Ai en muistanutkaan, että piti ajatuksia vaihtaa.
Täällä tukinetissä on nyt niin paljon uusia hyviä kirjottajia , että olen aatellut heille antaa tilaa jutella ja luen vaan heidän hienoja ajatuksia.
Kun itselle tulee nyt kesällä 11 vuotta oltua täällä ettei oikein ole ajatuksia jota en olisi jo sanonut.

No tätä en ole sanonut, koska en ole tätä ennen kokenut. Meillä Lapissa on 34 astetta lämmintä ollut pari päivää. Yöks ja vielä kerran yöks. Tunturit vasta sulivat ja joen vesi on siksi aika korkealla mutta lämmintä.
Mönkijällä ajettiin aika syrjään ja löydettiin sitkeä lumikasa ja siinä löhöttiin 34 asteen helteessä. Purosta haettiin jääkylmää vettä juotavaksi.
Mun ajatus siinä oli, että voi hitto mitä sitä ihminen saakaan kokea, kun vanhaksi elää.

Hei ystävää etsiville maalla asuville!🙂🌻

Miten täällä voi ystävystyä? Koen, ettei kukaan sitoudu tai viivy täällä missään kaikille avoimessa ketjussa riittävän kauaa tutustuakseen todella muihin.☹️ Tai, en ainakaan itse ole saanut kokea tällaista. Olisin mielelläni ystävä toiselle/toisille yksinäisille ja masentuneille.☺️ Olisi ilo kirjoittaa, vaihtaa ajatuksia ja jakaa kuulumisia, erityisesti silloin, kun 'arjessa' kaikki sanat on sanottu eikä ole mitään puhuttavaa. Kuitenkin olisi jotain sanottavaa omasta voinnista ja olisi ilo lukea toisista. On vain vaikea jakaa, kun ja jos ei koe tulevansa kuulluksi.

Onko täällä ehdotuksia siitä, miten se kunnon ystävyys luotaisiin?

Asun maalla, olen tällä hetkellä polvivaivan takia reilun viikon sairauslomalla määräaikaisesta työstäni, mitä teen 25-35 kilsan päässä kodistani. Olen kesän puolesta välistä asti muuttunut masentuneeksi - taas valitettavasti. Mietin syitä siihen: Elämä oli liian raskasta ja stressaavaa, mikä vei kaikki voimat fyysisestikin ja siitä alkoi lepääminen, mikä sitten muuttuikin pysyväksi olotilaksi. Nyt en enää muuta tekisikään kuin makaan. Huono juttu. Myöskin terapiani on tauolla, joten ei ole ketään, kuka minua kuuntelee. Masentuneena en jaksa olla aktiivinen ihmisten pariin hakeutuakseni. Kuitenkin tarvitsen sosiaalisia suhteita.

Toivotan jokaiselle voimia ja yhteyttä muihin!🙂🌻

Kyllä mie viihtysin tässä ketjussa, jos vaan kirjoittelisitte jotain.
Minulla oli 10 vuotta samat nettiystävät lähes samassa ketjussa koko ajan, se piti vaan välilä katkaista hitauden vuoksi. Kerroimme siinä vaan kuulumisia, ei ihan joka päivä vaan jokainen miten jaksoi.
Sitä en tiedä miksei se täälä tukinetissä onnistu. Luullaan kai, että pitää aina jotain erikoista kuulua, että sen viittii kirjoittaa.

Viikonlopun aion tiukasti olla Simerokissa, olen vapaaehtoinen työntekijä ja sain palkaksi ilmaisen rannekkeen.
Muuten aikani menee marjassa ja töissä. Kun on etätyöpäivä, menen marjaa ensin ja vasta kun ämpäri on täynnä, aloitan työt.

Kiva kun kirjoitit kuulumisiasi, Maanvaiva.🙂🌻 Minäkin koetan.

Hiukan on alakuloinen mieli piristynyt, kun olen tullut tänne nettiin ja edes yrittänyt olla sosiaalinen.😉 Nytkin avasin koneen jo samaan aikaan, kun tv-sarja oli päällä. Telkkari on alkanut kyllästyttää, mikä on tietysti merkki siitä, että olen katsonut sitä jo ihan liikaa.
Eilen olin myös kävelyllä rantaan ja pikku-uinnilla mieheni kanssa. - Tänään leivoin taikinalevyistä 'mansikkaleivoksia'..., mikä sekin on toisaalta edistystä, vaikkakaan ei toki painon kannalta, mitä sitäkin on paikalleenjämähtämisen takia kertynyt. Sekin on seikka, mikä masentaa. En pidä itsestäni ollenkaan, kun on alaknut kertyä 'poimuja'. Toisaalta iän myötä pitäisi ehkä hyväksyä moinen muutos.

