Lapsuudenkodissani oli alkoholismia, väkivaltaa (ei tosin minuun kohdistuvaa, vaan äitiin), pelkoa, poliisiensoittamista, köyhyyttä jne. Lisäksi kukaan ei koskaan ollut läsnä, tukea, rakkautta ja hellyyttä antamassa. En muista, että minua olisi koskaan halattu, kosketettu tai sanottu tai muulla tavalla osoitettu että rakastetaan.
Olen kuitenkin päättänyt pärjätä elämässä, vaikeuksien kautta olen saanut kouluja käytyä ja jonkin ajan päästä pitäisi valmistua ammattiin. Lapsuuden kokemukset olen työntänyt syrjään, ja koittanut olla miettimättä.
Ongelmia on kuitenkin alkanut ilmaantua enemmänkin. Pelkoja, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja toivottomuutta tulevaisuuteen katsoessa. Pelkään todella että en voi työskennellä normaalisti ongelmieni vuoksi vaikka haluaisin.
Hain itselleni apua ja tuntuu aivan ihanalta että joku välittää ja haluaa auttaa. Mutta samalla ahdistaa se, että joskus se päättyy, tämä ihminen on vain työssään, ei elämässäni ikuisesti. Miksei minulla voi olla äitiä, joka välittää ja rakastaa, ja joka halaisi ja olisi kiinnostunut minusta. Pelkään että jäänkin yhtäkkiä tyhjänpäälle, enkä saakaan apua. Tämä tunne ahdistaa.
Tässä oli vain osa tarinaani, ja haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia lapsuudesta ja sen vaikutuksesta aikuisuuteen, ja kuinka siitä selviää.
Hei!
Löysinpä kivan oloisen viestiketjun, eli tämän. Erittäin, erittäin tuttuja ajatuksia teillä. Itse olen kärsinyt lähes koko elämäni läheisriippuvuudesta tietämättäni. Aina vain tähän asti olen ajatellut, miksi ihmeessä en kelpaa. Nyt olen alkanut tehdä tutkimusmatkaani itseeni, ja huomannut, että tunteeni voimakkaasta riittämättömyydestä ovat seurausta suhteellisen vaikeasta lapsuudesta ja yläasteiässä koulukiusaamisesta. Olen isosta perheestä, ja vanhempieni tunnetaidot eivät ole järin hyviä (molemmilla omia vaikeita kokemuksia, joita eivät juurikaan ole käsitelleet). Tuntui aina, että olen melko näkymätön perheessäni. En saanut tarvitsemaani huomiota, ja muistan useita tilanteita, joissa olen tullut nolatuksi. Keinoni saada huomiota on ollut miellyttäminen. Näin myöhemmin ajateltuna se on mennyt kuitenkin liiallisuuksiin, ja olen yksinkertaisesti menettänyt täysin kosketuksen itseeni. En pahimmillaan tunnista itseäni peilistä, niin uskomatonta kuin se onkin. Kun muutin kotoani opiskelupaikkakunnalle, alkoi aivan järkyttävä ahdistus. Olen lisäksi ollut erittäin kova jännittäjä aina ja kärsin sosiaalissa tilanteissa voimakkaasta ahdistuksesta. Tutustuin elämäni ystävään noin vuosi sitten. Siitä lähti kaikki toipuminen. Vihdoinkin minulla oli joku, joka kuunteli ja ennen kaikkea ymmärsi samoja kokeneena. Hain melko pian ammattiapua, ja nyt on alkamassa pitkäkestoinen psykoterapia. Jo tässä vaiheessa olen alkanut tuntea tunteita selvemmin kuin koskaan ennen. Olen tähän asti esittänyt, että kaikki on minulla hyvin tietämättä itsekään, kuinka paljon olen kärsinyt. Nyt sen huomaan.😭
Mutta tästä kaikki lähtee. Minusta on alkanut kuoriutua minä, oikea, tunteva ihminen 🙂
Hei Aino25 ja muutkin tähän ketjuun osallistuneet!
Valitettavasti aika monella on ollut vaikea lapsuus, emme ole yksin tässä asiassa. Ja kun tätä nykymenoa katsoo, valitettavan monella on varmaan sellainen juuri tälläkin hetkellä.
Eli tsemppiä meille kaikille 🌻🙂🌻
Tästäkin huolimatta elämä jatkuu - sen on jatkuttava. Itselle on ollut todella tärkeää tajuta, etten tosiaankaan ole vanhempieni tekemisistä vastuussa ja siten minun ei myöskään tarvitse heidän tekemisiään hävetä. Ei vaikka osa niistä kohdistuukin minuun ja fyysiseen koskemattomuuteeni. En ole vastuussa heidän teoistaan enkä sanoistaan. Pientä lohdustusta tuo ajatus siitä, että he ovat tehneet sen minkä niillä tiedoilla ja taidoilla ovat sillä hetkellä kyenneet tekemään. Aina en kyllä jaksa enkä pysty näin ajattelemaan. Sen verran vihaa, katkeruutta ja pettymystä on lastina. Mutta tärkeää olisi myös minun muistaa se, että tuhlaan omaa elämääni ja onnellisuuttani tuntemalla em. tuntemuksia. Mutta on niin vaikeaa antaa anteeksi. Unohtaa en voi koskaan kokemiani vääryyksiä enkä tietenkään hyväksyä.
Anteeksi antaminen on siksi niin vaikeaa, etteivät nämä osalliset myönnä omia virheitään ja/tai pyydä anteeksi/ole pahoillaan. Ainakaan minulle asti anteeksipyyntö/pahoillaan oleminen ei välity.
Jotenkin kestäisi paremmin, jos olisi edes joku henkilö ollut lapsuudessa ja nuoruudessa, joka olisi ymmärtänyt minua, kannustanut ja tukenut, rakastanut ja hyväksynyt. Vaan ei.. ei isä eikä äiti, ei sisarukset eikä sukulaiset.
Siitäkin huolimatta olemme jokainen loppujen lopuksi itse vastuussa omasta onnellisuudestamme. Siihen pyrin ja joku päivä huomaan sen saavuttaneeni. Vaikka välillä se tuntuu jopa ajatuksena ihan mahdottomilta.
Tsemppiä meille kaikille ja jos muistaismme että jokainen meistä on tärkeä ja ansainnut onnellisen elämän. <3
Näin kirjoitti Mindblow jossain yltiöpäisessä positiivisuuspuuskassa... 🙂