Tosi tutulta kuulostaa, pystyn hyvin samaistumaan. Viime aikoina olen itsekin taas toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, jotta saisi hetken tauon. Elämä ja varsinkin tulevaisuus ahdistaa, ei ole mitään mitä odottaa enkä oikein haaveilekaan mistään kun en vain jaksa tavoitella mitään. Ei ole mitään harrastuksia. Vapaa-ajan kulutan lähinnä netissä roikkumalla. Puhelinkammo on mullakin, pari viikkoa sitten sain kuitenkin kuin ihmeen kaupalla varattua ajan hammaslääkäriin, onhan tässä edellisestä kerrasta kulunut jo kai 9 tai 10 vuotta. 😟

Olen ollut elokuusta lähtien työkokeilussa (9e/päivä) ja ihan perseestähän se on kyllä ollut. Syksyllä olin niin väsynyt, että kuuden tunnin päivän jälkeen kotona itkin vain illat. Ja märehdin itsesäälissä. Onneksi sain kuitenkin siirryttyä toiseen paikkaan, se on ollut vähän parempi mutta ei mitään herkkua sekään. Tänään olen ollut kotona. Tykkään olla kotona, mutta sitten ahdistaa kun en tee mitään ja elämä vain lipuu ohi.

Mietin kyllä joka päivä että mitä järkeä tässä elämässä edes on.

Q kirjoitti 22.1.2018 16:02

Tosi tutulta kuulostaa, pystyn hyvin samaistumaan. Viime aikoina olen itsekin taas toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, jotta saisi hetken tauon. Elämä ja varsinkin tulevaisuus ahdistaa, ei ole mitään mitä odottaa enkä oikein haaveilekaan mistään kun en vain jaksa tavoitella mitään. Ei ole mitään harrastuksia. Vapaa-ajan kulutan lähinnä netissä roikkumalla.

Tämä on todella kurja fiilis ja pahinta siinä on, että sitä voi olla vaikea poistaa. Työelämässähän uupunut ottaisi lomaa, jos ei muuta niin sairaslomaa, ja saisi mahdollisuuden edes hetken hengähtää. Sairaslomamahdollisuudesta en tiedä, mutta lomaa tai edes vapaa-aikaahan työttömällä ei ole. Ne pitäisi pystyä/jaksaa itse ottaa, mutta se ei ole helppoa.

Q kirjoitti 22.1.2018 16:02

Elämä ja varsinkin tulevaisuus ahdistaa, ei ole mitään mitä odottaa enkä oikein haaveilekaan mistään kun en vain jaksa tavoitella mitään. Ei ole mitään harrastuksia. Vapaa-ajan kulutan lähinnä netissä roikkumalla.

Sama juttu täälläkin. Kun tuntuu, että elämä on tyhjää täynnä, niin siitä tyhjästä on aika vaikea ponnistaa mihinkään.

Mutta elä luovuta! Yritä hankkia jotain sisältöä elämääsi, edes jotain pientä. Haasta itsesi, hanki itsellesi elämyksiä, tee jotain uutta. Katso elokuva tai lue kirja, joka ei kuulu sinulle tuttuun genreen. Käy museossa. Leivo jotain. Käy uimassa. Kirjota blogia/päiväkirjaa, piirrä sarjakuvia.

Nämä ovat sellaisia helpommin sanottu kuin tehty asioita, tiedän sen ihan omasta kokemuksesta, sillä itsekin painin edelleen saamattomuuden ja näköalattomuuden kanssa, mutta yritetään omaksua sellainen asenne, että me itse voimme vaikuttaa omiin asioihimme. Jos se elämä sitten kulkisi myös meidän kauttamme eikä vain lipuisi ohi.

Palopuheet sikseen, on silti sanottava, että tämä summaa täydellisesti tämän hetken fiilikseni:

Q kirjoitti 22.1.2018 16:02

Mietin kyllä joka päivä että mitä järkeä tässä elämässä edes on.

Hyviä vinkkejä star-crossed 🙂 vielä kun sitä motivaatiota ja innostusta jostain sais.... Ois kyllä paljon kirjoja joita ois kiva lukea, mutta ei vaan jostain syystä jaksa, ei jaksa keskittyä ja heti loppuu mielenkiinto. Lapsena kyllä luin paljonkin. Päädyitkö ostamaan kirjoja, kun tuossa aiemmin sitä pohdit?

Tällä hetkellä vielä tuo työkokeilu tuo vähän sisältöä elämään, mutta viikonloput on aika tyhjää täynnä. Tänään oli ihan hyvä päivä, sain pitkästä aikaa nauraa vedet silmissä, mitä ei ole kyllä tapahtunut piiiitkään aikaan. Nyt tuntuukin että olen ihan poikki.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon ailahtelevaisuuttani. Välillä tuntuu että tunteet menee niin vuoristorataa että sekin pistää väsyttämään. Esimerkiksi tänä aamuna kotona tihrustin itkua, ja iltapäivällä nauroin vedet silmissä. Nyt on sitten taas aika väsynyt ja tyhjä olo. Viime viikolla tuntui että olen täynnä vihaa ja raivoa kaikkia kohtaan, mutta myös itseinhoa. En kuitenkaan osaa ilmaista tunteitani vaan parhaani mukaan kätken ne. Viikonloppu menikin itseä kootessa. Kuulostaa tosi sekavalta. Onko teillä muilla yhtään tällaista vai onko se koko ajan vain sitä harmautta? Olen huomannut että itselläni yksinollessa on enimmäkseen sitä tasaista harmautta ja ankeutta ja elämän turhuutta, muitten ihmisten kanssa ollessa nousee noita eri tuntemuksia tosi herkästi. Toki välillä on vähän pitempiä masennus-/ahdistuskausia että mikään ei nappaa olipa missä ja kenen tahansa kanssa... argh, välillä tuntuu että en tajua itseäni yhtään enkä osaa täysin pukea sanoiksi tuntemuksia. ☹️ sori jos meni off topiciksi 🙂🌻

Q kirjoitti 24.1.2018 17:05

Hyviä vinkkejä star-crossed 🙂 vielä kun sitä motivaatiota ja innostusta jostain sais.... Ois kyllä paljon kirjoja joita ois kiva lukea, mutta ei vaan jostain syystä jaksa, ei jaksa keskittyä ja heti loppuu mielenkiinto. Lapsena kyllä luin paljonkin. Päädyitkö ostamaan kirjoja, kun tuossa aiemmin sitä pohdit?

Tällä hetkellä vielä tuo työkokeilu tuo vähän sisältöä elämään, mutta viikonloput on aika tyhjää täynnä. Tänään oli ihan hyvä päivä, sain pitkästä aikaa nauraa vedet silmissä, mitä ei ole kyllä tapahtunut piiiitkään aikaan. Nyt tuntuukin että olen ihan poikki.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon ailahtelevaisuuttani. Välillä tuntuu että tunteet menee niin vuoristorataa että sekin pistää väsyttämään. Esimerkiksi tänä aamuna kotona tihrustin itkua, ja iltapäivällä nauroin vedet silmissä. Nyt on sitten taas aika väsynyt ja tyhjä olo. Viime viikolla tuntui että olen täynnä vihaa ja raivoa kaikkia kohtaan, mutta myös itseinhoa. En kuitenkaan osaa ilmaista tunteitani vaan parhaani mukaan kätken ne. Viikonloppu menikin itseä kootessa. Kuulostaa tosi sekavalta. Onko teillä muilla yhtään tällaista vai onko se koko ajan vain sitä harmautta? Olen huomannut että itselläni yksinollessa on enimmäkseen sitä tasaista harmautta ja ankeutta ja elämän turhuutta, muitten ihmisten kanssa ollessa nousee noita eri tuntemuksia tosi herkästi. Toki välillä on vähän pitempiä masennus-/ahdistuskausia että mikään ei nappaa olipa missä ja kenen tahansa kanssa... argh, välillä tuntuu että en tajua itseäni yhtään enkä osaa täysin pukea sanoiksi tuntemuksia. ☹️ sori jos meni off topiciksi 🙂🌻

Hyvä, jos auttoivat. 🙂 Olin jättää vinkit kirjoittamatta siinä pelossa, että ne kuulostaisivat saarnaamiselta. Se ei nimittäin ollut tarkoitus, enkä itsekään onnistu elämään omian neuvojeni mukaan. Ja myönnettävä on, että joskus en edes jaksa yrittää.

