Tänään oli aika raskas sosiaalitoimisto käynti. Tuli jopa ihan itku siellä, koska puhuttiin siitä eräästä asiasta, koska yks oli soittanut sosiaalitoimistoon päivystävälle, ilmeisesti poliisit oli sanoneet että soittaisi sosiaalitoimistoon.

Noh, sanoin tälle sosiaaliohjaajalle nyt sitten oman näkemyksen asioihin ja sanoin myös sen, että musta tuntuu että kaikki on tämän toisen osapuolen puolella. Onneksi tämä sosiaaliohjaaja vaikutti ymmärtävän minunkin näkemystä asiaan. Sanoin myös sen että olen 90 % varma siitä että jos jääräpää muuttaisi mielen ja suostuisi sovitteluun, niin meidän molempien olo helpottuisi kun saatais puhuttua asiat kasvotusten selviksi.

Kuitenkin tämä kaupunki on pieni ja keskustan alue vielä pieniempi, lisäksi tämä entinen yksilövalmentaja asuu vain non 400 metrin päässä, joten aina ei voi välttyä törmäämisiltä.

Mutta joo.. päivä kerralla yritetään jaksaa eteenpäin. Nyt pitää kuitenkin miettiä että pitäiskö se suostua käymään edes yhdellä mielenterveyskäynnillä ja keskustella asioista (pääasiassa varmaankin sitten juurikin tästä isommasta asiasta mikä pyörii lähes joka päivä mielessä)..noin viikko aikaa miettiä asiaa.

Delffi, käy ihmeessä siellä mielenterveyskäynnillä, jos sinulla on sellainen mahdollisuus. Ei kai siitä haittaakaan ole. 🙂

Nótt, jotenkin musta vaan tuntuu että tuskin siitä mitään hyötyä on, koska mitä se psykologille/psykiatrille tästä skeissistä puhuminen auttaa. Tuskin mitään, koska ei hän voi auttaa asioita sopiin ja selvittään tämän toisen osapuolen kanssa. Muutenkin tämä toinen osapuoli sitten saisi tahtonsa tavallaan läpi, koska hän nimenomaan haluaa että menisin hoitoon.

Nimittäin tämä toinen osapuoli oli asianajajalleni ilmeisesti yhdesti sanonut jotain semmoista, että hän suostuisi sovitteluun sillä ehdolla, että menisin hoitoon. Mutta olikin sitten myöhemmin perunut sovittelu halukkuutensa..koska ilmeisesti oli nähnyt minut yks päivä (3.5?) työpaikkansa lähettyvillä (ko. alue ei kuulu kieltoon..mutta saatoin ehkä olla koiran kanssa lenkillä, en kuitenkaan muista tätä toistaosapuolta itse edes nähneeni ko. päivänä)

Delffi, ei puhuminen varmaankaan tilannetta ratkaise, mutta kenties puhuminen helpottaa omaa oloasi. Ja eihän sitä koskaan tiedä, vaikka löytyisikin jokin uusi näkökulma asiaan.

Että pienikin asia voi olla hankala. 🙄

On eräs kivanoloinen tyyppi. En ole romanttisessa mielessä kiinnostunut, mutta meillä vaikuttaisi olevan samanlaisia mielenkiinnon kohteita, sen vähän perusteella mitä hänestä tiedän. Vieläpä sellaisia asioita, joista kukaan muu pienessä lähipiirissäni ei ole kiinnostunut, joista siis en oikein voi jutella kenenkään kanssa. Haluaisin mennä juttelemaan ja kuulostelemaan, että mikä hän on miehiään, mutten saa itsestäni mitään muuta irti kuin vaimean moikkauksen.

Kaiken huipuksi tilanne on se, että olosuhteiden ja erinäisten sattumien vuoksi minä tiedän enemmän hänestä kuin hän minusta, joten pallo on ehdottomasti minulla. Kuinka siis pääsen tästä eteenpäin?

