Onnea pikkukoirasta.
Mulla oli viimeksi mukana kissat ja vähän kävi kuin teillä silloin. Yksi kissa toi häiritsevät hiiren kuolleena mulle ja vielä oikein odotti jotain palkintoa. Mie sille pidin pitkän saarnan, että me tavallaan ollaan täällä mökissä vieraita ja myyrät ja hiiret ja sopulit ptää antaa olla rauhassa.
Nyt en ottanut kissoja mukaan, vaan ne jäi äidilleni. Kun on nuo poroerotukset ja karhun metästykset ym, niin pelotti, että joku kissat ampuu karhuna.
Nyt niitä sitten on vähän ikävä.

Mun tehtävä noissa porohommissa on opetella merkkamaan vasoja. Tai osaanhan mie sen mutta olen aina litsannut asiasta, kun en niin välitä siitä hommasta.
Vaikka poro onkin villieläin tässä erotuksen yhteydessä ne myös loislääkitään kuten kissoja ja koiriakin.
Kaikkein ikävintä on siirtää toiseen aitaukseen ne porot jotka teurasauto sitten hakee.
No ei niitä nyt voi alkaa sureen ei tästä hommasta tulee mitään.

Illalla pimeällä tulee aina vähän haikee olo ja nytkin sitä on, kun koko aamupäivän tein raskasta fyysistä työtä. Ja sitten sovittiin, että levätään loppupäivä.
Minä en osaa tässä kämpässä oikein vaan olla, kun olisi kuitenkin kaikkee tekemistä.
Koulukirjoihin enkä etätöihin kyllä koska tänään, niiden vuoro on vasta perjantaina.

Viikonloppuna tulee kaksi kaveria ja mieheni ja valloitamme yhden Norjan puolen tunturihuipun.

Lunta satoi pari senttiä ja on todella kylmä tuuli.
Toppatakki piti panna jo päälle.
Kohta on talvi, jees ja jees.

Eikä ole tullut lisää lunta eikä sitä oikeastaan juuri ole laisinkaan, paitsi tunturin päällä.
Koirien mielestä sitä on, koska pyörivät maassa kun vähän pilkottaa valkoista.
Mie en ole sanakaan sanonut kelleen ihmisille moneen päivään.
Kohta mie en enää osaa sitä smaltalkkia ollenkaan.

Eipä sitten muuta kuulukaan, kun tämä otsikko ei oikein tunnu just nyt sopivalta.

Heippa. Täällä Suomen keskiosassa se kylmä viima on hellittänyt ja nyt sataa taas. Puissa ei oo juurikaan enää lehtiä, päivä muuttuu pimeäksi aina vaan aiemmin.

Mulle talvi on aina vähän niinkuin muumeissa mörkö. Tulee hitaasti ja jotenkin uhkaavana... huolestuttaa, mistä autoon talvirenkaat, kuinkahan elukat pärjää tässä navetassa, osaankohan lämmittää tämän talon uuneja niin, etten polta poroksi koko höskää.. Tällasia yh-äidin pikku ongelmia pyörittelen jo päässäni yön unettomina hetkinä. Ei näitä ongelmia ratkomaan mitään miestä tarvita, en sitä meinaa, vaan kun näitä ei voi ääneen kelata kenenkään kanssa. Tai voinhan aina kysyä 5-vuotiaalta ja saada ihan uudenlaisia ratkaisuja. Autoonhan voi aina vaikka rakentaa ihan itte talvirenkaat, ihan helppoo, taloa voi lämmittää nuotiolla ja ponit voi pieruillaan lämmittää navettaa. Eli niin helppoo se on, mitä sitä etukäteen suremaan.

Ihan oon onnellinen tästä elämästä, vaikka se talven mörkö päästelee jo huurujaan tuolta peltojen takaa. Tää paikka on mun lapsuuden mummula, mutta mulla ei oo yhtään muistoja, että olisin nähnyt täällä syksyä tai talven tuloa. Tuskin käytiinkään täällä lapsena kuin kesäisin. Yhden pääsiäisaamun muistan täältä. Tuvan ikkunasta tähyiltiin auringonnousua, äiti kun kertoi, että aurinko tanssii aina pääsiäisen ilosta. Mieleeni jäi aamuauringossa kimaltelevat lumiset pellot ja kylmää hohkaava akkuna. Ja se ihmeellinen tunne, että Pääsiäisaamu On Jotain Erityistä...

