Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Toivon sulle kovasti jaksamista ja tsemppiä Mollyann leikkaukseen, toivottavasti silmä saadaan kuntoon.
Toivottavasti leikkaus meni hyvin, Mollyan! Tsemppiä!
Miten leikkaus meni, Mollyann? Nótt, oletko jo ensi viikolla palaamassa töihin vai vieläkö saat viettää vapaita?
Heippa. Leikkaus ja osastohoito nyt ohi. Olikin iso leikkaus, kesti 3 tuntia. Nyt viikottaiset kontrollit silmäklinikalla ja tietyt hoitotoimenpiteet kotona. Vasta kuukauden kuluttua leikkauksesta näkee miten se onnistui. Nyt vain mustaa ja vähän vaaleaa näkökentässä. Pitkäksi tulee aika, mutta keskityn nyt vain lepäilyyn ja toipumiseen. Ehkä tietynlainen optimismi nyt parasta tällä hetkellä. Paljon tutkimuksia tehty ja iso satsaus tämä oli hoitopuolenkin taholta ja siitä täytyy olla kiitollinen jo tässä vaiheessa.
Mollyan, paljon tsemppiä toipumiseen! Optimismi varmasti auttaa kantamaan vaikean ajan yli.
Soroppi, ensi viikosta alkaen on taas töitä normaalin epäsäännöllisesti.
En valitettavasti palaa töihin virkistäytyneenä. Koko "loma" on ollut jonkin epämääräisen ahdistusmöykyn kantamista, enkä tunne että olisin osannut rentoutua kuin hetkittäin. Tuntuu hullulta, mutta koronasairasloman jälkeen palasin töihin levänneempänä ja vähemmällä ahdistuksella, vaikka olinkin taudin jäljiltä kauniistikin sanottuna puolikuntoinen.
Minua riivaa merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne. Elämä on pelkkää työtä ja työttömyyttä, ilman varsinaista omaa aikaa (vapaa-aikaa, lomaa). Ja jos omaehtoisesti sitä otan, niin sitten poden syyllisyyttä siitä, kuin olisin varastanut jotain minulle kuulumatonta. Tunnen itseni voimattomaksi, eläminen tuntuu vain olemiselta. Kuin olisin työn ja työttömyyden muodostaman puun ja kuoren välissä ilman mahdollisuutta tehdä ja toteuttaa omia, itselleni tärkeitä asioita. Tosin sekin on hämärtynyt, että mitä ne omat jutut sitten olisivatkaan. Tulee väkisinkin tunne, että pelkästään työttömänä olo olisi selkeämpää.
Nytkin joudun stressaamaan kesän töistä. Ei ole mitään hajua, että missä vaiheessa tämä työ jää kesätauolle, joten aika helvetin vaikea siinä on sitten koettaa miettiä toista työtä kesäksi. Kun työvuorot laaditaan kuukausittain, niin on turha kysyäkään, ei kukaan muukaan pysty ajattelemaan niin pitkälle.
Töihin paluu on ennenkin, kaikesta huolimatta, tarjonnut lievitystä ahdistukseen ja toivon niin käyvän taas. Ei se tuota kahden vastavoiman ristiaallokossa räpiköintiä poista, mutta onpahan sen osa-aikatyön verran jotain muuta ajateltavaa.
Tällaisissa tunnelmissa alkaa (työ)vuosi 2023. 😔
Kuinka teidän muiden vuosi on alkanut? Toivottavasti paremmissa merkeissä kuin minun.
Pidetään peukkuja että näkö palaa, Mollyann. Näkeekö toinen silmä kuitenkin edelleen normaalisti? Varmaan aika säikäyttävä/pysäyttävä episodi.
Nótt, sulla on ihan tasan yhtä suuri oikeus ottaa omaa aikaa ja tehdä omaa hyvinvointiasi tukevia valintoja kuin kenellä tahansa muullakin. Tiedän tunteen että loma pitäisi jotenkin ansaita, tai sen miten vaikea on antaa itselleen lupa tehdä asioita yksinkertaisesti siinä toivossa että ne rentouttaisivat tai koska tarvitsisi lepoa, mutta lepo ja rentoutuminen ovat oikeasti hirveän tärkeitä terveyden ja työkyvyn ylläpitämisen kannalta. Joskus paras tapa parantaa omaa kilpailukykyä tai asemaa työmarkkinoilla voi olla valita jonkin 'tuotteliaan' harrastuksen sijaan sellaisia asioita jotka tuntuvat siinä hetkessä tukevan hyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla.
