Hei Arska, oletko pohtinut miksi yökerhoon lähdet. Onko siellä kiva olla, viihdytkö siellä oikeasti? Onko siellä sellaisia ihmisiä jotka sinua kiinnostavat? Voisiko jonkinlainen muu illanviettopaikka olla paikallaan vaihtelunvuoksi jos seuraa haet?

kirjoituksesi herätti paljon kysymyksiä kuten: oletko puhunut kenellekkään masennuksestasi? Onko ketään läheistä ihmistä jolle voisit kertoa? Puhu, kirjoita, maalaa, laula tee mitä tahansa mutta tärkeintä että saat tuon solmun avautumaan! Ammattilaiselle puhumisesta voisi olla myös ihan hyvä miettiä niin saisi myös taustaa mietittyä.

Vaikka nenä on tukossa ja mieli maassa lähde ulos, siellä mieli virkistyy. Jos jään itse iltasella yksin neljän seinän sisälle potemaan minulla ainakin kaatuu seinät päälle ja yksinäisyys samoin. Jos harrastusta on vaikea aloittaa miten olisi lukeminen, kirjastossa pääsisit ulos omasta kotiympyrästä tai pyydä joku kaveri mukaan ja sano reilusti että nyt tekisi uusi harrastus hyvää, piristäisi. Ei tutulle ihmiselle tarvitse kaikkea vääntää rautalangasta kyllä he ymmärtävät puolesta sanasta että nyt olisi piristys ja tuulettumienn tarpeen.

Tee mitä vain mutta älä ystävä kallis anna periksi!🙂👍

Olet oikeassa, että yksinäisyyden noidankehä olisi jotenkin saatava rikottua. Itse koin nuorempana yökerhot huonoiksi paikoksi etsiä ystäviä, koska siellä sosiaalinen kanssakäyminen jäi helposti pinnalliseksi tai se värittyi "parinmetsästyksellä". Tunsin olevani väärässä paikassa ja niinpä lopetin ravintoloissa käynnit.

Oletko kokeillut ja onko paikkakunnallasi jonkinlaisia luonto- tai eräseuroja, jotka kokoontuvat luontoon retkeilemään ja puuhastelemaan kaikenlaista? Niissä piireissä usein hyvin levollisia ja ystävällisiä ihmisiä, joiden kanssa on helppo tutustua puuhastelun lomassa.

Tai kiinnostaisiko sinua kulttuurin ja taiteen parissa olevat harrastusryhmät? Niihin kerääntyy hyvin erilaisia ihmisiä eri elämänaloilta. Taiteen piirissä tapaa paljon herkkiä ja tunteellisia tyyppejä, ne piirteet kun tuntuvat viihtyvän samassa kropassa.

Liikuntapiirejä löytyy nykyään aika pieniltäkin paikkakunnilta vauvasta vaariin, himourheilijasta ja sunnuntaiharrastelijaan. Sieltäkin voisi löytyä uusia ihmissuhteita, jotka pikuhiljaa saattaisivat muuttua jopa ystävyydeksi. Myös aloittelijoille on usein omia ryhmiä.

Ja kirjoita lisää tänne, täällä on paljon muitakin yksinäisiä. Sekin voi lievittää yksinäisyyttä. Älä kuitenkaan heitä kirvestä kaivoon.

Kunpa saisi jonnekin koottua kaikki yksinäiset yhteen, niin jopas syntyisi monta hyvää ja syvää ystävyyttä!

Olen itse kokenut ihan samanlaisia tunteita. Häpesin niin paljon yksinäisyyttäni, etten kyennyt menemään minnekään. Kapakkaan vain ajauduin ja naisena herätin suurta huomiota, mikä ahdisti entisestään.

Iän myötä olen jotenkin vapautunut siitä. Olen oppinut ja tiedän, että minun on pakko lähteä ihmisten ilmoille asunnostani. Muuten alkaa ahdistaa. Jo pienetkin huomion osoitukset, hymy tai pieni sana kahvilassa voivat saada tuntemaan itsensä ihmiseksi.

Enään en toivo ihmisiä elämääni. Minusta on vain kiva kohdata heitä harrastuksissa. Mutta eivät he ole ystäviäni. He ovat tervehtimistuttuja. Mutta ihan kivoja sellaisia.

Se, että olen suostunut yksinäisyyteeni on ollut kivinen ja pitkä tie. Mutta minusta elämä on elämisen arvoista näinkin. Uskon, että saan vielä nauttia paljosta kivasta ja hyvästä, vaikka niin kovin, kovin yksin ja jopa syrjittynä olenkin tämän ainokaiseni saanut viettää.