Nyt ei akkunasta näy mitään, pimeää on. Pikkukissa tuli sisälle, uuninpankolle, siellä söi ja nukahti koppaansa, sinne ei koirat pääse. No eivät enää välitä koko kissasta. Aluksi kaikki 6 koiraa istuivat korvat hörössä ja kuonot piukeina kohti uuninpankoa, kun pieni kissa kehräsi siellä rosoisella äänellään.

Rosvotkaan eivät enää uskalla suunnitellakaan meille tulemista. 5-vuotias kirjoitti tänään ihanilla harakanvarvaskirjaimillaan kaikkien 6 pienen ja 1 ison koiramme nimet paperille ja nimien päälle tuli seuraavanlainen tiedotus TÄÄLÄVARTOIMEHAUKKUVATKOIRATHALUATKOETTÄSINUTSYÖDÄÄN.

Se kyltti turvaa nyt meidän elämäämme kuistin oven pielessä.

Nyt haiskahtaa niin koirankakka, että on lähdettävä etsimään sitä kivaa pikku ylläriä. Ja joka koira on sen näköinen, että en se minä ollut ja kakki täällä muutkin.

Yksinäisyys maalla on kuitenkin terveellisempää ihmisen mielelle kuin yksinäisyys kaupungissa. Maalla olemme kuitenkin osa tätä kaikkea, tekemiset muuttuvat, ajatukset muuttuvat, on hyväksyttävä taas uusi vuodenaika ja elettävä sen mukaan. Miten ihmeessä kaupungissa voi kuvitellakaan sopeutuvansa hiljentyvään ja pimentyvään elämänrytmiin?? ... eihän siellä tahti hidastu mitenkään.Itse en aikoinani siihen pystynytkään. Osaan tosiaan arvostaa tätä etuoikeutta elää luonnon ja eläinten kanssa käsikynkkää. Tekee hyvää ruumiille ja sielulle ja yksinäisyydestäkin voi tull ystävä. Kummallista mutta totta.

Heippa. Mie taas ootan talvea tosi paljon, kun silloin voi hiihtää joka paikkaan tai mennä moottorikelkalla. Mulla ei ole lämmityksenkään kanssa ongelmia, yleensä uunillinen riittää pitämään mökin lämpimänä koko päivän.
Tässä poromökissä en kyllä tarkene ihan kovilla pakkasilla olla vaikka kyllä ukki pärjäsi.
Mulla jäätyy juomavesikin ja saunaa en saa laisinkaan lämpimäksi.
Porot kyllä tarkenee mutta kyllä niitä pitää ruokkia talvella.

No nyt kyllä on pimiää, ei tosiaan näe ikkunasta mitään, kun ei ole niitä naapureita.
Pienen kynttilän panin palaan pihalle, että näen mennä vessaan vielä.
Koko päivän oli hieno ja kylmä ilma, nyt on jo pari pakkasastetta.

ps, hieno on tuo teidän varotuskyltti.

Heippa, toivotaan sinne pohjoiseen tuimaa talvea sun iloksi ja tänne keskelle Suomea sellasta lempeämpää keliä, että pärjään näitten elukoitteni kanssa. Onneksi kaikki eläimet on periaatteessa kylmänsietokykyisiä, kunhan vaan on kuivaa ja muuten suojaisaa. Ja hepat ja ponithan ovat ulkona säällä kuin säällä. Mutta kun moni otus on niin VANHA, että toivoisi vanhuksille mukavia oloja talvenkin ajaksi. Kyllä palaa talvella lämpölamput ja pahnoja on paljon ja vanhalla pystykorvalla kunnon talvipalttoo päällä... nyt onkin taas leppeämpi jakso ja kaikki sujuu sen mukaisesti. Vahvasti eletään täällä päivä kerrallaan.

