Lapsuudenkodissani oli alkoholismia, väkivaltaa (ei tosin minuun kohdistuvaa, vaan äitiin), pelkoa, poliisiensoittamista, köyhyyttä jne. Lisäksi kukaan ei koskaan ollut läsnä, tukea, rakkautta ja hellyyttä antamassa. En muista, että minua olisi koskaan halattu, kosketettu tai sanottu tai muulla tavalla osoitettu että rakastetaan.
Olen kuitenkin päättänyt pärjätä elämässä, vaikeuksien kautta olen saanut kouluja käytyä ja jonkin ajan päästä pitäisi valmistua ammattiin. Lapsuuden kokemukset olen työntänyt syrjään, ja koittanut olla miettimättä.
Ongelmia on kuitenkin alkanut ilmaantua enemmänkin. Pelkoja, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja toivottomuutta tulevaisuuteen katsoessa. Pelkään todella että en voi työskennellä normaalisti ongelmieni vuoksi vaikka haluaisin.
Hain itselleni apua ja tuntuu aivan ihanalta että joku välittää ja haluaa auttaa. Mutta samalla ahdistaa se, että joskus se päättyy, tämä ihminen on vain työssään, ei elämässäni ikuisesti. Miksei minulla voi olla äitiä, joka välittää ja rakastaa, ja joka halaisi ja olisi kiinnostunut minusta. Pelkään että jäänkin yhtäkkiä tyhjänpäälle, enkä saakaan apua. Tämä tunne ahdistaa.
Tässä oli vain osa tarinaani, ja haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia lapsuudesta ja sen vaikutuksesta aikuisuuteen, ja kuinka siitä selviää.
Hyvä, jos olet päässyt avun piiriin. Ikävien asioitten siirtäminen syrjään ei aina auta, sillä ne ovat mielemme sopukoissa kalvamassa, kunnes ne käsitellään.
Siinä, että auttajasi on "vain työssään" eikä ystävä, on hyvätkin puolensa. Hänen ammatillinen tehtävänsä on auttaa sinua ja olla sinulle hyvä, sinulla ei ole häntä kohtaan velvollisuuksia. Tavallinen ihmissuhde taas on enemmän vastavuoroinen, ja molemmilla osapuolilla on samat "velvollisuudet". Ole huoleti, ei sinua jätetä tyhjän päälle eikä hylätä.
Kiitos vastauksestasi Desper! Niin, niin se varmaan on, että siinä on hyvätkin puolensa. Se helpottaa että sai ajatuksensa kirjoitettua sanoiksi, ja kun täältä saa vielä vertaistukea. Toivoisin, että jossain elämäni vaiheessa saisin itseni kuntoon, oppisin hyväksymään itseni ja uskallusta olla se mikä olen. Nyt tuntuu, että jos joku sanoo vähänkin inhottavan sanan, tai jollain tavalla aistin ettei pidä musta, olen ihan hajalla. Sen vuoksi yritän olla mahdollisimman mukava kaikille ja kaikkien kaveri, koska en kestä sitä ettei joku tykkää musta. Ja sehän on ihan mahdoton yhtälö, koska ei kaikista voi pitää ja toisekseen itselle on raskasta tinkiä aina omista mielipiteistään ja ajatuksistaan jotten aiheuta mitään ristiriitaa.
Jo se on hyvä alku, että tunnistat itsessäsi käyttäytymismalleja, jotka juontavat epävakaasta kasvuympäristöstä. Olen elänyt alkoholisoituneen ja väkivaltaisen vanhemman varjossa, joten meillä on paljon yhtäläisyyksiä elämissämme.
Jatkuva varuillaan olo, jännittyneisyys ja pelko muovasi minusta ylihuolehtivan, liikaa muita miellyttävän ihmisenalun, jolla ei ollut pienintäkään aavistusta, kuka oikeastaan on. Teeskentelyn ja muuntautumisen kunkin ihmisen toiveita vastaavaksi sujui pitkälti luonnostaan, olinhan joutunut näyttelemään ja teeskentelemään niin kauan, että en enää tiennyt, kuinka olla vain minä.
Toisten miellyttäminen istuu tiukassa, siitä on kuitenkin mahdollista kasvaa irti. Alkuun voi tuntua pelottavalta tuoda todelliset mielipiteensä julki, mutta on tärkeä osa läheisriippuvuudesta toipumisessa. Kuten itse sanoit, kaikille ei voi olla mieliksi. Terve itsekkyys on laji, jota täytyy todella opetella.