Off topic -pohdintasi on tutun kuuloista. Minullakin sosiaalinen kanssakäyminen saa aikaan monenlaisia tunteita, joita saatan paeta yksinäisyyteen. Olen introvertti ja kaipaan omaa rauhaa sekä viihdyn yksin, mutta tämä on jotain muuta. Pelkään, etten vaan osaa tai jaksa olla ihmisten kanssa, vaikka haluaisin. Mutta sitten samaan aikaan jatkuva yksinolo on ankeaa, jolloin kaipaan seuraa. Käsittämätön ristiriita!

Olen yrittänyt löytää sellaista sopivaa tasapainoa näiden kahden ääripään väliltä, mutta aika huonoin tuloksin. Omat seuran ja yksinolon tarpeet vaihtelevat, eikä sosiaalisissa suhteissa luonnollisestikaan ole mahdollista mennä vain oman fiiliksensä mukaan.

Minäkin olen tosi huono ilmaisemaan itseäni. Padon sekä tunteita että ajatuksia sisälleni, jonka vuoksi minuun on tosi vaikea tutustua. En vaan jotenkaan osaa avautua, ja minun on vaikea luottaa ihmisiin.

Mielialanvaihtelut ääripäätunteesta toiseen ovat varmasti väsyttäviä. Koetko, että ne ovat normaalia herkkyyttä voimakkaampia?

Niin ja päädyin ostamaan kirjoja. 😳 Nyt odotan niiden saapumista sekä innoissani että morkkista tuntien. Kun eihän minulle oikeastaan ole varaa mihinkään ylimääräiseen ja ärsyttää tällainen olematon itsehillintä - olen pettynyt itseeni. 😠 Kaiken huipuksi menin tilaamaan kirjat kirjakaupasta, kun tarkoitus oli korkeintaan ostaa jotain divarista.
Ja sitten ärsyttää oma ärsyyntyminen; enkö osaa nauttia mistään kivasta?

star-crossed kirjoitti 26.1.2018 0:58

Off topic -pohdintasi on tutun kuuloista. Minullakin sosiaalinen kanssakäyminen saa aikaan monenlaisia tunteita, joita saatan paeta yksinäisyyteen. Olen introvertti ja kaipaan omaa rauhaa sekä viihdyn yksin, mutta tämä on jotain muuta. Pelkään, etten vaan osaa tai jaksa olla ihmisten kanssa, vaikka haluaisin. Mutta sitten samaan aikaan jatkuva yksinolo on ankeaa, jolloin kaipaan seuraa. Käsittämätön ristiriita!

Voi miten tuttua 😀 Nytkin taas viikonloppu edessä ja jotenkin vähän tylsistyttää olla yksin kotona, mutta en silti jaksa/halua nähdä ketään. Tässä parina edellisenä viikonloppuna olen nähnyt niitä harvoja kavereita joita mulla on, ja nekin tapaamiset tuntuivat vain taakalta. Mikä helpotus, kun sen jälkeen pääsi kotiin! Tuntui niinkuin olisi jokin velvollisuus suoritettu, mutta ei kai ihmissuhteiden pitäisi sellaiselta tuntua. 🙄

Minunkin on vaikea luottaa ihmisiin. Olen nykyään tosi varautunut ihmisten seurassa, enkä haluaisi kertoa itsestäni mitään. Yritäpä siinä sitten tutustua vaikkapa uusiin ihmisiin. 😟

En tiedä, ovatko mielialanvaihteluni normaalia herkkyyttä vai voimakkaampia. Otin eilen asian puheeksi psykiatrisen sairaanhoitajan luona jossa olen käynyt, joten asiaa varmaan käsitellään vielä jatkossa. Sielläkin kyllä on tuota avautumisen vaikeutta. Käytkö sinä missään juttelemassa asioistasi?

Älä suotta soimaa itseäsi, kirjathan ovat loistohankintoja. 🙂 kyllä niistä voi nauttia ihan hyvällä omallatunnolla. Minkälaisia kirjoja tykkäät lukea? Itse olen nyt vähän hurahtanut korealaiseen kosmetiikkaan ja ihonhoitorutiiniin, ja olen tilannut vähän vaikka sun mitä. Että kyllä ne kirjat on siihen verrattuna ihan hyvä tuhlauskohde 😀 on kuitenkin kiva aina oottaa pakettia ja sitten päästä testailemaan uusia tuotteita. Vielä ei kauhean huono omatunto ole, en kuitenkaan ihan holtittomasti ole rahaa niihin tuhlannut.

Mitä ajattelit tehdä viikonloppuna? Itse ajattelin että voisin ehkä käydä kirpputorit kiertämässä ja kissoille uusia leluja ostamassa. Siivotakin vähän voisi jos innostaa.

Q kirjoitti 26.1.2018 09:45

Voi miten tuttua 😀 Nytkin taas viikonloppu edessä ja jotenkin vähän tylsistyttää olla yksin kotona, mutta en silti jaksa/halua nähdä ketään. Tässä parina edellisenä viikonloppuna olen nähnyt niitä harvoja kavereita joita mulla on, ja nekin tapaamiset tuntuivat vain taakalta. Mikä helpotus, kun sen jälkeen pääsi kotiin! Tuntui niinkuin olisi jokin velvollisuus suoritettu, mutta ei kai ihmissuhteiden pitäisi sellaiselta tuntua. 🙄

Juuri näin! Olen iloinen, että minulla on edes ne muutama kaveria, sillä sellainenkin jakso elämässä on ollut, ettei ollut edes hyvänpäiväntuttuja, mutta usein on tunne, että kaverisuhteiden ylläpito on raskasta työtä. Inhottaa ja hävettää tuntea näin. 😞

Q kirjoitti 26.1.2018 09:45

En tiedä, ovatko mielialanvaihteluni normaalia herkkyyttä vai voimakkaampia. Otin eilen asian puheeksi psykiatrisen sairaanhoitajan luona jossa olen käynyt, joten asiaa varmaan käsitellään vielä jatkossa. Sielläkin kyllä on tuota avautumisen vaikeutta. Käytkö sinä missään juttelemassa asioistasi?

En ole. Pitäisi.

Mutta en vain halua myöntää itselleni, että olen näin surkea. En ole koskaan osannut pyytää apua tai ottaa sitä vastaan. Toisaalta taustalla on ihan vain saamattomuutta. Lisäksi minulle on tyypillistä fiiliksen ja jaksamisen vaihtelut. Juuri nyt menee menettelevästi. Ahdistaa, muttei lähellekään samalla tavalla mitä syksyllä teki. Jutteluavun hakeminen ei juuri nyt tunnu ihan niin tarpeelliselta.

Q kirjoitti 26.1.2018 09:45

Älä suotta soimaa itseäsi, kirjathan ovat loistohankintoja. 🙂 kyllä niistä voi nauttia ihan hyvällä omallatunnolla. Minkälaisia kirjoja tykkäät lukea? Itse olen nyt vähän hurahtanut korealaiseen kosmetiikkaan ja ihonhoitorutiiniin, ja olen tilannut vähän vaikka sun mitä. Että kyllä ne kirjat on siihen verrattuna ihan hyvä tuhlauskohde 😀 on kuitenkin kiva aina oottaa pakettia ja sitten päästä testailemaan uusia tuotteita. Vielä ei kauhean huono omatunto ole, en kuitenkaan ihan holtittomasti ole rahaa niihin tuhlannut.

Mitä ajattelit tehdä viikonloppuna? Itse ajattelin että voisin ehkä käydä kirpputorit kiertämässä ja kissoille uusia leluja ostamassa. Siivotakin vähän voisi jos innostaa.

En tee viikonloppuna mitään ihmeellistä - taaskaan. Voisi yrittää lukea jotain tai katsoa edes (!) elokuvaa, mutta eiköhän se taas mene netissä roikkumiseksi. Sunnuntaina on sentään äänestys. Vaalitenttien seuraaminen ja äänestäminen ovat minun tämän kuun teemani ja projektini.

