Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Moikka Mollyan ja Soroppi! Mitä teille kuuluu?
Työasiat ovat tavallaan selvinneet, sillä mahdollisen ison muutoksen tuleminen lykkääntyi ensi vuoteen. Siis selvisi, muttei kuitenkaan selvinnyt eli epävarmuus vain jatkuu. 🙃 Meemiä lainatakseni: on tämä kyllä työmaa, saatana!
Ahdistusta on edelleen, muttei ihan sentään parin viikon takaisessa vahvuudessa. Sekin tulee aallottain, välillä on kevyempi olo, välillä on inhottavan kuvottava tunne vatsassa, sisäinen vapina ja hirveä paniikki mielessä. Kun jaksaisi ja uskaltaisi tehdä jotain tälläkin asialle...
Ahdistaako teitä, Mollyan ja Soroppi tai kuka tahansa muukin näitä minun jorinoitani lukeva, maailmanmeno? Taloustilanne, tuloerojen kasvaminen, työelämä ja sen muutokset (esim. tekoäly), ilmastonmuutos ja luontokato, pelko terveydenhoidon tulevaisuudesta, Venäjä ja Lähi-idän tilanne, koventuneet arvot ja yleinen paniikkimieliala?
Itselläni on sellainen olo, että kun omassa elämässä valopilkut ovat harvassa ja tunnelin päässä ei oikein kajasta valoa (pelkään, että menee vain huonommaksi), niin ei ulkoinen ympäristökään tarjoa kipeästi kaipaamaani vakautta. Mietin, että pääsenkö koskaan tilanteeseen, ettei työtuntien määrää tai työn jatkuvuutta tarvitse koko ajan murehtia. Typistyykö elämä stressiin töistä tai niiden puutteesta sekä alituiseen penninvenytykseen vailla muuta elämän sisältöä ja mielekkyyttä? Onko minulla koskaan enää varaa pitää lemmikkieläintä? Jos sairastun, niin onko hoitoa saatavilla, missä (miten kaukana) ja onko minulla siihen varaa? Esimerkkejä voisi antaa loputtomasti.
Mollyan, ruska-aika on varmaan hienoa aikaa olla maalla. Luonnon ja sen kierros seuraaminen on, kuvittelisin, rauhoittavaa.
Kissa kun kuoli, niin minä pidin reilun vuoden mielessäni kirjaa ajan kulumisesta. Yritin tietoisesti lopettaa sen kun vuosi tuli täyteen, mutta kummallinen rituaali katkesi vasta viime vuoden lopulla ulkomaanmatkaan, kun "mittarissa" oli vuosi ja 12 viikkoa ilman kissaa. Ja silti minulla on jo nyt koko ajan mielessä, että kohta tulee 2 vuotta kissatonta elämää täyteen. Voi, miten yhtä aikaa pitkä ja lyhyt aika siitä päivästä onkaan!
Joskus, kun aika on sopiva ja suru on haalistunut haikeudeksi ja iloksi siitä mitä oli, niin ehkä talo maalla saa uuden vahdin ja sinä uuden koiraystävän.
Soroppi, en ole yrittäjähenkinen sinänsä, mutta minua kiinnostaa tiettyjen itsensätyöllistämistapojen vapaus ja itsenäisyys. Että voisin keskittyä siihen kevytyrittämiseen silloin, kun palkkatöissä on hiljaisempaa ja sitten kun niitä perustöitä on, niin laittaa vaikka koko yritystoiminta hetkellisesti jäihin.
Huonouden tunteen lisäksi ongelma on liiallinen perfektionismi. En osaa antaa itselleni aikaa ja tilaa kokeilla ja kehittyä, vaan heti pitäisi olla valmis.
No'tt en ole vastaavassa tilanteessa ollut, mutta onhan tällainen epätietoisuus rasittavaa. Ihan kuin olisi löysässä hirressä koko ajan.
Kyllä tämä maailman meno ahdistaa minua myös. Sodat, ilmastonmuutos ja kaikki sellainen, jossa tunne että ei voi juurikaan vaikuttaa mitenkään. Suomessakaan ei mene hyvin. Velkamäärä paisuu ja tuntuu, että mikään ei sitä estä. Ei näytä olevan keinoja sen pysäyttämiseen. Sote-uudistus oli täysi nolla ja ainakin nyt tuntuu, että ratkaisu oli täysin väärä. Terveydenhuolto rapautuu ja siirtyminen yksityiselle puolelle on jo alkanut. Mihinkään ei voi luottaa, poliitikot puhuvat mitä sattuvat eikä heillä näytä olevan mitään vastuuta tekemisistään.
Elämä täällä maalla on pysähtynyttä ja jos ei lue tai katso uutisia on omassa rauhallisessa kuplassa. Se on välillä parasta täällä. Kaunis luonto saa ihmeitä aikaan omassa pääkopassa. Kävin välillä kaupungissa, mutta kiire oli tänne takaisin.
