On täysin vetämätön olo. Vähätkin työt tuntuvat pakkopullalta, jotka hoidan vain silkasta velvollisuudesta, edes palkka ei innosta. En ole saanut aikaan perehtyä avoimen yliopiston koulutustarjontaan, vaikka asia on ollut työn alla jo kuukauden. Ulkona on kaunis aurinkoinen sää, mutten saa revittyä itseäni lenkille. En jaksa lukea kirjaa, vaikka kiinnostaisi tietää, miten tarina loppuu. Tallentamani elokuvien ja sarjojen katsominen tuntuu velvollisuudelta.

Siispä roikun päämäärättömästi netissä.

Katselen hämmentyneenä maailman avautumista koronakurimuksen jälkeen. Voiko edes sanoa jälkeen? Vielähän tilanne on päällä. Jotenkin mekaanisesti voin iloita niiden puolesta, joille rajoituksien poistuminen tarkoittaa vapautta. Ihmisten tapaamista, harrastuksia, matkustamista, kulttuurielämyksiä. Itselleni ne tuntuvat kaukaisilta, mutta ei koronan vuoksi, vaan koska ne eivät juurikaan muutenkaan ole kuuluneet elämääni. Ja nyt se vanha kontrasti minun ja muiden välillä alkaa taas palautua tuttuun uomaansa.

keskustelua ja Mollyan, onko teidän fiilis yhtään parantunut?

Hyvää iltaa,

Keskustelua, Mollyan ja Nott, te olette kirjoitelleet tähän ketjuun viimeiseksi, aloittaja Star-crossed ehkä tuolla varhaisemmin. En siis ole lukenut koko ketjua.

Olen surullinen että te kärsitte, me kärsimme. Tämä yhteiskunta on julma. Omat ongelmani tuntuvat pieniltä teidän jokapäiväiseen kamppailuun verrattuna. Nostan teille hattua ja kumarran syvään. Teidän äänenne kertoo siitä mikä on hyvinvointi-Suomen kulissien takainen oikea todellisuus.

Minä yritän jaksaa elämääni keskittymällä työhöni ja soittamaan pianolla hitaasti opiskellen musiikkikappaleita, vaikka olen kömpelö.

Jos minulla olisi ystäviä niin olisin onnellinen. En ole syönyt masennus- tai mielialalääkkeitä säännöllisesti, mutta nyt aloitin uudestaan brintellixin ja vuosi sitten otin ketipinoria pahimman surun ja masiksen yli.

Toivon koko sydämestäni että te kaikki saisitte työtä. Ketjun aloittajan puheenvuoro on niin surullinen että menee jalat alta, samoin moni viesti ketjussa. Valonpilkahduksia keskustelut lemmikeistä. Minullakin toinen kissa tekee pikkuhiljaa kuolemaa koska munuaiset vajaatoiminnassa sekä kilpparin liikatoiminta. Olen jo sopinut veljeni ja äitini kanssa että kisu haudataan tänne äitini luo puutarhaan.

Turha elämä, se tulee mieleen tämän ketjun viesteissä. Se on kauheaa, se on rikos, rikos ihmisyyttä vastaan. Että yhteiskunta ja talouselämä voidakseen olla loistelias, syrjii osaa ihmisistä eri tavoin.

Ketjun lukeminen sai minut sentään kirjoittamaan, koska muuten olen ollut aivan lamaantunut, dissosiaation tai derealisaation tuntemuksia, edes itkua ei enää tule. Vain kuoleman halu. Tolkuton väsymys. Unien maailmassa harhailu ja yksinäisyys, ahdistava pakoilu.

Toivotan teille mukavaa viikonloppua ja paljon jaksamista, sisua, taistelutahtoa!

Tervehdys täältä maaseudun ihanuudesta. Heräsin aamulla ihastelemaan tätä rauhaa ja maiseman kauneutta. Kun tähän  hetkeen pysähtyy olen etuoikeutettu, kun saan nauttia tällaisesta. Voin työskennellä täällä myös ja kaupunkikotiin voi palata halutessaan. Mutta jokin on kuitenkin pielessä. Se on yleinen jaksamattomuus ja kyvyttömyys nauttia kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä on.

