Viimeiset rippeet

Viimeiset rippeet

Käyttäjä Krina aloittanut aikaan 22.04.2022 klo 21:38 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Krina kirjoittanut 22.04.2022 klo 21:38

Toivosta. Minäkin tartun, ja siitä tulee takertumista. Mihin tahansa, mutta etenkin toiseen ihmiseen. Kyseessä ei ole rakkaus, ei tietenkään. Rakkaus ei satuta, eikä kyseenalaista, mutta limerenssi haavoittaa ja tulehduttaa. Sen jälkeen jää vain tyhjyyden vana, joka katoaa sekin tyhyyteen. Minä olen kuitenkin yrittänyt. Lukenut monta opasta, tehnyt monta tehtävää, syönyt mielialalääkkeitä, hillinnyt ja taas hillinnyt kaiken sen, mille ei edes löydy sanoja. Hei ahdistus, oletko ystävä vai vihollinen? Entä sinä, kurkkua kuristava itku, oletko sinä se, joka oli minulle määrätty jo ennen kuin konttasin, ennen kuin ymmärsin edes omaa nimeäni. Synnyitkö sinäkin tyhyydestä ja rakkaudettomuudesta, välinpitämättömyydestä vaiko peräti itsekkyydestä? Enhän minä itseäni tänne toimittanut, mutta kaikkialle minä seuraan, eikä se ollut helppoa vuosikymmeniin. Voi, miten minua väsyttää kantaa sinua. 

Käyttäjä Pikemiten kirjoittanut 25.04.2022 klo 10:00

Hei Krina. Lukiessani tekstiäsi tulee mieleeni kuva raskaana olevasta naisesta, joka on loppuunpalanut. Jos mielikuvani on oikea, toivon sinun löytävän rauhallisen minäsi ja alkavan ajattelemaan tulevaisuuttasi onnellisena tilana, joka täytyy lapsen naurulla.

Itse kärsin lapsuudessani äitini mielenterveysongelmista ja olen sitä mieltä etteivät psykiatrit korvaa äidin rakkautta ja huolenpitoa.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 25.04.2022 klo 12:57

Hyvä kun tartut, toivoon, Krina. Jos ja kun tuntuu että muuta ei ole, on kuitenkin pieni syvällä itävä toive suunnan muuttumisesta? Tai itsessä jnkn muun muutoksen alun janoa?

 

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 25.04.2022 klo 21:58

Heippa Krina. Kirjoitat hienosti. Oletko runoilija tai kirjailija? Lukiessa aloituspuheenvuoroasi sanasi tuovat mieleen tai oikeammin korviini Mahlerin Maan laulun viimeisen osan Lähdön. Se osa on niin surullinen että jos joku pystyy kuuntelemaan sen edes kyyneltäkään päästämättä on julma tunteeton ihminen, tai sitten hän on niin surun murtama ettei pysty suremaankaan. Surussa ja masennuksessa ei ole mitään jaloa, ei mitään hienoa, vaikka itsekin olen sitä pohdinnoissani romantisoinut. Ja sitten vielä näinä aikoina kun on ollut korona ja on Ukrainan sota, ja on ihmisen pahuus ja typeryys, niin olen täysin epätoivoinen. En jaksa edes vihata. Tänään kuitenkin töissä soitin pitkästä aikaa pianolla harkat jotka minun kuuluisi tehdä joka päivä. Se lohdutti muttei poistanut harmituksen tunnetta siitä etten ole totellut itselleni määrittämääni käskyä jonka mukaan minun pitäisi harjoitella joka päivä ainakin 2 tuntia ja jonain viikonlopun päivänä koko päivän aamusta iltaan uuvuksiin asti itseäni piinaten omalla soittamisellani.

Miten sinä ratkaiset oman elämäsi päivittäin?

Käyttäjä Krina kirjoittanut 27.04.2022 klo 15:56

Kiitos mielikuvasta. Ei haittaa, vaikka se onkin väärä. Olihan se kuitenkin kaunis kuva, toivorikas ja jollakin tapaa eteerinen, mitä lie se sitten tarkoittaakaan.

Voi olla, että eri lääkkeet toimivat eri tavoin eri ihmisillä. Kun laittaa autoradion nappulat kaakkoon (niinkuin tänään tein), painaa kaasun pohjaan, voi olo ollakin rauhallinen, keskittynyt - onnellinen peräti. Varsinkin, kun ajelee sivuteillä. Varovaisesti tietenkin.

