Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Nott on lohduttavaa kuulla että tilanne on parempi.
Keskustelua on ollut hyvä lukea sinun arkiaskareistasi. Ku miettii sinunkin taustaasi mistä kaikesta olet selvinnut (aikaisempia viestejä)! Harmillista että pätkis suklaa on nyt trendi suklaa, saisivat ottaa jonkun toisen trendiksi ja ehkä se olis parempi Vanha patukkahan se on, mutta on siitä kehitetty mm. kakkureseptejäkin.
Tänään olen työpäivän lisäksi käynyt koirieni kera ulkona, koska kotimatkalla näin paljon ulkoilevia ihmisiä ja auringonpaistetta.
Selkärankani on voinut hitusen verran paremmin. En enää syö sitä yhtä särkytablettia.
Sain yökylässä olleen sukulaislapsen eilen syömään ihan oikeaa ruokaa, jes! onnistunut olo. Oli kiva kontakti. Sen äiti oli tehnyt pääsiäiskakkua mukaan ja se oli herkullista!
Ajattelin tänään että tätä jaksaa kun on toive siitä että jonakin päivänä on toisenlaista. Ajatus vaikka mökistä
Nótt kirjoitti:
Kiitos kaikille tsemppauksesta! Äiti on voinut paremmin, ei ole ollut pahoinvointia, mutta vatsa oireilee kuitenkin vielä. Kun nyt vaan ymmärtäisi olla syömättä mämmiä (yms.) kovin paljoa.Olen seurannut hämmentyneenä uutisointia koronatilanteesta ja -tulevaisuudesta. Exit-suunnitelmia puuhataan, mikä on ilahduttavaa, mutta samalla myös rajoituksia ollaan (tai oltaisiin, jos voitaisiin) kiristämässä. Uskaltaako sitä luottaa siihen, että viimeistään syksyllä aloitetaan hiljalleen palaamaan kohti vanhaa normaalia?
Hantzki, haluaisin joskus omistaa koiran, mutta juuri nyt asia ei ole ajankohtainen. En halua stressata 15-vuotiasta kissaani, joka on aika vähän ollut elämänsä aikana koirien kanssa tekemisissä.
keskustelua, Pätkikset ovat minunkin suosikkeja!
Minäkin saan närästys- ja refluksioireita joskus, mutta onneksi sentään aika harvoin. Ovat tosi ikäviä. Tuore ruisleipä, sitrushedelmät, rasva ja raaka kaali ovat pahimpia laukaisijoita, suklaa aiheuttaa oireita vain jos niitä on jo ennestään. Samoin alkoholia kestän pieninä satunnaisannoksina hyvin. Eniten harmittaa sitruunan vältteleminen, tykkäisin kovasti käyttää sitä mausteena monissa ruuissa.
Tuosta refluksivaivasta... Olen huomannut että välttäessäni rasvaista voimakkaasti maustettua - ja suklaata 🙁 myöhäisessä iltapvässä tai illassa, ongelmaa ei ole.
Olen kokeillut suklaan halun täyttää päiväsaikaan aikaisin, Cr -tbl ostanut apt.jonka pitäisi vaikuttaa makeannälkään (kokeillut jonkn aikaa aamupäivisin vitamiiniporetbl (ABCDE). ja magnesiumtbl kanssa, ja on ehkä vaikuttanut makeannälkää vähentävästi). En vaan voi luopua makeasta kokonaan. Joku hakee makeansa baarista siiderin tms.muodossa, anteeksi, siis haki ennen näitä koronarajoituksia. Mieluummin kotona vaikka ehkä minimimmin suklaan nautintoja.
Tuosta koronasta muuten en osaa sanoa mitään muuta kuin kerran päivässä kuuntelen tilanteen päivityksen. Väsynyt siihen, tottunut joka paikassa maskiin ja desifionteihin.
Koira on hyvä viemään omistajaansa lenkille. Lemmikit ylipäänsä välittävät omistajilleen endorfiineja....
Hantzki kirjoitti:
Nott on lohduttavaa kuulla että tilanne on parempi.Keskustelua on ollut hyvä lukea sinun arkiaskareistasi. Ku miettii sinunkin taustaasi mistä kaikesta olet selvinnut (aikaisempia viestejä)! Harmillista että pätkis suklaa on nyt trendi suklaa, saisivat ottaa jonkun toisen trendiksi ja ehkä se olis parempi Vanha patukkahan se on, mutta on siitä kehitetty mm. kakkureseptejäkin.
Tänään olen työpäivän lisäksi käynyt koirieni kera ulkona, koska kotimatkalla näin paljon ulkoilevia ihmisiä ja auringonpaistetta.
