Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Emuli kirjoitti 11.10.2017 13:7
Täällä myös yksi elämään ja virastoihin pettynyt, ahdistunut ja masentunut ihmisen polo...olen lohta lähdössä tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa tilanteestani, kun ei vaan tunnu jaksavan...😭😭
Juuri luin Vantaan Sanomien verkkosivuilta jutun työttömästä, joka on ollut 9 vuotta 9 /päivä -töissä. Kuvottaa. Miten tällaista voi tapahtua Suomessa? Tämä ei ole enää se tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen maa, jossa kasvoin.
Kaiken huipuksi vastineessa Sipoon kunnan vain valittelee, että "että mielipidekirjoittajalla on kunnan velvoitetyöllistämisestä synkkä kuva".
Emulille tsemppiä! 🌻🙂🌻
Hesarin Mielipide-palstalla oli tänään varsin osuva kirjoitus: "Haaveeni olisi tehdä työtä, hankkia asunto ja perustaa perhe, mutta tähän Suomi ei anna mahdollisuutta". Minä en edes ole päässyt nauttimaan ketjutetuista määräaikaisuuksista, mutta muuten teksti olisi voinut olla minun näppäimistöstäni. Olen 36-vuotias ja en ole vieläkään saanut elämääni käyntiin. Ei työtä/uraa, asuntoa, autoa, parisuhdetta. Elämä on tyhjää täynnä.
Silmukka kaulan ympärillä vain tuntuu kiristyvän. Kuluva viikko on ollut aivan uskomatonta vihapuhetta työttömiä kohtaan. Ensi vuonna työnhaussa epäonnistumisesta rangaistaan vajaan 5 % työttömyyaturvan leikkauksella. Palkaton työ vain lisääntyy.
Toisilla voi olla jo valoa tunnelin päässä nousukauden myötä, mutta minulla pimeys vain syvenee.
Että osaakin olla väsynyt olo. Ahdistaa. Tekisi mieli vain kadota, ottaa se vähäinen arvo-omaisuus mitä minulla on ja lähteä kävelemään johonkin suuntaan ilman määränpäätä tai suunnitelmia.
Märehdin tässä elämääni lauantai-illan kunniaksi muutaman viinilasillisen voimin ja tajusin, että elämääni on aina määrittänyt häpeä. Olen hävennyt kaikkea mahdollista ja mahdotonta, asioita, joita moni tuskin edes tajuaa voivan hävettää. Kuten käsialaani. Tai musiikki- ja elokuvamakuni. Puhumattakaan tyypillisimmistä häpeän aiheista: ulkonäkö, saavutuksien puute, köyhyys, työttömyys...
Olen yksinäinen. Olen ollut jo niin pitkään, oikeastaan läpi elämäni, että se tuntuu jo normaalitilalta, jonka kanssa olen suurimman osan aikaa ihan sujut. Mikä on ehkä kaikkein pelottavinta; olen joko tottunut tai turtunut olemaan yksin, etten enää osaa edes kaivata muuta. Mutta sitten on poikkeuksia, niin kuin tänään. Kaipaan läheisyyttä niin kovasti, että pakahdun. Haluaisin pitää kädestä, silittää hiuksia, käpertyä kainaloon. Aistia toisesta huokuva lämpö.
Elämä on liian raskas yksin elettäväksi. Mutta entä jos ei ole vaihtoehtoa?
Samaistun aika moneen asiaan, josta olet kirjoittanut, ja äskettäin aloittamastani omasta ketjustani voitkin halutessasi varmasti hyvin nähdä, miksi. Kovin lahjakas vertaistuen antaja en taida olla, mutta mikäli tämä vähääkään auttaa, niin on meitä tosiaan muitakin.
Varjogalleria kirjoitti 30.10.2017 12:31
Samaistun aika moneen asiaan, josta olet kirjoittanut, ja äskettäin aloittamastani omasta ketjustani voitkin halutessasi varmasti hyvin nähdä, miksi. Kovin lahjakas vertaistuen antaja en taida olla, mutta mikäli tämä vähääkään auttaa, niin on meitä tosiaan muitakin.