Toivon, että saan lukea kuulumisia tässä ketjussa.☺️

Paljonhan sinä sait eilen jo aikaan, kipunen. Ei kai vai ole sellainen ihminen joka vaatii itseltä suuria tekoja joka päivä?

Mie keräsin roskia simerokissa, otin sen homman, koska siinä saa itsenäisesti kuljailla ja kuunnella musiikkia. Yöksi menimme nukkumaan kotiin mutta kohta taas lähden hommiin.
Valitettavasti mun 9 vuotta vanha pikkukoirani taitaa olla kuolemassa, en raaskisi sitä nyt jättää vanhemmilleni hoitoon. Mutta ei se mitenkään auta, jos yhdessä katsomme jääkaapin ovea. Sillä on aika vahva lääkitys, jos se ei auta, teen raskaan päätöksen maanantaina.

Yötä🙂🌻

Kun nukun telkkarinkatselun lomassa pitkin päivää, en sitten saa unta illalla😞. No, nytkin kävin läpi kuntoutuskurssijuttuja ja Plazan keskusteluja sekä aiheita laihduttamiseen liittyen. Murehdin tulevaisuutta ja omaa olotilaani...🤔

Tänään ajoin mieheni kanssa moottoripyörällä - molemmilla omat - parin viikon tauon jälkeen. Onnistui minultakin, [vaikka polveni on viime perjantaisen putoamisen jäljiltä - ja viime tammikuun lopun ristisiteen katkeamisenkin jäljiltä - kipeä. Maanantaina pitää jaksaa päästä lääkäriin ja selvittää, miten nyt kuntoutusta jatketaan...] mistä olen iloinen😀. Jotenkin moottoripyörän ajaminen myös virkisti, vaikkakaan siitä ei 'jää jäljelle' muuta kuin tieto ajamisesta, ei virkeyttä jälkeenpäin. Edelleen pidän ihmeenä, että ylipäätään ajan isoa moottoripyörää, joten siitä hatunnosto itselle.

Niin, ihan vähän myös poimin viinimarjoja pensaista... Ja söin niitä. Huomennakin koetan tehdä saman tai vähän enemmän. Kaikki vaan tuntuu niin turhalta ja vaikealta. Ja, yksinäiseltä.

Tällaista tänä lauantaina. Pääasiallisesti katsoin telkkarista MM-kisoja...

Minä olen nukkunut koko päivän, sen verran väsyin rokista.
MM-kisoja minäkin seuraan, tietenkin miesten keihästä jota ehkä lähden paikan päälle katsomaan. Lempilajini kuitenkin on miesten satametriä.

Pikkukoiralle paistan kohta lättyjä, sen herkkua, jospa se niitä jaksaisi syödä edes.

Piti lopettaa pikkukoira, se oli niin heikko ettei olisi kestänyt suuria tutkimuksia ja ehkä leikkausta.
On niin ikävä ettei voi sanoin kuvailla, se oli kaikkien lemmikki. Päästin sen yksin kulkemaan metsän kautta kyläilemään vanhusten luona. Seurasin vaan kiikarilla, että menee oikeaan paikkaan eikä jää lorvaileen. Sitten minun piti käydä kaikille kertomassa, että älkää enää odotelko koiraani kyläilylle.

Nyt toinen nuorempi ja isompi koira ikävöi sitä eikä ole syönyt mitään moneen päivään.
Huokailee vaan ja etsii. En lähtenyt katsomaan kisoja eikä ne oikein kiinnostanut vaikka tuli hopeaa. Olen huolissani toisesta koirasta. Millainen on koiran suru, voiko siihen nääntyä, kuolla suruun?

Myötäelän suruasi, samalla kunnioitan sinua, että päästit kärsivän eläimen vapaaksi tuskistaan. Se on kaunein kiitos rakkaalle lemmikille siitä, että se oli olemassa ja on saanut sen kanssa elää. Ikävä on lohdutonta, mutta kertoo vain rakkaudesta.

Kun kauan sitten rakas ja vanha, 12v irlanninsusikoirani nukutettiin kotiin, viisas eläinlääkäri neuvoi, että antakaa koiran kanssa eläneen kissan nähdä kaverinsa elottomana. Ei sitten kaipaa sitä. Ja kissa tuli, varovaisesti nuuski kuollutta ystäväänsä ja kiipesi ikkunalaudalle pesemään turkkiaan. Ystävyys oli loppuunkäsitelty.

On eläimillä tunteet, mutta suoraviivaisemmat kuin meillä ihmisillä. Kun vanha hevoseni lopetetiin kotipellolle, sen ponikaveri jaksoi odotella sitä kotiin vielä useita päiviä. Olin hommannut sille uuden pikkuponin kaveriksi, ettei sen tarvinnut olla yksin ollenkaan. Mutta monesti se kulki levotttomana ja kuin vanhaa kaveriaan odotellen seisoskeli portilla korvat hörössä ja hirnui selvästikin kutsuen ja kysyen. Ja hetken päästä se oli jo syömässä heiniä uuden ponikaverinsa kanssa rauha sielussaan. Aika paransi ponin ikävän.