Tulipa teinifiilis tätä kirjoittaessa. 😂

Minä kyllä tekisin aloitteen sinun asemassasi. Kertoisit, että haluat tutustua häneen ja viittaisit niihin yhteisiin mielenkiinnon kohteisiin. Muuten asia jää vaivaamaan ja eihän sitä tiedä, mitä hyvää siitä kehittyy. Tein itse nuorena opiskelijana yliopistossa tällaisen "kaappauksen" vierailevaan luennoitsijaan. Hänen  esittämänsä jutut kiinnostivat suuresti. Kai hän aluksi vähän hämmentyi, mutta siitä kehittyi ystävyys, joka on kestänyt näihin päiviin asti. Nauramme joskus yhdessä, kun muistelemme, miten kaikki alkoi.

Nott. Mä olen ehdottomasti sitä mieltä että lähestyt vaan ja viittaat tähän yhteiseen kiinnostukseen! Miten pääset tuosta eteenpäin.. en tiedä missä merkeissä yleensä törmäätte, mutta jos esim tapahtumassa, niin odota että hän on yksin ja läheyst häntä. Siis jos se on helpompaa niin, että siinä ei ole muita. Eihän sillä oikeasti mitään väliä ole. En tiedä millaiset siis välit ovat, tietääkö hän kuitenkin kuka olet, nimen ja näin, että siitä riippuu miten kannattaa avata.. mutta viittaat että hei, oon ymmärtänyt että harrastat x/olet kiinnostunut x, tai voithan myös viitata yhteiseen tuttuun jos sellainen on, ja siitä lähdet liikkeelle. Yleensä ei haittaa olla rehellinen ja avoin, joten voit ihan kertoa jos hän vaikuttaa mukavalta että et juuri tunne muita joiden kanssa jutella asiasta x, ja nin pois päin.

Yksi mikä voi helpottaa, on keksiä kysymys tästä yhteisestä mielenkiinnon kohteesta. Se tietysti riippuu myös vähän asetelmasta ja missä törmäätte, ja kuinka harvinainen tämä yhteinen mielenkiinnon kohde on. Joskus tämä helpottaa koska se antaa ns hyväksyttävämmän (omasta mielestä, mitään väärää tuossa ei joka tapauksessa ole!) motiivin lähestyä. Jos toinen on esim. asiantuntevampi aiheen suhteen. Tai jos kyseessä olisi esim. koiriin/kissoihin/hevosiin tmv liittyvä asia, niin voi kysellä että onko toisella tullut eteen tällaista onglmaa x ja miten sen kanssa on edennyt tai jos se on liian outoa tai päällekäyvää niin voi kysyä, että mistä on saanut vaikkapa koulutusapua tähän asiaan x. ja siitä sitten jatkaisi keskustelua niin että ohessa tulee tutustuttua.

Nämä nyt vain tämmmöisiä ehkä vhän outojakin ehdotuksia. Riippuu paljon asetelmasta mikä ei ole hassua vaan tekee tilanteen itselle helpommaksi. Useinhan arkuudessa lähestyä on kyse siitä että "en kai minä nyt, miksi mää nyt, enhän minä nyt viitti.." mutta jos on toimittamassa jotain asiaa, niin se on enemmän ok.

Delffi: psykiatrille tai psykologille puhumisesta on harvoin haittaakaan. Puhuminen ja vielä ammattilaisen kanssa avartaa joka tapauksessa erilaisia näkökulmia ja tämä asia mitä sinulla on tarve käydä läpi, niin mielestäni sen kanssa on sinun omasta näkökulmastasi hyvä jutella nimenomaan ammattilaisen kanssa. Ymmärsin, että olet kokenut täälläkin että muut ovat asettuneet toisen osapuolen puolelle, mutta kun juttelet ammattilaisen kanssa, he ei lähde mihinkään vastakkainasetteluihin tai sellaisiin. Ei ne voi ratkaista asiaa käytännössä enkät iedä mitä ratkaistavaa siinä enää on, mutta ei sitä voi tehdä kyllä ilmeisesti kukaan muukaan. Sen sijaan sinä voit itse saada heiltä tarvitsemaasi tukea, joka on vain ja ainoastaan sinua varten eikä ollenkaan syyttelevää. Ja tuo että silloin toinen saa tahtonsa läpi, on suoraansanottuna paskin syy koskaan olla hakematta apua. ensiksikin hänen ei tarvitse sitä tietää, toisekseen on surullista evätä itseltä apu siksi, ettei toinen mahdollisesti kokisi jotain pientä mielihyvää saatuaan tahtonsa läpi. Mää vähän aavistelen, ettei tämä toinen ole tahtonut sinulle apua siksi, että avun hakeminen olisi jotenkin noloa tai tarkottaisi että olet jotenkin nyt huonompi ja hän olisi vahingoniloinen, vaan koska hän kuitenkin haluaisi sinulle hyvää ja että pääsisit eteenpäin. Kannattaa edes kokeilla. Ja muista että ei tämän toisen tarvitse tietää jos olet juttelemassa psykiatrin tms kanssa.