Kyllä koira on päivittäin mielessä. Uuden koiran hankinta ei nyt ole ajankohtainen asia. Ehkä.joskus myöhemmin. Persialaiseni on jo iäkäs eikä nauttisi pennun vilkkaudesta. Nyt saa kaiken huomion ja tuntuu nauttivan siitä. Koiran kasvattaminen ei ole mikään pikkujuttu. Se vaatii hyvän koulutuksen, että siitä tulee hyvä ja luotettava kumppani. Näin ainakin isoilla roduilla. Eräs tuttavani, jolla nyt on pentuja on jo tarjonnut pentua meille. Rotu ei ole kuitenkaan sellainen, joka miellyttää. Haluaisin ison koiran, jos se joskus olisi ajankohtaista. Nyt on hyvä näin. Koiran isot eläinlääkärikulut eläinsairaalassa vielä hyvässä muistissa. Vaikka vakuutus korvasi osan niin se meni umpeen jossakin vaiheessa ja tuhat euroa on pikkuraha näissä kuluissa. Toki tekisin kaiken uudelleen hoidon suhteen, vaikka tulos jäikin saavuttamatta.
Kaunis päivä oli tänäänkin ja siitä on syytä olla hyvillään.
K
Ei ole todellista. Taas lisäepävarmuutta ja mahdollinen muutos töissä. Jos sen takana ei olisi työkaverin elämäntilanne, niin olisin varmaan vain nauranut, niin absurdiksi tämä alkaa mennä.
No, nyt sitten odottelemaan, että miten tämän viimeisimmän käänteen kanssa käy. 😑
En olisi uskonut, että kaipaan aikaa, jolloin koin politiikan olevan kuivakkaa jauhamista. Tämän suhteen siirtyisin mielelläni pari vuosikymmentä taaksepäin. Joskus tulee tunne, etten enää tunne tätä nykyistä Suomea. Todella ahdistava ja toivoton ilmapiiri nykyisin, en muista tällaista ennen kokeneeni.
Nótt kirjoitti:
Ei ole todellista. Taas lisäepävarmuutta ja mahdollinen muutos töissä. Jos sen takana ei olisi työkaverin elämäntilanne, niin olisin varmaan vain nauranut, niin absurdiksi tämä alkaa mennä.
Eikä, voi elämä tuota teidän työpaikkaa! 😆 Toivottavasti työkaverilla on kaikki hyvin. Tiedätkö vaikuttaako muutokset suoraan itseesi?
Uutisista - mä yritän ehkä tietoisesti lukea niitä sellaisten silmälasien läpi, että niihin vaikuttaa monia erilaisia mekanismeja, joiden vuoksi ne saattavat antaa maailmasta ankeamman kuvan kuin se todellisuudessa onkaan. Kyynisesti voisi ajatella että siitä kirjoitetaan millä saadaan klikkejä - ja uhkaan reagoiminen on ihmisten aivoissa niin äärimmilleen viritetty mekanismi, että otsikot jotka sisältävät ajatuksen jostain vaarasta tai riskistä... no, ne nyt vaan kiinnittävät ihmisten (tai ainakin minun) huomion tehokkaammin kuin 'Paikassa X on kaikki oikeastaan edelleen ihan hyvin, tai vähintään kohtuullisesti'-tyyppiset huomiot. Ja onhan journalistien tehtäväkin tavallaan etsiä ja nostaa esiin epäkohtia, ainakin demokratioissa.
Eli kaiken tämän huomioiden, mä ikään kuin tietoisesti pyrin sysäämään maailmankuvaani piirun verran positiivisemmaksi siihen verrattuna mikä tulisi pelkkien uutisten perusteella. (Ehkä tämä johtaa siihen, että mulla on bias optimismin suuntaan... mutta jos on, pidän sitä pienempänä pahana kuin jatkuvaa maailmantuskaa. Hulluna on hyvä olla, kuten isäni sanoisi.)
Hassua, sitä on jotenkin niin puutunut negatiivis-sävytteiseen uutisointiin että sitten kun tulee joku oikeasti tosi innostava tai hyvänkuuloinen juttu (mulle edellinen tällainen oli jonkun juuri pörssiin listautuneen lahtelaisyrityksen kehittämä tapa valmistaa proteiinia bioreaktoreissa), mun on tosi vaikea niellä sitä purematta - se oli niin yltiöpositiivisesti kirjoitettu että kävi mielessä olikohan se lähtöisin toimittajan vai yrityksen markkinointitoimiston kynästä.
Jälleen huonon nukkumisen jakso menossa. On jonkin verran ahdistusunia ja katkeilevaa nukkumista, mutta eniten risoo herääminen noin tuntia ennen kellonsointia. Vaikka väsyttää niin en ehdi saamaan uudelleen unen päästä kiinni.
Viimeisin työkäänne ei ole vieläkään ratkennut.
Klikkijournalismi valitettavasti elää pelosta, pelko tosin myy ilman kommervinkkejäkin. Ikävästi vanhat ja kunnioitetutkin mediat ovat ottaneet samanlaisia konsteja käyttöön. On tietysti uutisoinnille tyypillistä, että niissä korostuvat vahvasti negatiiviset aiheet. Ehkä sen vuoksi itseäni ilahduttavat pikku-uutiset, joissa jonkun vaahtera on kasvattanut jättilehtiä tai miten jonkun karannutta lemmikkiä etsi koko naapurusto. Tykkää myös erikoisista tapahtumista ja sattumista kertovista uutisista, esim. kun asuntoon murtautunut varas unohtui lukemaan kirjaa kreikkalaisesta mytologiasta. Ehkä olisi tilausta sellaisillekin uutisille, että valtakunnassa on kaikki hyvin.