Kyllä ystävyyteen ja rakkauteen vaaditaan heittäytymiskykyä ja uskallusta. Ei voi vain himmailla ja odottaa jotakin ihmettä. Jos koko ajan vaatii itseltään sellaista, mihin ei pysty jää syrjään automaattisesti. Eikö vain voi tyytyä sellaiseen työhönkin, johon taito ja koulutus riittää ja jos haluaa enemmän opiskella lisää.  Ei kai elämä kellään ole aivan yksinkertaista ja päämäärään pääseminen on paljon itsestäkin kiinni.

Tiffany3 kirjoitti:
Kyllä ystävyyteen ja rakkauteen vaaditaan heittäytymiskykyä ja uskallusta. Ei voi vain himmailla ja odottaa jotakin ihmettä. Jos koko ajan vaatii itseltään sellaista, mihin ei pysty jää syrjään automaattisesti. Eikö vain voi tyytyä sellaiseen työhönkin, johon taito ja koulutus riittää ja jos haluaa enemmän opiskella lisää.  Ei kai elämä kellään ole aivan yksinkertaista ja päämäärään pääseminen on paljon itsestäkin kiinni.

Saat nämä kuulostamaan niin kovin helpolta; "mene ja tee". Mutta ongelmana on, että tunnen itseni kertakaikkisen paskaksi. Ei minulla ole mitään annettavaa kenellekään. Ei kavereille, tutuille, mahdolliselle kumppanille, työnantajille tai yhteiskunnalle. Suurimman palveluksen teen kaikille, jos vaan pysyn poissa sotkemasta ja häiritsemästä. Tällä pohjalla on aika vaikea solmia minkään sortin suhteita.

Työn suhteen minulla on hankala ristiriita: kaipaan (sopivalla tavalla) haasteellisia tehtäviä ja mielekästä työtä sekä kammoan toistuvia, liukuhihna-tyylisiä rutiinitöitä, joista on minulla on kokemusta. Kultaista keskitietä en ole vielä keksinyt. Ja sitten kun vielä on terveydellisiä esteitä, jotka, pelkään, ovat vain lisääntymään päin, tälläkin hetkellä selkä jumii, eli ihan työ kuin työ ei sovi.

Asun ns. murheenkryynialueella, jossa ei ole kummoiset työ- tai koulutusmahdollisuudet. Ja kun työnantajilla on mistä ottaa - tiettyjä niche-aloja lukuun ottamatta, jotka vaativat hyvin erikoistunutta osaamista - niin se valitettavasti myös näkyy. Olen saanut huomata, että nollatuntisopimus-työn ja toisen työn, edes osa-aikaisen, yhdistäminen on vaikeaa.

Tilanne on kuitenkin se, että muuttamiseen on tällä hetkellä liian iso kynnys. Olen vasta kolmikymppisenä, siis tällä vuosikymmenellä, onnistunut rakentamaan itselleni jonkinlaista orastavaa elämän tynkää: se minityö, kaveri, harrastus ja siihen liittyvät ihmiset. Olen ollut koko elämäni yksinäinen ja nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, minulla on edes jonkinlaisia verkostoja. Kaiken tämän jättäminen ja uudella paikkakunnalla uudelleen aloittaminen on juuri nyt liian iso pala, kun tuntuu, että juuri ja juuri kestän kasassa.

On totta, että elämä on enemmän tai vähemmän omissa käsissä, mutta tilanne vaan on se, että tyhjästä on paha nyhjästä.

Viime viikko tuli oltua reissusta ja huomaa kyl miten sitä nyt kaipaa omaa rauhaa vanhemmista, mut ärsyttää kun vanhemnat ei sitä meinaa tajuta.

Mut joo.. vähän tässä enskuu pelottaa ja jännittää ett kuuluuko siitä skeissistä mitään.