Olen ehkä kysynyt aiemminkin mutta onkohan mahdollista että löytyisi jokin toinen työnantaja jonka kautta saisi vakituisempia tai ainakin ennakoitavampia töitä? Tai, jos löytyisi lupaavan oloinen kesätyö-jakso, olisiko mahdollista jutella nykyisen esimiehen kanssa auenneesta kesätyömahdollisuudesta ja siitä ettet olisikaan sen jakson aikana käytettävissä? Voi mennä jonkin verran monimutkaiseksi, mutta jos asian selittää rauhassa perustellen mahdollisuutena jota olet harkinnut koska tarvitsit myös kesän aikana jotain tuloja, luulisi että ymmärrystä saattaisi löytyä... Vai onko riskinä, että jos työnantaja joutuisi kouluttamaan uuden pätkätyöläisen paikkaamaan sitä kesäjaksoa jolloin et olisi käytettävissä, sinulle riittäisi vähemmän töitä nykyisessä työpaikassasi jatkossa?
Mulla on myös tätä vuotta aloittaessa mielessä jonkin verran stressaavat muutto- ja työkuviot. Etätöinä tekemäni jakso on päättymässä huhtikuun lopussa, ja olemme muuttamassa kumppanin töiden takia maaliskuussa. En tiedä mitä huhtikuun lopun jälkeen tapahtuu, ja hätäillessäni oman alan töiden saamisen vaikeutta uudelta asuknpaikalta olen hakenut myös työpaikkoja joissa joutuisin asumaan pitkiä ajanjaksoja toisella paikkakunnalla kuin kumppanini tietämättä olisinko oikeasti siihen valmis. Ei kai auta muuta kuin katsoa päivä kerrallaan.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Selvennys
soroppi kirjoitti:
Nótt, sulla on ihan tasan yhtä suuri oikeus ottaa omaa aikaa ja tehdä omaa hyvinvointiasi tukevia valintoja kuin kenellä tahansa muullakin. Tiedän tunteen että loma pitäisi jotenkin ansaita, tai sen miten vaikea on antaa itselleen lupa tehdä asioita yksinkertaisesti siinä toivossa että ne rentouttaisivat tai koska tarvitsisi lepoa, mutta lepo ja rentoutuminen ovat oikeasti hirveän tärkeitä terveyden ja työkyvyn ylläpitämisen kannalta. Joskus paras tapa parantaa omaa kilpailukykyä tai asemaa työmarkkinoilla voi olla valita jonkin 'tuotteliaan' harrastuksen sijaan sellaisia asioita jotka tuntuvat siinä hetkessä tukevan hyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla.
Näinhän tämän pitäisi mennä, mutta en osaa ottaa (vai antaa? 🤔) itselleni lupaa omaan aikaan. Työttömyys on alituinen apina selässä, eikä osa-aikatyö vapauta siitä, vaan tuo omat lisäpainonsa kannettavaksi. On koko ajan jotain, jota stressaan: jos ei työhön liittyvät jutut (tietyt henkilökemiat, tiedonkulun ongelmat, omat sähläämiset, jne.) niin sitten on työn ja työttömyyden/työnhaun yhteen sovittaminen. Pelkään jo valmiiksi nurkan takana olevaa taantumaa ja oikeiston sosiaalitukiin kohdistamia leikkauksia - edessä voi olla kylmää kyytiä.
En tiedä onko minulla viime vuosien kriisien ja omien viime aikaisten tapahtumien vuoksi niin paljon ylimääräistä taakkaa kannettavana perusahdistuksen lisäksi, etten osannut ja/tai ehtinyt sitä ns. joululoman aikana purkaa. Kun vielä viime vuosikymmenen lopulla minä reissasin tuntematta juurikaan syyllisyyttä siitä ja koin vahvasti juurikin noin, että omasta mielenterveydestä ja jaksamisesta minä itselleni tärkeitä asioita tekemällä pidin huolta.