Ostin antiikin Roomaan liittyviä kirjoja, koska olen Rooma- ja antiikkifani. Aihepiirin hyvä ja huono puoli on, että kirjallisuudesta on runsaudenpulaa - aina on se tunne, että paljon mielenkiintoisia kirjoja jää ostamatta. Tykkään ylipäätänsä historiasta, myös fiktiossa. Dekkarit, fantasia, kauhu ja romantiikkakin menevät.

Mutta oikeasti olen niin laiska lukemaan että hävettää. Minulla on hyllyssä kirjoja, jotka ovat odottaneet lukemista jopa vuositolkulla, esim. kirppikseltä ostettu Jane Austenin Emma. Sen vuoksi olisikin järkevämpää suosia kirjaston kirjoja, ja ostaa vain ne kirjat, jotka olivat hyviä.

Ymmärtääkseni korealaisen kosmetiikan hinta-laatusuhde on erinomainen. Minulla on ollut pitkään ajatukseni kokeilla esim. Misshaa, mutta se saamattomuus... Sovitaanko, että jos minä en pode morkkista kirjaostostani, niin sinä et morkkistele kosmetiikkaostoksesi kanssa? 😉 Jokainen ansaitsee itsensä hemmottelua ja, kuten sanoit, pakettia on kiva odottaa.

Toivottavasti kirppikseltä löytyy aarteita ja kissoille kivoja leluja! 🙂

star-crossed kirjoitti 26.1.2018 22:27

Juuri näin! Olen iloinen, että minulla on edes ne muutama kaveria, sillä sellainenkin jakso elämässä on ollut, ettei ollut edes hyvänpäiväntuttuja, mutta usein on tunne, että kaverisuhteiden ylläpito on raskasta työtä. Inhottaa ja hävettää tuntea näin. 😞

Minulle tuli huomiselle yksi tapaaminen ja vähän ahdistaa jo nyt. Olisin vain halunnut tänä iltana rentoutua parin viinilasillisen kera ja huomenna valmistautua omassa rauhassa taas tulevaan viikkoon, mutta nyt takaraivossa kummittelee vain se huominen meno. Äsh.

star-crossed kirjoitti 26.1.2018 22:27

En ole. Pitäisi.

Mutta en vain halua myöntää itselleni, että olen näin surkea. En ole koskaan osannut pyytää apua tai ottaa sitä vastaan. Toisaalta taustalla on ihan vain saamattomuutta. Lisäksi minulle on tyypillistä fiiliksen ja jaksamisen vaihtelut. Juuri nyt menee menettelevästi. Ahdistaa, muttei lähellekään samalla tavalla mitä syksyllä teki. Jutteluavun hakeminen ei juuri nyt tunnu ihan niin tarpeelliselta.

Hyvä että pärjäät kuitenkin. Itselleni oli myös vaikeaa hakea apua. Joskus opiskeluaikoina oli helppoa kun pystyi vain menemään kuraattorille tms., mutta näin aikuisena ahdistaa kun joka paikkaan pitäisi soittaa että saa ajan. Kiitos puhelinkammon, en saanut vuosi sitten haettua apua vaikka tuntui että olisin tarvinnut. No, tulipahan selvittyä kuitenkin. Mulla kans vaihtelee jaksaminen, mutta nykyään tuntuu että jaksaa myös paremmin kun tietää että on aika varattu tuonne psykalle.

star-crossed kirjoitti 26.1.2018 22:27

En tee viikonloppuna mitään ihmeellistä - taaskaan. Voisi yrittää lukea jotain tai katsoa edes (!) elokuvaa, mutta eiköhän se taas mene netissä roikkumiseksi. Sunnuntaina on sentään äänestys. Vaalitenttien seuraaminen ja äänestäminen ovat minun tämän kuun teemani ja projektini.

Ostin antiikin Roomaan liittyviä kirjoja, koska olen Rooma- ja antiikkifani. Aihepiirin hyvä ja huono puoli on, että kirjallisuudesta on runsaudenpulaa - aina on se tunne, että paljon mielenkiintoisia kirjoja jää ostamatta. Tykkään ylipäätänsä historiasta, myös fiktiossa. Dekkarit, fantasia, kauhu ja romantiikkakin menevät.

Mutta oikeasti olen niin laiska lukemaan että hävettää. Minulla on hyllyssä kirjoja, jotka ovat odottaneet lukemista jopa vuositolkulla, esim. kirppikseltä ostettu Jane Austenin Emma. Sen vuoksi olisikin järkevämpää suosia kirjaston kirjoja, ja ostaa vain ne kirjat, jotka olivat hyviä.

Kiva että sulla on tuollanen mielenkiinnonkohde johon paneutua, se on varmasti jännittävää. Itselläni ei oikein ole, ei mikään kiinnosta tarpeeksi ☹️ varsinkaan että jaksaisi kirjoja lukea. Siksi varmaan pidän niin sivistyneinä niitä jotka jaksavat. Tykkään kyllä käydä kirjastossa selailemassa kaikenlaista, mutta aina kun lainaan jotain kotiin, ne unohtuvat samantien. Siinä mielessä omat kirjat on hyviä, ei tarvi miettiä millon eräpäivä umpeutuu. Mutta jos sulla ei tule luettua niitä joitain kirjoja, niin ainahan voit myydä/antaa ne eteenpäin? Tai sitten vain rauhassa odottelet inspiraatiota. 🙂

star-crossed kirjoitti 26.1.2018 22:27

Ymmärtääkseni korealaisen kosmetiikan hinta-laatusuhde on erinomainen. Minulla on ollut pitkään ajatukseni kokeilla esim. Misshaa, mutta se saamattomuus... Sovitaanko, että jos minä en pode morkkista kirjaostostani, niin sinä et morkkistele kosmetiikkaostoksesi kanssa? 😉 Jokainen ansaitsee itsensä hemmottelua ja, kuten sanoit, pakettia on kiva odottaa.

Toivottavasti kirppikseltä löytyy aarteita ja kissoille kivoja leluja! 🙂

K-kosmetiikka on tosiaan ihan huippulaatuista ja edullistakin, itse tilailen aina ebayn kautta. Eilenkin pistin aika extempore tilaukseen seerumin ja Misshan essencen, hupsista. 😟 Suosittelen kyllä ehdottomasti kokeilemaan jos innostaa. Esim. sheet maskeista on helppo aloittaa, niin itse ainakin tein 🙂 ja niitä saa tosi edullisesti.

Kävin tänään kirppiksellä ja ahdistuin ihmisistä, vaikka ei kai niitä ollut normaalia enempää. Ei sitten tullut kunnolla katseltua edes mitään, kun oli jo niin kiire pois. Hyvä reissu. 😟

Voi tätä aikaansaamattomuutta! Olen nukkunut reilun viikon verran vähän huonosti, koska selkä jumii. Jalkeilla ollessa onkin sellainen tunne, että pitäisi venytellä, mutta mikään venyttely vain ei poista jumimista. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta, ei sinnepäinkään. Vaan teenkö asialle jotain? En. En, vaikka jo sukurasitteiden vuoksi olisi syytä tutkituttaa asia.

Q kirjoitti 27.1.2018 19:13

Itselleni oli myös vaikeaa hakea apua. Joskus opiskeluaikoina oli helppoa kun pystyi vain menemään kuraattorille tms., mutta näin aikuisena ahdistaa kun joka paikkaan pitäisi soittaa että saa ajan. Kiitos puhelinkammon, en saanut vuosi sitten haettua apua vaikka tuntui että olisin tarvinnut. No, tulipahan selvittyä kuitenkin. Mulla kans vaihtelee jaksaminen, mutta nykyään tuntuu että jaksaa myös paremmin kun tietää että on aika varattu tuonne psykalle.

Joo, minullekin olisi helpompi jos lääkärille tms. voisi vain kävellä sisään. Sama koskee myös virastoja, mutta vaitettavasti ainakin TE-toimistot ovat menneet aivan päinvastaiseen suuntaan.