Selkärankani on voinut hitusen verran paremmin. En enää syö sitä yhtä särkytablettia.
Sain yökylässä olleen sukulaislapsen eilen syömään ihan oikeaa ruokaa, jes! onnistunut olo. Oli kiva kontakti. Sen äiti oli tehnyt pääsiäiskakkua mukaan ja se oli herkullista!
Ajattelin tänään että tätä jaksaa kun on toive siitä että jonakin päivänä on toisenlaista. Ajatus vaikka mökistä
Hantzki... kiitos ...
Hyvä, että sulla tarvit vähemmän särkyyn lääkettä. Mulla vähän sama, öisin ei oikea kättä juili, mutta aamulla alkaessa heräillä sitä aina koskee/on kipeäntuntoinen. Ajatus käy, jos vaikka menis oikeasta kädestä voimat täysin, aika rankkaa ois elämä. Vasemmalla en osaa tehdä muuta kuin kantaa sylillisen puita.
Tuosta ajatuksesta mökistä. Aika monen unelma on se.
Helvetti mitä syvissä vesissä kyntämistä taas. 😔
Herään parin tunnin unien jälkeen massiiviseen ahdistukseen, valvon tuntitolkulla ja joudun selaamaan puhelinta tms. rauhoittumisen toivossa, silti menee useampi tunti, että saan uudelleen unta. Unirytmi on alkanut tämän seurauksena heittää.
Alan olla sen verran väsynyt, että ajatukset ovat yhtä puuroa. Mitään en jaksaisi, mikään innosta. Päätä särkee, vatsa on stressistä kuralla. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa ja on ahdistustärinää. Pakorefleksi nostaa päätään, mutta ei itseään tai elämäänsä pääse pakoon.
Antaisi edes hetken hengähdystauon.
Hei. Olen uusi täällä ja päätin tulla katsomaan, saisiko täältä kenties tukea.
Jotenkin tuntuu, että koko pakka hajoaa päälle. Olen vaan niin ahdistunut. Riitaannuin siskonikin kanssa siitä, kun yritimme miettiä tulevaisuuteni jaksamista. Tiedän, että hän rakastaa mua ja on huolissaan, mutta samaan aikaan ärsyttää se, että hän tuhlaa aikaansa mun mielenterveyteen.
Hän on aina ollut mun tuki, varaäiti ja upea sisko. Jotenkin vaan tuntuu, että mä en ansaitse sitä. Hyviä ihmisiä kuolee kokoajan täällä, ja silti mä vaan porskutan eteenpäin. Mä, josta ei ole hyötyä tälle yhteiskunnalle. Mitä mä täällä teen.
Mä haluan kyllä parantua, mutta jotenkin samaan aikaan se päässä pörräävä ääni sanoo vastaan.
Masennus on kuin iso musta klöntti, joka imaisee sisäänsä kaiken hyvän, kaikki muistot mitä omisti on kadonnut ja jäljelle jää vaan joku tyhjyys.
Mun sisko sanoo, että mä en rakasta itteeni ja hän ei jaksa sitä, etten suostu näkemään tätä kaikkea hyvää, mitä maailmassa on ja mitä mulla on. Mun siskolla on oikeus olla vihainen, ymmärrän sen.
Mä rakastan kyllä itseäni, mutta en tätä sairautta, jonka alle itseni menetän.
No'tt oletko saanut eriteltyä onko se tämä korona, joka nyt kiusaa ja saanut yliotteen vai jotakin muuta. Minua korona hämmentää yhä enemmän. Ihmissuhteet kärsivät, kun ei olla tavattu kasvokkain. Kaupassa käydessä näkee vain maskillisia ihmisiä ja tuttujenkaan kanssa ei voi jäädä juttelemaan. Minulla tämä perussairaus sen estää. Maalle ei ole päästy. kovan lumitalven jälkeen. Kelirikko on nyt menossa mökkitiellä. Kai näistä asioista pitäisi selviytyä ja uskoa parempiin aikoihin. Monet pienetkin asiat saavat isot mittasuhteet. Se on merkki stressistä samoin kuin huonot yöunet. Päivät kuluvat hitaasti, vaikka puuhaa olisi. Täällä kaupungissa olen puhdistanut pihaa talven jäljiltä ja siinä näkee työn tuloksen. Lumikellot ja scillat kukkivat jo. Järvi on vapaa ja jopa härkälinnun kammottava ääni on jo kuulunut. Kai se kesä tästä tulee vielä...