Ei minulla oikeastaan koskaan ole ollut tavoitteellista harrastusta, paitsi ehkä avoimen opinnot (jotka tällä hetkellä takkuavat pahasti), mutta niilläkään en tällä hetkellä tavoittele tutkintoa. Raskaita ne tosin ovat, kun motivaatio ja jaksaminen ovat kortilla. Itse asiassa joskus kaipaisin jos en nyt tavoitteellisuutta, niin (paremman sanan puutteessa) napakampaa otetta harrastamiseen. Kun esimerkiksi valokuvaus on jäänyt sellaiseksi räpsimiseksi, että periaatteessa järjestelmäkamera on ihan turha pölynkerääjä. On ollut ainakin jo vuosikymmenen ajan ajatuksena olla yhteydessä valokuvausyhdistykseen ja kysyä, että millaista toimintaa heillä on ja saisiko sinne tulla kerraksi tai pariksi seuraamaan toimintaa, mutta saamattomuus... Olisi kiva jos löytyisi sopivan höntsällä asenteella mutta kuitenkin innolla harrastukseensa suhtautuva porukka.
Olen ehkä kysynyt aiemminkin mutta onkohan mahdollista että löytyisi jokin toinen työnantaja jonka kautta saisi vakituisempia tai ainakin ennakoitavampia töitä? Tai, jos löytyisi lupaavan oloinen kesätyö-jakso, olisiko mahdollista jutella nykyisen esimiehen kanssa auenneesta kesätyömahdollisuudesta ja siitä ettet olisikaan sen jakson aikana käytettävissä? Voi mennä jonkin verran monimutkaiseksi, mutta jos asian selittää rauhassa perustellen mahdollisuutena jota olet harkinnut koska tarvitsit myös kesän aikana jotain tuloja, luulisi että ymmärrystä saattaisi löytyä... Vai onko riskinä, että jos työnantaja joutuisi kouluttamaan uuden pätkätyöläisen paikkaamaan sitä kesäjaksoa jolloin et olisi käytettävissä, sinulle riittäisi vähemmän töitä nykyisessä työpaikassasi jatkossa?
En ole sellaisessa asemassa, että työn vaihtaminen tai lyhyen työjakson löytäminen kesäksi onnistuisi välttämättä edes kovalla työllä. 😔 Siksi olisikin kiva, että jos nyt kesällä olenkin hetken täystyötön, niin osaisin suhtautua siihen lomana. Koska sehän olisi "jos elämä antaa sitruunoita, niin..." -tilanne.
Sitä olen miettinyt, että jos kysyisin nykyiseltä työnantajalta olisiko mahdollista kokeilla laatia työvuorot hieman pidemmällä aikavälillä, vaikka 2 kuukaudeksi kerralla, ja katsoa tuleeko niihin sitten miten paljon muutoksia tai muuta säätöä. Eihän se vieläkään kovin pitkää ennustettavuutta tarjoaisi, mutta olisihan se kuitenkin nykyistä tuplasti parempi.
Ongelmana on juurikin tuo, että jonkun ne minun pätkätyötkin pitää tehdä. Jos joutuisin sanomaan jatkuvasti nykyiselle työantajalle, että nou kän doo, niin joku siihen minun tilalle pitäisi hankkia ja sitten pitäisi kilpailla niistäkin vähistä töistä. Nollasummapeli ei helpota tilannettani ja kaikesta huolimatta viihdyn nykyisessä työssäni. Tietysti ainahan se olisi mahdollista, että uudessakin työssä olisi kiva työporukka.
Eli pattitilanteessa olen. Kuin Helena Anhavan suomentamassa Solveig von Schoultzin runossa: "Lintu selkään tarranneena uin / miten uit kun selässä riuhtoo lintu / kynsin tarranneena / se ei pääse nousemaan / minä en sukeltamaan / lintu selkään kynsin tarranneena uin."
Mulla on myös tätä vuotta aloittaessa mielessä jonkin verran stressaavat muutto- ja työkuviot. Etätöinä tekemäni jakso on päättymässä huhtikuun lopussa, ja olemme muuttamassa kumppanin töiden takia maaliskuussa. En tiedä mitä huhtikuun lopun jälkeen tapahtuu, ja hätäillessäni oman alan töiden saamisen vaikeutta uudelta asuknpaikalta olen hakenut myös työpaikkoja joissa joutuisin asumaan pitkiä ajanjaksoja toisella paikkakunnalla kuin kumppanini tietämättä olisinko oikeasti siihen valmis. Ei kai auta muuta kuin katsoa päivä kerrallaan.