Kerroit hakeneesi apua ja pelkäät etukäteen, mitä tapahtuu, kun terapia aikanaan loppuu. Tuon terapian tarkoitus on juuri se, että löydät itse keinoja työstää kipupisteitä, jotka ovat vahingoittaneet sinua lapsuudessa. Ei sinua kuitenkaan jätetä selviämään ominesi,vaan sinua tuetaan niin kauan, kunnes omat siipesi alkavat kantaa.
Toipuminen vaatii aikaa, tuskalliset muistot käyvät välillä voimalla päälle. Mutta edistystä tapahtuu, vaikkakin pienin askelin. Jos sinulla on mahdollisuus katsoa tietsikalta ohjelmia, niin suosittelisin menemään Elävään arkistoon, sieltä hakea inhimillinen tekijä ja jakso nimeltä Häiriötekijä olohuoneessa. Siinä on yhtenä vieraana Tommy Hellsten, joka puhuu lapsuudesta joko alkoholi- tai psyykeongelmaisen
vanhemman kanssa. Voimia Sinulle Aino 🙂🌻
Kiitos vastauksestasi troubles!🌻🙂🌻
Täytyy koittaa, jos pääsisin katsomaan ohjelman, kiitoksia vinkistä. Nyt on luottavaisempi mieli sen suhteen, että ehkä tästä vielä selvitään. Täytyy vaan tehdä töitä sen eteen ja käsitellä asiat jotka nyt aiheuttavat ongelmia.
Kävin eilen illalla katsomassa inhimillisen tekijän jakson. Oli kyllä tosi mielenkiintoinen. Tommy Hellstenin ajatuksista heräsi monta hyvää oivallusta. Jaksossa teemana oli vastuunkantajat perheessä. Jäin miettimään vaan sitä että omassa perheessä ei ollut vastuunkantajaa. Me sisarukset oltiin riidoissa kokoajan, ei huolehdittu toisistamme. Jokainen oli yksinäinen selviytyjä.
Minua kiinnostaisi tietää troubles että oletko tänäpäivänä sinut lapsuutesi kanssa? Oletko selvittänyt vaikeat asiat? Oletko väleissä vanhempiesi kanssa?
Moi Aino !
Kyllä mun täytyy myöntää, että kannan edelleen lapsena koettuja asioita mukanani. Olen kyllä työstänyt niitä sekä A-klinikan järjestämässä AAL-ryhmässä sekä mielenterveystoimistossa. Kuitenkaan en ole täysin sinut menneen kanssa.
Osaksi johtunee siitä, että juomis- sekä väkivaltaongelma jäi toissijaiseksi, kun isäni päätyi tekemään itsemurhan 31 vuotta sitten. Äitini kanssa on vasta viimeaikoina pystynyt puhumaan noista ajoista. Olivat hyvin pitkään lähes tabuja aiheita.
Hei troubles!
Pahoitteluni isäsi puolesta, vaikka aikaa on jo kulunut, mutta on varmaan aika ristiriitainen olo, jos moni asia jäi puhumatta?
Tosi hyvä, että olet pystynyt puhumaan äitisi kanssa asioista, toivon että se auttaa pääsemään lopullisesti yli lapsuuden tuskasta. Vai onkohan se edes mahdollista, jos sen kanssa täytyy oppia vaan elämään, kuten kaikkien muidenkin "vikojen", eikö ? 🙂 älä pahastu, pakko välillä heittää huumoriksi kun näitä asioita, joita vastaan pitää kamppailla, tuntuu olevan välillä niin paljon.
Olen tutkiskellut tuota läheisriippuvuus- asiaa, ja haluaisin sinua kiittää siitä, että kyseisen termin esitit minulle ekassa vastauksessasi. En ollut moisesta kuullut, ja ymmärsin että "kiintymykseni" terapeuttia kohtaan johtuu siitä. Kun aloin tutkia läheisriippuvuutta, huomasin tosi monen piirteen osuvan itseeni ja oli huojentavaa löytää syy isolle osalle omista ongelmista.