Mies ja koira osaavat nauttia elämästään. Lähtivät äsken sieniretkelle ja tulevat sitten intoa puhkuen takaisin.. Toivon, että jonakin päivänä lähden mukaan myös.

Hei Jokuvaam, N'ott, Mollyan....

miksi elämässä niin usein niin.syvän tummia sävyjä? Vaaleammat sävyt kuin hetkittäisiä.auringonpilkahduksia pitkän sadekauden sisällä?

Elämä ainakin itellä vaan on tätä, luonnostaan jo kai? Geeneissä, kokemuksissa, elämättömissä päivissä tai öissä, pohja tälle.ilon etsimiselle jota ei aina ole.

Hyvä että kirjoitit Jokuvaam, sinäkin. Meillä ei taida muuta tietä olla kevyemmän olon hetkiin kuin toisistamme lukeminen ja itestämme ja elämän kaaristamme kertominen?

N'ott, kysyit fiiliksistä nyt kesän loppuessa. ~ ~ sikäli koossa olen, laitettua itsen testiin kesän alussa ylipitkällä kokoaikasijaisuudella. Ja kaikki muu kesällä koettu härdelli puhelimen katoamisineen, kuin elämä olisi ollut kiinni tässä luurissa näinä aikoina kun tietoa tursuaa joka tuutista enemmän kuin sielu sietää. Itelle tärkeä oli tallella kun laite löytyi. Kortit olin ehtinyt uusia, vain ajokortin uusiminen maksoi. Ja se tunnemyrsky ja syvä hämminki, olin totaali ulapalla itestäni sen viikon, vaikea ajatella jälkeenpäin enkä ihmettele miten.niin lyhyessä.ajassa voi kadota kaikki voimat.

Opetti elämä, paljonkin. Vieläkään ei ole voimat palautuneet siinä mitassa kuin tarvis että vois töihin palata. Huomenaamulla tklääkäri jne.

Mieliala.on pikkusen.jo.plussaan.päin.... miten teillä muilla?

Mollyan, kiva lukea että harmaasta arjesta huolimatta jaksat toivoa että kyky innostumiseen taas löytyisi 🙂 En tiedä tilanteestasi paljoakaan, mutta niiden viestien perusteella mihin lähinnä tässä ketjussa olen törmännyt, on kuulostanut siltä että sellainen pieni alavireisyys on jatkunut aika pitkään?

Nott, toivottavasti zombimainen suorittamisen tunne joskus hellittää. Olisiko jotakin mukavaa mitä voisi odottaa? Kunhan olet saanut toisen rokotuksen, ehkä siinä vaiheessa voisi taas vaikka haaveilla matkustamisesta/pienestä syysvaelluksesta - jos kissan tilanne nyt sallii kotoa poistumisen. Tai jotain hyvää ruokaa jolla voisit itsesi palkita (ihan vain koska olet olemassa, ja kiva tyyppi)...

Mä haaveilen että saisin aikaiseksi lähteä tänään sieniretkelle, mutta ajattelin yrittää vähän siivoilla ensin eli katsotaan mitä kerkiää. Mä toivon että pääsisin ensi viikonlopuksi vanhempien luo maalle - ihan kivoja lähiluontopaikkoja on täälläkin, mutta postimerkin kokoiset metsäläntit tuntuvat aika rajallisilta...

Hyvää viikonloppua kaikille tasapuolisesti, myös niille joiden viesteihin en tällä kertaa isommin reagoinut.

Soroppi olet ihan oikeassa alavireisyys ja jaksamattomuus on lisääntynyt varsinkin nyt korona-aikaan, kun aktiviteetit ja sosiaalinen kanssakäyminen on minimissä. Minulla sairaus ja helposti voisin saada koronan  rokotuksesta huolimatta.