Tuli muuten yks ilta nähtyä tämän entisen yksilövalmentajan tyttö koiran kans ulkona. En kuitenkaan sanonut mitään vaikka olisi tehnyt mieli koska toinen vähän mulkoili mua.

Lisäksi kun mietin ammattilaiselle puhumista niin on käynyt mielessä semmoinen että seuraavan kerran sanoisin sosiaaliohjaajalle että "oon miettinyt ett sillä ehdolla voisin puhua ammattilaiselle jos x menee myös ammattilaiselle puhuun."

Mut hyvin epätodennäköistä että tuosta saunomisesta olisi mitään hyötyä.

Kuulostaa tosi lohduttomalta, mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että ihminen itse on oman onnensa seppä. Kukaan muu kuin sinä itse ei voi tilannettasi parantaa. Jos jäät  tuohon tilanteeseen etkä tee mitään sen suhteen olet siinä vielä 70-kymppisenäkin. Minä kuulutan vielä sitä suomalaista sisuakin. Kun kuuntelee iäkkäitä ihmisiä niin lähes mahdottomasta on selvitty. On ollut kunnia-asia selvitä itse ja auttaa jopa toisia siinä samalla.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: -

Kyllä minustakin tuntuu, että tuo jatkuva itsensä paskana kokeminen on tosi raskasta ja sille pitäisi tehdä jotakin. Jo pieni jonkun esteen ylittäminen auttaa ja terve oma itsensä kunnioitus lisääntyy. Kerrot olevasi mukana monissa riennoissa kuitenkin eli et ole vailla  sosiaalisia taitoja ja kai nautitkin niistä, ei kai kukaan vastentahtoisesti moiseen ryhdy. Ei kaikista ihmisistä tule ystäviä ja se ei ole edes tarpeen.. Ystävyys ja rakkaus vaativat itseltäkin panostusta ja uskallusta. Mielekkään työn saanti vaatii myös itseltä paljon työtä ja opiskelua, välillä voi tulla takapakkiakin, mutta jos tavoite on selvä ja motivaatio kunnossa kaikesta selviää.  Sisua tarvitaan, ei asiat voivottelemalla parane.

Tiffany3 kirjoitti:
Kuulostaa tosi lohduttomalta, mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että ihminen itse on oman onnensa seppä. Kukaan muu kuin sinä itse ei voi tilannettasi parantaa. Jos jäät  tuohon tilanteeseen etkä tee mitään sen suhteen olet siinä vielä 70-kymppisenäkin. Minä kuulutan vielä sitä suomalaista sisuakin. Kun kuuntelee iäkkäitä ihmisiä niin lähes mahdottomasta on selvitty. On ollut kunnia-asia selvitä itse ja auttaa jopa toisia siinä samalla.

Sori, mutta olen vahvasti eri mieltä.

Me emme voi valita vanhempiamme, lapsuuttamme, kasvuympäristöämme, koulukavereitamme, vallitsevia poliittisia tai taloudellisia olosuhteita, luonnonmullistuksia, sairauksiamme (jne.)... Minustakin ihminen voi toiminnallaan vaikuttaa tilanteeseensa, mutta kyllä ympäristö asettaa rajat sille toiminnalle.

Ja jos puhutaan masennuksesta tai ahdistuksesta, niin negatiiviset tunteet ja ponnettomuus kuuluvat niiden oireisiin. "Tee jotain" on niistä kärsivälle yhtä hedelmällinen kehotus kuin nukahtamisongelmaisen auttaminen kehottamalla häntä menemään nukkumaan; niissä tarjotaan ratkaisuksi juuri sitä asiaa, mikä on ongelma.

Pelkään, että minulla olisi tasan yhtä paska fiilis kuin nytkin, vaikka olisinkin paremmassa tilanteessa elämässäni. Aina löytyy jotain, josta tuntea huonommuutta, ihan samalla tavalla kuin aina löytyy jotain positiivistakin, vaikka vääristynyt mieli tuppaakin blokkaamaan ne. Ja ihan samalla tavalla minä pystyn järjellä ajattelemaan, että olen aivan tavallisen pulliaisen näköinen keski-ikäistyvä naisihminen, joka ei käännä päitä hyvässä jossei pahassakaan, mutta ei se estä rumuuden tunnetta.

