*Varpu* kirjoitti 24.1.2011 12:50

Hei!
Olen *Varpu*, Tukinetin tukihenkilö ja toivoisin, että tässä Elämää maaseudulla-ryhmässä voisimme käydä keskustelua erilaisista maaseudun ihmisiä painavista asioista ja ongelmista.
Maaseudulla ja maatiloilla tehdään paljon töitä ja päivät venyvät pitkiksi. Työ on usein yksinäistä puurtamista, puoliso saattaa olla ainoana työkaverina.
Monilla ovat myös isot investoinnit menossa ja ajatuksia rassaa kaikesta selviytyminen.
Vaikka työ olisi mieluistakin, joskus väsymys vie voiton kaikesta.
Ongelmista ja vaikeuksista ei ole aina helppo puhua, sanatkin voivat olla täysin hukassa oman pahan olon suhteen. Kaiken lisäksi maaseudulla on totuttu pärjäämään omillaan!!!
Väkivalta on yksi vaietuista asioista. Miten paljon sitä oikeastaan ihmisten elämässä maaseudulla on ja miten se ilmenee? Fyysisenä, lyömisenä ja tuuppimisena? Vai henkisenä väkivaltana, jolloin sanat satuttavat?
Onko se toisen mitätöimistä ja vapauden rajoittamista? Siirtyykö väkivalta sukupolvelta toiselle?
Kertokaa ajatuksianne väkivallasta! Millaista elämä on väkivallan varjossa? Odotan kirjoituksianne.

*Varpu*

Mieheni on elänyt maaseudulla koko ikänsä, tehnyt isänsä kanssa peltotöitä, metsätöitä, korjannut traktoreita jne. ihan pikkupojasta asti.
Perunat kylvetään itse, josta saadaan vuoden perunasato, samoin porkkanat ja omenoista tulee hilloa, aika perinteistä maaseudun elämää.
Mieheni rakentaa nyt omakotitaloa ja päivät venyy pitkiksi, jolloin mies tulee väsyneenä kotiin.
Mä olen ihan erilainen,olen eläny kaupungissa koko nuoruuteni, mulle maaseudun elämä oli aika vierasta, meni aikaa ennenkuin totuin siihen.
Itse sain kokea henkistä väkivaltaa, mitätöimistä,mun menemistä rajoitettiin ja mun piti olla "emäntä" joka laittaa ruuan valmiiksi aina kun mies tulee kotiin. Miehen koko elämän malli oli tullut sieltä lapsuudesta, jossa äiti oli kotona ja hoiti lapset ja muut kodin työt, mies tuli valmiiseen pöytään työpäivän jälkeen.
Meillä alkoi tulla törmäyksiä siinä vaiheessa kun en jaksanut enää olla se "emäntä" joka vaan on kotona odottamassa ja tekemässä ruokaa. Kilttinä ihmisenä alistuin siihen rooliin, oli fyysistä alistamistakin.
Ongelmista ja hankalista asioista ei puhuttu koskaan, ei kotona, ei meidän kesken.
Mies oli välillä hyvinkin häijy sanoissaan.
Monesti tarjosin apuani, mutta en saanut auttaa kun en osannut tai olin vaan nainen, tai en olis jaksanu. Kaikkeen olisin kyllä pystynyt.
Tilanne sitten kärjistyi niin, että piti lähteä pois täältä kotoa, ottamaan aikalisää.
Mentiin yhdessä pariterapiaan ja nyt näyttää suhteellisen rauhalliselta, ollaan edelleen yhdessä.
Minä lähdin viettämään enemmän aikaa kavereitteni kanssa ja pitämään oman pääni.
Tällä hetkellä elämä tuntuu ihan elämisen arvoiselta, mutta en tiedä toistuuko kaikki joskus, sitä ehkä eniten pelkään.