Kiva, että tiedossa oleva psyka helpottaa oloa. 🙂 Enpä ole koskaan osannut ajatella, että jo tieto avusta voi parantaa fiilistä. Ehkä suhtaudun ongelmiini liiankin ratkaisukeskeisesti, ja kun ratkaisu tuntuu saavuttamattomalta, niin apukin jä hakematta. Kenties tässä on ainakin osasyy siihen, etten ole hakenut jutteluapua. 😐

Kiitos, tässähän tuli ihan uusi oivallus!

Q kirjoitti 27.1.2018 19:13

Kiva että sulla on tuollanen mielenkiinnonkohde johon paneutua, se on varmasti jännittävää. Itselläni ei oikein ole, ei mikään kiinnosta tarpeeksi ☹️ varsinkaan että jaksaisi kirjoja lukea. Siksi varmaan pidän niin sivistyneinä niitä jotka jaksavat. Tykkään kyllä käydä kirjastossa selailemassa kaikenlaista, mutta aina kun lainaan jotain kotiin, ne unohtuvat samantien. Siinä mielessä omat kirjat on hyviä, ei tarvi miettiä millon eräpäivä umpeutuu. Mutta jos sulla ei tule luettua niitä joitain kirjoja, niin ainahan voit myydä/antaa ne eteenpäin? Tai sitten vain rauhassa odottelet inspiraatiota. 🙂

Onhan se toki kiva, että voi uppoutua johonkin. 🙂 Mutta kiinnostuksesta huolimatta joskus se inspiraatio voi olla hakusessa. Minulle on käynyt niinkin, että innolla odotettu kirja tai elokuva ei sitten nappaakaan, kun olisi aika ja mahdollisuus perehtyä siihen. Ja niinkin on käynyt, että olen innolla lukenut mielenkiintoista kirjaa, kunnes ihan yhtä äkkiä se hinku lukea vain loppuu. Se on ärsyttävä olotila, kun kiinnostaa, mutta jostain syystä ei ole motivaatiota, energiaa, inspiraatiota tai jotain, joka saisi minut tekemään sitä, mitä kuitenkin haluan tehdä. (harmi kun täällä ei ole facepalmia, sellainen sopisi tähän)

Lisäksi kiinnostumiseni ovat usein varsin häilyviä. Tänään antiikin Rooma, huomenna, viikon tai kuukauden päästä jotain ihan muuta. Kaiken huipuksi minun on todella vaikea pakkomotivoitua eli tehdä asioita vaikka vähän väkisin, kun taas kiinnostuessani saatan yliuppoutua asioihin. Ei liene mikään ihme, että minä, 36 v., en tiedä vieläkään mikä minusta tulee "isona".

Ihan oma ongelmansa on vielä se, että kaikki mikä minua kiinnostaa on jollain tapaa väärää. Esimerkiksi tuo antiikin Rooma, kivaa, mutta hyödytöntä. Valokuvaus ammattina ei tuskin työllistäisi. Tarkoitan, että olisi niin kiva innostua jostain järkevästä, olisi se sitten sairaanhoito tai talonrakennustekniikka, vaan kun ei niin ei, ja poden syyllisyyttä mielenkiinnon kohteitteni turhuudesta.

Mietin, että löytyisikö sinulle joku kiinnostava juttu, jos palaisit ikään kuin juurillesi. Olen huomannut, että omat kiinnostukset kohteet ovat jollain tapaa olleet näkyvissä jo lapsuudessa. Ne ovat saattaneet aikojen myötä muotoutua enemmän tai vähemmän johonkin suuntaan, mutta teemat tai juuret ovat selvästi pysyneet. Aika hämmästyttävää, itse asiassa. Esimerkiksi tykkäsin lapsena Aisopoksen tarinoista, joiden kautta innostuin mytologiasta ja joka sittemmin laajeni koskemaan antiikin taidetta, kulttuuria ja historiaa. Ja sitten kun olen päässyt reissaamaan antiikin maailman alueille, niin kiinnostus on laajentunut koskemaan myös myöhempään historiaa ja nykykulttuuria. Tai että olin lapsena puissa kiipeilevä ja ojissa rypevä poikatyttö, joka viihtyi lähimetsissä, ja nyt aikuisena tykkään edelleen samoilla metsissä, retkeillä ja valokuvata luontoa ja olen kiinnostunut luonnosta ja eläimistä. Eli harrastitko jotain lapsena, mistä olit kiinnostunut, mitä puuhailit?

Toivottavasti tapaaminen sujui hyvin. 🙂

Hei hienoa kun sain uuden oivalluksen, ei tunnu itestäkään niin turhalta jorista tänne jotain. 😀

Oivoi, jumit ja selkäkivut on kyllä inhottavia. Jospa saisit joskus aikaiseksi tutkituttaa sen 🙂 mulla on kans hartiat ja niska juminu tässä viime päivinä, on pitäny olla niin sosiaalinen ja siitä johtuva jännitys vetää ne mulla jumiin. Liikuntahan se auttaisi, mutta se saamattomuus... ☹️

Toisaalta ihan kiva että on ollut nyt touhukkaita päiviä ihmisten seurassa, mutta toisaalta vaan ootan että saisin olla yksin (ja sitten miettisin mitä tekis ja valittaisin yksinäisyyttä 😀). Oon tässä vähän tutustunu pariin uuteen tyyppiin, ja on kyllä jotenkin hirmu raskasta, varsinkin kun toiset vaikuttaa niin innokkailta ja itse ei oikein jaksaisi tai ainakin koittaa jarrutella. En vaan tiiä onko mulla ja näillä tyypeillä sitten loppujen lopuksi kovinkaan paljon yhteistä. En tiiä, ihmissuhteet on vaikeita ja ahistavia.

star-crossed kirjoitti 29.1.2018 18:6

Onhan se toki kiva, että voi uppoutua johonkin. 🙂 Mutta kiinnostuksesta huolimatta joskus se inspiraatio voi olla hakusessa. Minulle on käynyt niinkin, että innolla odotettu kirja tai elokuva ei sitten nappaakaan, kun olisi aika ja mahdollisuus perehtyä siihen. Ja niinkin on käynyt, että olen innolla lukenut mielenkiintoista kirjaa, kunnes ihan yhtä äkkiä se hinku lukea vain loppuu. Se on ärsyttävä olotila, kun kiinnostaa, mutta jostain syystä ei ole motivaatiota, energiaa, inspiraatiota tai jotain, joka saisi minut tekemään sitä, mitä kuitenkin haluan tehdä. (harmi kun täällä ei ole facepalmia, sellainen sopisi tähän)

Lisäksi kiinnostumiseni ovat usein varsin häilyviä. Tänään antiikin Rooma, huomenna, viikon tai kuukauden päästä jotain ihan muuta. Kaiken huipuksi minun on todella vaikea pakkomotivoitua eli tehdä asioita vaikka vähän väkisin, kun taas kiinnostuessani saatan yliuppoutua asioihin. Ei liene mikään ihme, että minä, 36 v., en tiedä vieläkään mikä minusta tulee "isona".

Ihan oma ongelmansa on vielä se, että kaikki mikä minua kiinnostaa on jollain tapaa väärää. Esimerkiksi tuo antiikin Rooma, kivaa, mutta hyödytöntä. Valokuvaus ammattina ei tuskin työllistäisi. Tarkoitan, että olisi niin kiva innostua jostain järkevästä, olisi se sitten sairaanhoito tai talonrakennustekniikka, vaan kun ei niin ei, ja poden syyllisyyttä mielenkiinnon kohteitteni turhuudesta.

Mietin, että löytyisikö sinulle joku kiinnostava juttu, jos palaisit ikään kuin juurillesi. Olen huomannut, että omat kiinnostukset kohteet ovat jollain tapaa olleet näkyvissä jo lapsuudessa. Ne ovat saattaneet aikojen myötä muotoutua enemmän tai vähemmän johonkin suuntaan, mutta teemat tai juuret ovat selvästi pysyneet. Aika hämmästyttävää, itse asiassa. Esimerkiksi tykkäsin lapsena Aisopoksen tarinoista, joiden kautta innostuin mytologiasta ja joka sittemmin laajeni koskemaan antiikin taidetta, kulttuuria ja historiaa. Ja sitten kun olen päässyt reissaamaan antiikin maailman alueille, niin kiinnostus on laajentunut koskemaan myös myöhempään historiaa ja nykykulttuuria. Tai että olin lapsena puissa kiipeilevä ja ojissa rypevä poikatyttö, joka viihtyi lähimetsissä, ja nyt aikuisena tykkään edelleen samoilla metsissä, retkeillä ja valokuvata luontoa ja olen kiinnostunut luonnosta ja eläimistä. Eli harrastitko jotain lapsena, mistä olit kiinnostunut, mitä puuhailit?