------

Itse tulin tähän ketjuun kirjoittelemaan siksi, kun tämä on näköjään tällä hetkellä foorumin aktiivisimpia ketjuja. Sääli, ettei foorumi ole tämän aktiivisempi. Mielenterveysasioihin on vaikea löytää aktiivista paikkaa, edes englanninkielisestä internetistä niin sanotusti. Kävin täällä joskus pari vuotta sitten kirjoittelemasa (eri ketjussa). Tällä hetkellä mää huolehdin vain ja ainoastaan siitä, että olen hengissä kun terapia jatkuu.. pari vuotta sitten mulla oli isoja ongelmia sen hetkisen hoitopaikan kanssa, toimimaton terapia, hirveästi töitä ja vallitsevat ongelmat lähinnä masennus, sos. til pelko ja pakko-oireet ja uupumus. Persoonallisuushäiriö tietysti koko ajan taustalla. Sittemmin lähdin tuosta yhdestä sairaalasta ja lopetin terapian, sekä "löysin" aiemmin hyväksi kokemani asiantuntijan ja nyt jo 1,5 vuotta olen käynyt säännöllisesti hänen luonaan terapiassa. Selvisin karmeasta työmäärästä ja viimeisen vuoden olen opiskellut rennosti etänä ja tehnyt keikkatöitä. Outoa kyllä tämän terapiasuhteen AIKANA kehitin vanhojen häiriöiden päälle vielä vakavahkon anoreksian, jonka "huippukausi" jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä aloin syömään terapiasuhteeni pelastaakseni (kyllä, ihan oikeasti). Olin hyvin lähellä pakkohoitoa ja kuulin että se olisi tarkoitanut jopa kuukausien ehkä puolen vuoden taukoa terapiasta. No en todellakaan ollut siihen valmis ja sain jotenkin mielensisäistä dynamiikkaa muutettua niin, että aloin syömään ja päivääkään en ole palannut tapoihini, mikä on lääkärin mukaan todella harvinaista.

Anteeksi tekstitulvasta eikä kai tuollaista historiaa jaksa kukaan lukeakaan, eihän tuo mihinkään liity. Tällä hetkellä haen foorumeilta keskusteluseuraa siksi, että on terapian kesätauko menossa. Mulla ei ole paljoakaan tekemistä, mikä on toisaalta helpottavaa (sairausloma, ei tarvi miettiä töitä) ja toisaalta antaa ahdistukselle tilaa. Tässä kesän alussa masennus syveni taas uusiin sfääreihin ja itsetuhoisuus "aktivoitui" ja itsemurhariskin takia menin osastolle, tällä kertaa se ei ollut paikka minua varten ja tulin jo seuraavana päivänä kotiin. Ahdistuin siellä enkä kyennyt syömään, koska sosiaalisten tilanteide pelko oli huomaamattani saanut kevään aikana minusta yliotteen.

En uskalla harrastaa liiuntaa tai aloittaa salillakäyntiä, koska se triggeröi syömishäiriöjuttuja ja jos niin käy terapiatauon aikana, oon ihan todella kusessa. Joten en sitä tee, sen sijaan pelko siitä lihonko nyt kun en liiku ollenkaan (p.l kävely). TAloudellinen tilanne on taas erityisen vaikea eikä siihen näy helpotusta.. Olen yrittänyt ajatella etä on okei että ainoa tehtävä tauon aikana selvitä hengissä, mutta tiedän että sitten on enää kuukausi aikaa miettiä mitä tulevaisuudella teen. Olen valmistunut ammattiin jo aiemmin mutta jatko-opinnot ovat nyt päättyneet ja vakipaikkaa "pitäisi" hakea, mutta en tunne alaani omaksi . En kuitenkaan usko että mulla on enää prosenttiakaan paukkuja jäljellä toisen ammatin opiskeluun, niin, eikä rahaakaan. Mulla ei ole oikeastaan koskan ollut haluja, tavoitteita tai toiveita (koska olen mieleltäni sairastunut niin nuorena) mutta aina periaatteessa suunnitelma, esim. valmistuminen. Nyt sitten tuntuu että defensiivisesti kiellän elokuun jälkeisen loppuelämän, koska sinne ei ole suunnitelmaa..