Voi ei, sinulla on siis samantapainen tilanne töiden suhteen kuin minulla. Epävarmuus nakertaa jaksamista, jolloin tuo päivä kerrallaan ottaminen on varmasti hyvä, joskin pakon sanelema asenne. Toivottavasti kuitenkin pystyt katsomaan tulevaisuuteen luottavaisena. Hurjasti tsemiä!
En koe tilannettani työn suhteen ehkä yhtä ahdistavaksi kuin sinä linturunon tunnelman perusteella (ehkä siksi että pätkiä eri työnantajien palveluksessa/eri lähteistä saaduilla apurahoilla on kaikesta epävarmuudesta huolimatta aina tuntunut löytyvän, mikä kerryttää luottamusta siihen että ehkäpä onnistuin seuraavallakin kerralla laskeutumaan jaloilleni), mutta en koe olevani niin hyvässä asemassa työmarkkinoilla että minulla olisi varaa kieltäytyä huonoistakaan oman alan tarjouksista. C'est la vie, luulisin. Kumppani vaikuttaa tosi varovaiselta sen suhteen ettei vahingossa estäisi minua tavoittelemasta ammatillisia unelmiani. Jopa siinä määrin että luulen hänen välillä panttaavan mielipidettään kunnes on saanut selville mitä minä haluan, koska tietää että miellyttämisenhaluisena saattaisin antaa sen vaikuttaa päätöksiini suhteettoman paljon.
Nótt kirjoitti:
Sitä olen miettinyt, että jos kysyisin nykyiseltä työnantajalta olisiko mahdollista kokeilla laatia työvuorot hieman pidemmällä aikavälillä, vaikka 2 kuukaudeksi kerralla, ja katsoa tuleeko niihin sitten miten paljon muutoksia tai muuta säätöä. Eihän se vieläkään kovin pitkää ennustettavuutta tarjoaisi, mutta olisihan se kuitenkin nykyistä tuplasti parempi.
Tämähän kuulostaisi hyvältä keskustelunavaukselta! Kysymisestä ei varmasti ole haittaa.
Siksi olisikin kiva, että jos nyt kesällä olenkin hetken täystyötön, niin osaisin suhtautua siihen lomana. Koska sehän olisi "jos elämä antaa sitruunoita, niin..." -tilanne.
Ehkä osaisitkin 😏 Siitähän saisi aikaa vaikka valokuvaukselle tai vaikka pienimuotoiselle äkkilähtömatkailulle jos taloustilanne siinä hetkessä sen sallii.
Tykkäätkö tehdä pientä harrastuksiin liittyvää käytännön suunnittelua? Esim. tavoitteiden ylös kirjaamista, välitavoitteiden miettimistä tai omaan kukkaroon sopivan harrastus- tai ex tempore-matkabudjetin miettimistä (summaa voi tietysti päivittää myöhemmin, jos esim. tukikuviot muuttuvat). Harrastusprojekteihin liittyvissä konkreettisissa välitavoitteissa (jos ne onnistuu asettamaan realistisesti sopivan pieniksi paloiksi ettei mikään tunnu olevan ylipääsemättömän kynnyksen takana) on se hyvä puoli että vaikka ne lykkäytyisivätkin välillä kuukausia tai jopa vuosia alkuperäisistä aikatauluista, siitä ei ole mitään varsinaista haittaa.
Väsyttää. Joululoma ei juurikaan virkistänyt, töihin paluun liittyvä vuorokausirytminmuutos tuntuu edelleen ja nyt vielä nukuin aivan törkeän huonosti. En meinannut millään saada unen päästä kiinni ja sitten heräilin pitkin yötä kuvitellen, että olen nukkunut pommiin. Näin myös jotain outoa unta, että olin koetta tekemässä, mutta vastaamisesta ei tullut mitään, koska kynä ei toiminut tai koekysymykset koskivat asioita, jotka todellakaan eivät ole minun vahvinta alaa.
Soroppi, mahtavaa kuulla, etteivät määräaikaisuudet pääse sinulla ihon alle! Onko se opittu taito, tuollainen luottamus kissamaisesta jaloilleen tippumisesta? Varmasti myös helpottaa, kun kumppani tukee ammatillisten tavoitteiden toteuttamista. 😊
Minä en varmaan jaksaisi. Jo jatkuva uusiin työtovereihin tutustuminen tuntuu olemattomalla itsetunnolla varustellulle introvertille raskaalta. Onneksi oma osa-aikatyö on sentään jatkuva, niin on edes se yksi stressin aihe vähemmän. Mutta niin se vain taitaa olla, ettei maailma ole tässä suhteessa muuttunut. "Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla" kuten Tapsa Rautavaara lauloi jo 50-luvulla.
