Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Tajusin juuri, että pelkään haaveitteni eteen ponnistelua. Kun elämä tuntuu tyhjältä, niin minulla on tarve pitää kynsin hampain kiinni unelmistani, mutta samaan aikaan olen sekä kyvytön että haluton tavoittelemaan niitä. Pelkään epäonnistuvani tai että haave osoittautuukin vähemmän haaveilun arvoiseksi. Jos en tee mitään asian eteen, niin ainakin unelmat pysyvät, olkoonkin sitten vaikka kaukaisina kangastuksina. Mitä minulla olisi ilman niitä?
Olen käynyt kirjoitteluasi lukemassa viime aikoinakin, vaikken ole oikein saanut vastattua. Silloinkin kun tuntuu, että olisi samantyyppisiä ajatuksia vaihdettavaksi, voi tällaisen ryhmän raameissa olla kuitenkin vaikea keksiä rakentavaa sanottavaa. 🙄
Varjogalleria kirjoitti 3.12.2017 21:27
Olen käynyt kirjoitteluasi lukemassa viime aikoinakin, vaikken ole oikein saanut vastattua. Silloinkin kun tuntuu, että olisi samantyyppisiä ajatuksia vaihdettavaksi, voi tällaisen ryhmän raameissa olla kuitenkin vaikea keksiä rakentavaa sanottavaa. 🙄
Joo, tiedän tunteen. Joskus on vaikea sanoittaa edes omia ajatuksiaan ja tunteitaan ja samalla tavalla on vaikea kirjoittaa järkeviä kommentteja. Minäkin käyn täällä aika usein, mutta harvoin tulee kirjoiteltua mitään, saati kommentoitua. 😳
Mutta miten sinulla menee? Muutenkin minusta olisi kiva lukea sinun ajatuksiasi, sen verran tutuilta ne tuntuvat.
star-crossed kirjoitti 4.12.2017 12:47
Mutta miten sinulla menee? Muutenkin minusta olisi kiva lukea sinun ajatuksiasi, sen verran tutuilta ne tuntuvat.
Kiitos kysymästä! Onkin ollut tarkoitus jossakin vaiheessa kirjoittaa jonkinlainen päivitys, joten nyt sellainen löytyy tuolta omasta ketjustani.
Olenko rakastettava? Olenko sinkku, koska olen niin ruma, outo, hankala ja etäinen?
Entä jos ongelma onkin siinä, etten itse osaa rakastaa? Minulla kun vaikeuksia jo ystävyyssuhteiden luomisessa. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutta suhteet jäävätkin sitten siihen.
Uusi vuosi, vanhat kujeet.
Minulla ei ole elämässä mitään odottamisen arvoista. Elämäni on pelkkää olemista. Aika marssii tasaista tahtia eteenpäin, mutta minä vain pysyn liikkumattomana paikallani. Kaipaisin jotain, mitä odottaa innolla. Tahtoisin laskea päiviä ja ajatella, että vielä niin ja niin monta päivää ennen kuin... Ja että sitä ennen pitää tehdä niitä ja näitä valmisteluja...
Mutta kalenteri on vain tyhjää täynnä. 😞
Jotain iloitsemisen aihetta sentään. Tein viime vuonna oman kilometriennätykseni kävelyssä, 1442,5 km. Edellinen ennätys oli vuodelta 2015, 1245,2 km, eli kävelin viime vuonna liki 200 km enemmän! 😎
Luin pari sivua ketjua, ja siinä on paljon tuttua. Olen itse(kin) jumiutunut omaan tylsään kuplaani, ja kynnys aktivoitua on korkea. Melkein kaikissa tilanteissa jään passivisena odottamaan mitä tapahtuu, eikä näin mikään asia tunnu etenevän.
Itse olisi kait asiaa edistettävä jos haluaa niiden etenevän, mutta miten? Ajatuksen puörivät ympyrää eikä johda mihinkään, ja lopulta päädyn tekemään jotain muuta. Jotain tuttua ja helppoa.