Lopulta huomaan tulleeni sellaiseksi, että edes kaikkien ihmisten yhteydenotot, joihin aiemmin olisin suorastaan lennähtänyt kiinni, eivät kiinnosta minua. En ole nää vedätettävissä.

Minun teoriani on, että tuo erittäin hieno oivallus "Yksinäisyyden noidankehästä" liittyy jotenkin lapsuudessa koettuun häpeään yksinäisyydestä, kovin monilla meistä. Kun vanhempien olisi pitänyt välittää ja ehtiä välittämään, eivätkä he sitä tehneet, niin lapsi on oppinut häpeämään tarpeitaan. Mutta aikuisena sitä voi pikku hiljaa vapautua alistuvan lapsen roolista ja todeta, että joillekin asioille ei vain voi mitään. Mutta turha niiden takia on heittää hukkaan esimerkiksi hyviä luontoretkikelejä tai hyvää teatterireissua tai kiinnostavaa matkaa vieraaseen kaupunkiin.... On uskallettava lähteä sieltä kodista pois.

Minun on ollut pakko, kun luovuin telkkarista. On siis digiajasta jotain hyötyäkin😉

Yritä päästä sieltä kotoa ulos ihan harrastuksiin ja ihmisten ilmoille. 🙂🌻 Ainakin minua sellainen on auttanut, ja se, ettei odota toisilta mitään. Tekee itselleen tärkeitä asioita ja etsii itselleen sellaisia, sitten pikku hiljaa toisetkin kiinnostuvat, jos on tarpeen.

"turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys, saman reiän nakertaa"

Minä olen yksinäinen (29v nainen), vaikka elänkin 2 hengen perheessä. Toinen meistä on nimittäin alle kouluikäinen poikani, jolle en mitenkään voisi purkaa aikuisen mieltä painavia ajatuksiani.😭

Vaikka myönnänkin, että ilman häntä olisin totaalisesti hukassa.. on hän sen verran suurenmoinen ja ihmeellinen.. elämäni rakkaus ja tarkoitus.🙂

Hän saa minut (tietämättään) hoitamaan velvollisuuteni, jotka minulta jäisivät muussa tapauksessa tekemättä.. siis siinä tapauksessa, jos olisin täysin yksin.

Hänen vuokseen mm nousen ylös sängystä, valmistan suht terveellistä kotiruokaa, siivoan, pyykkään, noudatan tiettyjä kellon aikoja ja kiinnitän erityistä huomiota esikuvana olemiseen.
Kasvatan hänestä tieto-taitojeni mukaan eettistä ja empaattista ihmistä, joka kykenisi elämässään tekemään itsenäisiä päätöksiä, saavuttamaan päämääränsä toisia loukkaamatta, toteuttamaan itseään muiden rinnalla (nöyränä), heitä arvostaen/kunnioittaen ja itseensä luottaen.🙂👍
...joskus tämä kaikki tuntuu vain niin kovin vaikealta, varsinkin kun minulla on itselläni niin paha olla.😞

Velvollisuudet häntä, itseäni ja yhteiskuntaa kohtaan tuntuvat joskus käyvän ylivoimaisiksi jaksamiselleni.
Olenkin tällä hetkellä tienhaarassa, jossa vaakakupissa ovat oma mielenterveyteni ja toimintakykyni vs työvoimakoulutuksen jatkaminen ja elannon hankkiminen.😐

Tuntuu ettei missään ole enää mitään järkeä, koulunkäynti ei jaksa kiinnostaa, eikä se enää tuotakaan sitä aiemmin näkemääni positiivista tulevaisuudenkuvaa. Se vain katosi sinne jonnekin.😑❓ - yksinhuoltajuudesta, rahahuolista, yksinäisyydestä, elävästä elämästä ja viimeisen vuoden ajan kestäneestä koulutuksesta aiheutuvien paniikkikohtausten, sos. pelkojen, masennuksen ja ahdistuksen syövereihin.