Olen miettinyt aina, miksi olen tällainen, etten uskalla sanoa omia mielipiteitäni, toisten arvostelu pelottaa, jos joku sanoo vähänkin väärän sanan, niin tuntuu tosi kamalalta. Mietin aina jälkeenpäin, miten toimin jossain tilanteessa ja häpeä oli tuttu tunne. Häpeä oli niin kova että ei pystynyt olemaan. Mietin myös, miksi itseluottamukseni riippuu aina tilanteesta ja saamastani palautteesta. Jos jollekkin pitäisi sanoa yksinkertaisesti "ei käy" ja tiedän toisen harmistuvan siitä, en yksinkertaisesti saa sanoja suusta. Oikeastaan läheisriippuvuus on kaikkien sosiaalisten ongelmieni ydin ja itsetuntoni heikkouden syy.
Mutta tosiaan, kiitoksia sinulle, kun autoit minua ymmärtämään mikä mussa on "vikana" 🌻🙂🌻
Moi Aino !
Niinhän se taitaa olla, että kaikkea koettua ei saa milloinkaan käsiteltyä niin pitkälle, etteikö se silloin tällöin muistuttaisi itsestään jollain tavalla. Kiva, jos pystyin jollain tavalla olemaan sulle avuksi.
En tiedä, oletko kuullut sellaisesta kuin AAL- eli Alkoholistien aikuiset lapset linkistä. Jos et, googleta AAL, sen jälkeen oikeasta reunasta löytyy sekä ongelma- sekä pyykkilista. Valaisee ehkä vielä entisestään itseesi ja käyttäytymiseesi liittyviä asioita. Ilmoittele jaksamisestasi.🙂🌻
moikka kaikille! Aino25, "oireesi" tuntuvat tutuilta. Minä sairastuin vuosi sitten työuupumukseen ja masennukseen. Noin vain koska töissä on niin rankkaa. Näinhän minä silloin luulin. Pääsin onneksi terapiaan ja lääkitys aloitettiin, ja nyt, vuoden päästä olen ruennut ymmärtämään, että vaikea lapsuus on tainnut johtaa minullakin tähän kiltteyden kurimukseen. Lapsuusmuistot tulevat hyvin kipeinä terapiassa mieleen ja voi sitä katkeruutta sekä surun määrää. Tuntuu, että matka itseen on vasta alussa ja minäkin pelkään että terapia loppuu ja jään yksin mietteitteni kanssa. Yksin en oikein pysty ajattelemaan vaan ajatukset on helppo painaa piiloon. voi kun olisin nuorempana ymmärtänyt oloani, niin tervehtyminen olisi ollut varmaan helpompaa. Purin pahaa oloani alkoholilla ja itsetuhoisella käytöksellä. Nyt kun on suojamuuria lapsuuteen pitänyt jo kaksikymmentä vuotta, niin elämä olisi voinut olla helpompaa jos olisin käynyt asiat silloin läpi. Onneksi minulla on tukena ihana oma perhe.
Terve Mousse ja kiva kun liityit keskusteluun!🙂🌻
Niin, olen myös (toistaiseksi vielä lyhyen) työurani aikana ollut se tunnollinen joka puurtaa toistenkin puolesta, ja oli henkilöitä jotka osas sitäkin alkaa käyttämään hyväksi. Mutta siitä saan syyttää ihan itseäni. Itsekin hain apua ensin ihan toiseen asiaan, sosiaalisten tilanteiden pelkoon/jännittämiseen. Ymmärsin kyllä, että ongelma juontaa juurensa lapsuudesta, mutta vasta nyt on selvinnyt, että lapsuudessa on paljon kokemuksia, joita en ole kunnolla käynyt läpi. Monet tuntuu puhuvan, että vaikea lapsuus kannattaa jättää taakseen, mutta kyllä se muistuttaa useimmiten olemassaolollaan jollain tavalla.
Olen pahoillani tilanteestasi, varmasti olisi ollut hyvä käydä aikaisemmin asioita läpi. Mutta onneksi nyt hait apua ja pääset keskustelemaan ammattilaisen kanssa! Itsekin pelkäsin jossain vaiheessa tilannetta, jolloin terapiasuhde loppuu ja se tunne ahdisti tosi kovasti. Sitä pelkäsi että jää taas yksin. Vaikka en minäkään ihan yksin ole, on ihana oma perhe ympärillä, mutta pelkään kanssa että jos en saakaan apua ja itseäni kuntoon ja joudun pärjäämään näillä eväillä.