Helena Anhavaa lainatakseni:

"Mitä se auttaa ihmistä
vaikka hän kaiken maailman voittaisi
jos vahinko on sielussa
jo sitä ennen."

Ihmiset ovat kautta aikain selvinneet vaikka minkälaisista olosuhteita, mutta ihmiset ovat myös olleet selviämättä niistä. Jostain syystä niitä matkalla pudonneita ei vain juurikaan muisteta, vaan huomio on niissä ihmisissä, jotka sodasta tultuaan lähtivät saman tien peltotöihin. Toisilla vain on korkeampi resilienssi kuin toisilla, enkä minä ainakaan haluaisi vielä kaiken muun päälle tuntea paskuutta siitä, etten ole niin vahva kuin ne selviytyjät.

Kaikki kunnia sodasta ja pula-ajasta selvinneille (oletan siis että näihin viittasit vanhoilla ihmisillä), minä en pysty käsittämään niiden ihmisten sitkeyttä, mutta mielestäni olosuhteita tai ongelmia ei kuitenkaan voi verrata. Noina aikoina elettiin vielä vahvaa yhteisöllisyyden aikaa (perheet, kylät) ja vaikeudet koskettivat kaikkia. Minun ongelmieni ytimessä on syvä yksinäisyys ja tukiverkostojen puute, minä kannan ongelmiani yksin.

Luulen, että juurikin tuollainen oman onnensa seppä -tyylinen itse selviämisen eetos on osaltaan se, joka estää minua hakemasta apua. Julkisivu kun täytyy pystyä pitämään. Hienoa, jos se on sisuunnuttanut sinut, mutta minulle se ei ole tuonut mitään hyvää. Jos minä jotain tarvitsen, niin se on hyväksyntä olla juuri niin heikko ja viallinen kuin olen.

Mutta ymmärrän kyllä, että tarkoituksesi oli tsempata ja olen siitä kiitollinen. 🙂 Hyvähän se on, kaikesta huolimatta, muistaa miten kestävä ihminen voikaan olla ja ettei kurjuus ole loputonta.

Ja mitä yrittämiseen tulee, niin kyllähän minä yritänkin koko ajan. Käyn töissä, opiskelen avoimessa yliopistossa, harrastan ja koetan olla ihmisten parissa. Näin siitäkin huolimatta, että joskus ahdistaa ja joskus tekisi mieli vain ahmia tv-sarjoja eetteristä kaakaomuki kädessä. Vaan entä jos yhtä lailla koko ajan pää tulee vetävän käteen?

Mollyan kirjoitti:
Kyllä minustakin tuntuu, että tuo jatkuva itsensä paskana kokeminen on tosi raskasta ja sille pitäisi tehdä jotakin. Jo pieni jonkun esteen ylittäminen auttaa ja terve oma itsensä kunnioitus lisääntyy. Kerrot olevasi mukana monissa riennoissa kuitenkin eli et ole vailla  sosiaalisia taitoja ja kai nautitkin niistä, ei kai kukaan vastentahtoisesti moiseen ryhdy. Ei kaikista ihmisistä tule ystäviä ja se ei ole edes tarpeen.. Ystävyys ja rakkaus vaativat itseltäkin panostusta ja uskallusta. Mielekkään työn saanti vaatii myös itseltä paljon työtä ja opiskelua, välillä voi tulla takapakkiakin, mutta jos tavoite on selvä ja motivaatio kunnossa kaikesta selviää.  Sisua tarvitaan, ei asiat voivottelemalla parane.