Käyttäjä Krina kirjoittanut 27.04.2022 klo 16:38

Kun ei tiedä, miten vastaisi, niin voi sentään sanoa, että kiitoksia ystävällisistä sanoistasi. En minä sitä sillä, ettenkö uskoisi toivoon, mutta sinisilmäisistä lapsista ei tule ruskeasilmäisiä, eikä päinvastoin. Jotkut asiat ovat vähän niinkuin ennalta lukkoon lyötyjä. Otetaan esimerkiksi kala, joka on pinnan alla koko elämänsä. Voihan sen suunta tietysti olla ylöspäin, välillä alaspäin, mutta linnuksi siitä ei ole. Eipä se sitten pääse lentämäänkään.

Käyttäjä Krina kirjoittanut 27.04.2022 klo 17:05

En ole kirjailija. 10- vuotiaana pään sisällä olin toki sitäkin  Siitä on nyt jo kuitenkin kulunut tovi aikaa.

Sinun soittoharrastuksesi hämmentää. Miksi pitäisi soittaa kaksi tuntia? Eikö puolitoista tuntia riittäisi, jos minulle riittää 0 tuntia? Äitini soitti pianoa. Siksi minusta ei tullutkaan pianistia. Ei silti, ettenkö tykkäisi kuunnella pianonsoittoa. Jos äiti livautetaan koko elämyksestä mäkeen, niin pidän pianokappaleista todella paljon. Oikeastaan sääli, etten opetellut pianonsoittoa tosissani. Sääli sekin, että otin äitini niin tosissani silloin lapsena.

Miksiköhän sinä otat tosissasi tuon itsesi piiskaamisen? Iloa tuottava harrastus on kuin tanssi, jossa askeleet sopivat yhteen. Olen nyt huomaavinani, ettet tanssi ihan riemun kukkuloilla.  Siinä on jotakin kiinnostavaa.

Mitenkö selviydyn? Keho pitää huolen hengittämisestä. Liikunta väsyttää riittävästi. Kello sanoo tik tik. Ei sen kummempaa. Sukupolvet tulee ja menee. Ihmiskunta menee päin seinää. Ei jaksa vihata, ei.  Siihen nyt sentään tarvitsisi ylimääräistä energiaa.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 29.04.2022 klo 00:20

Pianonsoitto, musiikki on minun viimeiset rippeet, viimeinen toivoni. Haluan oppia soittamaan kauniita kappaleita jotka ovat minulle terapeuttisia mutta myös laukaisevat minussa surun ja itkun. Opettelu vaatii raakaa kurinalaista harjoittelua, ahkeruutta. Minulla on huono nuotinlukutaito, ehkä lukivaikeus. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen, epävarma ja fyysisesti heikko. Koska harrastan yksin niin en opi kun ei ole sosiaalista ryhmässä oloa tai esiintymistä eikä opettajaa. Kävin koululaisena 40 v sitten joitakin vuosia yksityistunneilla.

 

Voi myös sanoa että pyrin saavuttamaan kauneuden, liittymään siihen, koskettelemaan sitä siten että soitan sen, kauneutta säihkyvän musiikkikappaleen.

 

Soittotaito on parantanut itsetuntoani, ainakin osittain. Samalla tavoin kuin aiemmin kuorossa laulaminen. Soittaminen ja musiikki on myös aivojumppaa sillä olen huomannut älykkyyteni ja muistini heikentyneen.

 

Voi myös sanoa että soittaessa siirryn pois tästä maailmasta, ehkä taivaaseen tjsp. Musiikin maailmaan, sävelten metsään jossa yritän puikkelehtia osumalla oikeisiin säveliin tai itse improvisoidessa löytäen soljuvan sävelkulun. Pianonsoitto lohduttaa ja on myös korvike kuoroharrastukselle. Pianonsoitto kait myös alentaa verenpainetta ja jopa veren sokeriarvoja ehkä myös.

 

Tänään löysin syntikkaa vaihteeksi soittaessani urut ja oivalsin että haluan myös soittaa urkuja, kenties joskus päästä soittamaan oikeita kirkkourkuja.

 

Itseni piiskaaminen on myös osoitus masennuksestani ja särkyneestä persoonastani, heikosta itsetunnostani. Olen hyvin arka, kömpelö ja pessimistinen. Olen epäonnistunut elämässäni lähes täysin.

Käyttäjä Krina kirjoittanut 29.04.2022 klo 10:26

Höpsis sinä mikään laiska ole. Saamattomuus on vain tautimme, mihin on selkeä syy - masennus.  Sinäkin taas ruokit surkeutta oikein laadukkaalla jättiannoksella kirjoittamalla, miten epäonnistunut olet. Minua oikein huvitti. Ei niin, että iloitsisin sinun murheistasi vaan siksi, että niissä on jotakin niin tuttua.  