Kiitos Varjogalleria! Kyllä se aina vähän lohtua tuo tietää, ettei ole ainut joku painii tällaisten ongelmien kanssa. Olen lukenut kirjoittamasi tekstin ja löydän siitä paljon itselleni tuttuja aineksia. Ehkä juuri siitä syystä en ole kirjoittanut vastausta viestiisi vaikka monesti olen aikonut, sillä en osaa muuta tukea tarjota kuin tsemppausta.
Kun voimat ovat vähissä niin aivan typerätkin asiat saavat mielen maahan.
Olisin halunnut osallistua erääseen maksulliseen tilaisuuteen, johon on vain rajoitetusti lippuja, jotka pitää varata ennakkoon. Kuulin tapahtumasta liian myöhään ja nyt harmittaa vietävästi 😠
Onhan tämä aivan naurettavaa kiukutella itsekseni mokoman asian vuoksi, mutta kun ottaa päähän niin ottaa päähän.
Olen koko ikäni tuntenut olevani tavalla tai toisella vääränlainen, epäonnistunut ihminen. En osaa toimia oikein, olen kiinnostunut vääristä asioista, elän ja ajattelen väärin. On väärät harrastukset, väärät mielipiteet, väärät kiinnostuksen kohteet, väärät arvot, väärä tyyli.
Lapsena, kun muut tytöt söpöstelivät pörröisiä eläimiä, niin minä katsoin Hopeanuoli-animea. Kun muut huokailivat poikabändien perään, niin minä kuuntelin elokuvien soundtrackeja. Kun muut katsoivat Beverly Hills 90210 -sarjaa, niin minä fanitin Salaisia kansioita ja Twin Peaksia. Kun toisille merkkivaatteet olivat tärkeä osa identiteettiä, niin minä pyrin pukeutumaan mahdollisimman mukavasti ja rennosti.
Sama meno jatkuu aikuisenakin. Uudelleen kouluttautumista miettiessä minun varmasti pitäisi olla kiinnostunut järkevistä eli työllistävistä aloista, mutta kaikki, mitä haluaisin opiskella edustavat melkein järjestään sitä toista ääripäätä. Pitäisi harrastaa jotain itseään kehittävää ja sosiaalisuutta vaativaa, mutta pääsääntöisesti viihdyn yksin enkä ole pätkän vertaa kunnianhimoinen.
Näin aikuisena en ehkä enää niin voimakkaasti koe olevani vääränlainen, mutta kuitenkin erilainen, joskus jopa omituinen. Tuntuu, että minun ja valtaväestön välillä on edelleenkin valtava kuilu. Sen kuilun yli on kovin vaikea kommunikoida kenenkään kanssa ja sitten jään yksin omaan omituiseen maailmaani.
star-crossed kirjoitti 7.11.2017 22:2
Olen koko ikäni tuntenut olevani tavalla tai toisella vääränlainen, epäonnistunut ihminen. En osaa toimia oikein, olen kiinnostunut vääristä asioista, elän ja ajattelen väärin. On väärät harrastukset, väärät mielipiteet, väärät kiinnostuksen kohteet, väärät arvot, väärä tyyli.
Lapsena, kun muut tytöt söpöstelivät pörröisiä eläimiä, niin minä katsoin Hopeanuoli-animea. Kun muut huokailivat poikabändien perään, niin minä kuuntelin elokuvien soundtrackeja. Kun muut katsoivat Beverly Hills 90210 -sarjaa, niin minä fanitin Salaisia kansioita ja Twin Peaksia. Kun toisille merkkivaatteet olivat tärkeä osa identiteettiä, niin minä pyrin pukeutumaan mahdollisimman mukavasti ja rennosti.
Sama meno jatkuu aikuisenakin. Uudelleen kouluttautumista miettiessä minun varmasti pitäisi olla kiinnostunut järkevistä eli työllistävistä aloista, mutta kaikki, mitä haluaisin opiskella edustavat melkein järjestään sitä toista ääripäätä. Pitäisi harrastaa jotain itseään kehittävää ja sosiaalisuutta vaativaa, mutta pääsääntöisesti viihdyn yksin enkä ole pätkän vertaa kunnianhimoinen.