Olen huono ottamaan välitavoitteita, mutta tykkään suunnitella asioita. Se on osa hauskuutta, kun saa pohtia vaihtoehtoja, tehdä hintavertailuja ja selventää suunnitelmia tekemällä listoja tai taulukoita. Teknisten vimpaimien hankkiminen on siksi hauskaa, samoin kuin vaatteen ostaminen silloin kuin on mielessä tarkka kuva siitä, millaista vaatetta on etsimässä. Suunnitteluhullutuksen ylivoimainen ykkönen on tietystikin matka, siinä kun on pohdittavaa vaikka kuinka: kuinka kohteeseen, mistä majapaikka (hinta, sijainti, aamiainen...), mitä siellä kohteessa sitten on tarkoitus tehdä, kivat putiikit ja ruokapaikat, pakkauslista, to do -lista ennen reissua... 😍
Joskus menee överiksi ja ylisuunnittelu kääntyy itseään vastaan. Kuten aikoinaan, kun olin ostamassa uutta jalustaa ja onnistuin kaivamaan internetin syövereistä kaiken maailman autotalliyrityksiä, mistä ei edes tiennyt ovatko ne toiminnassa, jos koskaan ovat edes olleet. Ja sitten kuitenkin päädyin lopulta ostamaan sen jalustan, jota olin jo aluksi katsellut.
Mutta nyt ei vain nappaa. Töissä on ollut hiljaista (ilmankos tuntityöläisiä ei alkuun kutsuttu töihin) eli on ollut aikaa miettiä kaikkea joutavaa. Viime viikolla mieleen tuli, että voisin käydä joskus keväällä Helsingissä vaikka päivämatkalla. Pienen pieni innostuksen alku kuivui melkein heti. Tajusin, etten ole tuntenut innostusta ties miten pitkään aikaan. En ole edes potenut matkakuumetta, sitä ihanan kuplivaa innostusta. Pelkkää harmaan mekaanista toistoa päivästä toiseen.
Huonon nukkumisen kausi jälleen menossa. Noin 2-4 huonosti nukuttua yötä, sitten yksi suhteellisen hyvä yö ihan silkasta väsymyksestä ja sitten taas jokunen levottomasti nukuttu yö. Ja huonosti nukuttujen öiden kylkiäisenä minulle tulee usein niskajumi, joka on jo itsestään epämukavaa, mutta pisteenä i:n päälle se saattaa aiheuttaa päänsärkyä. Painajaisia en sentään ole nähnyt.
Edelleen on tympeän innoton fiilis. Ja edelleen tulee ja menee innostuksen hentoja alkuja, mutta moottori ei vain jaksa lähteä käyntiin. Kai se on hyvä, että on edes ponnettomia yrityksiä.
Tämän artikkelin mukaan uupumuksessa menee ensin luovuus, sitten kivuus, kun uupuneen voimat menevät vain jaksamiseen. Tulee tilanne, jossa on vain huolia, muttei kivoja juttuja. Ratkaisuksi artikkeli ehdottaa (muun muassa) ajan järjestämistä itselleen ja niille kivoille jutuille. Hyvä ohje ja varmasti juurikin sitä, mitä itse kaipaisin, mutta käytännössä ei vain kovin helppoa. Mitä siis tehdä kun mikään ei nappaa, tuntuu ettei jaksa mitään ja elämän realiteetit joustavat huonosti omien juttujen toteuttamiseen?
Nótt kirjoitti:
Ratkaisuksi artikkeli ehdottaa (muun muassa) ajan järjestämistä itselleen ja niille kivoille jutuille. Hyvä ohje ja varmasti juurikin sitä, mitä itse kaipaisin, mutta käytännössä ei vain kovin helppoa. Mitä siis tehdä kun mikään ei nappaa, tuntuu ettei jaksa mitään ja elämän realiteetit joustavat huonosti omien juttujen toteuttamiseen?
Mun saamani ohje vastaavassa tilanteessa oli yrittää tehdä niitä asioita joista olen aiemmin saanut mielihyvää vaikka ei hirveästi nappaisikaan. Ehkei niihin juuri siinä hetkessä liity samanlaista mielihyvää kuin aiemmin mutta olo saattaa silti keventyä, vaikka vaan hiemankin.