Aiemmin mielialaa piristäneet asiat on muuttuneet ahdistaviksi ja ärsyttäviksi. Seura on ihan vääränlaista, eli muutama sukulainen, joiden kanssa tulee vietettyä (vähenevissä määrin) aikaa. Sillä varsinaisia ystäviä/kavereita minulla ei ole ainuttakaan. Puheenaiheetkin on "aina" samoja. Eli: ”samaa p***** päivästä toiseen”, ei jaksais tota enää. Säälittävää, surullista ja totta!😝

Ja nyt olenkin alkanut (näin kesän partaalla;)) oikein toden teolla kaipaamaan muutakin seuraa.. ja etenkin sitä toisen aikuisen läheisyyttä. Huomaan tässä yksinäisyydessä jopa haikailevani exien perään ja miettiväni mitä heille kuuluu, missä he ovat ja kenen seurassa yms. Äh! Vaikken siis todellakaan heistä ketään millekään ”uusintakierrokselle” haluaisi/kuvittelisi sen olevan mahdollistakaan.
Etenkään nyt, kun minulla on lapsi jota minun pitää ajatella kaikissa elämäämme koskevissa päätöksissä.🙂 Ja hyvä niin.

Vaikka olisihan se silti kiva, jos voisi edes toisinaan turvautua siihen toiseen, silloin kun tuntuu ettei omat voimat riitä kaikkeen.
Esimerkiksi parisuhteesta kaipaan eniten juuri sellaista arkista vastuun jakoa, henkistä ja fyysistä - toista tukevaa vierekkäin oloa ja.. suutelemista! Oi voi, kuinka tota suuteluakin voi kaivata niin paljon?

No jaa, en tiedä mihin tämä kaikki päättyy? Mutta nyt minun on jo mentävä laittamaan ruokaa lapselleni.. tuolle ihanalle elämäni valolle.

Aurinkoista päivän jatkoa kaikille tasapuolisesti! 😉 (vaikkei se olo sisältä niin aurinkoinen olisikaan…)

Exien perään ei kannata haikailla. Tulevaisuutta ei kannata suunnitella taaksepäin. Avoin mieli. Mene, anna asioiden tapahtua. Järki mukana. Oletko liian kriittinen seurasi suhteen? Reppanoita ei tietenkään tarvitse ruveta hyysäämään. Etsi suhdetta, joka voi antaa sinulle yhtä paljon kuin sinä hänelle. Sinä ja poikasi olette ansainneet sen.

Hei!

Tämä viestiketju on minusta tosi tärkeä. Ihmettelen, ettei aiemmissa viesteissä käsitellä kovin paljon tätä yksinäisyyden aihetta. Onko niin, että on monia, jotka on jo niin yksin, etteivät viitsi kirjoitella edes.

Minustakin olisi ihanaa, jos minulla olis lapsi. Mutta ymmärrän, että sekin voi olla tosi raskasta. Tsemppiä edelliselle kirjoittajalla🙂👍 Hienoa, että jaksat iloita lapsesta, vaikka sulla on vaikeaa ja haastavaa.

Vaikka tuossa aiemmin julistin pärjääväni jo yksinäisyyden kanssa, niin kyllä huomaan, että siihen usein törmään. Tunnen olevani jotenkin kauhean erilainen kuin muut tämän yksinäisyyden takia. ☹️ Sitten siinä käy niin ja on oikeastaan käynyt jo nuorempanakin, etten oikein osaa olla ryhmässä toisten kanssa. Eilen oli sellainen ryhmätilanne ja olin hirveän jännittynyt, puhuuko kukaan minulle ja jäänkö taas sivuun. Kuinkahan paljon tällaiset yksinjäämisen tunteet traumatisoivat ihmistä? Onko niin, että siitä tulee joku oikea vamma, jota ei sitten enää pysty ylittämään vai onko vaan niin, että sitä alkaa ujostella tai kiinnittää liikaa huomiota eikä osaa olla luonollisesti enää? 😑❓

Mistähän se johtuu että just Suomessa on niin paljon yksin eläviä, ihan yksinäistaloudessa eläviä ja sitten hyvin yksinäisiä ihmisiä? Mullakaan ei ole yhtään ystävää. Osin taustalla on aika vaikeita kokemuksia, jolloin olen itse vetäytynyt aiemmista ihmissuhteista ja henkisesti traumaattinen seurustelusuhde. ☹️
Mutta on se silti jotenkin kumma, että näinkin toimiva ihminen kuin minä, voi jäädä tässä yhteiskunnassa näin yksin ja tavallaan syrjään. Mikä meillä suomalaisilla on kun meistä aika monelle tuntuu käyvän näin? Onko se sitä, että on itse kriittinen vai onko meillä huono itsetunto vai onko muitten suomalaisten seuraan niin tosi vaikeeta päästä? 😐