Joo, pitäisi tehdä jotain. Juuri nyt en vain jaksa ja sitten kun on parempi fiilis, niin työnnän koko asian pois mielestäni. Show must go on! Aina sitä onnistuu huijaamaan itseään, että jos se nousu vaikka alkaisi juuri nyt ja kenties silloin asian vatvominen vain pahentaisi tilannetta. 🙃

Nuo pienet esteet ovat hyvä idea, joita olen hieman yrittänytkin toteuttaa. Ongelmana on, että saavutusten tuoma hyvä vaikuttaisi kestävän vain rajallisesti. Ikään kuin itsetuntoni saavissa olisi reikä pohjassa, joten ajan kanssa isokin saavutus valuu pois.

Minä olen tavattoman kömpelö ihmissuhteiden solmimisessa. Small talkinkin opin vasta aikuisiällä harrastuksen myötä. Mutten vieläkään osaa mennä siitä eteenpäin, vaan torjumisen pelko leijuu yllä kuin ukkospilvi. Onhan se vähän epäreiluakin, että minun kanssa se toinen osapuoli joutuu yleensä tekemään työt. Mutta ehkä tämäkin ajan kanssa avautuu, toivottavasti.

En tiedä mikä olisi minulle mielekästä työtä. Ja sitten kun luulen tietäväni, niin saatan hetken päästä innostua ihan jostain muusta. Selvää - tai edes epäselvää - tavoitetta ei ole, motivaation kanssakin on niin ja näin. Olen elätellyt toivoa, että motivaatio löytyy kyllä, kunhan sen päämäärä keksin.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: Ongelmia lainauksen kanssa

No eipä tuohon ole mitään sanomista, kukin taaplaa tyylillään. Minä lähdin nuorena vasta valmistuneena työn perässä satojen kilometrien päähän "turvaverkoistani' paikkakunnalle jossa en tuntenut yhtään ihmistä. Välimatkojen takia kavereita jäi, mutta tosiystävät jäivät jäljelle ja uusiakin sitten tuli. Tuollainen jämähtäminen paikoilleen ei minun mielestäni johda mihinkään. Aika kuluu, itsekin vanhentuu ja mikään ei oikeasti muutu. Eikö se vanha ole jo nähty?

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: -

Harvoille se unelmatyö on edes mahdollista. Pitää tyytyä tekemään sellaistakin, joka ei joka suhteessa miellytä. Harvat voivat sanoa, että kotiolot olivat edes hyvät, mutta niistä olosuhteista on elämää elettävä eteenpäin.

Itse se on tehtävä elämisen suhteen parhaansa. Jos on sairas tilanne on toinen.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: -

Jahas.. tuli näköjään nukuttua noin 2 tuntia aamulenkin jälkeen (koiran takia siis kävin aamulenkin). Eikä millään jaksaisi vieläkään nousta ylös sängystä. Jotenkin vaan edelleen väsyttää.

Liekkö sit väsymys johtuu siitä että tuli itku lenkillä ja kaiken lisäksi näin toisen entisistäni yksilövalmentajista (tämä ko. henkilö on siis edelleen säätiöllä töissä).

En nimittäin yleensä aamulenkin jälkeen mee sängyyn vaan otan aamupalaa ja meen koneelle. Mutta nyt vaan on jotenkin väsynyt ja myös paska olo.

Saattaahan myös eilinenkin vaikuttaa tähän oloon.. näin nimittäin päivällä kun käytin koirat lenkil, nii entisen yksilövalmentajan tyttönsä kans.. mut rehellisesti sanoen, en aluksi edes meinannut tunnistaa että ko. entinen yksilövalmentaja, koska näin hänet vain takaapäin ja hän ilmeiseti oli käynyt kampaajalla (tottunut näkeen ko. henkilön pitkissä hiuksissa en lyhyissä). Mutta kun hän kääntyessä kurkkasi sivulle, niin sit viimeistään tunnistin hänet.

