Tuo viimeisin kirjoituksesi tuo mieleeni ihmisen jota kovasti kaipaan. En ole koskaan nähnyt häntä unessa. En tule koskaan näkemään häntä, vaikken suostu myöntämään tätä karua tosiasiaa.

Kiitos Eieiei sanoistasi! Mulla on nyt jokin pahenemisvaihe menossa. Itkin viime viikolla julkisella paikalla. Eilen mulla oli aika psykiatrille ja mun hoitajalle. Sielläkin itkin. Viimeiset kaksi viikkoa on ollut vaikeita. Eilen se mun psykiatrinen hoitaja sanoi, ettei ole nähnyt mua näin ahdistuneena ja nyt ollaan jo vuosi tunnettu. Lääkitystä oli tarkoitus muuttaa, muttei voitu, kun olen mennyt alaspäin. Lääkäri määräsi puoleksi vuodeksi käynnit hoitajalle joka toinen viikko.

Teoriassa on hyvä idea mennä ulos, mitä ehdotat. Se vaan ei nyt kiinnosta. Välillä elämä on vaan vaikeampaa. Tässä on nyt tullut sohittua vanhoihin traumoihin. Se vaikuttaa ahdistavasti. Joulun alusaika on pahinta, kun vuosipäivä lähestyy.

Eieiei kirjoitti:
Tuo viimeisin kirjoituksesi tuo mieleeni ihmisen jota kovasti kaipaan. En ole koskaan nähnyt häntä unessa. En tule koskaan näkemään häntä, vaikken suostu myöntämään tätä karua tosiasiaa.

Koskettava tämä sun ajatus. Kaipaat jotain tosi tärkeää ihmistä. Ei me voida vaikuttaa uniimme, mitä tai ketä niissä nähdään. Toivottavasti saat jostain lohtua kaipuuseen.

Arvelen että tiedän miltä sinusta tuntuu, sillä kuluneiden parin vuoden aikana olen surrut erityisesti torjuttua rakkautta. Sen lisäksi on paljon muuta. Tänäänkin aloin nieleskellä kyyneleet silmissä parissa hetkessä eri kohdissa päivää. Tämä vuodenaika on myös julma.

Ei varmastikaan ole helppoa tulla torjutuksi rakkaudessa. Se on kai yksi syy, miksi en enää halua edes rakastua enkä parisuhdetta.

Tänään pääsin puhumaan diakonin kanssa ja taas itkin. Mulla on ollut itku pitkään tulossa, mutta se on ollut jumissa. Nyt kahden viikon aikana kolmesti olen itkenyt jonkun nähden. Sitä jos mitä olen yrittänyt välttää.

Minä alan olla myös siinä ja siinä että itken julkisesti. Tai oikeastaan olen jo elämäni varrella tehnyt niin. Itkuiikka. Lapsena varsinkin. Ja kappas. Nyt kun mietin niin joopajoo, itkemiseeni aina reagoitiin tor(j)uvasti. Ei lohduttaen. Esim. töykeintä oli erään entisen lapsuudenkaverin vihainen kohahdus että ei saa nynnyillä.

Voisikohan diakoni auttaa minua?

Kun sinua sentään auttoi. 

Mua äiti kielsi lapsena itkemästä, vaikka antoi remmistä. Se on suoranainen ihme, että en ole saanut itkua jarrutettua.

Eieiei, kyllä diakonin uskoisin auttavan suakin. Heillä on myös vaitiolovelvollisuus, mitä siellä jutteletkin. Sain sieltä myös ruokaa.

Kiitos Palalasia. Etsin kotisurakunnastani diakonin, joska kuuntelijan saaminen auttaisi. Jos teologisesti argumentoisin niin Jumalan silmien alla vaitiolovelvollisuus on loogisesti mahdotonta. No, en välitä siitä, että ihmiset ovat heikkoja. Heidän suustaan, heidän sisältään tulee pahaa, mutta he voisivat syödä ja omaksua kaikkea hyvää ulkopuoleltaan. Ehkä tässä piilee syy miksi jotkut ihmiset ovat masentuneita. He oivaltavat ihmisen pahuuden.

Toivottavasti Eieiei löydät itsellesi hyvän kuuntelijan. Ei kelle tahansa ole helppoa avautua.

Joo. Olen kyyninen. Jos ei ole toivoa, niin epätoivon tuska on ainoa sisältö, ainoa merkitys. Via dolorosa vie pois via dolorosalta. Onnea ei ole olemassa siinä todellisuudessa. Ilo, rakkaus, onni, hyvinvointi, ovat vain imaginaarisia käsitteitä tuskassa ja masennuksessa värjöttelevälle.

Mulla on nyt paljon noita samoja tunteita. En tahdo nähdä toivoa. Enkä osaa edes unelmoida. Mä en usko, että mulla on paljon toivoa tulevaisuuden suhteen. Kunhan ei sairastu lisää. On ihan tarpeeksi vaivoja. Masennukseen ja ahdistukseen mulla on lääkitys. Ensi viikon perjantaina mulla on aika psykiatriselle hoitajalle. Viime viikolla siellä tuli jopa itkettyä, mikä sinänsä on kai saavutus, kun itku ei ole tullut. Mulla ahdistaa tämä pimeys. Uutisetkin ahdistaa. Mulla on nyt sanatkin tiukassa. Ne eivät tule ulos.

Sanat ovat tiukassa. Se on juuri noin. En ole enää kirjoitellut muistikirjoihini pitkään aikaan mitään. En opintoihin liittyviä suorituksia. En päiväkirjaa tms. pohdintaa. En runoja. En mitään. Ei ole enää mitään. Minä en ole mitään. Tuskani ja suruni on nitistänyt minut. Tänne tukinettiin olen kirjoittanut enää. Ehkä vain siksi että täällä on ihmisiä jotka ymmärtävät, jotka välittävät. Ehkä kirjoitan teille jotta te jaksaisitte elää. Minä en enää jaksa. Elän kuolleena päivästä päivään, koska joka päivä olen yksinäinen. Joka päivä yksinäisyys tappaa minut.

Hyvä Eieiei, jos kirjoitat edes tänne. Mua ainakin vähän helpottaa, kun joku lukee mun juttuja ja jopa kommentoi niihin. Mua ahdistaa nyt ihan sikana. Silloin tulee välillä kirjoitettua tänne. Sitä ei jaksa kuormittaa ystäviä ja perhettä. Heidän suuntaan sitä yrittää skarpata. Tänään olin kuntouttavassa työtoiminnassa. Mä meinasin alkaa itkee, mutta viime hetkellä tajusin, etten mä voi täällä itkee. Mitä sitten, jos olisinkin itkenyt niin, että se olisi huomattu. Olisinko joutunut puhutteluun. Työtä tehdessä tuli Glen Medereidoksen kappale: Nothing gonna chance my love for you. Siitä tuli mun pikkusisko mieleen. Ensi viikolla on mun siskon murhan vuosipäivä. Jo kuoleman vuosipäivä on hirveä. Se vaan, kun on kuollut murhan uhrina. Tekee siitä jotain niin käsittämättömän hirveetä. Siitä ei tahdo selvitä millään. Nyt mulla on lupa itkeä, kun olen kotona.