Toivottavasti tapaaminen sujui hyvin. 🙂

Miten voikin samaistua niin moneen asiaan? Tuntuu kans että itsekin kiinnostun aina jotenkin "vääristä" asioista. Pää täyttyy kaikesta turhasta nippelitiedosta silloin kun sattuu jostain kiinnostumaan, ja niihin tulee sitten uppouduttua täysin. Ja sitten se kiinnostus saattaakin yhtäkkiä loppua kuin seinään. 🙄 Eikä mullakaan mitään hajua mikä musta vois tulla isona, sekin ahdistaa. Saanko udella, millaisia tai minkä alan töitä olet tähän mennessä tehnyt tai miten olet kouluttautunut? Ymmärrän kuitenkin hyvin jos et halua kertoa. Mulla on vaan olo ettei musta ole mihinkään, en osaa mitään eikä mikään kiinnosta. Ja välillä on kyllä vahvasti sellainen olo että en ees tiiä kuka mä olen, siis millainen ihminen? En osaa kuvailla itseäni.

Hyvä pointti tuo että lapsuudesta voisi ne kiinnostavat jutut löytyä. Mutta kun olen sitä tässä vähän miettinyt, niin huomasin että olen lapsena tehnyt hyvin pitkälti samoja juttuja kuin isosiskoni. Onkohan mulla edes mitään "omia" juttuja? 😐 tykkäsin lapsena lukea, mutta niin teki siskokin. Olin myös aika paljon siskoni ja hänen kavereitten mukana ja kopioinut sieltä juttuja. Vasta joskus (esi)teininä ehkä alkoi tulla jotain omia juttuja, esim. musiikkimaun suhteen. Oonkohan mä senkin takia nyt niin hukassa kun ei ole lapsena ollut varsinaisti omia harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita? 😑❓ Tätä pitääkin ehkä miettiä vielä... Tai sitten mulla on nyt vaan niin negatiivinen päivä. 😟

Selkäjumi vaan pahenee. ☹️

Minulla on paha tapa vähätellä omia kipujani ja oireitani. Siitä syystä minun on vaikea mennä lääkäriin tai hakea jutteluapua. Kyllähän tällainen asia nyt pitää itse osata hoitaa...

Toisaalta on jollain viksahtaneella tavalla helpompi kärsiä fyysisestä kuin henkisestä kivusta. Olen tainnut joskus kirjoittaakin, että olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen. Pääsyy niiden taustalla on toive saada vähän aikaa vain olla, mutta kenties taustalla on myös toive kääntää huomio pois ahdistuksesta, hukuttautua fyysiseen tuskaan. Fyysinen on jotenkin helpommin hallittavissa ja siten helpompi käsitellä. En ihmettele ollenkaan ihmisiä, jotka esimerkiksi viiltelevät itseään.

Q kirjoitti 31.01.2018 klo 19.33

En vaan tiiä onko mulla ja näillä tyypeillä sitten loppujen lopuksi kovinkaan paljon yhteistä.

😮 Sama täällä! Ja sitten jos kavereita ei näe kovin usein, niin sitä helposti huomaa välimatkan minun ja heidän välillään vaan kasvavan. Ja sitten on aina vain yksinäisempi olo ja vielä sen päälle syyllisyys, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa heidän kanssaan. Mutta kun ei jaksaisi...

Q kirjoitti 31.01.2018 klo 19.33

Ja välillä on kyllä vahvasti sellainen olo että en ees tiiä kuka mä olen, siis millainen ihminen? En osaa kuvailla itseäni.

Minulla oli joskus 25-vuotiaana jonkin sortin identiteettikriisi. En yhtään tiennyt kuka olen tai mikä minua kiinnostaa. Vuosien mittaa löysin ja opin tuntemaan itseni jossain määrin, mutta on vieläkin asioita, joita en ymmärrä itsessäni ja joita en osaa sovittaa luontevasti yhteen. Esimerkiksi miten voin olla niin ristiriitainen? Kaipaan yhteisöä ympärilleni ja haluaisin tehdä asioita muiden kanssa yhdessä, mutta samaan aikaan hirvittää jo ajatuskin moisista. Olen tieteistä kiinnostunut realisti (valistus), mutta samaan aikaan olen kiinnostunut henkisistä asioita, luotan intuitioon, olen tunteellinen ja jopa kaipaan mystiikkaa vaikken siihen uskokaan (romantiikka). Olen teknologiafriikki joka on kyllästynyt teknologiaan. Perinteistä kiinnostunut, mutta myös niistä ärsyyntyvä.

Ehkä tästä syystä minäkään en osaa kuvailla itseäni, enkä tunnista omia vahvuuksiani, kuten työkkärikielellä sanotaan. Kerro itsestäsi onkin työhakemuksen tai -haastattelun ehkä kaikkein vaikein kysymys. Kenties tähän liittyy myös se, että minun on vaikea sanoittaa motivaatiotani, vaikka miten olisinkin haettavasta työstä innostunut.

Q kirjoitti 31.01.2018 klo 19.33

Hyvä pointti tuo että lapsuudesta voisi ne kiinnostavat jutut löytyä. Mutta kun olen sitä tässä vähän miettinyt, niin huomasin että olen lapsena tehnyt hyvin pitkälti samoja juttuja kuin isosiskoni. Onkohan mulla edes mitään "omia" juttuja? 😐 tykkäsin lapsena lukea, mutta niin teki siskokin. Olin myös aika paljon siskoni ja hänen kavereitten mukana ja kopioinut sieltä juttuja. Vasta joskus (esi)teininä ehkä alkoi tulla jotain omia juttuja, esim. musiikkimaun suhteen. Oonkohan mä senkin takia nyt niin hukassa kun ei ole lapsena ollut varsinaisti omia harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita? 😑❓

Ehkä niiden juttujen ei tarvitse olla varsinaisesti "omia", kunhan niistä on nauttinut. Onhan se ihan luonnollista, että sisko, varsinkin isosisko, vaikuttaa pikkusiskon elämään. Tai niin ainakin itse isosiskona oinastelen; koen tavallaan siloittaneeni tietä monissa asioissa pikkusiskolleni, kun monet asiat tulivat sekä minulle ja vanhemmilleni uusina, mutteivat sitten samalla tavalla pikkusiskolleni. Minä vanhempana ikään kuin esittelin monia asioita siskolleni: ajatuksia, kokemuksia, musiikkia, tyylejä... Voi olla, että oma siskonikin alkoi löytää niitä omia juttujaan vasta teininä.

Q kirjoitti 31.01.2018 klo 19.33

Saanko udella, millaisia tai minkä alan töitä olet tähän mennessä tehnyt tai miten olet kouluttautunut?

Toimistotöitä olen tehnyt, nyt muissa hommissa nollatuntisopimuksella. Konttoriapinan hommat ovat (olivat?) ihan ok, eivät herättäneet mitään intohimoja, mutta mielellään niitä tein. Ja tekisin edelleenkin, jos niitä vain olisi. 😠

Saako samaa udella sinulta? 🙂

Niin ja vaihtelevista kiinnostuksen kohteista puheen ollen. Juuri kun kirjakaupalta tuli viesti, että tilaus on postitettu, niin eikös minua kiinnosta enemmän opetella tekemään jotain käsillä, vaikken mikään käsityöihminen olekaan. Jos yrittäisi pakertaa vaikka kaulaliinan itselleen (tuskin sitä kukaan muu suostuisi pitämään 😉) tai sitten voisi yrittää tehdä tuorepastaa... 😋

star-crossed kirjoitti 3.2.2018 1:56

Selkäjumi vaan pahenee. ☹️

Minulla on paha tapa vähätellä omia kipujani ja oireitani. Siitä syystä minun on vaikea mennä lääkäriin tai hakea jutteluapua. Kyllähän tällainen asia nyt pitää itse osata hoitaa...