Heippa
Niin kyllä noi asiat ikävä kyllä on yllättävän yleisiä nykyisinkin suomessa vaikka
eletään 2011 lukua mutta onneksi tietyt asiat on kyllä parantunut verrattuna 70 / 80
luvulta mitä olen seurannut tätä maailman menoa ja mitä olen itse ollut työelämässä.
Monesti olen miettinyt itsekseni miksi joku ihminen ( yleensä nainen ) alistuu kymmeniä
vuosia alistamiseen, väkivaltaan , mitätöimistä, henkistä väkivaltaa jne
Mut on maalla paljon alkoholi ongelmia, äidin poikia, velka ongelmia, jaksamisen kanssa.
jne.
Vaikka ihmisiä / ihmistä pitäisi kannustaa niin olen kyllä sanonut että maalla on upeeta
asua mutta ei kannata nyky suomassa ruveta maatalousyrittäjäksi tai jos mahdollista
niin ainakin toinen käy vieraan töissä.
Ikävä kyllä minä en näe oikein valoa viljelijää kohtaan jokainen voi itse katsoa tuottaja
hintojen kehitystä miten on kehittynyt???!!!
Ja tuotanto panosten hintojen kehitystä miten on kehittynyt???
Hirvittää miten on velkaantunut nuoret viljelijä yrittäjät ja jotka on laajentanut tuotantoaan
ja monesti olen miettinyt miten ne oikein jaksaa hurjalla työmäärällä.
Mut metsän tulevaisuuteen uskon ja sille puolelle näen valoisan tulevaisuuden???!!!
Itse olen nyt 44. vuotias ja lapsuus / nuoruus meni alkoholi perheessä / väkivalta ( kesti minun osalta noin 17.vuotta )jokapäiväistä varsinkin äitiä kohtaan ja monesti olen kysynyt äidiltä kannattiko
terveyttä uhrata tuomosen juopon mukana niin vastaus on että saa tilan pidettyä pystyssä ja
on lapsilla parempi tulevaisuus ( nyt äidillä menee upeasti mutta onhan se menneisyys
jättänyt elämään merkit ja on paljon sairauksia mut olen sanonut että yritä nauttia elämästä kun nyt viettää elämänsä parasta elämää)
Taloudelliset vaikeudet kestivät minulla lähes 30 vuotta olinoin 30 vuotta juonnilla pilattu
ja rappiolle laitettu mutta hiljakseen vaan sain tilan nousemaan suosta ( tosin en yksin siihen kuuluu niin mahtava tukijoukko )
Nyt on velat maksettu lapset aikuisia eukko käy vieraan töissä, poika ajaa rekkaa ,poja ja sen tyttöystävälle tulee eka vauva keväällä ( siitä se uusi sukupolvi lähtee )
Monesti olen miettinyt kannattiko kymmeniä vuosia raataa yötä päivää onnesa eteen
mut minun kohdallani on vastaus kyllä kannatti.
Nyt elämä menee liijankin hyvin minä ole kauheen vahva ihminen mutta minun vahvuus
perustuu upeaan perheeseen lapsiin ja vaimoon ( yksin minä en olisi mitään )
mulla on 44. vuotiaaksi hurja elämän kokemus tietoa ja taittoa lähes joka asiasta ja nyt olenkin sanonut nuorisolle että teille hiljakseen siirtyy vetovastuu ja itse autan loppu elämän
vaikeuksissa olevia ihmisiä ( tosin olen auttanut 20- 30 vuotta et tuttua on ) mut voin sanoa
et ei aina ole niin helppoa auttaa mutta luoja minua auttaa siinä ja hurja elämän halu ja usko.
Kaunista alku vuotta kaikille

Olen volvomiehen kanssa samoilla linjoilla! Viisasta puhetta!

Kunnioitan 110% niitä jotka maataloudesta elantonsa hankkivat, itse en maalaisjunttini kanssa suostunut moiseen elämäntapaan. Vaikka asumme maalla rahat haetaan kaupungin valoista. Tuttavapiirissämme on VALTAVIA investointeja tehneitä ja kai ihan mukavasti menestyviä ihmisiä ja se on kyllä tällaiselle lihansyöjälle ja maidonjuojalle loistava uutinen. Mutta on myös pienillä tiloilla nitkuttavia perheitä ja vanhojapoikia joille olisin suonut helpomman elämän.

Tuota samaa olen minäkin ihmetellyt että mitenkä ne naiset täällä maalla ovat tyytyneet kurjaan kohteluun. - Ei kaikki, mutta liian moni. Vai voiko ihminen tyytyä niin vähään ja kokea olevansa täysiarvoinen ihminen. Olisihan se mukava toisaalta jos olisi aidosti vähään tyytyväinen ja siinä onnellinen.