Nyt olen itsekin valmistautumassa taas kerran hyvästeihin. Vanha pukki pitää päästää taivaan kotiin, sen aika on tullut täyteen. Yhteinen aika on ollut tosi pitkä. Lämpimät syyspäivät se saa vielä makoilla tutuissa, lämpimissä kivenkoloissaan, mutta Aika on nyt täysi.

Eläimet tuovat elämään tosi paljon aitoja tunteita, iloa ja surua. Oon kiitollinen pitkästä taipaleesta, jonka yhdessä elimme. On etuoikeus saada päästää rakas lemmikki vapaaksi vaivoistaan, vaikka ikävä on iankaikkinen ja itku polttaa silmiä ja sydäntä pitkään.

Maanvaiva, pikkukoirasi on nyt tallessa ja tuskia vailla. Oletko lukenut Sirkka Turkan runokirjan Tule takaisin, pikku Sheba.

Lue. Se lohduttaa.

Kiitoksia paljon viestistäsi K. Runokirjaa en ole lukenut mutta yritän sen tilata kirjastosta.
En minä hoksannut antaa koirien vielä kuolleena hyvästellä toisiaan mutta kyllä ne hyvästeli
ennen kuin lähdimme eläinlääkäriin. Ja otin kaikki eläimet, myös kissat, hautajaisiin mukaan.

Kyllä me jo alamme toipumaan vaikka ikävä on suuri ja joka ilta pitää itkeä.
Aina kun tulen kotiin, tulee koira vastaan ja katselee taakseni ja huokasee. Sanon sille vaan ettei se kaveri nyt enää tule kotiin mutta mennään kohta käymään haudalla.
Käymme vaan siinä pikaisesti, se nuuhkasee kiveä ja jatkamme matkaa.

Halaus sinulle sitten kun joudut luopumaan pukistasi.

Kiitos, M. Onhan tää kesä ollut varsinaista prosessia tuon vanhan pukin kanssa. Olen jo pari vuotta tiennyt, että se on jo ihan kunnioitettavassa iässä ja seuraillut sen vointia ja nähnyt, kuinka sen askel on lyhentynyt ja kaikki ne vuohien hullut temput ovat jääneet. Ei se ole enää vuosiin hypännyt auton katolle tai tallin vintiltä alas ihan huvikseen.. Nyt vaan odotellaan sellaista sopivaa hetkeä, että takana olisi lämmin ja leppoisa päivä muitten kamujen kaa pihassa loikoillessa ja sitten, ilman mitään sen kummallisempia kuvioita, saisi painaa kuononsa kaurakuppiin ja kas - taakse jää pitkä yhteinen taival ja muistot, joita on niin paljon...ja pahenevat kivut ja vaivat.

Pystyn hoitamaan kaverini taivastielle, koska se on mun velvollisuuteni. Saan kiittää jokaista karvaista kaveriani jokaisesta päivästä, joka on yhdessä eletty. Kuoleman hetki on koruton, mutta eläimen kannalta helppo, se ei stressaa eikä koe pelkoa eikä epäjärjestystä omassa olossaan.

Totta kai sen jälkeen ratkeen, ulvon kuin susi surua ja luopumista. Kun vanha kippurasarvinen pässi sairastui eikä lääke tehonnut, se lähti pässien taivaaseen siinä mun vieressä, lempipaikassaan heinäladossa. Voi jestas, miten itkin, kun kaikki oli ohi. Itkin elämää ja kuolemaa ja itseäni, pässiäni ja koko yhteistä elämäämme, itkin eroa ja ikävää ja kaikkea. Itkin niin, etten vähään aikaan eteeni nähnyt.

Eläinten kanssa kun elää, kaikki tunteet ovat niin suoria, on ilo ja suru, ihan aitoina ja mutkattomina. Toisin on tässä ihmisten maailmassa. Varmasti tiedät, mistä puhun..

On pimeetä, istun tuvan pöydän päässä. Pienet koirat kuorsaa, kuka missäkin. Yhden lempipaikka on vaatekaapissa, toisen pyykkikorissa, loput ovat jo vieneet parhaat paikat pedistä, jossa nukumme koko perhe, minä, lapsi ja pienten koirien lauma. Loput perheestämme ovat asettuneet orsilleen, karsinoihinsa, pahnoilleen ja pesiinsä nukkumaan.

Tää kesä on ollut niin hieno eläinten kannalta. Nyt alan taas järjestellä kavereitani sisätiloihin, pimeä tulee ja kylmä.