Tulivathan ne painajaisunetkin. Viime yönä näin unta, että kaksi koulukiusaajaani tulivat väkisin kylään ja olivat sitten loukkaantuneita, kun en ollut alkuunkaan ilahtunut heidän vierailustaan.
Mun saamani ohje vastaavassa tilanteessa oli yrittää tehdä niitä asioita joista olen aiemmin saanut mielihyvää vaikka ei hirveästi nappaisikaan. Ehkei niihin juuri siinä hetkessä liity samanlaista mielihyvää kuin aiemmin mutta olo saattaa silti keventyä, vaikka vaan hiemankin.
Tällaisista ohjeista olen itsekin lukenut. Terapia työkaluna niille taisi olla ihan joku virallinen nimityskin.
Minulla on vain oikeastaan aina ollut sellainen ongelma, että minun pitää potkia itseäni liikkeelle. Saatan tietää (lopulta) pitäväni jostain, mutta silti sen järjestäminen tuntuu työläältä ja pahimmillaan jopa vastenmieliseltä. Tällä hetkellä olen pakottamassa itseäni järjestämään tapaamista kaverini kanssa. Nihkeää on, vaikka luotankin siihen, että loppujen lopuksi tulen nauttimaan tapaamisesta.
Edelleen tulee erilaisia ideoita asioista, joita voisin tehdä, mutten pääse niissä kaukaista haavekuvajaista pidemmälle. Kipinöi, muttei sytytä. Tällä viikolla keksin, että olisipa kiva käydä keskiaikamarkkinoilla, mutten jotenkaan osaa tai jaksa tarttua tuumasta toimeen ja alkaa tutkia, että mitä tuollainen vierailu vaatisi.
Moikka ja hyvää naistenpäivää! 🌷
En ole kirjoitellut tänne reiluun kuukauteen, vaikka kävin säännöllisesti lukemassa teidän kuulumisia.
Helmikuu oli helvetillinen. Kaksi sukulaista menehtyi, toinen pitkäaikaiseen vaikeaan sairauteen ja toinen tapaturmaan, jonka yksityiskohdat ovat edelleen auki ja todennäköisesti ainakin jossain määrin niin jäävätkin. Kumpikaan ei ollut kovin läheinen (kukapa yksinäiselle olisi), mutta silti useampi viikko meni yöt enemmän valvoessa kuin nukkuessa.
Kuukausi on kulunut surun, järkytyksen, väsymyksen ja vellovan ahdistuksen seurassa. Ja niiden kanssa eläessä kaikki muutkin elämän vaikeudet ja vanhat haavat tuntuivat nousseen pintaan. On ollut korostuneen yksinäinen olo, olen tuntenut itseni kertakaikkisen huonoksi, vastenmieliseksi ja rumaksi, epäpäteväksi työntekijäksi, olen korostuneen katkera menneisyyden tapahtumista, tunnen itseni turhaksi, ulkopuoliseksi yhteiskunnasta ja elämästä ylipäätänsä...
Elämäni solmu tuntuu vain menevän tiukemmin kiinni.
No'tt ei ihme, että olet voinut huonosti kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikka ei ole kyse kovin läheisistä ihmisistä aina kuolema pysäyttää. Voimia asioiden käsittelyyn.
Itse kamppailen silmäongelman kanssa eikä loppua näy. Kontrolleissa olen käynyt ja seuraava nyt maaliskuun lopussa, jolloin tulee lähes 3 kuukautta leikkauksesta. Työkykyinen en ole ja monet asiat vaikeuttavat elämää. En saa nostaa enkä kantaa mitään ja näkökyky hyvin rajallinen.
Saa nähdä meneekö kesään asti toipuessa. Tämä minun juttu on tosi harvinainen. Vain yksi 10 000 :sta sairastuu vuosittain ja minulle tämä nyt sattui.
Mutta näillä mennään nyt ja opetellaan olemaan tekemättä juuri mitään.
Ihana kuulla teistä molemmista 🌷, vaikka kummallakin on ollut huolia ja huonoa vointia!
Just on niukanlaisesti sanoja joita osaisin tarjota tai joista kuvittelisin että voisi olla jotain apua, mutta toivon kovasti voimavaroja asioiden käsittelyyn ja hankaluksien välissä luovimiseen/niistä toipumiseen. 💚