Ikävä kuulla, että alavireytesi jatkuu. En osaa siinä sinua neuvoa mitenkään. Itselläni se kestää oman aikansa ja sitten helpottaa. Ei siinä oikein kukaan voi auttaa mitenkään. Työhön syventyminen on ehkä ainoa keino. Kun ratkoo ongelmia toisten puolesta oma tilanne unohtuu.

Ja en tiennyt, että kissasi tilanne on noin vakava. Sairaus näyttää eri puolensa.

Ei ne opintotulokset aina tarvi ihan huippua olla. Tajuan sen nyt myöhemmin. Aina piti olla paras ja se kostautui sitten myöhemmin ikävällä tavalla.

Tänään on ollut hieman valoisampi päivä, vaikka nukuin törkeän huonosti ja on sellainen tunne, että päänsärky on tulossa.

Joo, munuaisten vajaatoiminta on etenevä, krooninen sairaus. Siinä missä ihminen laitettaisiin elintapamuutosten ja lääkkeiden tehon loppuessa dialyysiin ja mahdollisuuksien mukaan munuaissiirtoon, niin kissan ja yleensäkin eläinten tie valitettavasti päättyy.

Minäkin kamppailen täydellisyyden tavoittelun kanssa opintojen suhteen. Peruskoulu ja vielä lukio menivät keskiverto-oppilaana, mutta aikuisiällä ja juuri opinnoissa menestymisen myötä minusta on tullut hyvin vaativa ja armoton itseäni kohtaan. En tiedä mikä on muuttunut. Ehkä ennen en odottanut itseltäni mitään? Jos vaikka ennen olin liian lepsu ja nyt sitten liian ankara?

No'tt tämä aika on tosi haastavaa ollut, vaikka elämän ns. perusasiat olisivat ihan kunnossa. Pitkä korona-aika on vaatinut kohtuuttomasti voimia ja niin etteikö siinä olisi jo tarpeeksi tuo sodan uhka Euroopassa  saa pelkoa ja epävarmuutta aikaan.                                  Kyllä tässä saa laittaa kaiken peliin, että pää pysyy kasassa ja jaksaa uskoa huomiseen. Tätä isoa taustaa vasten omat huolet ovat kärpäsen surinaa. Mutta ainakin minä kärsin ja suren näistä ns. pikkuasioistakin. Oman elämän asiat ovat tärkeitä.

Toivon pääsyä maalle entiseen tapaan. Toivon, että pysytään terveinä kissan ja koiran kanssa koko sakki. Ystävien kanssa tapaamiset kasvokkain olisi toivomuslistalla myös.

Ei nämä kohtuuttomia toiveita ole., mutta juuri nyt siltä vaikuttaa...

Ky

Minua myös on alkanut sota pelottamaan. Pelko on sama joka oli lapsena kylmän sodan aikaan 1970-80-luvuilla ja siksi tuon pelon uudestaan ilmestyminen kaiken muun ahdistukseni ja murheitteni sekaan limittyneenä suorastaan myrkyttää minut. Vielä vähemmän pystyn keskittymään mihinkään.

Mulla alkaa olla voimat kohta niin loppu, että päätin nyt kirjoittaa omista tuntemuksista tänne. Tilanne on jatkunut jo monta kuukautta ja tuntuu että olen aina vain itkuisempi. Töissä ja kotona tuntuu, että saatan romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Vastoinkäymiset ovat ajaneet minut tähän tilanteeseen, en vain enää jaksa mitään enkä innostua asioista, niinkuin ennen. Päivästä päivään taistelen ja yritän selviytyä hammasta purren..

Tunnen itseni uupuneeksi ja ahdistuneeksi. On taas sellainen olo, että toivon jääväni vaikka auton alle, ihan vain että saisin hetken hengähdystauon sairasloman muodossa.

Olen miettinyt yhdelle kurssille hakemista. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi mennä sinne, koska sen suhteen minulla ei ole mitään hävittävää. Mutta minulle ei ole voimia eikä jaksamista yhtään mihinkään ylimääräiseen, kun nykyistenkin kanssa on jo vaikeaa. On jaksa olla optimistinen tai uskoa tulevaisuuteen. Ei sillä, että näkisin tulevaisuuden synkkänä, vaan en näe sitä ollenkaan. Elän kuin hernerokkasumussa, missä en näe nenääni pidemmälle.

