Lapsuudenkodissani oli alkoholismia, väkivaltaa (ei tosin minuun kohdistuvaa, vaan äitiin), pelkoa, poliisiensoittamista, köyhyyttä jne. Lisäksi kukaan ei koskaan ollut läsnä, tukea, rakkautta ja hellyyttä antamassa. En muista, että minua olisi koskaan halattu, kosketettu tai sanottu tai muulla tavalla osoitettu että rakastetaan.
Olen kuitenkin päättänyt pärjätä elämässä, vaikeuksien kautta olen saanut kouluja käytyä ja jonkin ajan päästä pitäisi valmistua ammattiin. Lapsuuden kokemukset olen työntänyt syrjään, ja koittanut olla miettimättä.
Ongelmia on kuitenkin alkanut ilmaantua enemmänkin. Pelkoja, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja toivottomuutta tulevaisuuteen katsoessa. Pelkään todella että en voi työskennellä normaalisti ongelmieni vuoksi vaikka haluaisin.
Hain itselleni apua ja tuntuu aivan ihanalta että joku välittää ja haluaa auttaa. Mutta samalla ahdistaa se, että joskus se päättyy, tämä ihminen on vain työssään, ei elämässäni ikuisesti. Miksei minulla voi olla äitiä, joka välittää ja rakastaa, ja joka halaisi ja olisi kiinnostunut minusta. Pelkään että jäänkin yhtäkkiä tyhjänpäälle, enkä saakaan apua. Tämä tunne ahdistaa.
Tässä oli vain osa tarinaani, ja haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia lapsuudesta ja sen vaikutuksesta aikuisuuteen, ja kuinka siitä selviää.