Olisi tehnyt mieli puhua hänen kans, mut typerä kielto estää sen. En muuta toivo kuin että asiat saataisiin selvitettyä kunnolla puhumalla, mut luultavasti se on turha toivo..koska toinen ilmeisesti vihaa mua.

--

Nonii, tuli sitten viiden jälkeen nähtyä entisen yksilövalmentajan tyttö koiran kanssa ulkona. Tulivat vastaan kun olin koirani kans lenkillä ja tietysti oma koira alkoi mekastaan vastaan tulevalle koiralle, joten piti tien reunaan pysähtyä, että saan oman koirani rauhoitettua. Oma koira nimittäin on hieman epävarma muita koiria kohtaan ennenkuin tutustuu niihin. Pentuna ei ollut siis mitään ongelmaa ohituksissa, mutta yks huono kokemus koirapuistossa, niin on saanut oman koirani toisia koiria kohtaan epävarmaksi. Epävarmuutta olen kouluttamassa pois kokoajan, mutta siinä menee omansa aikaa. Välillä ohitukset menee ihan hyvin, mutta välillä tulee takapakkia.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: Tekstin lisäystä

Mollyan kirjoitti:
No eipä tuohon ole mitään sanomista, kukin taaplaa tyylillään. Minä lähdin nuorena vasta valmistuneena työn perässä satojen kilometrien päähän "turvaverkoistani' paikkakunnalle jossa en tuntenut yhtään ihmistä. Välimatkojen takia kavereita jäi, mutta tosiystävät jäivät jäljelle ja uusiakin sitten tuli. Tuollainen jämähtäminen paikoilleen ei minun mielestäni johda mihinkään. Aika kuluu, itsekin vanhentuu ja mikään ei oikeasti muutu. Eikö se vanha ole jo nähty?

Muuttaminen oli sinun valintasi. Olen iloinen, että se on toiminut kohdallasi. 🙂 Mutta se ei ole mikään normi, että kaikkien kuuluu tehdä kuten sinä eikä se takaa sitä, että se toimisi samoin kaikilla.

Millä muullakaan sitä voi taplata kuin omalla tyylillään? On totta, että jokin tilanteessani täytyy muuttua, mutta muuttaminen ei ole ainoa vaihtoehto. Eikä se välttämättä ratkaisisi mitään, koska pään sisäiset ongelmat seuraisivat perässä. Ja se, etten juuri nyt ole valmis muuttoon tai mihinkään muuhunkaan suureen muutokseen ei tarkoita sitä, että en olisi koskaan valmis siihen. Emme onneksi elä mustavalkoisessa joko-tai-maailmassa, jossa sitä on joko täydellisen pysähtyneisyyden tilassa tai muutosten keskellä. Kuten edellä jo kirjoitin, niin pienin askelin minä kyllä yritän edetä.

Yksi niistä askelista on tänne Tukinettiin kirjoittelu. Tänne olen saanut kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta ajatuksiani ja myöntää itselleni vaikeitakin asioita ilman pelkoa tuomitsemisesta. Täällä olen saanut vertaistukea, kannustusta ja voinut vaihtaa ajatuksia. Mielestäni olen myös mennyt eteenpäin esimerkiksi oppimilla olemaan hivenen kohtuullisempi itseäni kohtaan.

Tiffany3 kirjoitti:
Harvoille se unelmatyö on edes mahdollista. Pitää tyytyä tekemään sellaistakin, joka ei joka suhteessa miellytä. Harvat voivat sanoa, että kotiolot olivat edes hyvät, mutta niistä olosuhteista on elämää elettävä eteenpäin.

Itse se on tehtävä elämisen suhteen parhaansa. Jos on sairas tilanne on toinen.

Niin? En ole sanonut, että vaihtoehtoina olisi joko se unelmatyö tai ei mitään. Kyllä minä hanttihommia teen, jos niitä saan ja niihin pystyn. Ei tämä nykyinenkään työ mitenkään superkivaa ole. Mutta kyllä minä kouluun hakiessa odotan, että minulla on jonkinlaista sisäistä motivaatiota alalle.