Itse koen usein toiset ihmiset hyvin vaativiksi. Pitäisi olla niin pirteä ja menevä, ihan melkein yliaktiivinen ja hymyillä kuin Naantalin aurinko (- 🙂 -), melkein jatkuvasti. Kait siihen sitten väsyy kun ei koe niin ja tuntuu, ettei mulla nyt ole tässä mitään hymyilemistä. Sitten tuntuu, että pitäis olla rahaa matkustella ja harrastaa. Ja kaikessa pitäisi pystyä olemaan nin hirveän itsevarma ....🙄 Ei minusta ole sellaiseen enkä edes tiedä haluanko. Mitä enemmän törmään tällaisiin tilanteisiin, sen enemmän haluankin olla yksin. Olen tainnut kehittää tästä yksinäisyydestä jo jonkinlaisen ylimielisen taiteenlajin. Tiedän, ettei sekään ole hyvä. Sitten kun tulee surukausia, ei ole ketään...Eikä edes iloa voi jakaa kenenkään kanssa. Sekin on surkeeta. On hirveän turhauttavaa, kun joku asia oikein innostaa eikä ole ketään, jolle soittaa, että "hei kuule, tiedätsä tää oli tosi hyvä juttu...". Eilen oli sellainen tunne, ja soitin sukulaisille, mistä sitten masennuin, että on tämä nyt surkeeta.

Mutta silti yhä uskon siihen, mitä aiemmin kirjoitin, että pitää vain yrittää jatkaa sellaista mielekästä tekemistä. Joskus paremmalla onnella ja joskus huonommalla. Jotakin on tehtävä vaikka vaan ihan rutiininomaisesti.

Lapsen kanssa elämisestä en valitettavasti tiedä mitään. On aika vaikeaa sikäli mun asettua nuoren äidin asemaan. Mutta jos mulla olisi lapsi ja olisin uupumassa, yrittäsin kyllä hakee apua jostain MLL:stä tai SPR:stä tai seurakunnasta. Meillä ainakin on , joskus tuntuu että ihan kateeksi asti, nuorille äideille erilaisia kerhoja. Siellähän niitä aikuisia sitten tapaisi. Vaikka ei kait sellaisia kerhoja joka viikko ole joka puolella maata. Tai sitten jos saisit lastenhoitoapua vaikka kerran kuussa ja pääsisit johonkin nuorten aikuisten tapahtumiin. Niin minä tekisin, jos olisin sinä mutta en tosiaan ole , ja kaikilla meillä on omat persoonamme ja kuviomme, ympäristömme ja se mikä sopii yhdelle ei sovi kaikille.

Mutta kaikkea hyvää kaikille yksinäisille ja itsensä yksinäisiksi kokeville!! 🙂👍 Meitä on varmaan paljon.

Tänne kirjoittaminen huojentaa mieltä kummasti...
Siispä kiitoksia kannustavista sanoistanne Sport ja Tirlittan! 😀

(ps. olen menossa lääkärin juttusille tämän kuun lopulla)

Aloittaja: Mikään ei ole ikuista, kaikelle tulee loppu aikanaan, joten miksei tämä pitäisi paikkaansa myös sinun yksinäisyytesi kanssa? Miksi turhaan luulla, että kun olen nyt niin yksin (tai ollut jo vuosia), olisin sitä aina? Turha loppuelämää on verrata nykyisyyteen. Ei nykyisyys kerro tulevaa.
Kyllä minäkin niin tykkäisin viilettää tukkaputkella tuolla jossain missä tapahtuu ja on "elämää". Mutta haloo; jokaisella meillä on elämä, vaikkei olisikaan 100 parasta ystävää, joiden kanssa tehdä jatkuvasti jotain. Kannattaa hyväksyä se. Eikä niillä, joilla todella on kymmeniä ystäviä/tuttuja mene sen paremmin välttämättä kumminkaan. Sellaisissa suurissa laumoissahan sitten petetään ja jätetään ja tapellaan ja kadehditaan...Kuka semmoisiin edes haluaisi mennä mukaan? Minä mielummin olen ypö-yksin ja välillä vietän aikaa niiden harvojen ja valittujen tosi ystävien kanssa! Ei se määrä vaan se laatu. Ja kyllähän sullakin nyt JOKU edes on? 🙂 Jos ei ole niin johan on kumma!