En usko että omien mielipiteiden, tunteiden ja minuuden tutkiminen onnistu yksin. On tosi vaikeaa miettiä haluaako oikeasti jotain asiaa, vai haluaako sitä sen vuoksi että toiset tykkää sitten enemmän musta kun teen noin. Huoh 😞 Samoin leikin ajatuksella, että en enää välitä mitä toiset ajattelee, mutta se tuntu ihan kauheelta. Pelkään että mulle suututaan, jos sanon mielipiteeni, ja tiedän elämässäni olevan ihmisiä jotka varmasti suuttuvatkin. Haluan olla kuitenkin sosiaalinen ja mukava, toiset huomioonottavva, mutta kuinka teen sen tinkimättä omasta minuudestani? En pysty olemaan tilanteessa, jossa mua ei hyväksytä, tunne on ihan kamala.. En tiedä saako kukaan ajatuksistani kiinni, mutta pakko naitä ajatuksia johonkin purkaa.
Heippa Aino ! Etsin netistä läheisriippuvuuteen liittyvää aineistoa ja silmiini osui kaksi mielenkiintoista kirjoitusta. Toinen on 150 sivun pdf-muodossa ladattava nide, nimeltään Pois tuskasta.
Toinen aihetta käsittelevä linkki on Robert Burneyn sisäisen lapsen paraneminen. Laitan molemmista pienet pätkät tähän.
Pois tuskasta:
1. Näin itseni häpeän kautta: En ole tarpeeksi hyvä tällaisena. Minun täytyy muuttua, jotta olisin hyvä ihminen.
2. Keskityin ulkoiseen käytökseen: Niin kauan kun käyttäydyin, kuin minun oletettiin käyttäytyvän, olin hyvä. Sillä, mitä tunsin sisälläni, ei ollut merkitystä. Tämä johti itseni kieltämiseen, salaisuuksiin ja erillisyyteen. En edes tiennyt, että olisi mahdollista elää ilman tuskaa ja levottomuutta. En myöskään tajunnut, että elämäni oli suurelta osin tuskan ajamaa.
3. Halusin miellyttää muita: Halusin täyttää paikan, joka oli annettu minulle. Jos jokin sisälläni sanoi, ettei se pitänyt jostakin, minun oli hiljennettävä tuo ääni. En pystynyt olemaan oma itseni enkä seuraamaan omaa sisäistä ääntäni.
4. Elin päämäärien kautta: Vasta kun olin varma, että olin tehnyt jonkin asian hyvin, sallin itseni tuntea oloni hyväksi.
5. En ollut avoin: Minulla oli polttavia ongelmia ja kipuja. Ajattelin, ettei minua hyväksyttäisi, jos antaisin muiden nähdä sen, millainen todellisuudessa olin. Olin tottunut teeskentelemään.
Kuulostaako tutulta Aino ?
Tässä vielä ote Robert Burneyn tekstistä:
Ei ole ainoastaan vahingollista, vaan myös naurettavaa väittää, että sillä mitä tapahtui lapsuudessamme, ei olisi vaikutusta elämäämme aikuisina.
Kerros kerrokselta olemme keränneet totuuden kieltämistä, emotionaalista epärehellisyyttä, haudattuja traumoja, täyttymättömiä tarpeita jne. Sydäntämme on särjetty, henkeämme haavoitettu ja mieltämme ohjelmoitu vahingollisesti.
Olemme tehneet aikuisina tekemämme valinnat reagoimalla lapsuutemme haavoihin ja ohjelmointiin. Elämämme on ollut haavoitettujen sisäisten lastemme sanelemaa.
Teksteistä nousi ainakin minulle monia Ahaa-havahtumisia.😐
Aino, saan helposti ajatusistasi kiinni ja Troubles lainaukset on osuvia. Itse olen valaistunut Tommy Hellstenin kirjoista 🙂 väsy iski niin pitää rueta nukkumaan.
Tuttuja asioita, tunnistan itseni. Mutta miten noista oppii pois?
Terve troubles ja kiitos, jälleen, hyvästä lähdeaineistosta, varmasti luen molemmat läpi! Pois tuskasta-teosta aloinkin jo lukemaan ja kylmän väreet meni ja vedet nousi silmiin, kun moni lause osui niin syvälle sisälleni, kuvaten omia tuntemuksia. Ja kaikkein hienointa on että näistä vääristyneistä ajatuksista voi päästä irti ja olla oikeasti onnellinen!