Toisaalta on jollain viksahtaneella tavalla helpompi kärsiä fyysisestä kuin henkisestä kivusta. Olen tainnut joskus kirjoittaakin, että olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen. Pääsyy niiden taustalla on toive saada vähän aikaa vain olla, mutta kenties taustalla on myös toive kääntää huomio pois ahdistuksesta, hukuttautua fyysiseen tuskaan. Fyysinen on jotenkin helpommin hallittavissa ja siten helpompi käsitellä. En ihmettele ollenkaan ihmisiä, jotka esimerkiksi viiltelevät itseään.

Tuttua, tuttua... Mietin jo että kaunistelenko tai myötäilenkö itse huomaamattani asioita, kun meiltä löytyy niin paljon samansuuntaisia ajatuksia?!
Jutteluapua olen sentään saanut haettua, kun olen itsekin tuntenut että kaikki ei ole ihan ok pääkopassa, on masennustaustaa ym. Mutta auta armias kun tulee joku fyysinen asia. Radikaalein esimerkki ehkä muutaman vuoden takainen virtsatietulehdus, jonka kanssa sinnittelin kotona niin pitkään että kun lopulta pääsin päivystykseen, oksensin ja olin pyörtyä käytävälle. Tulehdus oli kai melkein levinnyt munuaisiin. Vietin sitten sen yön tiputuksessa. (too much information?) En tiedä olenko yhtään viisastunut tuosta... Helppohan se on aina muille sanoa että mene lääkäriin.

Niin, ehkä fyysinen kipu on kuitenkin helpommin käsiteltävää kuin henkinen. Minäkin olen viillellyt, teini-iässä sekä viime kesänä. Nyt viime aikoina on tullut taas halu vahingoittaa itseä fyysisesti, mutta en ole pieniä naarmuja kummempaa tehnyt. Ei ole kuitenkaan koskaan isoja arpia jäänyt, se viiltely on aina ollut lähinnä semmoista naarmuttelua. Pari kertaa olen ottanut reilulla kädellä lääkkeitä, mutta ehkä ne on ollut lähinnä sitä että saisi hetken "vain olla", kun on niin ahdistunut ja väsynyt elämään.

star-crossed kirjoitti 3.2.2018 1:56

Minulla oli joskus 25-vuotiaana jonkin sortin identiteettikriisi. En yhtään tiennyt kuka olen tai mikä minua kiinnostaa. Vuosien mittaa löysin ja opin tuntemaan itseni jossain määrin, mutta on vieläkin asioita, joita en ymmärrä itsessäni ja joita en osaa sovittaa luontevasti yhteen. Esimerkiksi miten voin olla niin ristiriitainen? Kaipaan yhteisöä ympärilleni ja haluaisin tehdä asioita muiden kanssa yhdessä, mutta samaan aikaan hirvittää jo ajatuskin moisista. Olen tieteistä kiinnostunut realisti (valistus), mutta samaan aikaan olen kiinnostunut henkisistä asioita, luotan intuitioon, olen tunteellinen ja jopa kaipaan mystiikkaa vaikken siihen uskokaan (romantiikka). Olen teknologiafriikki joka on kyllästynyt teknologiaan. Perinteistä kiinnostunut, mutta myös niistä ärsyyntyvä.

Ehkä tästä syystä minäkään en osaa kuvailla itseäni, enkä tunnista omia vahvuuksiani, kuten työkkärikielellä sanotaan. Kerro itsestäsi onkin työhakemuksen tai -haastattelun ehkä kaikkein vaikein kysymys. Kenties tähän liittyy myös se, että minun on vaikea sanoittaa motivaatiotani, vaikka miten olisinkin haettavasta työstä innostunut.

Ehkä niiden juttujen ei tarvitse olla varsinaisesti "omia", kunhan niistä on nauttinut. Onhan se ihan luonnollista, että sisko, varsinkin isosisko, vaikuttaa pikkusiskon elämään. Tai niin ainakin itse isosiskona oinastelen; koen tavallaan siloittaneeni tietä monissa asioissa pikkusiskolleni, kun monet asiat tulivat sekä minulle ja vanhemmilleni uusina, mutteivat sitten samalla tavalla pikkusiskolleni. Minä vanhempana ikään kuin esittelin monia asioita siskolleni: ajatuksia, kokemuksia, musiikkia, tyylejä... Voi olla, että oma siskonikin alkoi löytää niitä omia juttujaan vasta teininä.

En tiedä, nautinko niistä edes hirveästi, heh. Esimerkiksi siskoni kavereineen olivat kunnon heppatyttöjä ja itse vain jotenkin seurasin sitä. Joitakin kertoja kävin tallillakin ja sitten jossain vaiheessa huomasin että eihän se ole yhtään mua varten. Huomaan nykyäänkin poimivani uusista tuttavista itselleni hetkellisiä mielenkiinnonkohteita. Ehkä olen jonkin sortin kameleontti 🙄 Rasittavaa, kun ei sitten oikein tiedä että mikä on ns. omaa ja mikä muualta omaksuttua. 😐 Tuntuu, että mulla on krooninen identiteettikriisi. Nuorempana heräsi kiinnostus raskaaseen musiikkin, mystiikkaan ja henkimaailmaan, ne ehkä jollain tavalla kiehtovat vieläkin. Tosin tällä hetkellä kiinnostus henkimaailmaankin on katkolla, en jaksa uskoa mihinkään.

star-crossed kirjoitti 3.2.2018 1:56
Toimistotöitä olen tehnyt, nyt muissa hommissa nollatuntisopimuksella. Konttoriapinan hommat ovat (olivat?) ihan ok, eivät herättäneet mitään intohimoja, mutta mielellään niitä tein. Ja tekisin edelleenkin, jos niitä vain olisi. 😠

Saako samaa udella sinulta? 🙂

Niin ja vaihtelevista kiinnostuksen kohteista puheen ollen. Juuri kun kirjakaupalta tuli viesti, että tilaus on postitettu, niin eikös minua kiinnosta enemmän opetella tekemään jotain käsillä, vaikken mikään käsityöihminen olekaan. Jos yrittäisi pakertaa vaikka kaulaliinan itselleen (tuskin sitä kukaan muu suostuisi pitämään 😉) tai sitten voisi yrittää tehdä tuorepastaa... 😋

Minulla ei "oikeista töistä" hirveästi työkokemusta ole. ☹️ olen valmistunut vasta toissa keväänä ammattiin, ja olen nyt 25-vuotias. Olen ollut työttömänä, erinäisissä työharjoitteluissa ja kuntouttavassa työtoiminnassa, sekä nyt työkokeilussa. Olen valmistunut media-alalle, mutta se ei tunnu omalta eikä niitä töitäkään ole. Paria muutakin koulua olen nuorempana käynyt, mutta kesken ovat jääneet. En sovi mihinkään, en ole hyvä missään eikä mikään kiinnosta. Siinäpä se. Ahdistavaa. Nykyinen työkokeilu kestää tämän kuun loppuun, sen jälkeisestä ei ole tietoa. Toivon että saisin olla kotona työttömänä.

Mitäs olet nyt viikonloppuna tehnyt, teitkö tuorepastaa tai käsitöitä? 🙂
Mua on vaan ahdistanut, olen tehnyt kyllä ihan normaalisti asioita mutta taustalla häilyy epämääräinen ahdistus, josta en oikein saa otetta.

Selkä on selvästi parempi. 🙂 Huonompi kuin lauantaina, mutta valovuosia parempi kuin perjantaina.

Mutta heti kun selkä ei pahemmin oikutellut, oli myöskin ahdistus enemmän pinnassa. Työvuoroihin on tullut viime aikoina peruutuksia, joten pelkään, etten pääse aktiivimallin vaatimaan 18 työtuntiin eli huhtikuussa joudun passiivisten työttömien tilastoon. Ahdistaa, kun ei pysty itse vaikuttamaan tilanteeseensa. Ahdistaa, kun en näe ulospääsyä tästä työttömyydestä ja sitä kautta jatkuvasti lisääntyvästä kepityksestä. Ahdistaa, kun olen jo niin väsynyt tähän turhaan työnhakuun. Ja sitten, kaiken tämän päälle, oli vielä se epämääräinen, mihinkään kohdistumaton ahdistus.