Appiukkoni joi itsensä hengiltä ja tämä silloin hänen pitämänsä tila oli kurjassa kunnossa. Mieheni on hommannut aikanaan maatalousammatin ja on ollut muualla töissä myös sellaisella alalla, leveämpi kuitenkin on leipä nyt rakennustöissä.

Minua kauhistuttaa, että esimerkiksi monella naapurin naisella ei ole edes ajokorttia! Itse kokisin sen kiusaamisena jos joku sanoo, ettei päässyt jonnekin kun äijä ei halunnut lähteä tuomaan! Joukkoliikennettä ei enää todellisesti ole.
Viina tuntuu olevan hyvin yleinen ongelma ja on tiheää alueittain. "meidän kylällä" alkoholiongelmaa on näkyvänä noin neljäsosassa talouksista! Yhdessä myös fyysinen väkivalta on yleisessä tiedossa, eli poliisi ja ambulanssi vierailevat tuon tuosta.
Työttömyys ja harrastusten puute on käsinkosketeltavaa.

Hyvää alkaa tapahtua kun alueelle muuttaa lapsiperheitä. Lapsiperheet tuovat hyvää dynamiikkaa tullessaan ja esim. urheiluharrastukset viriävät. Samoin nuoret naiset tuntuvat vaikuttavan paikan virkeyteen.

Minun oma tilanteeni olisi hyvinkin voinut kehittyä toisenlaiseksi mieheni oli kovaa vauhtia lisäämässä esim alkoholinkäyttöään.... kerran meinasi myös käydä käsiksi - onneksi olen paha akka ja en perääntynyt vaan päinvastoin tulin kohti ja sanoin että MINUT tuollainen tosimies joutuu hakkaamaan oikein kunnolla, että käy käsiksi vaan! - Kauhistui omaa aikomustaan, eikä ole sen koommin meinannut.

Perinteisessä ympäristössä perinteiset asiat ja arvot eivät enää toimi ja uusia ei vielä ole muodostunut....

Minun pitäisi osata vastata tuohon kysymykseen, miksi ja miten naiset jaksaa, kestävät alistamista ja pahoinpitelyä vuosikaudet, mutta en ole löytänyt vielä oikeita sanoja siihen. Mutta, avainsanoja, minun kohdallani, olivat ylpeys, sinnikkyys ja sisu...kaikesta huolimatta. Mikä olisinkaan tänä päivänä, jos olisin ne kaikki osannut käyttää oikein käyttää, jos olisi ollut se ulkonäkö ja tämä järki, neljäkymmentä vuotta sitten..?
Minullakaan ei ollut ajokorttia, ☺️ mutta nyt on!

heippa helemi, tunnetaanko? nim "ottopoika"

helemi kirjoitti 25.1.2011 7:59

Mutta, avainsanoja, minun kohdallani, olivat ylpeys, sinnikkyys ja sisu...kaikesta huolimatta. Mikä olisinkaan tänä päivänä, jos olisin ne kaikki osannut käyttää oikein käyttää, jos olisi ollut se ulkonäkö ja tämä järki, neljäkymmentä vuotta sitten..?
Minullakaan ei ollut ajokorttia, ☺️ mutta nyt on!

Voi ihanaa helemi! Ylpeys, sinnikkyys ja sisu - ja ajokortti ja järki! nyt on hyvät eväät. 🙂👍 Mikään ei ole myöhäistä!

😉 tinppa! Tottakait minä oman ottopoikani tunnen.

Niin vielä ehtii...jopa kokea kaiken, mikä ollut on unelmaa.
Tiedän, että sitä elämää eläviä on liian paljon ja julki tulevat on vasta jäävuoren terävä huippu.

Tilanne sitten kärjistyi niin, että piti lähteä pois täältä kotoa, ottamaan aikalisää.
Mentiin yhdessä pariterapiaan ja nyt näyttää suhteellisen rauhalliselta, ollaan edelleen yhdessä.
Minä lähdin viettämään enemmän aikaa kavereitteni kanssa ja pitämään oman pääni.
Tällä hetkellä elämä tuntuu ihan elämisen arvoiselta, mutta en tiedä toistuuko kaikki joskus, sitä ehkä eniten pelkään.