Laittamasi lainaukset pois tuskasta-teoksesta kuulostavat tutuilta, ja on jotenkin outoa että ne olivat hetki sitten minun sisäinen maailmani, kuvittelin että niin minun pitää toimia lopun elämääni. Tunsin, että kokemusteni vuoksi en ole kokonainen ihminen, vaan huonompi kuin muut. Ajattelin aina, että mun on kehitettävä itseäni, mussa on kaikki vialla. Koskaan en ollut tyytyväinen itseeni, paitsi kun sain hyvää palautetta jostain. Pitkälle jaksoin sillä, että tein kaikki oikein, kammosin virheitä, ja tosiaan kehuja sateli. Ajattelin mielikuvissani että toiset näkevät minut hyvänä. Tämä vaati jatkuvaa itsetarkkailua ja muiden viestien tarkkailua, oman toiminnan korjaamista. Jatkuvasti oli ahkeroitava lisää, kuvittelin sillä saavani lisää hyväksyntää. Sitten mieleeni alkoi hiipiä, että mitä jos olenkin väärässä, ja kuvittelen vain toisten pitävän minusta? Epäilys vahvistui koko ajan, ja sitten alkoikin tulla niitä sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
Olemiseni toisten ihmisten kanssa oli oikeastaan tosi epäaitoa. Sanoin vain sellaiset mielipiteet jotka ajattelin olevan hyväksyttyjä. Samalla toisten mielipiteet koin loukkauksena itseäni ja minuuttani kohtaan. Ihmettelin kovastikin sitä, miksi toiset haluaa loukata mielipiteillään, eikä osaa ottaa toisia huomioon.
Muutenkin elämäni on jotenkin kaikkien sääntöjen, lakien ym ym pilkuntarkkaa noudattamista. Kaikki on tehtävä oikein ja minun on oltava kaikessa täydellinen. Jos jollekin sanoisin jonkun ongelman, mun on heti perusteltava tarkkaan mistä johtuu ja oltava siinä jo jotenkuten voiton puolella. Kaikki on aina mentävä oppikirjojen mukaan, ja elämähän ei aina mene, ja se lisää ahdistusta. Välillä mietin, miksi tää elämä on tällaista taistelua, eikö se vois olla helpompaa?
Jaksaako?: Minulla on ihan sama kysymys itselläni, ja itse aion lukea erilaisia läheisriippuvuudesta kertovia sivustoja ja artikkeleita (tällä keskustelupalstalla mainittu monia tosi hyviä) ja opetella sieltä niitä asioita joiden avulla toipuu läheisriippuvuudesta. Mutta ajatusmalleista on tosi vaikeaa päästä eroon, olen huomannut. Siksi uskon että siihen tarvitsee ammattilaisenkin apua.
Terve taas kaikille!
Olen lueskellut viime päivät tuota Pois tuskasta-teosta/verkkokirjaa, ja suosittelen kyllä sitä
muillekin! En ole vielä päässyt edes puoleen väliin ja tuntuu että on paljon jo edistynyt. Siinä on ihan älyttömän hyviä asioita ja ohjeita siitä kuinka oppii rakastamaan itseään, olemaan itselleen rehellinen ja kuinka oppii tuntemaan itsensä. Lisäksi olen pitänyt päiväkirjaa omista ajatuksista ja tunteista. Kun rehellisesti kirjoittaa itselleen vaikeimmatkin ja sellaisetkin ajatukset joita häpeää, ja opettelee hyväksymään niitä ja omia tunteita, alkaa tuntumaan jo paremmalta!
Kun reagoi johonkin tunteeseen nimeää ja tunnistaa sen itseään syyllistämättä ja haukkumatta niin oppii rakastamaan itseään varjopuoliaan myöten. Välillä on vaikeampia hetkiä, ja tuntuu että oikein kovin inhoo ja moittii itseään, sekin pitää vaan hyväksyä. Tunteita ja muistoja lapsuudesta on myös tullut pintaan, mutta joitain on tosi vaikeaa ja pelottavaa kohdata.
Mutta toivoa paremmasta on, katsotaan mitä tässä vielä tulee eteen ☺️