Q kirjoitti 3.2.2018 16:37

Tuttua, tuttua... Mietin jo että kaunistelenko tai myötäilenkö itse huomaamattani asioita, kun meiltä löytyy niin paljon samansuuntaisia ajatuksia?!
Jutteluapua olen sentään saanut haettua, kun olen itsekin tuntenut että kaikki ei ole ihan ok pääkopassa, on masennustaustaa ym. Mutta auta armias kun tulee joku fyysinen asia. Radikaalein esimerkki ehkä muutaman vuoden takainen virtsatietulehdus, jonka kanssa sinnittelin kotona niin pitkään että kun lopulta pääsin päivystykseen, oksensin ja olin pyörtyä käytävälle. Tulehdus oli kai melkein levinnyt munuaisiin. Vietin sitten sen yön tiputuksessa. (too much information?) En tiedä olenko yhtään viisastunut tuosta... Helppohan se on aina muille sanoa että mene lääkäriin.

Niin, ehkä fyysinen kipu on kuitenkin helpommin käsiteltävää kuin henkinen. Minäkin olen viillellyt, teini-iässä sekä viime kesänä. Nyt viime aikoina on tullut taas halu vahingoittaa itseä fyysisesti, mutta en ole pieniä naarmuja kummempaa tehnyt. Ei ole kuitenkaan koskaan isoja arpia jäänyt, se viiltely on aina ollut lähinnä semmoista naarmuttelua. Pari kertaa olen ottanut reilulla kädellä lääkkeitä, mutta ehkä ne on ollut lähinnä sitä että saisi hetken "vain olla", kun on niin ahdistunut ja väsynyt elämään.

Minäkin samaistun vahvasti kirjoituksiisi, joten luultavasti pelkästä myötäilemisestä ei voi olla kyse. 😉

Joo, ei lääkäriin voi mennä kuin vasta pää kainalossa. Minun on vaikea paljastaa kipuani, niin fyysistä kuin henkistäkään. En oikein tiedä miksi. Ehkä en salli itselleni heikkoutta, rikkinäisyyttä.

Minullakin on muuten ollut virtsatietulehdus, mutta se oli lapsena. Se yli 40 asteen kuume oli jotain aivan uskomatonta.

Hyvä, että sinulla on rohkeutta puhua ahdistuksestasi ja viiltelystäsi. Se ei ole helppoa. Minä en ole kertonut omista ongelmistani kuin parille kaverille, eivätkä esimerkiksi vanhempani tiedä mitään (elleivät sitten aavista, mutteivat ainakaan ole sanoneet mitään). Joku jossain toisessa ketjussa sanoi olevansa hyvä tsemppaamaan muiden edessä, mikä kuvaa erinomaisesti omaa tilannettani.

Tässä, niin kuin lääkäriin menemisen kehoittamisessa on sellainen ”älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon” -tilanne. Kunpa sitä joskus noudattaisi omia neuvojaan...

Q kirjoitti 3.2.2018 16:37

En tiedä, nautinko niistä edes hirveästi, heh. Esimerkiksi siskoni kavereineen olivat kunnon heppatyttöjä ja itse vain jotenkin seurasin sitä. Joitakin kertoja kävin tallillakin ja sitten jossain vaiheessa huomasin että eihän se ole yhtään mua varten. Huomaan nykyäänkin poimivani uusista tuttavista itselleni hetkellisiä mielenkiinnonkohteita. Ehkä olen jonkin sortin kameleontti 🙄 Rasittavaa, kun ei sitten oikein tiedä että mikä on ns. omaa ja mikä muualta omaksuttua. 😐 Tuntuu, että mulla on krooninen identiteettikriisi. Nuorempana heräsi kiinnostus raskaaseen musiikkin, mystiikkaan ja henkimaailmaan, ne ehkä jollain tavalla kiehtovat vieläkin. Tosin tällä hetkellä kiinnostus henkimaailmaankin on katkolla, en jaksa uskoa mihinkään.

Eikä, sinäkin olet ollut heppatyttö! 😀 Minäkin kävin lapsena talleilla ja ratsastamassa, mutta se jäi, koska en jotenkaan vain jaksanut sitä. Saamaton jo lapsena... 😟 Ja näin siis siitäkin huolimatta, että tykkäsin hevosten kanssa puuhailusta.

Mutta ehkä on vain hyvä, että kameleonttimaisesti tartut muitten kiinnostukseen. Sehän vain osoittaa, että olet kiinnostunut heistä ja haluat tutustua heihin. Ja jos vaikka se oma juttukin sitten löytyisi tätä kautta. Kun minä en oikein usko rakkauteen ensisilmäyksellä (vaikka toivoton romantikko olenkin), niin ehkä se oma juttukaan ei paljastu ennen kuin asioihin vähän joutuu tutustumaan tarkemmin.

Q kirjoitti 3.2.2018 16:37

Minulla ei "oikeista töistä" hirveästi työkokemusta ole. ☹️ olen valmistunut vasta toissa keväänä ammattiin, ja olen nyt 25-vuotias. Olen ollut työttömänä, erinäisissä työharjoitteluissa ja kuntouttavassa työtoiminnassa, sekä nyt työkokeilussa. Olen valmistunut media-alalle, mutta se ei tunnu omalta eikä niitä töitäkään ole. Paria muutakin koulua olen nuorempana käynyt, mutta kesken ovat jääneet. En sovi mihinkään, en ole hyvä missään eikä mikään kiinnosta. Siinäpä se. Ahdistavaa. Nykyinen työkokeilu kestää tämän kuun loppuun, sen jälkeisestä ei ole tietoa. Toivon että saisin olla kotona työttömänä.

Mitäs olet nyt viikonloppuna tehnyt, teitkö tuorepastaa tai käsitöitä? 🙂
Mua on vaan ahdistanut, olen tehnyt kyllä ihan normaalisti asioita mutta taustalla häilyy epämääräinen ahdistus, josta en oikein saa otetta.

Eipä minullakaan ole mitenkään loistava työhistoria. En ole koskaan ollut kokoaikatöissä. "Paras" suoritus on hetkellinen kahden osa-aikatyön tekeminen yhtäaikaisesti. Olen ollut työharjoitteluissa ja palkkatukitöissä ja tehnyt ns. vapailla markkinoilla silpputöitä. Turhauttavaa, kun en millään tunnu saavan jalkaa jonkun työpaikan oven väliin. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa ja ryhtyä ihan suosiolla loisimaan tuilla, niin tulisi edes "parempien ihmisten" haukut oikeasta asiasta.

Mutta hei, sinulla on monien unelmakoulutus! 🙂 Mikä sai hakeutumaan ko. alalle vai huomasitko vasta opiskellessa, ettei ala ole sinua varten? Minuakin kiinnostaisi media-ala, mutta juuri huono työtilanne saa epäilemään.

Viikonloppu meni niin kuin minun viikonloput tuppaavat menemään: kotona möllöttäen. En tehnyt pastaa. En neulonut. En tehnyt mitään kertomisten arvoista. Istuin vain koneella. Enkä edes voi syyttää ahdistusta tai selkäkipua, koska näin minun viikonloput kuluvat aina. Elämä on vain olemista. ☹️

Tai noh, sain jopa aikaan lueskella kirjaa ehkä noin tunnin verran.

Alemmuuskompleksipäivä.

Eksyin jotenkin googlailemaan peruskoulun aikaisten luokkakavereideni Facebook- ja LinkedIn-sivuja. Ihmisiä, jotka ovat tehneet jotain elämällään. He ovat opiskelleet, jopa useita tutkintoja. Heille on mielenkiintoisia työpaikkoja. Monella on perhe. On omakotitalo, auto, unelmamatkoja, harrastuksia.

Minun elämäni on ollut yhtä tyhjäkäyntiä ainakin 12 vuotta tai enemmänkin. Häpeän ja inhoan itseäni. En ole Facebookissa tai missään muuallakaan sosiaalisessa mediassa, koska en halua olla esillä. Sehän olisi silkkaa surkeuden esittelyä. Parempi vain, jos pystyisin reaalimaailmassakin pyyhkiytyä pois ihmisten silmistä.