Joo, toi meidän ovikyltti on loistava. Meille ei kukaan pääse salaa sujahtamaan. Sen päiväinen haukkuminen ja kiljuminen alkaa jo hetkeä ennen kuin joku tulija tarttuu ovenkahvaan. Ja jos joku haluaa hyötyliikuntaa, kannattaa ottaa 6 pientä koiraa. Koko ajan joku haluaa ulos ja joku sisään. Saa siis kivasti liikuntaa toimimalla portsarina koirille. Mutta on hienoo nähdä, kuinka tää uusinkin tulija, kerrostalosta, häkkielämästä, nauttii pienen piskin unelmaelämästä. Pääsee ulos ja sisään, kun huvittaa. Voi kömpiä lämpimän uunin kylkeen peitolle kaverin viereen tai illalla sänkyyn mamin tyynylle. Tai pihalla voi räksyttää ohimennen jollekin sorkka- tai kavioeläimelle, jos ei ole muuta kiinnostavaa toimintaa tarjolla.. Ihanan näköistä, kun 5-vuotias lähtee metsäpolkua pitkin vähän lenkille ja koko uljas suojelukoiralauma, 6 kertaa 4 kiloa<, on tikkana mukana.. yleensä lauman perässä kulkee possu. Se on sellanen lemmikkipossu, mikropossu, iso, tuhti, makromallinen. Voi kuinka sekin nauttii omasta jolkottelustaan ..ja isosta mahastaan huolimatta kulkee kevyesti joukon jatkona. Onhan sekin ihan kuin koira, vaikka sika onkin. Vaikka tässä tönössä tätä tohinaa piisaa, välillä iskee apee ja yksinäinen olo tän kaiken laumaelämän keskellä. Vaikka pimeä on toisaalta lohdullista ja rajaa elämää jotenkin turvallisesti, mulla iskee aina syksyisin jonkinlainen eksynyt olo tässä omassa elämässä. Nyt on tosin puolessa vuodessa muuttunut ihan kaikki ja vaikka olo onkin myönteinen ja elämäkin entistä elämää keveämpää, monet asiat alkavat illan pimetessä hiertää mielessä.. ikävät muistot ja väsymys ja kaikenmaailman sopeutumisasiat ottavat nyt sitten omansa. Nukahtamislääkkeitä oon käyttänyt jo pitkään, niistä on iso apu yön selättämiseen. Mutta ei ne estä näkemästä painajaisia ja ne on inhottavia, ne vainoo mieltä vielä päivisinkin. Usko huomiseen on onneksi sellanen kantava tekijä elämässä, kun elää maalla, ilman katulamppuja, ei näy valoja naapureista, vintillä asuu lepakot ja syystuuli ujeltaa nurkissa. Ja yöllä vieressä tuhisee oma peikkolapsi ja koirat kuorsaavat kodikkaasti siinä hiekkaläjässä, jota normaalit ihmiset pitävät sänkynään. Loput kaverit nukkuvat tallissa, navetassa ja kanalassa, mutta tod.näk. vain minä tarviin nukahtamislääkkeen. Elämä maaseudulla ja yksinäisenä vaatii kutakuinkin kunnollisen pitkät yöunet. Aamu tulee aina niin äkkiä.
¨

Kyllä sie K osaat hienosti kuvailla maaseudun elämää.

Kun nyt olen tunturissa, ei minusta oikein tunnu, että olen maalla. On kai kaupunki-maaseutu-tunturielämää.
Vaikka ei olekaan niitä katuvaloja eikä naapureita, on tämä elämä kuitenkin ihan erilaista kuin siellä varsinaisessa kodissani. Jossa ei myöskään ole katuvaloja mutta esim linja-autolla pääsee kaupungiin, kun ensin kävelee kolme kilometriä pysäkille. Ja näkee ihmisiä.
Ja aina sitä kuitenkin joku poikkeaa kylään.

Täällä menee päiväkausia ettei ketään näe, jos ei ole sovittuja porohommia.
Mie en ole täällä syntynyt, eikä kukaan tunne mun biol. sukuani, enkä ehtinyt adoptioukkini kanssa juuri kehenkään tutustua. Ei sitten oikein ole ketään joka poikkeaisi kylään tai että mie voisin jossain käydä. Olen vähän kuin turisti paikallisten mielestä varmaan.
Olen aikani ja lähen pois.