Tänä keväänä en edes jaksa miettiä opintoihin hakemista.

Ja voi Venäjä mitä paskaa on taas murehdittavana ja pelättävänä. Yhdestä vitsauksesta kun alkaa päästä niin toinen alkaa.

Moi K.ha, kylläpä kokemuksesi kuulostaakin tutulta, tosin kovin itkuinen en ole. Itse asiassa joskus toivoisin olevani, ehkä kunnon itku helpottaisi edes hetkellisesti. Mutta tuo veitsenterällä taiteilemisen ja hampaat irvessä eteenpäin ryömisen tunne, sitä tämä on. Oma lukunsa vielä kulissien ylläpitäminen ja normaaliuden teeskentely.

Haluatko kertoa, että mitä vastoinkäymisiä sinulla on ollut?

Miten teillä muilla on mennyt? Toivottavasti valoisemmin kuin minulla.

Sellainen selittämätön väsymys on päällimmäisin tunne. Kyllä minä pakollisista kuvioista selviän, mutta kaikki muu on ylivoimaista. Korona kuritti ensin ja nyt sotatilanne huolettaa. Näyttää, että kahta näin suurta asiaa ei jaksa käsitellä samaan aikaan.

Kun kaikki puhuvat sodasta ja se on koko ajan läsnä uutisoinnissakin on kuin se olisi jo käynnissä täälläkin.

Joo, koronatilanteesta ei ole vielä pystynyt toipua (vielähän se jyllää), niin seuraavan ison huolen kantamiseen ei oikein ole voimia.

Onneksi aurinko paistaa niin vähän piristää.

Oletko jo päässyt maalle tai onko se jo/edes näköpiirissä?

Kyllä nyt on mennyt niin, että en ole maalle päässyt. Mies on siellä välillä käynyt katsomassa, että kaikki on kunnossa. Lämmitys on päällä ja kaikki toiminnot ja ne vaativat tarkkailua. Ehkä nyt parin viikon kuluttua kevätlomalle menemme sinne koko porukka viikoksi.

Sitä on kyllä hyvä odotella kaiken tämän yleisen ikävän kaaoksen keskellä. Mikään ei ole oikein huvittanut pitkään aikaan. Ensin oli  sairaus joka vei voimat ja ne eivät ole vieläkään palautuneet. Kesäänkin on vielä aikaa, josko se toisi muutoksen parempaan.

Ikävä kuulla, Mollyan. Toivottavasti kevätlomalla pääset maalle.

Itsellä hampaat irvessä eteenpäin nyhvääminen jatkuu. Tehokasta kuin narulla työntäminen. Taas painaa tentti päälle, enkä ole edes aloittanut siihen lukemista. Ei nyt jaksa kiinnostaa. Ei jaksa kiinnostaa mikään. Jos voisin valita, niin viettäisin kaiket päivät joutavuuksia Youtubesta katsoen tai elokuvien tuijottaen.

Katselin kaupassa käydessä toisia ihmisiä. Iloisesti rupattelevia eläkeläisiä, nuoria valmistautumassa viikinlopun viettoon, perheitä yhdessä ostoksilla. Tuntui, kuin olisimme aivan eri maailmoissa. Kun saisi edes ripauksen heidän kepeästä olotilastaan. Minulla on seurana vain jumittava mieli ja yksinäisyys.

No'tt en oikein tajua onko tähän alavireisyyteen syynä tuo pitkä koronakarenssi, sairastuminen ja sotatilanne, joka kauhistuttaa. Ehkä kaikki yhdessä.

Periaatteessa kaikki on hyvin kotona. Meillä on hyvä suhde, jutellaan paljon ja tehdään asioita yhdessä. Ei taloudellisia huoliakaan ja molemmilla kiinnostava työ. Ystäviäkin on, joiden kanssa etäyhteys toimii, vaikka kasvotusten ei olla tavattu pitkään aikaan.

