Joo, se on ihmeellistä miten on tarve pelätä. Joo, nipsu kuvasi aika hyvin. Onko se niin, että varmuuden vuoksi aletaan pelkäämään. Että ompahan ainakin nyt sitten pelätty! Et jos jotain tulee, huomaa jos, niin minä olen nyt sitten jo pelännyt.

Nyt alkaa kohta Hellboy2 Kultainen armeija. Ikävää vaan et olwn nähnyt elokuvan jo kolme kertaa. Se on muuten jännä, olin paljon nuorempi kun hellboyn näin ensimmäisen kerran. Ja sehän ei ole "pahis". En muista kasvaako sille ykköses vai kakkosessa ne sarvet jotka se on hionut ja pysyy nöin hyviksenä vai kasvaako ne ollenkaan? Mutta muistan että odotin että ne kasvaisi ja siitä tulis "pitelemätön". Tässä elokuvassa hyvää on se että ihmiset eläytyy tähän maailmaan täysin ja tää on tosi hyvin kerrottu. Tässä on kaikenlaisia fantasiaolentoja. Ja tässä alussa näyttäis olevan aika vetävä tarina itseasiassa... Hellboyn "isä" eli kasvatti-isä, joka hellboyn löysi, kertoo nuorelle hellboylle iltasatuna mielenkiintoisen tarinan, joka kiehtoo nuoren hellboyn mieltä. Ja siitä alkaa elokuva.

Minusta on tuntunut pahalta kuulla työkavereiden puhetta. Haluaisin keskeyttää sen ja auttaa. Mutta ehkä on sittenkin parempi että puhuvat? Jos joku löytää toisen siitä samalta työpaikalta, jonka kanssa alottaa avautumisen tai ihan tavallisen jutustelun. Niin en millään muotoa tahtoisi mennä häiritsemään. Yritän mielessäni lähettää heille paljon voimia 😀 sanallinen arkku kun on ainakin vielä sen verran kapea. Sanat pakenevat minua usein, kun yritän niitä tavoittaa. Joskus ne tulee niin et olen itsekin tyytyväinen. Joskus pitää pinnistää että saa sanoja. Ja kun menee töissä fokusta niin paljon muuhun, esimerkiksi siihen mitä parhaillaan tekee ja samallamielessään suunnittelee mitä seuraavaksi tekee niin ei siinä paljon jää sanoja. Mutta kuunnella voi ja kuullut olenkin paljon. Ja ne pahat asiat toisista tuntuvat pahalta. Niinkuin väärä sävel olisi soinut. Palauttaisin ajatukseni tällöin johonkin mukavaan, haluaisin löytää sellaista aivoistani.

Kirjasta:

"Kaarinasta tuntui pahalta kuulla Elsan puhetta, niinkuin väärä sävel olisi soinut. Hänen ajatuksensa palautuivat Lanteriin. Hän näki hauskasti katetun illallispöydän, äidin hymyilevät kasvot kodikkaasti porisevan teekeittiön takana, isän rauhallisen otsa ja lasten iloiset silmät.

-Oi rakas, rakas koti!

Hän painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti hiljaa.

Etten ota itselleni kunniaa, että olisin keksinyt noi lauseet. Mutta ne sopivat hyvin kun mietin itse just työssä tapahtuneita asioita tai mitä puhetta kuulen. Jos en pääse niistä irti siis. Tuntuu rehelisesti välillä siltä että korvissai suhisee! 😀 yritän niin kovasti päästä töiden jälkeen eroon noista työasioista. Rentouttaa niskan ja näin edespäin.

Nott mainitsit siitä itsekin jo että elokuva on tapa omia tunteita tulkita. Heräähän siinä paljon ajatuksia kuten "ei noin ja en minä ainakaan tekisi noin tai regoisi noin tai voisi reaktio olla voimakkaampikin, miksi se on noin laimea"

Sit sitä katsoo myös elokuvissa et miksi sota saa niin paljon huomiota ja tuho. Ja miksei se joka tekee hyvää ja hyväksyy asiat niinkuin ne ovat? Ja sitten on hahmoja joita ei asiat hetkauta suuntaan tai toiseen tai elävät omassa maailmassa, omaan napaan tuijottaen ainoastaan. Tai sitten on vain täyn itseään olevia. Mutta jorisenko taas vähän ohi aiheen. Mistäs minä mitään tiedän, tai siis millaisena ihminen on onnellinen :F mut et on täs joku pointti.