Kuvasit soittoasi luovalla ja kärsivällisellä tavalla, joka kertoi hyvin musiikin merkityksen sinulle. Minusta tuntuu, ettet olekaan niin hukassa kuin ensin annoit ymmärtää. Sinulla on halu ja tavoite. Nyt mietin, mikä pianokappaleista resonoi mielentilojasi parhaiten. Jokaisen mieli soittaa jotakin kappaletta useammin kuin jotakin toista. Kauneus asuu myös rujoudessa ja tuskassa, epätäydellisyydessä ja murheessa. Miten silloin voidaan puhua epäonnistumisesta ?

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 29.04.2022 klo 12:19

Elämä epäonnistuu koska se loppuu. Onnistumisen tematiikka on jotenkin niin tähän individualistiseen nykyaikaan sidottu. Et muka elä jos et onnistu. Miten siis iloita epäonnesta yms.? Miten luopua taakasta? Miten luopuminen olisi saamista?

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 29.04.2022 klo 19:56

Luopuessa jostain saa vapauden siitä taakasta. Tulee tilaa jollekin muulle. millä vapauttaan täyttää?

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 30.04.2022 klo 04:53

Oisiko tästä sulle jotakin ideaa Eieiei?

https://riffi.fi/sites/default/files/styles/large/public/kuvat/tuotteet/vapaat_kdet_-_pianonsoiton_ja_improvisoinnin_opas_640_px.jpg?itok=jJecrqHO

Huom. Videosarja

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 6 päivää sitten. Syy: Lisäys
Käyttäjä Krina kirjoittanut 01.05.2022 klo 00:22

Ei taakasta tai epäonnesta tarvitse iloita - riittää, että sen hyväksyy. Siinä helpottaa ajatus, että loppujen lopuksi emme voi hallita elämää. Hallinta on illuusio, koska jokaiseen ratkaisuun/päätökseen/sattumaan liittyvät tekijät ovat jo olemassa silloin, kun asiat tapahtuvat.  Fatalismi on realismia, kun tarkastelee, miten lähtöolosuhteet vaikuttavat tapahtumien kulkuun.  Ei se silti tarkoita, etteikö mikään voisi muuttua vaikkapa parempaan suuntaan, mutta muutoskin on jo lyöty lukkoon ennenkuin se tulee todeksi. Tuota "elämä epäonnistuu päättyessään kuolemaan" surin minäkin.  Mutta.. koska tänään on ollut hyvä päivä, ei minkään sureminen nyt huvita.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 01.05.2022 klo 16:49

Kiitos Keskustelua linkistä. Krina, olet oikeassa. Iloitsemisen imperatiivi... Ei aina tarvi olla pakkokivaa. Tiedostaa omat taustat ja lähtökohdat ja vallitsevat olosuhteet on jo paljon verrattuna siihen että jääräpäisesti takoo päätänsä seinään tai päämäärättömästi harhaillen törmää siihen. Hyvää vappua kaikille.

Käyttäjä Krina kirjoittanut 09.05.2022 klo 21:09

On tässä ahdistanut viimeisen viikon. Kun jaksaisi taas ottaa yhteyttä "alan ammattilaiseen". Voitaisiin rupatella 45 minuuttia, ja sitten hän määräisi jotakin mielialalääkettä. Sitten nautiskelisin niitä kuukauden päivät, ja taas juteltaisiin, miltä nyt tuntuu. Piirtäisin rasteja kysymyskaavakkeeseen, ja todettaisiin, että  ehkä lääkitys on jonkin verran auttanut. Sivuvaikutukset tosin voivat tehdä tämänkin hyödyn tyhjäksi. Lääkeresistenssi depressio on riemastuttava. Mistähän voisi tilata niitä ihmesieniä? Onko jossakin tulevaisuudessa depressio pikkujuttu, joka selätetään ihmepillerillä? Pitäisi syntyä silloin sitten, jos se vain käy päinsä. Tämä elämä on vähän niinkuin jo menetetty.

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 11.05.2022 klo 10:54

Moi Krina.

Onhan yritetty kehittää jo vuosi satoja ainetta joka poistaisi depression tyystin. Ne aineet jotka vievät "raskaat olot" pois luokitellaan huumeiksi, koska niihin jää kiinni, ja koko maailma rupee pyöriin "lääkkeen" ympärillä.

Luulen että niitä "ihmepillereitä" kehitetään jatkossakin, mutta "ne" eivät ehkä tule olemaan ratkaisu, luulen. Depressiosta on ihminen kärsinyt niin kauan kuin sairauksista on jotain tietoa.
Jossain osissa Afrikkaa, ja Amazoneja on hiemoja jotka eivät tunne sairautta depressio...mutta heimoilla on sitten omia muita sairauksia.

Tekee mieli kysyä kuinka monta kertaa tuo "hoito ympyrä" on pyörähtänyt kohdallasi? Kun tiedät miten se menee...