Jaksaminen on nyt minimissä. En jaksa lukeakaan. Se on aina ollut niin tärkeää, taiteen tekemisestä puhumattakaan. Illat menevät oleillessa. Eläinten hoito kuitenkin sujuu entiseen tapaan.

Nyt pitäisi ryhdistäytyä, sillä tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. En haluaisi jäädä tällaiseen saamattomaan olotilaan, se ei ole oikeata elämää.

Tsemppiä teille! Onpa helpottavaa kuulla, etten ole ainoa näiden tuntemusten kanssa.

Mulla on yli vuoden ajan ollut kissan allergisten oireiden selvittelyä. Vähän väliä olemme käyneet eläinlääkärissä ja suurimmaksi osaksi ilman tuloksia. Nyt viimein tässä asiassa on tapahtunut edistystä ja toivottavasti asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Tämä aika on ollut todella stressaavaa, koska kissa on minulle erittäin rakas. Tätä ennen erosin ja vaihdoin asuntoa.

Tässä syksyllä alkoi työskentely eri toimipisteessä ja otin haasteen vastaan olematta kuitenkaan valmis tähän rumbaan. En meinaa muistaa millään oppimiani uusia asioita, työajat muuttuivat ja tuntuu, ettei levolle jää enää tarpeeksi aikaa. Kone määrää työtahtia ja tuntuu etten meinaa pysyä perässä. Sairaslomat sotkevat työvuoroja ym... mun negatiiviset ahdistukset ovat ottaneet vallan ja olen nykyään koko ajan tässä samassa kierteessä.

Taas vaihteeksi huonosti nukuttu yö. En millään meinannut saada unta ja sitten kun sain, niin se oli kevyttä koiranunta jatkuvina heräilemisineen. Ja silti onnistuin näkemään painajaisia. Näin unta, että vuolin kättäni kuin puuta ja ihmettelin kliinisen kiinnostuneena, että miksen voida verta.

Mollyan, onko miehelle puhuminen edelleenkin poissuljettu vaihtoehto? Tiedän miten raskasta jo pelkkä kulissin ylläpitäminen on. Ja ehkä solmu alkaisi sitä kautta avautua.

No'tt mehän puhutaan miehen kanssa kaiken aikaa. Toki hän näkee, että voin huonosti ja olen väsynyt. Pitää sitä sairastumisen jälkeisenä olotilana, kun en ole vielä täysin toipunut ja voimissani. Ehkä se sitä paljon onkin. En osaa itsekään selittää vointiani. Hyvä ystäväni pitää yhteyttä päivittäin. Hänen kanssaankin on hyvä keskusteluyhteys. En tiedä pidänkö kulisseja yllä vai en. Olen kertonut jaksamattomuudestanl, mutta syytä en ole osannut varmuudella kertoa. Odotan kovasti lomaa ja maalle menoa. Ehkä se rauha siellä saisi palaset loksahtamaan paikoilleen.

Huono uni ja tuollaiset painajaiset, jotka kohdistuvat oman kehon viiltelyyn ovat hälytysmerkki johon kannattaa suhtautua vakavasti.

Nótt, mulla oli myös muutama vuosi sitten samanlaisia ajatuksia, että ajaisinpa työmatkalla vaikka kolarin niin ei tarvitsisi töihin mennä. Nämä ajatukset helpotti, mutta nykyään ne tuppaavat taas tulemaan päähän. Työterveydessä otin asiat puheeksi jokunen vuosi sitten, mutta sain vastaukseksi että miksi olen valinnut tällaisen työpaikan. Otan aina suorituspaineita ja kärsin stressistä, oli työ sitten yksinkertaista tai monimutkaista. Jostain on rahaa saatava.

Olen luonteeltani herkkä pohdiskelija, introvertti. Tuntuu ettei tämä nykyinen maailman meno sovi mun persoonalle ollenkaan. Sanoin mun ystävälle, että tältä varmaan tuntuu kun on sisäisesti kuollut, mutta silti jotenkin vielä elossa. Olen tänäänkin itkeskellyt.

Millä keinoilla te olette saaneet ahdistusta ja negatiivisia tunteita helpotettua? Mua jo vähän helpottaa tämä, kun saan tähän purkaa näitä omia ajatuksia.