Nyt on poroerotus tehty. Seuraavaksi teemme säilykkeitä, täyslihasäilykkeet on jo myyty ennakkoon.
Mutta aion myös tehdä sisäelinsäiykkeitä. Niitä en voinut vielä myydä, kun voi olla ettei ole kovin hyviä. Syömme ne sitten koirien kanssa, jos eivät edes ruotsalaiset niitä osta.
Eikä näy lunta vaikka välillä on tosi kylmää ja yöllä pakkasia.

Moikka, joko on porot purkitettu? Koiristasi on varmaan kivaa, jos purkit jäävät ruotsalaisille myymättä..

Me eletään täällä kasvavan pimeyden rajamailla, iltahommat tallissa ja navetassa aikaistuvat pimeän tulon myötä. Niin lämmintä on, että heppoja kiusaavat poltttiaiset sun muut ötökät, edelleenkin. Iltahämärissä etsin vielä pihalta isoa kania, joka leppoisana tyyppinä saa elellä ihan irrallaan. En halua, että se jää yöksi ulos, tuolla pimeässä kulkee kaikenlaisia saalistajia ja tää kani on niin suuri ja hidas kulkija, että olisi ihan helppo iltapala jollekin kissaa reilusti isommalle yön petoeläimelle. Kylminä iltoina ei sitä tarvitse mistään etsiä, se istuu jonottamassa iltakaurojaan karjakeittiössä ruokavaraston oven pielessä. Hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa.

Ei mustakaan tunnu, että elän jotenkin erityisesti maalla. Mutta kaupungissa vuosia asuneena kolahtaa tosi kovasti kirkas tähtitaivas pihan yllä, kun haen vanhaa pystykorvaa porstuaan nukkumaan. On se hienoa, ettei tarvii elää keinovaloissa, vaan välillä on ihan pimeääkin. Tekee sielulle ja mielelle tosi hyvää.

Ja hiljaisuus on niin hienoa. Kuudelta koko 60-päinen lintulauma on unten mailla, asuvat kaikki nyt boheemisti tyhjässä navetassa, kanat, kukot, ankat ja kalkkunat. Kukaan ei päästele kiekaisuja eikä muitakaan rääkäisyjä, kaikki ovat painaneet nokkansa siiven alle ja nukkua pussuttavat omia uniaan. Sammutan valot niiltä ja toivotan kauniita unia, kesän kuvia.

Käyn usein kirkolla käydessäni hautausmaalla, sinne on haudattu mun vanhemmat, mummu, vaari, enoja, sisko, joka syntyi vuosia ennen mua. Ennen en ollut ollenkaan haudoilla käyvää sorttia, nyt tuntuu hienolta, että voi käydä siellä sytyttämässä kynttilöitä.

Kun asun täällä omassa mummulassani, äitini lapsuudenkodissa, kaikki mennyt elämä puhuttelee mua ihan eri tavalla kuin ennen. Mulla on olo, että musta pidetään huolta.

Nyt pitää kyllä sanoa, että sisäelinpurkeista tuli sen makuista etten kehtaa edes ruotsalaisille myydä. Koirille kyllä kelpaa.
Ei ollut hyvä resepti, pitää ensi vuonna vähän lisätä jotain tai vähän vähentää jotain.
Kieli yksinään on hyvää ja sydän yksinään on hyvää ja maksa savustettuna oikein herkkua.
Kun ne yhdistää, luulisi syntyvän oikein herkkujen herkku mutta ei kun tuli koiran ruokaa.

Minua ei täällä menneisyys ole mukana. Enkä paljon aattele kuolleita läheisiäni vaikka hautausmaalla olisi kiva käydä.
Minä elän kuitenkin kuin menneisyydessä. Olen aina ihaillut kaikkea mennyttä aikaa, kivikautista ruokailua, entisiä pakanauskontoja, elämistä pienellä rahamäärällä jne.
Sitä ettei jää paljon aikaa miettimiseen onko hyvä vai huono olo, kun menee niin paljon aikaa mökin lämmittämiseen, ruuan tekemiseen ja veden kantoon sisään ja ulos. Peseytyminenkään ei ole vaan menemistä suihkuun vaan pitää lämmittää sauna ja vesi ensin.
Voihan sitä illalla olla jotain masennusta tai ahdistusta mutta on niin väsynyt, että nukkuu kun pääsee sänkyyn.