Olipa hauska lukea eläintesi nukkumispaikkoja. Mulla lähes kaikki nukkuvat omissa makuupaikoissaan tai ainakin menevät niihin illalla nukkumaan, aamullla ne kyllä löytää sitten mistä tahansa paikasta.
Minulla on sisällä vain kaksi kissaa ja suursnautseri, muut ovatkin sitten ulkokoiria. Sellaisia työ-ja metsästyskoiria, ne eivät sisällä viihdy. Pihalla on myös pari poroa.

Kuollut pikkukoirani nukkui aina vieressäni. Jos oli tyopäivä, vein sen aamulla äidilleni hoitoon läheiseen taloon. Oishan se yksinkin kotona pärjännyt mutta samalla äitinikin sai liikuntaa, kun sen kanssa puuhasteli.
Nyt olen sitten huomattavasti vähentänyt vanhemmillani käyntiä. Kun ei ole mitään asiaa, enkä viitsi tyhjää käydä.
Ehkä mie kohta otan uuden pikkukoiran.

Minä olen pienen porotilan omistaja, sitä kyllä hoitaa poronhoitaja mutta nyt kohta taas pitää osallistua poroerotukseen ja päättää parin sadan poron kohtalo. En siitä hommasta pidä mutta en onneksi niitä ala suremaan.

Heippa kaikille
Olen ollut jonkun kerran täällä tukinetissä mutta siitä on jo aikaa 🙄 Tämä "ystävä"asia kuitenkin tuntuu aina ajankohtaiselta ja ihmisiä kiinnostavalta aiheelta. Olisi kiva vaihtaa vielä ajatuksia tästä 🙂👍
Aika monessa ketjussa on kauan kulunut aikaa viimeisestä kirjoituksesta, mutta täällä saattaisi vielä olla väkeä 😀
Kirjoitelkaa 😀

Aamulla oli tasan nolla astetta mittarissa. Sormia paleli puolukassa ja pipo piti panna päähäm.
Puissa on ruskaa ja lehtiä tippuu jo.
Maaruska on joissain paikoissa ihan oranssia.
Jee, ensi viikonloppuna pidän ruskalomaa, ennenku turistit tulevat.

Heippa, kyllä täällä maaseudulla kun elää ja on kotona ihanasti jumissa eläinten kanssa, osaa arvostaa ihmisten tapaamista tällai netissä. Omasta mielestäni oon etuoikeutettu, kun saan olla töissä kotona, varsinkin nyt, kun takana on ero, iso muutto eläinlauman kaa ja kaiken uudelleen aloittaminen ihan omin voimin.. Mutta tällä hetkellä mun ihmiskontaktit on alle 6-vuotiaita ja mun sosiaalinen maailma elää navetassa ja tallissa ja pitkin pihaa.

Alkaa tulla pimeä aina vaan aikaisemmin. Kesällä kävin vielä lapsen nukahdettua laittamassa viimeisiä eläimiä sisään ja sulkemassa ovia. Nyt pitää tehdä kaikki putkeen ennen nukkumatin tuloa, opetella syksyn rytmiä, vaikka ihanasti loimotti lämmin aurinko tänään iltaan asti ja pestiin pieniä koiria ja yksi sottainen poni. No, pian syyssateet huuhtovat ponien turkkeja.

Sulla M on aika hienot näköalat tähän elämään sieltä porojen laidunmailta. Kun ei tarvii viettää aikaansa kauppakeskuksissa tai vaan koneella kökkien, on vapaa kaikenlaisesta turhasta paskasta. Itte nautin suunnattomasti tosta navetassa raatamisesta, fyysisestä tekemisestä ja ulkona olemisesta. Telkkaria ei ole lapsikaan osannut vielä kaivata, kun elämä on ollut koko kesän aikalailla ulkona. Telkkarin perinteisellä paikalla tuvassa onkin nyt chinchillan asumus. Häkkieläimet ahdistaa mua, joten nytkin tää c pomppii pitkin ikiaikaisia tuvan lattialankkuja, pikkukoirat nukkuvat koiranunta korvat hörössä, mutta eivät jaksa nähdä vaivaa nousta jahtaamaan sitä. Ja se onkin sellainen älypää tää meidän c, että se taitaa olla älyllisesti ihan eri tasolla kuin noi pikkukoirat yhteensä ja niitä on aika monta, sentäs.

Pienet koirat tuo elämään pelkkää iloa. Ne on niin lystikkäitä ja liikuttavia toheloita ja tällanen lauma, missä on monenlaista pientä, on niin hauska ja auttaa ihmisen särkyneeseen mieleen ja sydämeen paljon paremmin kuin minkään lajin lääke. Mä en selviäis mun elämästä ilman näitä eläimiä.