Näin aikuisena en ehkä enää niin voimakkaasti koe olevani vääränlainen, mutta kuitenkin erilainen, joskus jopa omituinen. Tuntuu, että minun ja valtaväestön välillä on edelleenkin valtava kuilu. Sen kuilun yli on kovin vaikea kommunikoida kenenkään kanssa ja sitten jään yksin omaan omituiseen maailmaani.
Se on jo hyvä, jos et varsinaisesti koe olevasi vääränlainen, vaan vain erilainen. Eiväthän kiinnostuksenkohteet, tyyli, harrastukset tai niiden puute voi olla "vääriä", eivätkä nuo listaamasi lapsuus/nuoruusajan asiat minusta ole edes omituisia, vaan ennemminkin juuri sellaisia positiivisella tavalla massasta erottaneita asioita (vaikkei se siinä iässä siltä olisikaan tuntunut).
Tietysti se, että ymmärtää ettei omassa erilaisuudessa ole sinänsä mitään väärää, ei suoranaisesti auta käytännön ongelmiin joita siitä erilaisuudesta seuraa, mutta on kuitenkin helpompaa jos/kun vihdoin käsittää, etteivät ne muiden ihmisten ja yhteiskunnan odotukset ja vaatimukset ole mikään ainoa oikeanlaisen ihmisen muotti johon sopimattomat ovat vääränlaisia, vaan että kyseessä on loppujen lopuksi vain yhteensopimattomuus joka ei ole varsinaisesti kenenkään syy.
Et kuulosta ollenkaan siltä, etteikö samanmielisiä muitakin ihmisiä olisi joiden kanssa se kuilu ei olisi niin valtava, mutta tietysti näiden löytäminen on vaikeaa, erityisesti livemaailmassa.
Kiitos Varjogalleria, kirjoitat varsin tarkkanäköisesti.
Lapsena ja nuorena kyse oli melko varmasti joukkoon kuulumattomuuden tunteesta, joka on näin aikuisena kutistunut erilaisuuden tunteeksi. Pääsääntöisesti olen sinut omituisuutena kanssa. Tosin tunnen joskus edelleenkin itseni ulkopuoliseksi, yksinäiseksikin, juurikin koska en täytä yhteiskunnan odotuksia (tai omianikaan, sen puoleen) enkä solahda mihinkään selkeään lokeroon. Ehkä minua ei (enää) niinkään vaivaa oma lokeroimattomuuteni, vaan se, että se tuntuu vaivaavan muita. Tunne siitä, että vain "normaali" kelpaa.
Samanhenkisten ihmisten puute on ongelma. Nähtävästi minä edelleenkin katson eri elokuvia ja tv-sarjoja kuin kaverini, luen eri kirjoja, harrastan eri asioita ja ylipäätään olen kiinnostunut eri asioista kuin lähipiirini. Toki meillä on myös yhteisiä mielenkiinnon kohteita, mutta on asioita, joiden kanssa olen yksin. Osittain tämä on oma vikani, sillä en ole koskaan kuulunut harrastusseuroihin tai -yhdistyksiin, joiden kautta luulisi löytyvän samalla aallon pituudella olevia ihmisiä.
star-crossed kirjoitti 9.11.2017 0:37
Kiitos Varjogalleria, kirjoitat varsin tarkkanäköisesti.
Lapsena ja nuorena kyse oli melko varmasti joukkoon kuulumattomuuden tunteesta, joka on näin aikuisena kutistunut erilaisuuden tunteeksi. Pääsääntöisesti olen sinut omituisuutena kanssa. Tosin tunnen joskus edelleenkin itseni ulkopuoliseksi, yksinäiseksikin, juurikin koska en täytä yhteiskunnan odotuksia (tai omianikaan, sen puoleen) enkä solahda mihinkään selkeään lokeroon. Ehkä minua ei (enää) niinkään vaivaa oma lokeroimattomuuteni, vaan se, että se tuntuu vaivaavan muita. Tunne siitä, että vain "normaali" kelpaa.