Muuten asiat ovat ihan mallillaan. Mielekäs työ, josta nautin ja jota voin tehdä etänä. Harrastuksia. Ei taloudellisia huolia. Hyvä puoliso. Mutta en jaksa näistä asioista iloita niinkuin pitäisi. Se voi kyllä tuntua oudolta, jopa omissa mietteissäni. Elämäniloa ei ole kaupan. Se pitäisi vain löytää. Täällä maalla kauniissa rauhallisessa ympäristössä on paras olla ja mielikin tyynempi edes ajoittain.

Oho, onpa tänne tullut paljon viestejä! 😊😲

Sain pakotettua itseni katsomaan avoimen opintoja. Koska lähdin liikkeelle näin myöhään, niin itseäni kiinnostavat opintokokonaisuudet olivat jo täynnä. Ilmoittauduin yhteen varasijalle. Jos se ei tärppää, kuten salaa toivon, niin ehkä sitten syksymmällä voisi yrittää päästä yksittäisiin opintojaksoihin.

Isä tuottaa taas harmaita hiuksia. Teki nyt toistamiseen saman ikävän tempun mitä teki keväällä panttaamalla heikentyneitä terveystietojaan (myös äidiltä), pudottamalla ne sitten tarkoituksella pommin lailla shokkiarvon vuoksi ja heti perään painostaen vetoamalla niihin, että minä (tai jossain määrin me äidin kanssa) toimisimme juuri hänen mielensä mukaisesti. Kun nyt on "lopun alkua" tai kun ei tiedä onko vuoden päästä enää hengissä. Tekee pahaa kunnella tuollaista puhetta ja sen päälle vieläpä jopa painostettu olo.

Tilannetta pahentaa se, että tiedän koko elämänmittaisesta kokemuksestani isäni olevan monissa asioissa aivan liian ylidramaattinen (esim. tuo lopun alku on kuultu ennenkin, vuosia sitten), mutta panttaamisen vuoksi en voi olla varma. Sellaisen kuvan kuitenkin sain, että vaikka oireiden pahentuminen onkin todellista niin yksikään lääkäri ei ole elinajan lopun ennustetta antanut.

Moi jokuvaam! En muista törmänneeni nimimerkkiisi aikaisemmin, joten: tervetuloa foorumille!

Minä ja star-crossed ollaan sama henkilö, nick vaihtuin kun palstan vaihtuessa en muistanut tuon s-c:n salasanaa.

Tilanteeni on aikalailla sama kuin mitä 4 vuotta sitten (kylläpä aika lentää!) kirjoittamassani aloituksessa. Välillä on ollut parempia jaksoja, nyt taas on rämpimistä. On se sama epäsäännöllinen 0-sopparityö eli elämäni on yhtä työn ja työttömyyden täyttämää vuoristorataa vailla ennustettavuutta. Edelleen tuntuu, että jaksan ehkä jokseenkin täysipainoisesti hoitaa toisen, mutta en toista.

Olen saanut huomata, että osa-aikaisen työn yhdistäminen toiseen osa-aikaiseen työhön ei onnistu, koska työnantajat odottavat työntekijän odottavan stand by -tilassa mahdollisia työvuoroja ja "sumpliminen" nähdään "sitoutumattomuutena". Noita ilmaisuja on käyttänyt useampikin työnantaja, suurin osa sentään ymmärtää muotailla asian vähemmän työnhakijaa syyllistäväksi.

Olin 100 % samaa mieltä siitä, että yhteiskunta on varsin kova heikommassa asemassa olevia kohtaan. Valitettavasti ilmiö ei ole uusi, mikä on masentavaa, ettei tässä asiassa olla vieläkään edistytty. Lyötyjä lyödään, mutta se on ihan ok, koska se brändätään "kannustamiseksi" tai "palveluksi". Samaan syssyyn ihan tietoisesti luodaan työllisyyden paarialuokkaa, kuten nyt vaikkapa ravintoloiden työntekijäpulassa on käynyt ilmi; palkan ja työolosuhteiden parantamisen sijaan ratkaisua haetaan työttömien kepittämisestä.