Hei Arska80!
Mikähän on tilanteesi nyt, kun kirjoituksistasi tänne on kulunut jo muutamia kuukausia?
Kun et löydä ystävää yökerhoista tms. "ryyppypaikoista", niin miten olisi, jos hankkisit koiran? Sehän on tunnetusti ihmisen paras ystävä. (Ihan totta, koira on lapsesta asti ollut minun ainoa tosi ystävä) No, tämä ei ole pilkantekoa tilanteestasi eikä auta seksuaalisiin tarpeisiin, mutta voisi olla käytännön apuna ihmisystävän etsinnässä. (Eikä silloin ole koskaan tyhjä, kolkko koti. Ruskeat silmät tapittavat kysyvästi "mitäs nyt tehtäisiin" ja lämmin kaveri painautuu vaikka kainaloon.)
Koiraa on siis pakko ulkoilluttaa. Koira moikkailee mielellään vastaantulevia toisia koiria, jolloin omistajat joutuvat pakosta puheväleihin.
Ja koiranpennun uutena omistajana liityt ao. rotujärjestöön ja alat käydä heidän tilaisuuksissaan, jolloin tapaat paljon kivoja ihmisiä ja varmasti myös sinkkutyttöjä. Koirakoulutuksiin sopii myös osallistua. Sielläkin koirilla on ihmisiä mukanaan.
Joskus tarvitaan tietysti koiralle myös jokin hoitopaikka, kun ei sitä aina voi mukaan ottaa, kysäise silloin koirakerhossa mahd. tapaamaltasi kivalta tytöltä, eikö hän hoitaisi "Moppeasi" jonakin aikana.... tai vastaavasti sano em tytölle, että Sinähän voisit hoitaa noin kivaa koiraa joskus....
Mutta tämä kaikki tietysti vain sillä ehdolla, että TODELLA PIDÄT KOIRISTA, pito-ongelmiin päätyvään tilanteeseen en missään nimessä kannusta!!!
Äläkä aluksi ollenkaan ajattele / puhu / vihjaa seksistä mitään, koeta vain toimia koiran kanssa niin, että hyvät puolesi tulevat näkyviin.

Mä kans kärsin yksinäisyydestä,olen kärsinyt jo pitkään.Kukaan ei käy minun luona,eikä muutenkaan koskaan pyydä minnekään.Jos yksikin kaveri soittaa,niin se on humalassa mutta ei koskaan selvinpäin soita.Ajattelen nykyään helvetin negatiivisesti asioista,en oikeastaan nää mitään positiivista mistään.Tuntuu,että toisilla on helppoa etsiä itselleen seuraa ja seurustelukumppani löytyy sormia napsauttamalla ja jos ei nappaa,niin vaihdetaan lennossa.Kapakoissakaan ei huvittaisi käydä mutta kun ei ole vaihtoehtoakaan,kun ei loputtomiin viitsi itsekseen olla ja sit on paska olo,kun tuli juotua ja rahaa meni jne. Siksi en välittäisi kapakoissa käydä mutta kun tuntuu,että se on ainut sosiaalinen linkki.Kun en jaksa oikeen mitään harrastuksiakaan etsiä missä tapais ketään,kun toistaiseksi olen vuorotyössä,niin eihän niissä harrastuksissa pääse aina käymään.
Ajattelen myös samaa,kuin mitä joku tuossa aikaisemmin,että ketä vastakkaista sukupuolta kiinnostaa masentunut ja iloton ihminen,joka ei hymyile,ei ketään.Netin kautta olen koittanut etsiä kumppania mutta ei se ole tuottanut tulosta.Sinnekin suurin osa pistää ilmoituksensa vaan ihan tsoukilla,ilman että olisi hakemassa edes seuraa itselleen.Katsotaan vaan,miten paljon saa huomiota.
Olen turhautunut ja tuntuu koko ajan siltä,että ei kannata edes yrittää,antaa vaan paskan olon olla.Itsemurhaa olen harkinnut koko ajan. Loppus ainakin tämä kärsimys 😭

Yksinäisyys herättää mussa aika ristiriitaisia tunteita. Joskus en ehdi edes ajatella koko asiaa, on niin paljon puuhaa. Silloin tulee mieleen, ettei enää jaksaisikaan mitään kaveritapaamisia, kun haluaa vaan heittäytyä sohvalle lojumaan pitkän päivän jälkeen.

Sitten taas on niitä päiviä, kun tuntee itsensä todella surkeaksi. Ei ole ketään kelle soittaa, pyytää käymään tai mennä itse kylään. Mikä mussa on vikana? Tuntuu että kaikilla on joku (niin, vaikka ihan kaikilla muillakaan ei ole ketään). Sitä miettii mistä kaikesta sitä jääkään paitsi, kun ei ole ystäviä. Tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi koko maailmasta.