Minä en ole edes jaksanut perehtyä koko aktiivimalliin, vaikka siitä joka puolella jauhetaan. Olen saamaton ja välinpitämätön. Varmaan pitäisi, mutta jostain syystä se ei edes ahdista, ainakaan tällä hetkellä. Ehkä sitten kun jään taas kotiin alkaa ahdistaa enemmän.

Tällä hetkellä on jotenkin tyhjä olo, mikään ei oikein tunnu miltään. Ei ole oikeastaan kovin paha olo, mutta ei mitenkään hyväkään. Kaikki on samantekevää. Tulevina päivinä tapahtuu asioita, joitten pitäisi jännittää, varsinkin minun kohdallani paljonkin, mutta jostain syystä en edes jännitä. Esiintymistä siis tiedossa. Tuntuu, että teen vain päivästä toiseen asioita, joilla ei ole mitään merkitystä.

Tuntuu, että koko elämällä ei ole mitään merkitystä. Podin eilen illalla myös alemmuuskompleksia, kun eksyin somessa vanhan ystäväni profiiliin ja huomasin miten hän on päässyt pitkälle elämässä minuun verrattuna. Kuvista välittyi positiivinen elämänasenne, hän näytti urheilulliselta ja kauniilta, oli lomakuvia ympäri maailmaa, työ- ja opiskelusaavutuksia, komea mies, ystäviä... Tunsin itseni todella surkeaksi, varsinkin kun muistelin miten kamala "ystävä" itse olin hänelle aikoinaan. Emme siis ole enää missään tekemisissä. Melkein kuulin mielessäni miten hän kavereineen halveksii minua.

Viikonloppuna viiltelin taas vähän. Ihan muutaman surkean naarmun. Tunnen itseni niin typeräksi ja huonoksi, että voisin ihan hyvin satuttaa itseäni. Ehkä sen takia en nyt sitten jännitäkään niin kovasti, kun ajattelen sitä jonkinlaisena palkintona? 🙄 en tiedä.

Olen ehkä jo luovuttanut työmarkkinoiden suhteen. En osaa kuvitella itseäni mihinkään työhön. En oikein koe, että minulla olisi mikään unelmakoulutus - se on pelkkä ammattitutkinto jossa käytiin tooodella monesta asiasta vain pintaraapaisu, eli käytännössä en osaa yhtään mitään. Enkä ole päivääkään niitä töitä siis tehnytkään, ja tiedän että pitäisi hankkia uusi koulutus. Tuohon media-alan koulutukseen hain lähinnä siksi että a) silloin oli pakko hakea, olin lykännyt sitä jo monta vuotta b) se oli ainoa vähänkään kiinnostava vaihtoehto c) en ollut valmis vaihtamaan paikkakuntaa ja se sattui olemaan omassa kaupungissa. Opiskeluaika oli sinällään ihan kivaa paikoitellen, mutta huomasin jo silloin että ei minusta ole mihinkään ja tiedossa oli että ei sillä työllisty muutenkaan. Ellei ala yrittäjäksi, eikä se ole minua varten.

Huoh, onpas taas typerä olo, tuntuu etten osaa tai jaksa tännekään mitään kirjoitella, vaikka kiva on lukea muitten viestejä. Mulla ei ole mitään annettavaa. 😟

Q kirjoitti 6.2.2018 21:32

Minä en ole edes jaksanut perehtyä koko aktiivimalliin, vaikka siitä joka puolella jauhetaan. Olen saamaton ja välinpitämätön. Varmaan pitäisi, mutta jostain syystä se ei edes ahdista, ainakaan tällä hetkellä. Ehkä sitten kun jään taas kotiin alkaa ahdistaa enemmän.

Tällä hetkellä on jotenkin tyhjä olo, mikään ei oikein tunnu miltään. Ei ole oikeastaan kovin paha olo, mutta ei mitenkään hyväkään. Kaikki on samantekevää. Tulevina päivinä tapahtuu asioita, joitten pitäisi jännittää, varsinkin minun kohdallani paljonkin, mutta jostain syystä en edes jännitä. Esiintymistä siis tiedossa. Tuntuu, että teen vain päivästä toiseen asioita, joilla ei ole mitään merkitystä.

Tuntuu, että koko elämällä ei ole mitään merkitystä. Podin eilen illalla myös alemmuuskompleksia, kun eksyin somessa vanhan ystäväni profiiliin ja huomasin miten hän on päässyt pitkälle elämässä minuun verrattuna. Kuvista välittyi positiivinen elämänasenne, hän näytti urheilulliselta ja kauniilta, oli lomakuvia ympäri maailmaa, työ- ja opiskelusaavutuksia, komea mies, ystäviä... Tunsin itseni todella surkeaksi, varsinkin kun muistelin miten kamala "ystävä" itse olin hänelle aikoinaan. Emme siis ole enää missään tekemisissä. Melkein kuulin mielessäni miten hän kavereineen halveksii minua.

Viikonloppuna viiltelin taas vähän. Ihan muutaman surkean naarmun. Tunnen itseni niin typeräksi ja huonoksi, että voisin ihan hyvin satuttaa itseäni. Ehkä sen takia en nyt sitten jännitäkään niin kovasti, kun ajattelen sitä jonkinlaisena palkintona? 🙄 en tiedä.

Olen ehkä jo luovuttanut työmarkkinoiden suhteen. En osaa kuvitella itseäni mihinkään työhön. En oikein koe, että minulla olisi mikään unelmakoulutus - se on pelkkä ammattitutkinto jossa käytiin tooodella monesta asiasta vain pintaraapaisu, eli käytännössä en osaa yhtään mitään. Enkä ole päivääkään niitä töitä siis tehnytkään, ja tiedän että pitäisi hankkia uusi koulutus. Tuohon media-alan koulutukseen hain lähinnä siksi että a) silloin oli pakko hakea, olin lykännyt sitä jo monta vuotta b) se oli ainoa vähänkään kiinnostava vaihtoehto c) en ollut valmis vaihtamaan paikkakuntaa ja se sattui olemaan omassa kaupungissa. Opiskeluaika oli sinällään ihan kivaa paikoitellen, mutta huomasin jo silloin että ei minusta ole mihinkään ja tiedossa oli että ei sillä työllisty muutenkaan. Ellei ala yrittäjäksi, eikä se ole minua varten.

Huoh, onpas taas typerä olo, tuntuu etten osaa tai jaksa tännekään mitään kirjoitella, vaikka kiva on lukea muitten viestejä. Mulla ei ole mitään annettavaa. 😟

Eihän sinun tarvitsekaan murehtia aktiivimallista kun olet työharjoittelussa. 🙂 En itsekään stressaisi sitä, jollen tietäisi, että parin kuukauden päästä napsahtaa leikkuri ja pääsen passiivisten työttömien tilastoon. Epäoikeudenmukaisena ja julmanakin sitä kyllä sittenkin pitäisin.

Oletko käynyt TE-toimiston tarjoamassa ammatinvalinnanohjauksessa? Ehkä siellä osattaisiin auttaa sinua löytämään oma polkusi.

Olen samassa tilanteessa kanssasi. Minullakin on vain ammattitutkinto, mutten ole koskaan harjoittanut ammattiani ja koska en ole erityisemmin kiinnostunut ko. alasta, tulisi minun hankkia uusi tutkinto. Minulla on jokunen vaihtoehto, mutten osaa valita niistä, ne ovat kaikki niitä "turhia" aloja (harrastustutkinnoiksi niitä joskus kutsutaan) ja en luota omiin mahdollisuuksiini. Kai minäkin sitten olen jollain tasolla luovuttanut työmarkkinoiden suhteen. Anyway, on ollut tarkoitus hakeutua ammatinvalintapsykologian juttusille, mutten ole saanut aikaan.

Kiva, ettei tunnu pahalta. 🙂 Itselläni tyhjä ja turta olo sekä merkityksettömyyden tunne on lopulta kääntynyt itseään vastaan, mutta toivottavasti niin ei käy sinulle.

Olet varmasti jo lukenut täällä olevan aikuisten viiltely -triidin?