Samaan aikaan ainakin itselläni on vahva tunne ja kokemus, ettei minun tai muiden työttömien ja muiden yhteiskunnan reunalla elijöiden ääni kuulu. Kuka päättäjistä kuuntelisi ja etenkin ymmärtäisi minun kokemustani?

Soittoharrastus kuulostaa kivalta rentoutumistavalta. Itsekseen kun soittelee, niin ei (toivottavasti) tule paineina edistymisestä tai onnistumisesta. Oma soittaminen on jäänyt tasolle ala-asteella syntikalla yhdelle sormella soitettu Ukko-Nooa. 😁

Ikävä kuulla kissastasi. Onko munuaisten vajaatoiminta ollut jo pitkäänkin? Minun kissan diagnoosi on tosiaankin verrattaen tuore, toukokuussa saatu. Ruokavaliolla on saatu karvanlähtö, pahoinvointi ja laihtuminen kuriin, mutta koska sairauden etenemistahti on kissoilla niin valtavan yksilöllinen, niin on vaikea sanoa, että mikä on tilanne kuukauden, puolen vuoden tai vuoden päästä. Sekin on mahdollista, että vielä kahden vuodenkin päästä tilanne ei ole erityisesti muuttunut. Kissalla on kuitenkin vähän muita vaivoja, epäilen alkavaa dementiaa ja nivelvaivoja. On rankkaa seurata rakkaan lemmikin vaivoja ja sen ohittamattoman lähestymistä. Kuinka olet jaksanut tämän asian kanssa?

Mollyan, ihanaa, että maaseudun seesteisyys on hieman parantanut oloasi! Tiedän, ettei iloa, motivaatiota tai hyvää oloa pysty pakottamaan tai taikomaan esiin, mutta onko sinulla jotain kokeilematta olevia keinoja, joilla voisi koettaa elämäniloa nostattaa?

keskustelua, saan sellaisen kuvan viestistäsi, että sinulla on nyt enemmän tai vähemmän ohjat käsissäsi kaaoksenkin keskellä. Toivottavasti sen myötä alat nähdä myös niitä vaaleampia sävyjä.

Luonteenpiirteet ja tapa katsoa maailmaa ovat kaiketi sekä perinnöllisiä että opittuja. Luulen, että pelkkien vaaleiden sävyjen näkeminen ei ole yhtään sen parempi kuin ainoastaan tummien näkeminen, vaan balanssi on tässä yksilön kannalta se pointti. Laajemmassa skaalassa ajatellen toimivassa ihmislaumassa tarvitaan kaikenlaisia persoonia ja toimintatapoja, esimerkiksi vaikeuksiin varautuvia pessimistejä ihan siinä missä luottavaisena tulevaisuuteen katsovia optimistejakin, mikä on itselleni alituisen vääränlaisuuden tunteen kanssa kamppailevana lohduttava ajatus. 🙂

soroppi, matkustaminen tosiaan polttelisi. "Löydä vapauden tunne!", laittaa Finnair houkutukseksi mainoksiinsa kuin tietäen tasan tarkkaan, että mitään en enempää kaipaisi. Ulkomaille en vielä tänä vuonna (ehkä) pääse, kun haluan reissulta edes jonkin asteista rentoutta ja varmuutta, joten pitää vielä seurata miten tämän koronatilanteen kanssa käy. Passikin vanhenee pian, enkä viitsisi sitä varmuuden vuoksi uusia. Eikä yhtään haittaisi, jos saisin pitkän koronatyöttömyyden ja sittemmin satunnaisten työvuorojen jälkeen enemmän täytettä tilille. Yritän asennoitua niin, että ehkä kai kenties mahdollisesti keväällä sitten pääsisikin vaikkapa jopa viikoksi jonnekin, mutta sen verran näköalattomuutta ja epävarmuutta on nyt päällä, ettei siitä intoa vielä saa irti.

