtuneesta ja yhä yllättävät. Ja kun en todella tiedä oliko se totta vai koomaani? Kotimatkalla auto heitti varoitusvalon ja tekstin niin nopeasti, etten tajunnut mistä varoitti? Koitin sanakirajasta sanaa suomennalla, mutta ei selittänyt. Pitänee ajaa huoltoon ensi viikolla.

Mä kuulen nii ku jossain menis hälytysajoneuvo koko ajan.. et semmosia kuulumisia.

Olisikohan kenelläkään kokemuksia osteoporoosilääkkeestä Prolia? Annetaan pistoksena kaksi kertaa vuodessa. Minulle olisi sitä määrätty. Googlailin hiukan ja en löytänyt ainoatakaan myönteistä kokemusta. En haluaisi enää yhtään lisää mitään särkyjä tai oireita. Hintakin aikalailla hirvittää, vaikka minulla tämän vuoden maksukatto täynnä lääkkeistä. Kumpi sitten lienee viisaampaa, ottaa riski lisäoireista tai elellä tämän hetken pelkojen ja olojen kanssa. Keskustelen apteekissa farmaseutin kanssa, kun uskallan taas rattiin. OLin tänään silmänpohjakuvauksissa ja näkö sen verran outona, etten ota riskejä. Joulu alkaa olla aivan liian lähellä mörköineen. Kattien takia koitan paarustaa.

Minä tunnetusti vihaan talvea ja joulua. Kun siihen lisätään peilikirkkaat tiet, huonosti hiekoitetut kauppojen parkkipaikat. Ja terveet, ns luxusmerkkisten autojen kuskit parkkeeraamassa kaupan invaparkkipaikalla, ilman siihen oikeuttavaa invaparkkilupaa, niin se ihme, että koin elämäni suurimman rattiraivon ja joulustressin yhdistelmän. Meinasin nousta autosta, ottaa kävelykeppini, jääpiikillä autosta ja huitoa sen auton konepellin uudeksi näin niinkuin meidän vammaisten puolesta, joiden oikeutta invaparkkiin eivät terveet kunnioita. Se, kun on niin mukava muijaa kaupasta odotella ihan siinä oven edessä, jossa parkkipakat ovat. 3 vaivaista paikkaa. Niitäkään ei suoda tarvitsijoille. Jopa taksit, jotka tuovat vanhempaa väkeä ostoksille ajavat kauenmaksi odottamaan. Siinä on seinässä suht suurella ne paikat merkattu, ei voi puolustella, että maassa olevat on lumen ja jään alla. Minä tarkoituksella menin aikaisin ostoksille, etten olisi joulushoppaajien jaloissa..mutta ei paikkaa. Apteekin edusta on toinen vaarallinen paikka, kun vähäinen hiekoitus viime yönä jäätyi jään sisään. Ah, toki minulla nastakengät, mutta kun silti pelottaa kaatuminen. Niin pahat vammat alla.
Pahoittelen, eiköhän elämä kirkastu, kun vuoden vaihteen yli päästään. Hyvää Joulua lukijoille, ylläpidolle ja kaikille kanssakokijoille. Katit heittää yläfemmaa.