Toivosta. Minäkin tartun, ja siitä tulee takertumista. Mihin tahansa, mutta etenkin toiseen ihmiseen. Kyseessä ei ole rakkaus, ei tietenkään. Rakkaus ei satuta, eikä kyseenalaista, mutta limerenssi haavoittaa ja tulehduttaa. Sen jälkeen jää vain tyhjyyden vana, joka katoaa sekin tyhyyteen. Minä olen kuitenkin yrittänyt. Lukenut monta opasta, tehnyt monta tehtävää, syönyt mielialalääkkeitä, hillinnyt ja taas hillinnyt kaiken sen, mille ei edes löydy sanoja. Hei ahdistus, oletko ystävä vai vihollinen? Entä sinä, kurkkua kuristava itku, oletko sinä se, joka oli minulle määrätty jo ennen kuin konttasin, ennen kuin ymmärsin edes omaa nimeäni. Synnyitkö sinäkin tyhyydestä ja rakkaudettomuudesta, välinpitämättömyydestä vaiko peräti itsekkyydestä? Enhän minä itseäni tänne toimittanut, mutta kaikkialle minä seuraan, eikä se ollut helppoa vuosikymmeniin. Voi, miten minua väsyttää kantaa sinua.
Krina kirjoitti:
On tässä ahdistanut viimeisen viikon. Kun jaksaisi taas ottaa yhteyttä "alan ammattilaiseen". Voitaisiin rupatella 45 minuuttia, ja sitten hän määräisi jotakin mielialalääkettä. Sitten nautiskelisin niitä kuukauden päivät, ja taas juteltaisiin, miltä nyt tuntuu. Piirtäisin rasteja kysymyskaavakkeeseen, ja todettaisiin, että ehkä lääkitys on jonkin verran auttanut. Sivuvaikutukset tosin voivat tehdä tämänkin hyödyn tyhjäksi. Lääkeresistenssi depressio on riemastuttava. Mistähän voisi tilata niitä ihmesieniä? Onko jossakin tulevaisuudessa depressio pikkujuttu, joka selätetään ihmepillerillä? Pitäisi syntyä silloin sitten, jos se vain käy päinsä. Tämä elämä on vähän niinkuin jo menetetty.
Olen välillä ihmetellyt miksei kaikki ihmiset ole masentuneita? Kun vähänkin katsoo tätä maailmaa, niin äkkiäkös siinä masentuu. Toki sitten on tuo vakava masennus, joka voi johtua jostain aivokemikaaleista. Ja siihen kyllä pitää aloittaa lääkitys, heti oireitten alettua. Minulla joskus meni mielialalääkkeitä ja ei niistä kyllä minulle mitään hyötyä ollut. Tuli vain hirveät haittavaikutukset. Lääkärit määrää niitä vähän kaikille. Lääkkeitä, lääkkeitä, lääkkeitä. Jokaisen vaivaan nykyään jokin ns. lääke. Toki vakaviin sairauksiin tulee kokeilla lääkitystä, mutta nykyään kun menee lääkäriin, niin oikeastaan ilman tutkimuksiakin määrää kaikenlaisia lääkkeitä... Neuvoisin että kannattaa vain pitää yllä päivärytmi ja rutiinit ja toivoa parasta. Eipä sitä kai muuta voikaan tehdä...
Hei HerKaramazov, muistaakseni se depressio kehittyi vähän niinkuin sivutuotteena nisäkkäiden kehittyessä, eipä sitten karsiintunut pois, ilmeisesti useimmat onnettomat onnistuivat lisääntymään. Väitetään, että päiväntasaajalla elävillä ei esiintyisi depressiota, sinnehän me kaikki kuuluisimme mukavaan ja tasaiseen valorytmiin. Mulle on diagnosoitu toistuva masennus höystettynä yleisellä ahdistuksella. En ole kuitenkaan keksinyt mitään matemaattista kaavaa, milloin "toistuva masennus" alkaa tai loppuu, kun se ei varsinaisesti koskaan päätykään. Joskus elämä on vähän siedettävämpää, lääkityksellä lähinnä. Kaksi kertaa olen vajonnut täysin mustaan, sellaista on jälkikäteen vaikea kuvailla. Tähän mennessä jo melko pitkähköstä elämästä on tullut lääkkeitä napsittua varmaan sellaiset 2/3. Jos en pessimistiksi syntynyt, niin ainakin kasvanut. Ihan sama, vaikka elämä pyörisi sienten ympärillä. Pahinta, kun se ei pyöri minkään ympärillä. No ei auta itku markkinoilla. Löysin puolen pakettia Brintellixiä. Siitä on hyvä aloitella pikku kuvotuksen kera.
Olisi kätevämpää, kun voisi määrätä itselleen lääkkeet. Nythän se menee, että minä ehdotan lääkärille, mitä voisi seuraavaksi kokeilla. Kun nuo SSRI ja SSRN tropit on jo käyty läpi niinkuin monet muutkin. Ihmepilleriä odotellessa voisin myös olla etulinjassa kokeilemassa uutukaisia. Ja terapiota - miten muokkaan ajatuksiani. Lisää liikuntaa. Ai niin, ehdin jo liikkua kympin lenkkejä ennenkuin tämä depressio ja ahdistus pakottivat petiin. Meditaatiota, uskontoa. Kaikki käy, mutta toistaiseksi ovat olleet tehottomia. Parempana ajanjaksona nuo jutut vain sujuvat paremmin. Eivät ne tiedä itsekään, lääkärit. Ihan sääliksi käy. En minäkään henno sanoa, että ei kuules auta. Ovat kuitenkin ammatilleen jokseenkin omistautuneet.