Tämä lainaus Sirpale82 kirjoituksesta tuo minusta esille sen, miten vaikeaa väkivallasta on päästä pois. On suorastaan riuhtaistava itsensä irti tilanteesta. Pitää ottaa aika järeät keinot käyttöön, jotta saa toisen uskomaan, ettei näin voi jatkua! Vaatii paljon voimia ja rohkeutta ruveta muuttamaan tilannetta!
Kaikilla ei varmasti ole mahdollisuutta lähteä kokonaan pois, niinkuin Sirpale on tehnyt. Asian puheeksi ottaminen puolison kanssa on yksi keino selvittää tilannetta. Jos puhuminen ei muuta tilannetta tai toinen ei halua asiasta puhua, voi hakea apua ainakin itselleen! Väkivaltaa, olkoon se minkälaista tahansa, ei kenenkään ole pakko sietää.
Apua voi kysellä ainakin työterveyshuollosta, jos sellaisen piiriin kuuluu, kunnan mielenterv.toimistosta tai vaikkapa kriisikeskuksesta, jos sellainen paikkakunnalla toimii. Yksin ei kannata jäädä asiaa murehtimaan, apua on saatavilla ja se antaa voimia jaksaa eteenpäin!

Tässä väkivalta asiassa on noidankehä, ensin sitä ei ilikii tunnustaa kellekään, että näin meillä...sitten kun saat jollekkin sanottua, vannotat, ettei paljasta muille..kunhan nyt joku tietää. Mutta se kynnys, että saa jollekkin sanottua, on korkea...ja siitäkin huolimatta voidaan kuvitella, ettei "noin ihana mies..."
Minulla meni 10 vuotta, ennenkä paljastin asian, kymmenen vuotta liian myöhään, eikä sitä ottanut poliisikaan todesta, ei minun puheitani uskonut terapeutitkaan, pariterapiassa varsinkaan, jäi tunne, että minä tässä se hullu olen, puhun paskaa suun täydeltä. Kunnes sitten, kerran näytin nokialaisen jäljet selässäni ja vannotin ettei siitä saa ilmoitusta tehdä, sillä jos katsoo haulikon piippuun, pyyhkii omaa vertaan lattialta ja seinistä, juoksee pakoon pakkaseen, tietää miltä tuntuu kun potkitaan kuin vierasta sikaa, on ollut henkensä kaupalla vuosikaudet, niin oppii jo varjoaankin pelkäämään ja on tyytyväinen jos menee viikko, ettei tule turpiin...niin ei luota siihenkään, että joku ulkopuolinen voi siinä auttaa, sillä kosto elää, monesti niin kauan kuin tekijäkin, ainakin sen uhka.
Miten sitten saadaan selville, nämä väkivallan teot, ei mitenkään...jos uhri ei tee sitä syntiä, että kertoo. Se elämä on tutun turvallista turvattomuutta.

Nii, onhan toikin totta mitä helemi kirjottaa, monet samanlaiset tarinat lukenut. Se on vaan niin surullista, että ihmiset joutuu kestämään väkivaltaa. Miksi se on joskus ainoa keino? Miksi ihminen yleensä rupeaa käyttäytymään väkivaltaisesti?

Täällä se oli enempi henkist väkivaltaa. Paitti parin riidan jälkeen se oli fyysistä alistamista, joka jäi siihe. Enhän minäkään kertonut asiasta ennen kellekään, kuin vasta koulussa terkkarille. Kun alko tulee niin silmittömän ahdistunut ja pahaolla, ettei koulusta vaan meinannu tulla mitään.
Onneksi pidin pääni, kun sanoin miehelle, mulle se pariterapiaan meno oli "vaatimus" että yritän jatkaa hänen kanssaan. Olin sen päättänyt yksin ollessani, että jos hän ei lähde selvittämään meidän parisuhteen ongelmia se on loppu, ja niin se olisi ollutkin.
Kyllähän minäkin tunsin itseni hulluksi ja olin ihan varma, että kuvittelin kaiken. Enhän minä siksi voinut kellekään mitää kertoa!
Että ei kukaan mua kuitenkaan usko.