Hip hei, peräti 5 tunnin unet viime yönä. Varasin ahdistuksen varalta kirjan, jos se vaikka olisi puhelimen räpläystä parempi rauhoittumiskeino, mutta tänä yönä en sitä vielä tarvinnut. Heräsin kyllä kesken unien, mutta sitten horjuin jossain unen ja valveen rajalla koko loppuyön.
Mollyan, korona-ahdistus on varmasti mukana taustavaikuttajana, mutta nyt on sen lisäksi kaiken maailman huolia. Suurimpana on se, että pääsiäisenä meni pahasti sukset ristiin porukoiden kanssa niiden toimien, tai oikeammin toimimattomuuden vuoksi. Asia on sellainen, että jotain PITÄÄ tehdä, mutta neuvominen, kehoittaminen tai ulkopuolisenkaan tiedon lähteelle ohjaaminen ei ole auttanut. Olen tässä nyt toista viikkoa miettinyt, että miten pitkään voin katsoa asiaa sivusta. Että milloin tulee se aika, joilloin käräytän vanhempani ulkopuoliselle taholle. On tosi paskamainen olo jo pelkästä ajatuksesta, mutta mitä muuta voin enää tehdä?
Fujipomme kirjoitti:
Hei. Olen uusi täällä ja päätin tulla katsomaan, saisiko täältä kenties tukea.Jotenkin tuntuu, että koko pakka hajoaa päälle. Olen vaan niin ahdistunut. Riitaannuin siskonikin kanssa siitä, kun yritimme miettiä tulevaisuuteni jaksamista. Tiedän, että hän rakastaa mua ja on huolissaan, mutta samaan aikaan ärsyttää se, että hän tuhlaa aikaansa mun mielenterveyteen.
Hän on aina ollut mun tuki, varaäiti ja upea sisko. Jotenkin vaan tuntuu, että mä en ansaitse sitä. Hyviä ihmisiä kuolee kokoajan täällä, ja silti mä vaan porskutan eteenpäin. Mä, josta ei ole hyötyä tälle yhteiskunnalle. Mitä mä täällä teen.
Mä haluan kyllä parantua, mutta jotenkin samaan aikaan se päässä pörräävä ääni sanoo vastaan.
Masennus on kuin iso musta klöntti, joka imaisee sisäänsä kaiken hyvän, kaikki muistot mitä omisti on kadonnut ja jäljelle jää vaan joku tyhjyys.Mun sisko sanoo, että mä en rakasta itteeni ja hän ei jaksa sitä, etten suostu näkemään tätä kaikkea hyvää, mitä maailmassa on ja mitä mulla on. Mun siskolla on oikeus olla vihainen, ymmärrän sen.
Mä rakastan kyllä itseäni, mutta en tätä sairautta, jonka alle itseni menetän.
Moi, Fujipomme!
Päänsisäinen ääni on minullekin tuttu. Se pitää huolen, että olen tietoinen omasta paskuudestani, hyödyttömyydestäni, vääränlaisuudestani, typeryydestäni, rumuudestani, kelpaamattomuudestani... Ja niin edelleen, ad nauseam.
Joskus kuitenkin onnistun vaimentamaan äänen esimerkiksi tekemällä jotain kivaa. Minulle hetken helpotusta tuovat esimerkiksi musiikin kuuntelu, elokuvat, lenkkeily ja retkeily (luontopoluille alkaa jo päästä 😊), talkootyöt, matkustaminen (sitten joskus), hyvä ruoka, valokuvaus... Onko sinulla jotain tällaisia asioita?
Tämä on vahvasti vielä työn alla oleva prosessi, mutta olen yrittänyt opetella kyseenalaistamaan päänsisäistä sättijääni. Siis kukaan ei voi olla niin läpeensä huono kuin se minun väittää olevan. Esimerkiksi kun ääni tietää jo etukäteen, ettei tästä mitään tule, niin yritän vasta-ajatella, että olenhan minä ennenkin saanut homman hoidettua.
Mitä sanoisit, jos vaikkapa ystäväsi tai siskosi puhuisivat itsestään samaan tapaan, miten ääni sinusta puhuu? Koeta puhua samalla tavalla itsellesi.