Nyt on jo kylmää, yöllä pakkasta, viikonloppuna sataa lunta, ennustan niin.
Hieman haikeeta, kun tunturikeskuksiin avataan jo ensi lumen latuja, eikä täältä pääse hiihtään.
Vaikka mie kyllä epäilen, että mut yllätetään ja haetaan mukaan.
Aikamoinen yllätys olisikin, jos ei kukaan hakisi.
No ei voi kuin olla yllättynyt, kävi miten kävi.

Moikka.

Oikeessa oot, M.,

tällai vanhanaikaisesti eläminen on terveellistä. Että on ne jokapäiväiset rutiinit säällä kuin säällä, tuvassa ja navetassa kesät, talvet, yöt ja päivät. ..jos nimittäin haluaa, että elämä on järjestyksessä, mökki lämmin ja että on lämmintä vettä. Päivät täyttyy tekemisestä ja vaikka oiskin joku diagnoosi ihan mistä vain mielen tai ruumiin sairaudesta, se tulee siinä mukana. Ei voi pysähtyä omaan oloonsa, muuten hevoset potkivat tallin päreiksi ja pikkukoirat paskovat tuvan tukkoon. Ja vaikka on asioita, joihin on raskasta ryhtyä, on arjessa myös asioita, joihin on PAKKO ryhtyä; heiniä on hommattava elukoille, sapuskat saatava pöytään lapsille ajallaan, vaikka olo olisi minkälainen..

Hajonnut auto aiheutti kolmen päivän päänsäryn, mutta nyt sekin on muuttunut käytännön ongelmaksi, joka on vaan pakko hoitaa. Siis auto, ei päänsärky. Olikin raskas ja ilkeä olla särkevän pään kanssa. Mutta se johtui ihan ahistuksesta se päänsärky. Kun auto hyytyi tonne korpisuoralle ja tajusin, että nyt oon kusessa, ainoo ajatus oli KUKA AUTTAA VOOOOIS, KUKA VEIS MUT POOOOOIS. Vastaus EI KUKAAN oli vaan nieltävä, kukaan ei nyt pelasta mua tästä liristä, ihan itte täytyy nyt uskaltautua pyytämään apua. Vaikka diagnoosini on vaikea masennus, en voinut jäädä potemaan sitä sinne hiekkatielle, elottomaan autoon.

Mutta vaikka auto on edelleen taju kankaalla elvytysyrityksistä ,>>300 e << huolimatta, kestän tilanteen ihmeen miehekkäästi. Oon saannut logistiikka-apua heinien ja kuivikkeiden hakemisessa peräkoukullisten autojen omistajilta ja oon heille ikuisesti kiitollinen. Muistan taatusti auttaa seuraavan tilaisuuden tullen jotakuta kusessa olevaa lähimmäistäni. Muuten meillä täällä on syksy visuaalisesti niin kaunis, piha peittynyt kullankeltaisiin vaahteranlehtiin, niin kaunista, kun possu kulkee siellä lehtikasoissa kärsä maata myöten, tulee hauskoja polkuja lasten kulkea pienten koirien kanssa. 3 niistä palelee jo nyt niin kovasti, etteivät tahdo ulos tulla. Siis koirista 3 palelee, ei lapsista. Koirillakin on onneksi lämpöiisiä loimia päälle puettaviksi. Sellaisia miniatyyriloimia, joissa on lahkeet ja reikä hännälle. Kyllä nää jäätelötikkujalkaiset koirat tarvii oikeesti vaatteita, vaikka ennen ajattelin koirien pukemisen olevan ihan pelleilyä. Samalla, kun puen hoitolapseni ulkovaatteisiin, puen myös ne tikkujalkaisimmat suden sukulaiset, että syystuuli ei puhalla niiden läpi. Kummallista on, että masentuneenkin elämä voi olla ihan hauskaa. Terveisin Puuhakas Masentunut Katuvalottomalta Maaseudulta.

hei taas.
Anteeksi, kun kysyn mutta onko sulla se possu sellainen lemmikki vai syötävä possu.
Mullakin on lemmikkiporot erikseen ja syötävät sitten.
Mun koirat eivät palele, olen osan kanssa ollut 50 asteessa ulkona.
Se kuollut pikku koira paleli ja sillä oli sininen toppatakki ja tossut ja tarkeni kuitenkin vaan pissalla käydä.
Joo ja menee mullakin paljon aikaa työkoirien hoitoon. Niiden turkki on täynnä roskaa työpäivän jälkeen ja tassut pitää rasvata ja niitä pitää kehua hirveesti. Ja syövät hirveät määrät.