Saa olla ylpeä itsestäni, kun otin asian ihmisten silmien eteen, enkä jäänyt kärsimään pidempään, vaikka vaikeaa se olikin.
Olen myös tullut jossain ajatusissani siihen tulokseen, että vaikka olis mikä työ missä tahansa, mikään ei oikeuta väkivaltaan. Mikään ei oikeuta ihmistä käyttämään rumasti varsinkaan rakastettuaan kohtaan, eikä silloin ole oikein sanoa että mä haluan elää sun kanssa lopun elämääni. Koska ennemmin tai myöhemmin, tulee tarinaan loppu.
Silloin se väkivaltainen ihminen ei ole oikeutettu saamaan kumppaniltaan hyväksyntää, eikä rakkautta.
Onko se rakkautta, jos käyttäytyy väkivaltaisesti toista kohtaan?
En tiedä, miten miehet käsittelevät asioita, väsymystä, paineita, pelkojaan tms.
Onko väkivalta sitten yksi keino siihen?
Mutta ainakin hyvin väärä keino.

Väkivalta herättää paljon kysymyksiä. Vastauksia ei ole aina helppoa löytää. Väkivaltaa kokenut joutuu kuitenkin kerta toisensa jälkeen miettimään, miksi toinen käyttäytyy väkivaltaisesti.
Mistä väkivalta tulee? Ja miksi sitä käytetään? Onko se opittua käyttäytymistä,miten asiat hoidetaan, sitten kun tulee paha paikka? Tai paremminkin voisi kysyä, minkälaiset asiat ja tilanteet saavat ihmisen käyttäytymään väkivaltaisesti?

Maaseudulla on viime vuodet eletty melkoisten muutosten keskellä. Työ on muuttunut yksinäisemmäksi ja aina vaan kiireisemmäksi. Saattaa olla, että maatilan työt tekee yksi ihminen päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Puoliso saattaa olla vieraalla töissä. Nykyisen isännän ja emännän roolit saattavat olla kaukana siitä, mitä ne olivat edellisen sukupolven pitäessä maatilaa.
Toisaalta maatiloilla eletään ja tehdään töitä hyvin perhekeskeisesti. Ja kuin huomaamatta saattavat sukupolvelta toiselle siirtyä työnteon mallit, elämisen mallit ja käyttäytymisen mallit. Nämä asiat yhdessä saattavat aiheuttaa ristiriitoja perheen sisällä. Voiko olla niin, että sukupolvien ketju jatkuu myös väkivallan teoissa? Miten tähän voisi vaikuttaa, ettei näin kävisi?

Aiheuttaako puhumattomuus väkivaltaisuutta? Suomalainen perusluonne kun usein mielletään hiljaiseksi, vetäytyväksi ja ehkä varsinkin maaseudulla työtä tekeväksi luonteeksi, jossa ei turhia puhuta? Jääkö silloin ne tärkeätkin asiat sanomatta, jotka pitäisi toiselle kertoa? Jos ei ole sanoja, onko silloin pakko purkaa tunteitaan ja ahdistustaan jollain muulla tavalla?
Ehkäpä väkivalta on jonkinlainen keino hallita omaa ja muiden elämää? Jollain lailla vallan väline kun ei tiedä, miten muuten pitäisi asiat käsissään. Jos sanat ovat hukassa, niin tekijä hallitsee läheisiään väkivallalla tai ainakin sen uhalla.

Väkivallan salaaminen on yleistä. Apua saatetaan hakea vasta, kun lyöminen on jatkunut jo vuosia. Miksi näin? Ja jos joku perheen ulkopuolinen asiasta tietää, onko siihen mahdollisuus puuttua? Voiko vai saako puuttua?

Ajatuksia ja kokemuksia asiasta on monilla. Vuosien varrella kertyneitä tai juuri sattuneita. Yhteistä kaikille on asian kipeys ja asioiden peittely, vaikka elämä saattaa ola tuskallisen kokonaan kiertynyt asian ympärille.
Toivoisin vielä kirjoituksia aiheesta. Ehkäpä niiden kirjoitusten kautta joku voi löytää itselleen uusia voimavaroja arjen pyöritykseen. Tai löytää selviytymisen mahdollisuuksia.

En osaa ajatella että puhumattomuus sinänsä aiheuttaisi väkivaltaa, vaan se ettei osaa purkaa tunteitaan muuten. Puhuminen on yksi purkukeino, mutta ne joille se ei sovi löytävät yleensä jotain muuta tilalle. Näin omakin mieheni tekee, ei puhu mutta kiroilee sitten yksinäisyydessä eikä ole väkivaltainen.