Ja sitten kun on niin tottunut olemaan vain omissa maailmoissaan, ei enää osaa edes puhua mitään kellekään. Tuntuu että sitä vaan änkyttää jotain käsittämätöntä, eikä toinen saa mitään selvää ja kääntyy pois moisen kummajaisen luota. Sitten alkaa pelätä ihmisiä yhä enemmän. Ja noidankehähän siitä tulee... yksinäisyys aiheuttaa pelkoa ja pelko jättää yksinäiseksi. ☹️

On mullakin koira. Se ainakin pakottaa mut ulos muutaman kerran päivässä. Mutta ystäviä se ei mulle ole tuonut, valitettavasti. Hauska veijarihan se on, aiheuttaa monet naurut hassuilla puuhillaan ja ilmeillään. Kuunteleekin se takuuvarmasti kaikki huolet, muttei oikein vastaile kysymyksiin... 😀 Toisinaan säälin koiraakin, miten eristäytyneen ihmisen armoille se joutuikaan.. Koirallakaan ei juuri kavereita ole, sillä en uskalla mennä esim. koirapuistoihin enkä muutenkaan tutustua edes muihin koiranulkoiluttajiin. Surkeaa... 😭

Millaiset on sukulaisuussuhteet yksinäisillä? Onko yhteydenpitoa sisarusten, serkkujen yms. kesken? Sukujuhlia - synttäreitä, rippi- yo- juhlia yms.? Vai onko yksinäisyydessä aina kyse (vain) seksuaalisuhteen puutteesta?

Mulla ei ole kyse seksuaalisuhteen puutteesta, vaan ystävättömyydestä. (On varmasti paljon yksinäisempiäkin ihmisiä, kuin minä...) Mutta tunnen vain, ettei ole ketään kenen kanssa puhua mistä vaan, kikatella hauskoille jutuille, surra yhdessä suruja ja muuten vaan viettää aikaa.

Sukulaisuussuhteet ovat aika... noh, etäisiä. Pidän yhteyttä vanhempiini puhelimitse silloin tällöin, kyläily on vielä harvinaisempaa, asuvat eri kaupungissa. Velikin on ja häneenkin yhteydet ovat aika samanlaiset kuin vanhempiin. Muihin sukulaisiin en ole pitänyt yhteyttä sitäkään vähää. Äidin kautta kuulee joskus kuulumisia. Suku on jäänyt todella etäiseksi, se on totta. Olisi ihan mukavaa jos vaikkapa samanikäisten serkkujen kanssa voisi pitää yhtä säännöllisesti. Mutta se vaan on jotenkin jäänyt.. Voisihan sitä tietysti yrittää lämmitellä välejä uudelleen, lapsena enemmän nähtiin ja leikittiin. Jotenkin sitä vaan taas epäilee, että ei niitä kuitenkaan kiinnosta...

Työpaikalta ei kavereita ole löytynyt, ilmapiiri siellä on aika hanurista, ihme kyräilyä yms. 🙄

Hei Ulisija - kerropa vielä, kuka hoitaa koiraasi silloin kun itse et voi ottaa sitä mukaan? Tai jos esim. joutuisit johonkin onnettomuuteen / sairaalaan, vaikka työmatkalla, kuka tulisi ruokkimaan ja ulkoiluttamaan koiraasi?

Tuo seksuaalisten tarpeiden ja yksinäisyyden "sotkeminen" tuli mieleeni tämän aloittajan Arska80:n teksteistä (vrt. otsikko "Yksinäisen miehen seksuaalisuus")-- kummastakohan hänellä on kysymys....

Kyllä minullakin yksinäisyydessä on kyse ihan ystävien ja sukulaistenkin puutteesta. Minulla kun ei ole sisaruksia eikä edes ikäisiäni serkkuja. Että edes lapsena ei ole oikein ollut kavereita.

Jos nyt joutuisin tästä sairaalaan niin todennäköisesti mies pitäisi kuitenkin koirasta huolta sen verran, ettei sen tarvitsisi nälkään kuolla.

Matkoille lähdöt riippuvat aina siitä, löytyykö koiralle hoitopaikkaa vai ei. Jos ei löydy niin sitten ollaan kotona ja that`s it.

Niin, ehkä mulla ei ole sitten oikeutta väittää itseäni yksinäiseksi...