Nott: Arvasin miksi supersankarit laitetaan tuhoamaan puoli kaupunkia tai pistämään ainakin muutaman rakennuksen maan tasalle kun pelastaa muutamaa henkeä. Koska ne sen elokuvan tekijät saattavat ajatella, että niin monta rakennusta on turhuutta. Et vähempiki riittäs. Että tuhotaan tosta muutama, kyllä ne loput rakennusket ihmisille riittää. Kiva kattoo ku matalaks vaan tönöjä! Kyl se varmaan kotona sit osaa ottaa rauhallisesti ja keitellä kupposet kahvia.

Katsoin kaikki Hobitit. Harmittaa, sillä ne olisivat voineet olla LotR:n veroisia, mutta lukemani mukaan studio kiirehti niiden valmistumista ohjaajavaihdoksista huolimatta. Ilmeisen naiivina idealistina toivoisin, että raha tai bisneksen tekeminen ei pääsisi vaikuttamaan luoviin prosesseihin, mutta valitettavasti se ei vaan mene niin. Näissä leffoissa näkyi, ettei Jackson ollut ehtinyt miettiä ja mankeloida tarinaa moneen kertaa. Tuloksena on sielutonta silmäkarkkia, likaa patsastelua hiukset (peruukit) tuulikoneen edessä hulmuten kuin L'orealin mainoksessa ja likaa hehkilöhahmoja. Esimerkiksi aivan 3. leffan lopussa, kun Bilbo hyvästelee kääpiöt, niin kamera leikkaa yhteen kääpiöistä, niin minä mietin, että kukahan tuokin oli. Lisäksi trilogiaa vaivasi se, ettei se tunnu osaavan päättää onko se hassun hauska melkein koko perheen elokuva tai LotR:n tavoin korkeamman ikäsuosituksen leffasarja.

Aloitin eilen katsomaan Areenasta erinomaista kotimaista Sisäilmaa-minisarjaa. On mahdottomia vaatimuksia, aikatauluja ja projekteja, ruohonjuurityöstä aivan pihalla olevia esimiehiä sekä puun ja kuoren väliin ajettu pikkupomo. Jatkuvaa muutosta muutoksen vuoksi, liikkeen illuusiota ylläpitämään näennäistä vaikutelmaa, että jotain tehdään. Eli todella tarkkanäköistä kuvasta nykyajan työelämästä, oikein kunnon hirtehishuumoria. Olen miettinyt, että kun joka paikkassa pitäisi olla paineensietokykyinen hyvä tyyppi, niin mihin sitten minunlaiseni hiljaiset introvertti-herkikset voivat mennä töihin?

Olen joskus katsonut Hellboyn, mutten muista kumman osan vaiko kenties kummatkin. Muistaakseni ihan pätevää fantasiaviihdettä.

Nott: oletpas hyvä kuvailija. Kirjoituksiasi on kyllä mainio lukea.

Ehkäpä tuon takia en ole katsonut sittemmin niitä Hobittin jatko-osia, se on varmaan jäänyt jotenkin mieleen et ei ne ollut enään niin hyviä. Ja ajatella, miten kiire sotkee sen. Tietysti näyttelijät sun muut koittavat mahdollisimman ja luovasti mukautua aikatauluihin.