Samanhenkisten ihmisten puute on ongelma. Nähtävästi minä edelleenkin katson eri elokuvia ja tv-sarjoja kuin kaverini, luen eri kirjoja, harrastan eri asioita ja ylipäätään olen kiinnostunut eri asioista kuin lähipiirini. Toki meillä on myös yhteisiä mielenkiinnon kohteita, mutta on asioita, joiden kanssa olen yksin. Osittain tämä on oma vikani, sillä en ole koskaan kuulunut harrastusseuroihin tai -yhdistyksiin, joiden kautta luulisi löytyvän samalla aallon pituudella olevia ihmisiä.
Voi kiitos! Onhan näitä asioita tullut paljon pyöriteltyä, joten kiva kuulla jos en aivan hakoteille ole päätynyt.
Oletko koettanut netin kautta hakeutua samanmieliseen seuraan niiden asioiden osalta, joista olemassaolevat kaverisi eivät ole kiinnostuneita? Kyllähän melkein mistä tahansa aiheesta löytyy yhteisöjä, ryhmiä, foorumeja ja ties mitä. Vaikka niitä mielenkiinnon kohteita olisikin mukavinta jakaa jonkun kanssa ihan reaalimaailmassa, niin kyllähän sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta voi saada tuotakin kautta, vaikka tietysti kynnys osallistumiseen pelkän seuraamisen sijasta voi olla korkea (tai ainakin itselläni on). Olemassahan samanmielisiä aina on ja ongelmahan on tosiaan ennemminkin se, miten nämä löytäisivät toisensa.
En muuten huomannut, että olisit missään vaiheessa sanonut hakeneesi terveydenhuollosta apua ahdistukseesi? Jos se pitää paikkansa, niin suosittelisin kyllä kokeilemaan. Työkkärinkin suuntaan voi ihan hyvin ottaa puheeksi työkyvyn arvioinnin tarpeellisuuden, jos se on helpompaa. Ja vaikka kokisitkin ahdistusta juuri siitä syystä, ettet koe pärjääväsi, niin onhan se todennäköisesti myös jonkinlainen noidankehä jossa se ahdistuskin juuri vaikeuttaa pärjäämistä.
Varjogalleria kirjoitti 9.11.2017 23:25
Voi kiitos! Onhan näitä asioita tullut paljon pyöriteltyä, joten kiva kuulla jos en aivan hakoteille ole päätynyt.
Oletko koettanut netin kautta hakeutua samanmieliseen seuraan niiden asioiden osalta, joista olemassaolevat kaverisi eivät ole kiinnostuneita? Kyllähän melkein mistä tahansa aiheesta löytyy yhteisöjä, ryhmiä, foorumeja ja ties mitä. Vaikka niitä mielenkiinnon kohteita olisikin mukavinta jakaa jonkun kanssa ihan reaalimaailmassa, niin kyllähän sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta voi saada tuotakin kautta, vaikka tietysti kynnys osallistumiseen pelkän seuraamisen sijasta voi olla korkea (tai ainakin itselläni on). Olemassahan samanmielisiä aina on ja ongelmahan on tosiaan ennemminkin se, miten nämä löytäisivät toisensa.
En muuten huomannut, että olisit missään vaiheessa sanonut hakeneesi terveydenhuollosta apua ahdistukseesi? Jos se pitää paikkansa, niin suosittelisin kyllä kokeilemaan. Työkkärinkin suuntaan voi ihan hyvin ottaa puheeksi työkyvyn arvioinnin tarpeellisuuden, jos se on helpompaa. Ja vaikka kokisitkin ahdistusta juuri siitä syystä, ettet koe pärjääväsi, niin onhan se todennäköisesti myös jonkinlainen noidankehä jossa se ahdistuskin juuri vaikeuttaa pärjäämistä.