Mulla myös ollut hyviä seurauksia aloitteen tekemisestä. 🙂 Yksinkertaisimmillaan kai voi ehdottaa jotain yhteisiin kiinnostuksenkohteisiin liittyvää tekemistä, tai jos on suorapuheinen olo voi suoraan sanoa ettei yleensä pääse näistä aiheista puhumaan ja kysyä juttukaveria.

Delffi, olisiko psykologille/psykiatrille puhumisesta mitään haittaa? Luulen että siitä voisi olla hyötyä vaikkei se suoranaisesti sovitteluasiaan liittyisikään tai vaikuttaisikaan.

mariele, kyllähän täällä jotkut on tämän toisen osapuolen puolella.
Mutta vaikka ammattilaiset ei lähtiskään vastakkain asetteluun, niin en oikein itse usko että puhuminen välttämättä mitään helpottaa ammattilaisen kanssa. Niinkuin tuolla aiemmin kerroin, niin sosiaalitoimistossakin tuli tämän asian takia itku ja sitten oli vaan entistäkin paskempi fiilis.

Jotenkin en usko tuohon, että tämä toinen osapuoli haluaisi minulle hyvää.
Enemmän musta kyllä tuntuu, että tämä toinen osapuoli haluaa vain pilata elämäni eikä halua minulle mitään hyvää, koska jos hän muka oikeasti minulle haluaisi hyvää, niin hän suostuisi sovitteluun selvittämään asiat kasvotusten.

Niin, ja jos ihmettelet mitä ratkaistavaa/selvitettävää asiassa on, niin minulla olisi ainakin pari kysymystä joihin haluaisin vastaukset tältä toiselta osapuolelta.

soroppi, ei kait siitä mitään haittaa olisi, mutta jotenkin en vain usko että siitä mitään hyötyä olisi ja lisäksi tuntuu että jos ammattilaiselle puhuisin asiasta, niin siitä tulisi vaan entistä paskempi fiilis sen jälkeen, niinkuin tuli viimeksi sosiaalitoimisto käynninkin jälkeen.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: -

Hyviä vinkkejä, kiitos kaikille vastanneille. 🙂

Olen aivan tolkuttoman huono tutustumaan uusiin ihmisiin, enkä minä ujona oikein osaa noin vain mennä juttelemaankaan, joten ajattelin, että kun seuraavan kerran nähdään, niin pitää ottaa ihan tavoitteeksi käydä vaihtamassa muutama sana. Ei tarvitse edes liittyä niihin yhteisiin mielenkiinnon kohteisiin, mutta kunhan jonkinlaisen yhteyden saisi.

Kadehdin ihmisiä, joilta tutustuminen käy kuin vettä vain. Minulle se on tällaista säätöä ja loputonta jahkailua. Koska kuitenkin sanon jotain tyhmää tai tungettelen pahaan aikaan... Usein en sitten saakaan mitään aikaiseksi. Joskus sentään on käynyt hyvä tuuri ja se toinen osapuoli on ollut se aloitteen tekijä ja muutenkin aktiivisempi.

mariele, minullakin kesäkuu oli sellainen hankala tyhjäkäyntikuukausi, kun ei ollut töitä eikä muutakaan tekemistä, niin oli aikaa velloa omassa päänsisäisessä lantalassani. Onneksi kuukausi meni loppujen lopuksi suhteellisen sujuvasti, ja nyt on taas kesärientoja antamassa sisältöä elämään.