Toisaalta väkivallan takana voi olla myös sairauksia joista ei voida puhua tai joihin ei haluta/uskalleta hakea apua. Eikä se avunhaku aina muuta tilannetta kuitenkaan, vaikka varmaan helpottaakin joiltain osin. Väkivallantekijä saattaa pelätä "hullun leimaa" niin paljon ettei puutu ongelmiinsa, varsinkaan jos pääkärsijöinä ovat muut perheenjäsenet.

Jäin myös miettimään miksi ulkopuoliset eivät puutu, vaikka oikeastaan kaikki osapuolet sitä toivovat. Ja nyt ymmärrän miksi omassa perheessäni ei puututtu, vaikka joku varmasti tiesikin tilanteestani. Puuttuminen on vaikeaa. Miten sen voi tehdä määräämättä toista? Jos epäilee, miten kysyä siitä? En minä ainakaan tiedä miten kysyä puolitutulta "pahoinpiteleekö miehesi sinua". Joskus voi olla jotain epäilyjä, mutta kun eihän ne todisteet kävele vastaan, eikä pahoinpidellyllä ole otsassa lamppua "minua lyötiin, auta". Mitä jos näin ei olekaan ja menet kyselemään tuollaisia, siinä menevät välit poikki.

Entä kun joku kertoo että häntä lyödään. En minä voi silloinkaan kun kuunnella, olla tukena ja kertoa väkivallasta, kertoa ettei se ole uhrin vika, kertoa että se usein pahenee ajan myötä ja että suhteesta olisi hyvä lähteä. Jos pahoidelty ei tee tätä, mitä minä voin tehdä muuta kuin kertoa että olen olemassa ja autan jos hän pyytää jotain???
Voin ottaa asian uudelleen puheeksi, mutta kun tilanne ei ole päällä, vastaus on jotain epämääräistä kuten "meillä nyt on tuollainen suhde". Mitä minä sille voin??? Nyt auttaja onkin sitten ihan yhtä avuton kuin uhrikin eikä tilanne ole sinänsä muuttunut mihinkään. Ei ihmistä voi auttaa pois väkivaltaisesta suhteesta jos hän ei itse päätä lähteä.

Väkivaltainen suhde vie uhrilta kaiken itsekunnioituksen ja se ihminen ei arvosta edes itse itseään, eikä usko kenenkään arvostavan. Elämä on yhtä taiteilua ja väistelyä, joka sanansa saa punnita ja suurin osa omista mielipiteistä on paras niellä. Tilanteen ei tarvitse kovin kummanen olla, kun väkivaltainen ihminen hermostuu, vaikka kahvikuppi on väärässä paikassa, niin silloin lentää kuppi ja akka, tapahtuma on salaman nopea, siinä ei karkuun ehdi. Minua neuvoi anoppi, heti alkuunsa ettei isäntää saa hermostuttaa, eikä tässä talossa ole miehet edes k**seet navetalle päin, mutta uskoinko minä alkuun, jos ihminen ei kestä tavallista puhetta, tavallisista arkisista asioista ja ei osallistu töihin, niin miten siinä mennään eteenpäin, joka asiasta huudetaan että karsta laipiosta karisee, joten viimein opin elämään, tämän itsevaltiaan käskyjen ja toiveiden mukaan ja ennen kaikkea opin sanomaan, mitä minun toivottiin sanovan ja olemaan hiljaa. Miten kukaan minuakaan olisi voinut auttaa, sillä kukaan ei tiennyt mitään, kehenkään sukulaisiini en saanut yhteyttä pitää, jos joku soitti, niin kaksi korvaa oli kuulemassa, mitä neuvoja sieltä nyt jaellaan.
Kun ihmistä lyödään ja petetään, vetäistään matto kerralla alta pois, siinä ei ole paljon naurulle sijaa...ja mihin tämän kaiken sitten purkaa... työhön, on jotakin millä voi lunastaa ihmisyyttään ja olemassa olon oikeutusta. Siitä ei työnsankarin ansiomerkkejä jaella, koskaan et niin tee niin paljon, että mitään ansaitseisit, mutta saat, hyvällä onnella rauhassa kun olet töissä...palkkana vain raihnainen ruumis.
Niin, miten ihminen joka tuntee itsensä maanmatoseksi saa voimaa lähteä tai tehdä jotakin parannuksia, minun kohdallani se oli täysin pohjalla käynti, oli kaksi mahdollisuutta tappaa itsensä tai nousta...se oli pitkä ja kivinen tie. Siksi puhun tästä asiasta niin paljon ja kehotan jokaista lähtemään, aina on olemassa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Minä ymmärrän, että se on vaikeaa, menee koti ja työ ja uhkaukset kulkee kantapäillä, ainakin se talontuhoajan maine kiirii perässä, mutta onko se pahempaa kuin olla alistettuna ja maahan poljettuna?
Tein sen, mitä en koskaan aiemmin voinut edes kuvitella mahdolliseksi ja en olisi uskaltanut, lähdin.
Vaikeaa tämä on vieläkin, itsekunnioitus on kadonneen vyötärön kohdalla ja itsetunto vesirajassa ja molemmat ovat yhtä hauraita kuin yksi öinen jää, välillä tuntuu kuin kävelisi pitkospuita pitkin pimeässä...mutta eteenpäin!