Jännästi elämässäni parhaiten etenevä asia on pianonsoitto jonka aloitin toissavuonna. Kun piano-ope antaa tehtävät ja deadline on seuraava tunti, saan tehtyä hommat. Vaikka itsellä ei suunnitelmaa tai tietoa mitä seuraavaksi treenaisi tai miten kehittyisi, niin ilmeisesti opella on, ja homma edistyy.
Muussa elämässä tämmöistä ei ole ja itselleen on vaikea olla "opettaja", varsinkin deadlinien asettaminen nin että ne merkitsisivät jotain ei oikein onnistu.
Muutenkin olen huomannut että ulkoiset sosiaaliset jutut motivoivat ja inspiroivat itseäni paljon tehokkaammin kuin mihin oma sisäinen yksinpuhelu pystyy.
Harmi vain että olen itseni varassa enimmäkseen.
1442,5km on enemmän kuin mitä itse sain pyöräiltyä. Paljon kävelyä. Suuri wow!
Mollimöykky kirjoitti 3.1.2018 14:33
Luin pari sivua ketjua, ja siinä on paljon tuttua. Olen itse(kin) jumiutunut omaan tylsään kuplaani, ja kynnys aktivoitua on korkea. Melkein kaikissa tilanteissa jään passivisena odottamaan mitä tapahtuu, eikä näin mikään asia tunnu etenevän.
Itse olisi kait asiaa edistettävä jos haluaa niiden etenevän, mutta miten? Ajatuksen puörivät ympyrää eikä johda mihinkään, ja lopulta päädyn tekemään jotain muuta. Jotain tuttua ja helppoa.
Jännästi elämässäni parhaiten etenevä asia on pianonsoitto jonka aloitin toissavuonna. Kun piano-ope antaa tehtävät ja deadline on seuraava tunti, saan tehtyä hommat. Vaikka itsellä ei suunnitelmaa tai tietoa mitä seuraavaksi treenaisi tai miten kehittyisi, niin ilmeisesti opella on, ja homma edistyy.
Joo, näyttäisi olevan niin, että jos virallinen väylä elämään ei vedä, niin on sitten käytettävä kiertoteitä tai jopa tehtävä itse oma tiensä. Siltä valtaväylältä poistuminen on vain helpommin sanottu kuin tehty.
Mollimöykky kirjoitti 3.1.2018 14:33
Muussa elämässä tämmöistä ei ole ja itselleen on vaikea olla "opettaja", varsinkin deadlinien asettaminen nin että ne merkitsisivät jotain ei oikein onnistu.
Ihan sama ongelma! Olen joskus ihan yrittämällä yrittänyt laatia itselleni työjärjestyksen, mutta itse asettamani deadlinet olivat yhtä tyhjän kanssa.
Mollimöykky kirjoitti 3.1.2018 14:33
1442,5km on enemmän kuin mitä itse sain pyöräiltyä. Paljon kävelyä. Suuri wow!
Kiitos! Yllätyin itsekin, että mistä ihmeestä kaikki kilometrit ovat tulleet.
Minulla meni viime vuoden loppu ihan hyvin. Ei ahdistanut (kuin joskus vähän), kävin ulkomailla virkistymässä (matkaeuforia! ☺️❤️) ja hetken aikaa jopa uskoin itseeni ja omiin mahdollisuuksiina. Sitten alkoi tasainen lasku. Vielä ei ahdista, mutta hyvänolontunne on kadonnut ja on sellainen turtunut mikään ei nappaa -fiilis. Harmaus on osuvin keksimä sana kuvaamaan tätä olotilaa.
Työnhaku tökkii. Yhdestä paikasta ei ole kuulunut mitään, eli se siitä. Pari työnantajaa ei vastaa sähköpostitse lähettämiini kysymyksiin, kysyin ilmeisesti liian tyhmiä, enkä haluaisi hakea paikkoja "sokkona". Pitäisi laittaa hakemus muutamaan kesätyöntekijöitä hakevaan yritykseen, mutta 36-vuotiaan kesätyömahdollisuudet taisivat loppua jo kymmenen vuotta sitten. Kiva yrittää vääntää hakemusta paikkoihin, joista jo ihan kokemuksesta tiedän, etten pääse edes haastatteluun.
Kärsiikö kukaan muu puhelinahdistuksesta? (-fobiasta?)