Jos et nyt jaksa uusia opintoja, niin eihän se tarkoita ettet koskaan jaksaisi. 🙂 Nyt sinun ykkösprioriteetti on vain itseesi keskittyminen ja tervehtyminen, muut asiat voivat odottaa. Ja jos yhdistelmä keikkatyöt + etäopinnot tuntuivat sopivan rennoilta, niin olisiko sinun mahdollista jatkaa samaan malliin?

Jos perinteinen liikunta saattaa laukaista syömishäiriötä, niin toimisiko sitten sellainen liikuntaharrastus, jossa pääpaino ei ole itse liikunnassa, vaan se ikään kuin tulee siinä sivussa? Minun ongelmani on, etten ole koskaan nauttinut liikunnasta. Olen yrittänyt ylläpitää jonkinlaista peruskuntoa lenkkeilemällä ja olen huomannut, että minua auttaa, jos en ota liikuntaa suorituksena: en seuraa, että kuinka paljon aikaa meni lenkin kiertämiseen enkä ole asettanut itselleni minkäänlaisia tavoitteta. Kävely onkin minulle ehkä enemmänkin meditaatiomaista rentoutumista kuin liikuntaa, kävelessä kun on helppo ajatella niin syntyjä syviä kuin rakennella pilvilinnoja.

Tykkään myös retkeillä, siinä kun ei ole kyse liikuntasuorituksesta, vaan luonnosta nauttimisesta täysin omaan tahtiin. Sopii vielä hyvin valokuvausharrastukseen. Toinen mistä tykkään on geokätköily, siinä on hauskaa aarteen etsinnän tuntua.

Pitkään aikaan ei taloudellinenkaan tilanne sallisi uusia opintoja, ja mulla on toiminnanohjauksessa sen kokosia ongelmia että en usko että jaksaisin myöhemminkän. Olen nämä opiskelut mitä tähän asti tehnyt, niin luovinut mm tekemällä opinnäytetyöt parityönä. Osaan keksiä selviytymiskeinoja ja lyöttäytyä oikeaan seuraan, ja kävi niin onni että muodostin opiskelujen alussa kaveripiirin (3) jossa ryhmätyöt tehtiin ja kaikilla oli oma tontti. Näin sain edettyä opinnoissa, kun muut organisoi, piti keskittymisen aj fokuksen yllä ja minä analysoin. Ala siis tällainen melko peruskoulumainen.

Keikkatyö+etäopinto oliskin hyvä, mutta mula ei oo mitään mitä voisin oikeastaan nty opiskella. Jos rahaa olis, niin voishan sitä huvikseen käydä joitain maksullisia kursseja. Mutta kun ei siis ole. Äh.. en mieti näitä ennen kuin terapia jatkuu..

Kävely on pysynyt ei-pakonomaisena, eli se on mulle kans niinkuin sanoit, enemmän rentoutumista. Alkuun anoreksian toipumisen alettua (en toki aluksi liikkunut ollenkaan) piti vaan olla tosi varovainen. Koska myös kävelyt oli ollu anoreksian aikana pakonomaisia , pitkiä ja vauhdikkaita, naksahti päässä tosi äkkiä käveläyn aikana ja sillon tuli paniikki. Sillon tiesin et nyt pitäis lopettaa lenkki äkkiä, mut mitäs jos on 2 km päässä kotoa? Pärjäsin näissä tilanteissa kun keskityin ympärilä olevaan maailmaan: säähän, jos aurinko paistoi, lintujen lauluun, mihin tahansa. Ja huomattavasti turvallisempaa olikin lenkkeillä kun aurinko paistoi, kuin jos satoi, mikä on ironista, koska vihaan kuitenkin kesää ja sen mukanaan tuomaa turvattomuutta.

Väsyttää.. Ei oikein jaksais muutakuin vain makoilla/nukkua, mut ei voi koko päiväkään vaan maata, koska pitäähän se koirankin lenkitys huolehtia vähintään 3 kertaa päivässä, joten koira vähän niinkuin pakottaa ulos.

Ilman koiraa mulla luultavasti olis vielä paskempi olo mitä tällä hetkellä.