Ahdistus ja masennus ovat kyllä aikamoisia energiansyöjiä. Tai kuten Harry Potterin ankeuttajia. Ihanaa, että sinulla on tärkeä ihminen tukena! 🤗
N'ott, vaikuttaa vahvalta taistelulta tuo kaikki mistä kirjoitit. Ja se, että kaikesta vaikeudesta huolimatta vaikutat aina päätyvän lopulta tilanteen hallinnan puolelle. Voimia valita valoa elämään tuovia ajatuksia, tuumailuja, pähkäilyjä 👍
Kaikesta huolimatta virkistävää kevään tuloa, näin vapun aikaan ja vielä koronan kourissa koko maailman ollessa. Hyvää vappua! 🎈🎉
Täältä myös hyvää vappua! 🙂
Kiitos, keskustelua ja soroppi, hyvää vappua teillekin! 🤗
Edellä kirjoittamani asia vanhempien suhteen eteni parempaan suuntaa, luullakseni. Aikamoisen kyynelten, huudon ja vittuilun, mutta myös tuulettavan keskustelun se tosin vaati. Hetken aikaa minulla oli ihan hyvä olo sen jälkeen, mutta nyt taas ahdistaa. Siinä myrskyssä tuli puolin ja toisin paljastettua kaikenlaista, minä mm. kerroin ekaa kertaa ahdistuksestani ja nyt on jotenkin paljas olo. Porukat itse asiassa ottivat asian ihmeen hyvin, mutta silti on tunne, että pitää kaivautua poteroon ja rakentaa suojamuurit.
Tosin, entä jos se oma sisäinen maailma on tässä se ongelma, ei niinkään ulkomaailma?
Ei yhtään armon hetkeä elämän paskamyrskyssä. Kissalla on munuaisten vajaatoiminta eli ei ole enää kaukana, kun se viimeinen vaikea päätös on edessä.
No'tt olipa ikävä uutinen sulla. Eläinten ystävänä ja kissan ja koiran omistaja ymmärrän ehkä, mitä käyt läpi. Toki eläinten hoito on hyvätasoista, mutta joskus täytyy se lopullinen ratkaisu tehdä. Voimia sinulle.. Ei se ole helppo päätös, vaikka eläimen etua ajattelee.. Olen itse tehnyt sen jonkun kerran ja aina se on yhtä kauheaa.
Kiitos, Mollyan. Tosi rankkaa on ollut. Kissa voi olosuhteisiin nähdän ihan hyvin. On syönyt hyvin pakastekalaa, erikoisruokia en ole vielä kokeillut. Epäilen ja pelkään, ettei se niitä suostu syömään, joten voi olla, että ruokavalio tulee olemaan hyvin pakastekalapainotteinen. Mitenhän siihen rinnalle keksisi? Katsoin, että tavallinen kissan kalaruoka sisältää järjestään myös muutakin lihaa, usein kanaa.
Olen kerran aikaisemmin joutunut tekemään sen päätöksen, silloin kissalla oli syöpä. Se oli henkisesti todella vaikea, mutta loogisesta helppo päätös, koska kissa meni diagnoosin jälkeen nopeasti niin heikkoon kuntoon. Ahdistaa ajatella, että tämän kanssa joudun jossain vaiheessa pohtimaan, että milloin elämänlaatu on laskenut sen verran, että on parasta tehdä rakkaalle kissakaverille se viimeinen palvelus.
On niin sydäntä raastavaa joutua tilaamaan aikaa eläinlääkäriltä rakkaan lemmikin elämän päättämiseksi. Kahdesti olen joutunut sen tekemään. Ensimmäisen kohdalla ajattelin miksen aikaisemmin ajatellut kissan kannalta. Elämänsä oli kuin äärirajoilla kun oli pakko suostua. Toisen kissankaan kohdalla en osannut kai riittävän ajoissa helpottaa sen kipuja, vaikka olin päättänyt että ajoissa tekisin päätöksen. Vaikeaa on luopua, vaikka kaikki ne koetut kokemukset niidenkin kissojen kanssa, pulpahtavat milloin missäkin mieleen, ovat unohtumattomia. En tiedä osaanko tämän viimeisenkään kanssa, kun samalla kuin päättyy iso osa oman elämän sisällöstä lopullisesti.- Voimia sulle N'ott 🌹
Siitä reflukiasta vielä... Oletko sinä tai joku läheisesi huomannut refluksioireita kiireestä johtuen?
keskustelua kirjoitti:
Siitä reflukiasta vielä... Oletko sinä tai joku läheisesi huomannut refluksioireita kiireestä johtuen?
Ainakin itselläni stressi on yksi laukaiseva tekijä. Esimerkiksi viime vuonna kun sain soiton sairaanhoitopiirin koronatiimiltä, niin saman tien kurkussa alkoi poltella. Tosin en vieläkään ymmärrä, että millä logiikalla joskus oireita ei tule vaikka altistavia tekijöitä olisi vaikka kuinka ja sitten taas joku toinen kerta muutama pisara sitruunamehua vaikkapa marinadissa on liikaa.
Pitäisi varmaan seurata, että miten närästys- ja refluksioireiden kausiluonteisuus menee yksiin stressi-, ahdistus- tai muiden kipuoireiden kanssa.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Lisäys