En tiedä miksi, mutta puhelimessa oleminen on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä. Kaikkein pahimpia ovat ns. viralliset puhelut (esim. TE-toimisto, Kela, lääkäri, työnhakutilanteet), etenkin jos itse joudun soittamaan ja/tai paikalla on muita ihmisiä kuuntelemassa. En mielelläni edes soita varatakseni aikaa vaikkapa kampaajalle. Perheen ja kaverien kanssa on rennompaa, mutta sittenkin minä olen yleensä se, jolle soitetaan. Inhottaa olla aina se, joka itse ei pidä yhteyttä. Kateellisena kuuntelen sellaista ystävyyttä, jossa ystävälle tai sukulaiselle voidaan soittaa usein ja hyvinkin pieniestä asioista, se kun tuo ihmisiä lähemmäksi toisiaan, yli välimatkojen ja arjen kiireiden. Pelkään, että tämä puhelinvastenmielisyys on yksi syy yksinäisyyteeni.
Viestittely ei ole ongelma, mutta se vaan ei ole sama asia.
Täällä yksi puhelinahdistuksesta kärsivä. Välillä tilanne on vähän helpompi (lähinnä esim kun kela on taas jotenkin sössinyt asiat ja ottaa päähän niin paljon että saa raivon voimalla soitettua. 😀) Mutta esim viime viikollakin kun varasin parturi ajan niin olin sitäkin pitkittänyt jo monta kuukautta ihan vaan koska en saa soitettua. Avopuoliso on samanlainen, kun pitäisi soittaa esim jollekin remppa miehelle niin kinastellaan aina että kumpi sinne joutuu soittamaan.
Jotkut sanoo että siihen tottuu kun vaan paljon soittelee mutta itselle ei ole käynyt niin, paljon olen joutunut juuri esim kelaan ja työkkäriin soittelemaan tai lääkärille ja aina se ahdistaa yhtä paljon.
En myöskään soittele koskaan oma-aloitteisesti ystäville tai sukulaisille mutta olenkin kai siihen ikään kuuluva että ystävät ei ota siitä nokkiinsa kun viestittelevät itsekin mielummin.
Mutakakku95 kirjoitti 15.1.2018 20:22
Jotkut sanoo että siihen tottuu kun vaan paljon soittelee mutta itselle ei ole käynyt niin, paljon olen joutunut juuri esim kelaan ja työkkäriin soittelemaan tai lääkärille ja aina se ahdistaa yhtä paljon.
Samaa on sanottu minullekin. Vaan enpä ole mitään muutosta huomannut.
Mutta kiva kuulla, että viestittely on sinulle toimiva vaihtoehto. 🙂
Parina viime päivänä olen vellonut alemmuuden tunteessa. Olin sählätä töissä, mutta onnistuin korjaamaan tilanteen. Silti koko ajan soimaan itseäni, kun edes yksinkertaiset asiatkaan eivät suju. Tyhmä, tyhmä, tyhmä!
Minulla on jonkin sortin huijarisyndrooma. En niinkään pelkää paljastuvani huijariksi, mutten voi olla ihmettelemättä, että miten ihmeessä tällainen hyödytön urvelo on onnistunut saamaan edes tällaisen pikkutyön. On ihan oikein, etten saa töitä. Eihän kukaan halua palkata hyväntekeväisyystapausta, jota pitää koko ajan vahtia vahinkojen pelossa.
Nyt kun taas ahdistaa, niin minulla on tarve paeta ahdistusta jotenkin. Juuri nyt tekee mieli ostaa jotain. En tarkoita sellaista päätöntä rahantuhlausta, vaan kaipaan paneutumista, harkintaa ja tutkintaa vaativaa ostosprojektia. Sellaista, jossa sitä ostettavaa asiaa joutuu "metsästämään", niin että minulla olisi edes hetken aikaa jotain muutakin ajateltavaa kuin vellova ahdistus. Esimerkiksi nyt tekisi mieli ostaa kirjoja, koska siinä voi pohtia erilaisia kiinnostavia vaihtoehtoja ja tutkia mistä saisi kasattua mielekkään kirjakombon mahdollisemman edullisesti.