Olen kauhulla seurannut keskustelua opiskelijoiden ylikuormittumisesta. Minulla on ajatuksena ja varovaisena tavoitteenakin joskus hankkia korkeakoulututkinto (tod. näk. yliopisto-), mutta pelottaa ajatellakaan moiseen hullunmyllyyn hyppäämistä, kun jo nyt on jaksamisen kanssa niin ja näin.

Lisäksi opiskelumaailma, kuten maailma yleensäkin, tuntuu hyvin kovalta ja armottomalta. Jos et onnistu opinnoissa, niin et saa oman alan työpaikkaa jo opintojen aikana ja olet sitten ikuisesti työnhaussa se pois suljettu vaihtoehto?

mariele:

Minusta nuo opinnoista selviytymiskeinosi kuulostavat vain hyviltä. 🙂 Eikös ryhmässä työskentelyä muutenkin arvosteta nykyään paljon?

Minuakin inhottaa geokätköilyssä käsien tunkeminen kivinkoloihin ja muihin sellaisiin. Sen ja punkkikammon vuoksi en kätköile kuin osan aikaa vuodesta, talvellahan taas on lumi haittana. Kaupunkikätköissä taas ärsyttää oman rauhan puute.

Olen miettinyt joogan kokeilemista, mutta jotenkin liikunnanvihaajana minun on vaikea maksaa liikunnasta. Ja kun rahaakaan ei liikaa ole, niin on tosi iso kynnys lähteä kokeilemaankaan mitään. Ratsastamassa haluaisin käydä, mutten tiedä, saako tunteja enää edes 30 eurolla.

Onko sinulla lenkkeilyn lisäksi muita harrastuksia?

Hmm..Olen miettinyt tuota ammattilaiselle puhumista, niin jotenkin se kuitenkin mietityttää edelleen, koska en oikein enään kovin helposti luota ihmisiin ja lisäks pelottaa/ahdistaa se että olo olis vaan entistä huonompi puhumisen jälkeen.

Huh hellettä, jälleen kerran. 🌞

Minulla on ollut jos jonkinlaista kesärientoa. Nyt on noin viikon hengähdystauko, sitten taas menot jatkuvat. On ollut hauskaa, kun on todella mielekästä tekemistä ja sosiaalisia kontakteja, mutta samaan aikaan olen tuntenut yksinäisyyttä ja huonommuutta. En ole siis osannut nauttia samalla tavalla kuin männävuosina, ja poden siitä syyllisyyttä.

Minua on vaivannut ja ahdistanut se, etten voi sanoa olevani hyvä missään, saati että olisin ammattilainen jossain asiassa tai alalla. Miten minä koskaan pääsen töihin, jos minulla ei ole mitään sellaista taitoa, josta olisi jollekin jotain hyötyä?

Tuntuu, että ne vähätkin taitojen pilkahdukset katoavat sitä mukaan kun ikää tulee, englannin kieli esimerkiksi. Tässä jokunen päivä sitten turisti tuli kysymään englanniksi ohjeita. Minä häkellyin täysin ja unohdin koko kielitaitoni. Sain vaivoin sönkättyä jotain takeltelevaa sössötystä, jonka rinnalla rallienglanti on kuin mestarilausuntaa. Hävetti.

Olen myös tuntenut itseni vastenmieliseksi ihmishirviöksi. Miksi minä näytän aina niin turvonneelta, vanhalta ja väsyneeltä? Eräskin kysyi, että joko olen täyttänyt 40 vuotta ja kun sanoin, että siihen on vielä pari vuotta aikaa, niin vastaus oli hämmästelevä "ihanko totta!".

Ja miksen minä saa kontaktia ihmisiin? Olen ollut tekemisissä kymmenien ihmisten kanssa, joiden kanssa tulee juteltua niitä näitä, mutta siihen se sitten jääkin. En vaan osaa ystävystyä. Ja miksi kukaan ystävystyisikään tällaisen ruikuttuvan tylsimyksen kanssa.

Koko ajan on stressaantunut ja kireä olo. Ahdistaakin, muttei sentään ihan täysimittaisesti, vaan sellaisella hiljalleen kytevällä tavalla. Taas on tunne, että pitäisi päästä jonnekin metsän keskelle yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Tai että toivoisin sairastuvani, että voisin vähän aikaa vain olla.

Hitto, että loma tekisi hyvää. 😕