Minullekin on vaikeaa osallistua reaalimaailman tarjoamiin kohtaamismahdollisuuksiin. Minulla on paha tapa jännitää uusia tilanteita ja etenkin uusien ihmisten tapaamista, vaikka tiedän olevani sen verran sosiaalinen ja muutenkin ihmisten kanssa toimeen tuleva, että sosiaalinen kanssakäyminen sujuu ongelmitta. Tiedostan, että se henkinen kynnys on tässä se ongelma, ei niinkään sosiaaliset aspektit, mutten vain saa revittyä itseäni sen yli. Mitenhän monta vuotta olen esimerkiksi miettinyt paikalliseen valokuvausyhdistykseen liittymistä?
Toisaalta ongelman takana on ihan vain saamattomuus. Laiskuus, jopa. Olen todella huono pitämään yhteyttä jo olemassa olevien kavereiden kanssa. 😳 Lisäksi minulla on paha tapa lykata asioiden tekemistä viime tippaan saakka, ja kun tällaisissa asioissa sitä deadlineä ei ole olemassa, joten asiat tuppaavat jäämään tekemättä. Eli samanhenkisten ihmisten puutteesta saan myös syyttää itseäni.
Jossain asioissa samanhenkisen seuran löytäminen edes internetistä voi olla yllättävän hankalaa. Minusta olisi mahtavaa keskustella, pohtia ja analysoida erilaisia asioita maan ja taivaan väliltä, mutta internet tarjoaa usein vain tarkoituksellista provosointia ja riitelyä.
En ole koskaan hakenut apua ahdistukseeni. Tyhmää, tiedän. Osittain syytän ahdistusta, joka vie kaikki voimat, osittain syynä on ahdistuksen kausivaihtelut. Esimerkiksi juuri nyt ei ahdista. En ole onneni kukkuloillakaan, mutta tällä hetkellä elämässä on hienovarainen toivon tuntu. Että eiköhän tämä tästä jotenkin lutviudu. Huomenna, viikon tai kuukauden päästä saatta olla toinen ääni kellossa. Mutta se on sen ajan huolia. Juuri nyt haluan vain nauttia tästä, sanoisinko suhteellisen neutraalista olotilasta.
Ärsyttää, kun elämä ei etene. Olenkin miettinyt, että jos en saa kevääseen mennessä toista työpaikkaa tai lisää työtunteja nykyisessä työpaikassa, niin ehkä minun pitäisi hakea opiskelemaan.
Mutta mitä ja minne? Alat, joista olen eniten kiinnostunut ovat surullisen kuuluisia huonosta työtilanteestaan. Opiskeluaika voisi olla antoisaa, mutta sitten päätyisin mitä todennäköisemmin jälleen työttömäksi. Kenties olisin vieläpä joutunut ottamaan opintolainaa. Toisaalta minulla on tunne, että tulemaan katumaan jos en ole edes yrittänyt päästä unelma-aloilleni. Ja jos jotenkin ihmeellisesti onnistuisin sinnittelemään opinnot läpi ilman lainaa, niin ei minulla ole mitään menetettävääkään.
Vai pitäisikö miettiä järkevämpiä aloja? Sellaisia, joissa on hyvät työllistymismahdollisuudet. Ne vain eivät tunnu sillä tapaa omilta jutuilta, vaikka niissä onkin minua kiinnostavia elementtejä. Aito opiskelun ilo saattaisi puuttua kompromissi on aina kompromissi ja motivaationa olisi lähinnä työttömyydestä pääseminen. Itselleni se ei ehkä kovin pitkäksi aikaa riitä, vaan kaipaan myös merkityksellisyyttä työhöni ja elämääni.
Opintojen perässä muuttaminen on myös ongelma. Pelkään tämän hauraan jaksamiseni puolesta. Pelkään yksinäisyyttä; en haluaisin jättää niitä harvoja kavereita, joita minulla on. Olen niin huono ystävystymään, että tiedän vain jääväni yksin. En haluaisi jättää pientä työtäni, josta on tullut minulle tärkeä.
Hämmentävää, miten ajatus mahdollisista opinnoista voikin olla saman aikaisesti sekä innostava, pelottava että epävarmuutta tuottava. 🙄
Tällä viikolla olen jälleen kärsinyt pohjattomasta läheisyydenkaipuusta. Sisälläni on niin paljon käyttämätöntä hellyyttä, että pelkään halkeavani.