Minusta on ristiriitaista puhua tyytymisestä ja samaan aikaan olettaa, että jokainen on oman onnensa seppä. Eikö se seppä nimenomaan rakenna elämästään itsensä näköisensä, työskentele saavuttaakseen unelmansa? Ja mitä olisi elämä, jos emme tavoittelisi unelmiamme? Kaikkea ei voi saada, se toki pitää hyväksyä, ja unelmien väliltä voi joutua tekemään valintoja, sekin on selvää.

Enkä minä väitä, että minä tai kukaan muukaan olisi täysin elämän tuulten armoilla. Mitä minä yritän sanoa on, että olosuhteet ja käytettävissä olevat resurssit vaihtelevat.

Ja toivottavasti sentään valtaosa voi sanoa, että kotiolot olivat vähintäänkin kohtuulliset.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: typo

Delffi kirjoitti:
Lisäksi kun mietin ammattilaiselle puhumista niin on käynyt mielessä semmoinen että seuraavan kerran sanoisin sosiaaliohjaajalle että "oon miettinyt ett sillä ehdolla voisin puhua ammattilaiselle jos x menee myös ammattilaiselle puhuun."

Mut hyvin epätodennäköistä että tuosta saunomisesta olisi mitään hyötyä.

Jos käyt puhumassa jollekin, niin tee se vain ja ainoastaan itsesi vuoksi. Älä siis sido sitä x:n tekemisiin tai tekemättömyyksiin. Sinuahan sen puhumisen on tarkoitus auttaa. 🙂

Kirjoitit toisessa viestissäsi tuntevasi itsesi väsyneeksi. Saatko öisin kunnolla nukuttua?

Nott toivon kovasti, että en pahoittanut mieltäsi. Uskon, että vain läheiset ihmiset voivat tehdä niin. Olen yksioikoinen monessa asiassa ja uskon, että oma itse on avainsana kaikkeen. Pitää jaksaa ja tehdä elämästä mielekästä. Pitää olla suunnitelmia ja rohkeutta. Kukaan ulkopuolella ei voi siinä auttaa. Elämä on omissa käsissä ja se on samalla onni ja epäonni. Kun on saavuttanut tietyn iän ei voi enää syyttää vanhempia ja olosuhteita. Elämä on ihan omissa käsissä.

Kun olen seurannut tätä keskustelua olen kyllä sitä mieltä, että työn tekeminen pitää valtiot pystyssä. Jos jokainen odottaa vain sen sopivan työn löytymistä rakenteet sortuisivat alta aikayksikön. Ei työ ole aina huvia ja hauskanpitoa, kaukana siitä, mutta siihen kaikki perustuu. Jollekin se on mieluista, useimmille puurtamista  ja leivän pöytään hankkimista. Näin tämä kaikki menee.  Jos robotit aikanaan ottavat ihmisiltä työ velvoitteet pois voidaan kaikki lokkeilla ihan tasapuolisesti, mutta tuskin minä ehdin siihen ilon pitoon enää.

Nótt, välillä nukun yöllä paremmin ja välillä huonommin, mutta tuolloin keskiviikko-torstai yönä kyllä nukuin ihan ok. Luultavasti se väsymys johtui eilen siitä, kun aamulenkillä tuli itku eikä itku meinannut millään loppua.

Mm.. edelleen tuo ammattilaiselle puhuminen mietityttää, koska pelottaa että siitä tulee vaan sitten paskempi olo. Niin ainakin kävi silloin kun sosiaaliohjaaja otti asian puheeksi, oli siis silloin koko päivän todella alakuloinen fiilis.

Delfi ei kai tuollainen pakkomielle yhteen ihmiseen johda kuin katastrofiin, jos et ota tarjottua apua vastaan. Pakolla et saa ketään muuttamaan asennetta sinua kohtaan.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: -