Meillä ei ole mitenkään hieno syksy. Viime yönä myrskysi niin, että katto pitää uusia huomenna. Onneksi vanhempani olivat täällä kylässä ja pääsin niiden asuntoautoon yöksi.
Nyt sataa ihan vähän lunta ja on kylmä.

Olin mie kaksi päivää hiihtämässä ensi lumen ladulla ja yhden yön täyshoidossa hotellissa.
Hulluahan sitä on mennä jonnekin parin sadan kilometrin päähän hiihtämään viime keväällä säilöttyyn lumeen. Mutta en mie ole ainut hiihtohullu, latu oli koko ajan täynnä hiihtäjiä.
Nyt jäi hieman yksinäinen olo, kun vieraat lähti. Mutta kohta sitä taas on tyytyväinen oloonsa.

Moikka taas,

mun sika on mikropossu. Sitä ei koskaan syödä. Ennen hain aina keväällä jostain sikalasta ihan tavallisen potsin, siinä se kasvoi kesynä pihassa kesän ja pakkasten tultua siitä tuli kyljyksiä ja joulukinkkuja sun muuta. Mutta vuosien varrella se alkoi tuntua aina vaan kurjemmalta. Alkoivat lihakinkareet juuttua kurkkuun.. Sika on kuitenkin niin inhimillinen ja hauska otus, viisaskin kuin koira. Talven tultua ne alkoivat olla niin isoja ja vahvakärsäisiä, että alkoi talli mennä päreiksi. Siinä pihalle mennessään saattoivat murjoa pari ovea saranoiltaan ja litistää pari kania huomaamattaan hengiltä.

Mutta nyt ei tarvii ajatella pakastepusseja.. Ihana sikamies kantaa heppojen karsinoista karjakeittiöön omaan pesäänsä lisää puhtaita pahnoja, jos en oo ajoissa huomannut niitä tuoda. Pesässä on pahnoja, mattoja, peittoja, lakanoita ja jos vaan potsi jostain löytää muovikassin, se vie sen heti pesäänsä ja viikailee sitä siellä tyytyväisenä röhkien. Muovikassit on sen intohimo. Se elää ilman aitauksia, kuleksii pihalla missä huvittaa, mukavaa sian elämää. Sen paras ystävä on minilammas. Nukkuvat siellä samassa pömpelissä. Aika hyvä valinta unileluksi, kun itte on aika harvakarvainen.

Kai se talvi nyt tulee, tännekin. Kovasti tuuli puhalteli pihan puskissa, mutta ei sentään noin rajusti kuin siellä teillä.

Nyt on vanha pukki nukkumassa ikiunta aitan takana, koivikossa. Eilen se läksi taivastielleen, navetan pihassa, kuono kaurakupissa. Sitten kiskoin sen maitokärryillä koivikkoon, peittelin kuoppaan hyvään asentoon ja lapioin haudan umpeen. Syksy oli ihan hiljaa ja vakavana siinä mun ympärillä, hiekka vaan ratisi lapion alla. Pitkä tarina on nyt päättynyt.

jee ja jee. Lunta satoi, ei siinä vielä hiihtää voi mutta aamulla pystyi käymään lenkillä, kun oli niin valoisaa. Koirilla oli tosi hauskaa. Ja mulla.

Moikka,

nauti minunkin puolestani lumesta. Nyt sitä on täälläkin, tosin sellaista räntäistä hyytynyttä, valkoista kuitenkin. Pikkukoirat eivät voi niin mitenkään mennä pissille ulos, kun siellä on jotain hirveetä märkää tököttiä, kylmääkin vielä. Mutta >>>kylmästi >>> lähtevät ulos täältä tuvan lämmöstä ja uunin kupeesta, kun mamma sanoo, että nyt on mentävä.... Sen verran raskaasti ovat ottaneet tämän talven tulon, että se uusin, jolla on vielä pallit, lähtee pikku toimenpiteeseen parin viikon kuluttua. Kun yksi kusaisee, kusaisee toinenkin, ja niitä on tosiaan kuusi siinä vähän kusaisemassa sinne ja tänne ja vielä tonnekin.