Meillä ei ole väkivaltaa. Kerron tämän siksi, ettei kaikilla tiloilla alisteta ja lyödä. Itseasiassa en edes tunne nykyisin ketään missä vielä olisi noin alistetussa asemassa olevia naisia. Edesmennyt veljeni oli sellainen.

Ollaan oltu naimisissa reilusti yli 20 vuotta ja koko ajan olen ollut isäntänäkin. Mieheni on hyvä työntekijä, mutta vastuuta hän ei osaa eikä halua kantaa. Ei käytä päihteitä. Minä taas valvon yöt, jos rahat on vähissä tai joku ongelma on päällä. Ja vaikka ei olisi, niin vatvon asioita. Kaikki asiat pitäisi mielestäni hoitua hyvin, jotta en panikoisi. Mieheni ei välitä EU,n tuomia vaatimuksista, kirjaamisista, lehmien kiimoista, rehujen loppumisista yms. Me sovimme hyvin yhteen, niin kauan kun minä jaksan. Ja välillä minä en jaksa. Hän kyllä hyväksyy sairastamisenikin, kun vaan hoidan tilan asiat. Joten parempaa ja sopivampaa miestä ei minulle oliskaan. Vielä vain pitäisi jaksaa viitisen vuotta, ennenkuin poika meinaa ottaa tilan nimiinsä. Nyt olen jo ruvennut huokailemaan hänen puolesta, miten hän pärjää ja hoitaa raha-asiansa, kun luonteeltaan paljon muistuttaa isäänsä. Poikanikin on hyväksynyt sairauteni ja tekee lomilla töitä ahkeraan. Maksan hänelle palkkaa, millä hän elää opiskelupaikkakunnalla. Poikani kuitenkin osaa maksaa laskunsa.😉

Onhan se positiivista ja iloista kuulla, että on paikka missä ei ole väkivaltaa
🙂👍

En tiedä aiheuttaako puhumattomuus väkivaltaa, ehkä jos ei osaa puhua pahoista asioista/pahoista tunteistan ja se purkautuu jollain muulla tapaa.
Totta on myös se, että maalla periytyy työnteonkaava sukupolvelta toiselle. Kuunnellessani mieheni juttuja, heillä tehdään niinkuin 3 sukupolvea sitten. Se kun toinen on sitten erilaisessa ympäristössä kasvanut ja elänyt nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa niin ehkä se johtaa yhteentörmäyksiin, kun kaupunkilainen ei osaa heti sopeutua maaseudun elämään. Voihan se olla kiinni luonteestakin, jos toinen on kovin vahva ja minä keskeinen ei sillä toisella ole mitään sanottavaa elämänmallista jne.

Itse kaupunkilaisena ja luonteeni puolesta olen sellanen, ettei minusta tule emäntää sanan varsinaisessa merkityksessä. Sehän oli miehelleni vaikeaa hyväksyä, ettei hän saa minusta unelmiensa haavekuvaa maalaisemännästä. Enkä mä halua alistua siihen rooliin, mitä mieheni minusta haluaa. Onko sitten oikein alistaa fyysisesti toinen, jos ei voi alistaa muuten omaan tahtoonsa ja toiveisiinsa. Että jossain määrin se nainen on alistettava muuten, näytettävä että minä olen vahvempi, minä olen mies, talon ja perheen pää, sinä olet nainen joka kuuluu hellan ja nyrkin väliin.
Tuntuu vaan siltä, että maatiloilla ja maalla ei toteudu se tasa-arvoyhteiskunta, josta niin kovasti puhutaan.