Semivakavasti mietin sitä, että jos tässä syksyllä joku päivä hyppäisin junaan tai bussiin ja lähtisin käymään naapurikaupungissa. Tekisin pitkän päiväreissun (ekalla vuorolla sinne ja vikalla takaisin kotiin) tai ehkä jopa yhden yön reissun, silloin voisi mennä vähän naapurikaupunkeja kauemmaksikin. On pari lähikaupunkia, joissa en ole käynyt aikoihin ja joista ainakin toisessa olisi kiinnostava museo. Niitä kiinnostavia museoita olisi kyllä pk-seudullakin, missä en ole käynyt vuosikymmeniin...

Olen löytänyt pari uutta leipäsuosikkia, jotka olivat rakkautta heti ensi haukkaisulla. Toinen paikallisen leipomon paistopisteherkku, toinen Kaurajemmari-kuivaleipä. On kuitenkin sen verran energiaton olo, etten itse jaksa värkkäillä mitään ihmeempää.

En ole eläissäni tuntunut itseäni kivaksi, mutta kiitos! 😳 Sinä olet se lempeä järjenääni, joka minun päästäni puuttuu.

Oliko antoisa sieniretki? 🙂

Nótt kirjoitti:
Oliko antoisa sieniretki? 🙂

Kiitos itsellesi! En päässyt sieneen asti, siivous vei sen puhdin mitä mulle siihen sunnuntaihin riitti. Aloitin taas syömään iltaisin melatoniinia, tilanne töissä on sen verran paineinen että se lienee paras tapa varmistaa riittävä lepo.

Kiitos N'ott 🤗 Noista avoimen opinnoista... Terveyden edistämiseen liittyviä opintoja aloittelin vuosi sitten mutta vain keväällä jaksoin täyspainoisesti kaiken muun ohessa, eli en varsinaisesti ehtinyt saada kokoon mitä oli ajatus saada. Kesä nollasi tilanteen siltä osin, nyt ei ole paukkuja edes satunnaisesti vielä ottaa työiltaakaan saati aamuja. tämän kkn olen vielä poissa niistä yksiköistä, enkä tiedä saanko enää niin paljoa voimia kokoon että jaksaisin jatkaa mitään, ehkä siirryn nyt kokonaisemmin vapaaeht.toimiin, en tiedä. Liian monta rautaa jos ja kun on tulessa, voi mennä hehku itestäkin... näin on tunne, ett ois päässyt käymään. Mutta siis, kaaos on elettyä elämää, nyt kootaan siivet kokoon ja haaveillaan lentämisestä...

Isääsi liittyen tuo painostettu olo ei kuulosta siltä, että lisäisi huolehtimista. Päinvastoin, vie voimia sinultakin. Koetetaan kuitenkin kestää kaikki haasteet mitä elämä avaa...

Voimia  👉 tähän kuukauteen 🙋

Hyvää yötä kaikille ja kiitokset sinulle N'ott kun kirjoitit minulle. Onneksi tulin katsomaan ketjun uusimpia viestejä, olin jäänyt jonnekin 19. sivulle ja viime päivinä kiireinen ja nyt viikonloppuna surullinen, mistä keksin runon hiljaa mielessäni joka mene jotenkin näin:

onhan minulla ystävä / yksinäisyyteni / se ei minua jätä / kaikkien ihmisten jättäessä minut / se ei minun ohitseni kulje / kaikkien ihmisten kulkiessa ohitseni / yksinäisyyteni hyväksyn / alistun / muuta minulla ei ole / kärsin ja suren / ehkä huomenna jaksan enemmän / tai sitten minun ei tarvitse / kun minun ei tarvitse

Tämä laajenikin toisenlaiseksi kuin ensin mielessäni sen lausuin itselleni.

Pianonsoitto on terapiaa, mutta yritän ajatella sitä aivojumppana, koska terapiaa se ei oikeastaan ole vaan yksinäisyyden tuskan ja surun taustamusiikkia ja siten vain vahvistaa tunnetta ja vie voimat. Jotenkin siinä on kuviteltu dialogi, olinpa soittamassa jotain tiettyä kappaletta tai sitten itse improvisoisin jotain yksinkertaista. Kun tulee loppu, viimeinen sointu tai sävel, ja kaikki päättyy, niin hiljaisuus ikään kuin puhuu julmasti minulle: kaikki on ohi, kaikki on turhaa, kaikki on ohimenevää, kaikki on tuskaa.