Vähän jännittää, että kuinka se meidän vanhin kavioeläin, joka on jo laatuluokassa Pystyynkuolleet, pääsee aamulla tallista ulos ilman suurempia kuperkeikkoja. Sillä ei tosiaankaan mitään kenkiä ole ollut kymmeneen vuoteen, koska on iältään nyt kolmekymppinen. Mutta niin on sydämeltään kuin vanha omistajansa = minä, että ei aina osaa arvioida oikein luustonsa lujuutta ja pitävyyttä, voltteja tulee heitettyä välillä mennen tullen. Hevosessa on tosin painoa 700 kiloa, joten hevosvanhuksen voltista tulee hankalammat seuraukset kuin mun häränpyllyistä, se nyt on selvä. Lumi on meille siis haaste enemmän kuin ilo.

Mutta mun viisvee lapseni kurkisteli onnellisena lunta akkunasta illalla ja totesi, että huomenna on niin helppoa, kun ei tarvii edes kävellä, voi hiihtää.

Meille tulee huomenna uusi koira kyläilemään. Jos kaikki perheenjäseneni hyväksyvät kyläilijän, hän saa meiltä kyllä väliaikaisen kodin, ihan sijaislapseksi otan. Mutta koska kyseessä on maailman isoin koirarotu, se iillä alkava, haluan ensin vakuuttua, ettei meille muuta 85 -kiloinen riesa, vaan ihan ilo näin oman itseni kannalta. Mulla on ollut oma, aikoinani, samaa rotua ja se on se mun rotu, jos saisin valita... Nää pienet koirat on ilo ja valo ja touhu ja meteli ja melske, se iso rotu on turvallisuus ja rauha ja lempeys ja kiireettömyys. Kyseessä on iäkäs koira. Eli meillä on huomenna odotettavissa todella mielenkiintoinen kohtaaminen, kuka syö kenet vai loppuuko tapaaminen tilanteeseen kuus-nolla. ??

Kerron siitä sitten. Jos kaikki menee Oikein Myönteisissä Merkeissä, takan edessä tulee talven rojottamaan aika miehinen ilmestys. Ei siis meidän potsi, vaan tää koira. Potsi järjestelee omaa pesäänsä niin ahkerasti karjakeittiössä, että on iltaisin ihan vaikeeta päästä kanalaan. Possu valittaa vinkuen, että häiritsen sen laajentunutta asumismuotoa siirtämällä sen hyvinjärjesteltyä Kasaa.

Mullakin kävi viikonloppuna kissat kyläilemässä ja piti osoittaa mieltä, kun olen ne hoitoon jättänyt vanhemmilleni. Kusasivat vähän sinne ja tänne aluksi mutta laitoin ne vähäksi aikaa pakkaseen, niin se loppui. Vaikka mulla ei olekaan koskaan kissoilla hiekkalaatikkoa sisällä, niin on kumma, kun ne mellakoi kusasemalla esim kenkääni. Onneksi kumisaappaaseen.

Meillä oli muutenkin jännä viikonloppu, kun noin puolen kilometrin päässä oli lumessa suden jäljet. Ja vähän kauempana raadeltu poro.
Mie en uskaltanut jättää koiria enkä kissoja laisinkaan yksin ulos.
Nyt ei ole taas jälkiä näkynyt ja elämme normaalisti.

Joka yö on 10 astetta pakkasta ja päivälläkin ainakin viisi. Ja tunturilla tuulee kylmästi.
Pienet lammet ovat jo jäässä ja kaukainen naapuri haki mut pilkille.
Kiva sen kaa oli istua ja juoda kaakaota. Sekin on hiljainen joten emme juuri puhuneet mitään emmekä juuri saaneet kalaa. Olimme kuitenkin pilkillä, talven ekalla.

Mulla on jo kuistilta vessaan asti jouluvalot. Sitten voi vähän aikaisemmin lähteä aamulla pihatöihin. Vaikka tuo vähäinenkin lumi kyllä tekee valoisemmaksi pihaa.
Ja juuri nyt alkoi oikein kunnon lumisade. Jee, ulos pitää mennä.