Kissalle aloin antaa hyvin vähän kilpparilääkettä uudestaan jolloin sen vointi alkoi kohentua. Näin se siis saa vielä hiukan lisää aikaa. Ja minä hengähdystauon.

Mietin mitä minun pitäisi kertoa itsestäni, miten esitellä itseni. Olen työelämässä, mutta työ on stressaavaa, ahdistavaa, joidenkin tutkimusten mukaan suosittu ala mutta omien kokemusteni ja mediajulkisuuden mukaan halveksittu. Olen avioliitossa mutta haluaisin erota vaimostani ja monien terapeuttienkin mielestä minun pitäisi. En ole uskaltanut enkä ole pystynyt. Tällä hetkellä en ole ehtinyt ja muutenkin olen voimaton ja turhautunut kaikkeen. Ihme että jaksan kirjoittaa tänne. En nimittäin oikeastaan jaksa.

Ongelmakimppuni on kuin apinannyrkki mutta ehkä intiimiasioista huolimatta päällimmäiseksi nousee yksinäisyys. Minulla ei ole juuri ketään kaveria, ei sosiaalista elämää. Olen menettänyt joitakin ystäviä pistämällä välit poikki, toiset ovat jotenkin selittämättömästi jättäneet minut, ehkä kukin oman elämänsä uusien tuulien puhaltaessa heidät kauas pois luotani niin että olen unohdettu. Työpaikallakin nineni muistetaan usein väärin. Olen mies jolta tuolit viedään.

Lopetin brintellixin syömisen koska luin sen nostavan kolesterolia. Olen myös lopettanut statiinin syömisen koska koin sen vähintään voimistavan jo olemassaolevia aivosumuja ja dissosiaation tilojani.

Eilen minua hieman lohdutti kun eräs nuori mies sanoi että soitan hyvin pianoa ja peukutti. Hän oli kuullut soittoani joitakin kuukausia sitten ja tuossa sanassa tilanteessa vahingossa moni muukin ihminen kuuli sen.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 2 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: -

Hyvää huomenta kaikille.

Sekalaisia mietelmiä tässä:

Kirjoitatte hyviä oivalluksia, syvällisiä ajatuksia. Etenen hitaasti lukien keskusteluja, olen vasta 20. sivulla. Yksi hitaaseen etenemiseen on että tämä on hyvin surullista luettavaa. Tunnistan tuskan ja katkeruuden ja lisäksi minussa nousee kiukku tämän yhteiskunnan julmuutta vastaan. Tässä maassa ei saa apua.

Luonnossa käveleminen lohduttaa. Luonnon eläimet ja kasvit lohduttaa.

Ahdistus työttömyydestä ja kaikesta siihen liittyvästä ahdistuksesta on suuri vääryys. Mielestäni ei saisi olla häpeissään, mutta itsekin olen usein ahdistunut opintojeni epäonnistumisesta.

Olen soittanut Sibeliuksen Kuusta ensi kertaa niin että kappale tai oikeammin sen nuotit alkaa aueta minulle ja äsken soitin sen jo tavallaan my way extended remix versiona, koska toistin sävelkulkuja hahmottaakseni ne paremmin ja varmistaakseni nuotit. Ahdistaa nuotit yleensä mm. koska minulla on selvästi luki- ja keskittymisvaikeus. Yksinäisyyteni ja elämäni muut masennusta aiheuttavat asiat ovet hiukan etäänpänä kun olen musiikin aaltojen seassa. Eilen radiosta tuli uusintana jokin ohjelma jossa toimittaja analysoi 2 teosta, Debussyn La mer ja Stewen Reichin Music for 16 musicians (tai jotain sinnepäin). Tykkään Debussyn sinfonisesta runosta, eritoten 1. osa joka päättyy mahtaviin vyöryihin joita kuunnellessa näen mielessäni merellä täysin purjein seilaavan komean purjelaivan. Reichin minimalistinen sävellys taasen tuntui ambientilta joka toimisi "tuutulauluna" tai musiikillisena "tajusteena".

Nukkuminen on masentuneelle tärkeää mutta lääkkeillä aikaansaatu uni ja lepo ei ole pitkän päälle hyvä ratkaisu.

Ehkä joissain tapauksissa kiire ja itsensä toimeliaana jossain askareessa pitäminen esim. talkootyössä tai luonnossa käveleminen potkii masennuksen kauemmaksi tai jopa pois.

Masennuksesta on kirjoitettu paljon kirjoja. Yksi nimeke tulee mieleen Noonday Demon, jonka kirjoittajaa en muista. Muistini o  huono, varmaankin pääosin masennuksen johdosta mutta myös hypotyremiasta johtuen.

Yksinäisyyteen alistuminen on julmaa, koska kaikenlaiset ihmiset kuitenkin ainakin jossain määrin kaipaavat toisten ihmisten vuorovaikutusta.

Jos on oikein masentunut niin silloin ei jaksa mitään.

Yksinäisyys ja masennus on vaarallisempaa kuin ylipaino.

Mahtavaa! Tuli kurkkukipua ja nenänvuotoa, joten menin koronatestiin. Oli onneksi negatiivinen, mutta on kai jonkinlainen saavutus onnistua hankkimaan tavan köhätauti kaikista maskeista ja käsideseistä huolimatta.

Sattuneesta syystä vastailen nyt vain lyhyesti, pahoittelut siitä.

soroppi, minulle suositeltiin kerran apteekissa magnesiumia melatoniinin kanssa. Jossain tableteissahan ne on jo yhdistetty. Toimi alussa, mutta sittemmin en enää ole eroa huomannut, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla.

keskustelua, lentämisestä haaveilen minäkin, ihan konkreettisesta sellaisesta sekä kuvainnollisesta. Tuollaiset opinnot voisivat olla hyväksi minullekin. Menisin mielelläni myös mindfulness-kurssille.

Avoimen kautta kyllä löytyy vaikka mitä mielenkiintoista. Kerran avoimessa amk:ssa olisi ollut viininmaistelukurssi. Olisi ollut ihan hauskaa opetella perustietoa rypälelajeista tms., mutta saamattomuuttani en mennyt kurssille. Harmittaa vieläkin.

jokuvaam, aika urakka lukea sivutolkulla (etenkin) meikäläisen avautumisia! 😳😲

Tunnistan itseni tuosta osuvasta runostasi. Jollain tapaa yksinäisyys on kuin vanha tuttu. Siihen on sopeutunut, mikä on yhtä aikaa sekä hyvä että ymmärrettävää, mutta myös vinksahtanutta.

Onko sinulla mahdollisuutta ja voimia lähteä ahdistusta tuottavasta työpaikastasi?

Hyvää iltaa,

Kyllä minä löydän keskusteluistanne hyviä ajatuksia ja elämänohjeita mutta olen severta masiksessa etten jaksa kommentoida niitä.

En pysty vaihtamaan työpaikkaa. Olen vakityössä ja samaa hommaa on muualta mahdoton saada ilman hyvävelisuhteita. Lisäksi olen sen ikäinen että jos menettäisin työni niin en saisi ikäni puolesta koskaan töitä. Ylipäänsä vakityö nykyaikana on erittäin poikkeuksellista. Tuntuukin siltä että tässä vain ollaan oravanpyörässä hamaan kuolemaan saakka ilman illuusioita ilman unelmia.

Ahdistukseni on pahimmillaan sietämätöntä pelkoa, tunnetta että häpeän kaikkea mitä ajattelen ja näen ja että kaikki ympäristössä syyttää minua, eli että minä en saa olla olemassa, en saa olla elossa edes yksinäisyydessäni. Että olen suututtanut tai loukannyt tai turhauttanut kaikkia.

Häpeän myös tätä voivotteluani, itsesääliä, murehtimista, surua.