Minäkin katsoin Sisäilmaa sarjan. Aloitin ensimmäisen jakson katsomisen joitakin päiviä sitten, totesin sen liian synkäksi alussa tapahtuvien asioiden vuoksi ja jätin kesken. Palasin sarjan pariin kuitenkin tänään ja se vei mennessään siihen tyyliin että katsoin kaikki jaksot tänään loppuun. Se puhutteli minua kyllä hyvin paljon. Saatan palata sarjan pariin vielä joskus kuukausien päästä myöhemmin ja miettiä joltakin toiselta kantilta asioita. Vaikka siinä sarjassa kyllä taidetaan kertoa kaikki oleellinen. Näyttelijät kuvaavat hyvin tunteita joita itse ehkä käy myös läpi. Ja antavat vertaistukea. Hyviä näyttelijöitä. Sarja on palkittu. Katsoin Arton ohjelman jossa tämä Sisäilmaa Annelin näyttelijä oli omana itsenään haastattelussa.

Niin. Minä tänään olen nyt ajatellut niin päin et onneksi huomenna on työpäivä. Joudun heräämään varhain, luoja sentään jo kolmen jälestä. Ja pyöräilemään töihin. Mutta niin minä nyt kumminkin sen tänään torstaina, vapaapäivänä, olen ajatellut, että onneksi huomena on työpäivä.

Sisäilmaa on nyt katsottu. Olipa mahtava! Tarkoituksellisen liioittelevasta kerronnasta huolimatta henkilöhahmot olivat luonnollisia ja uskottavia, vahvuuksineen ja heikkouksineen, toiveineen ja pelkoineen. Oli helppo ymmärtää, että miksi status quon horjuttaminen oli vaikeaa, mutta myös sen miksi se oli tärkeää. Ei ihmisiä, työllistyneitä tai työttömiä, voi loputtomasti ahdistaa nurkkaan. Jossain vaiheessa tulee se raja, jolloin selkä seinää vasten ajetut eivät voi muuta kuin kääntyä ahdistajiaan vastaan.

Kumpa minulla olisi Annelin rohkeus. Tai en nyt tiedä oliko se niinkään rohkeutta kuin äärimmilleen ajetun ihmisen hallitsematon purkautuminen, mutta joka tapauksessa. Niin omassa elämässä, töissä kuin yhteiskunnassa olisi paljon asioita, joissa tekisi löydä nyrkkiä pöytää ja huutaa, ettei tämä voi jatkua näin.

Ja nyt minulla on soinut Ievan polkka päässä jo toista päivää. 😅

Miten tulkitsit lopun, jatkuiko meno entisellään vai levisikö Annelin vallankumous myös muihin työntekijöihin?

Niin ja kiitos. 😳

Aijaa, niin siinä oli se polkkahetki. Kunnon renkutuspätkä. No se ei jäänyt soimaan päähän vaikka aika vetävästi ne sitä tanhusivat

Minusta se Anneli ei nimenomaan ollut rohkea. Paitti jotain rohkeutta sillä oli jo alkujaan kun se oli esimiehen asemaan päätynyt. Se kohtaus, jossa porukka oli ruokailemassa ja toinen työntekijä sanol ikävästi ja suoraan päin naamaa toiselle työtekijälle ja näkee selvästi että Annelin mielestä se meni liian pitkälle, mutta silti ei pysty puolustamaan toista vaan se sanattomasti puhkuu ja ponnettomasti yrittää sanoa että oli kyllä todella ikävästi sanottu toiselle ja kiinnittää huomion jonnekin muualle kun ei pysty sitä tilannetta ratkaisemaan.

Monessa kohdassa koen itse olevani kuin Anneli. En ole esimies kyläkään ja olen ainakin kymmenen vuotta nuorempi kuin Anneli. Mutta puun ja kuoren välis olo..

Sarjahan olisi voinut loppua siihen, että hän on päässyt parrikadeille. Mutta sen sijaan siitä seuraakin arkeen tai työpaikalle paluu. Ja se on hyvä, koska niinhän se arki usemmiten rullailee. Tulee huominen.

Kyllä sillä vaikutuksia oli työntekijöihin. Se yksi nainenhan lopetti sen haitallisen suhteen siihen mieheen jonka kanssa se oli seurustellut kuusi vuotta. Paitsi se mies oli naimisissa eikä ottanut ikinä eroa. Ni se nainen viimein lopetti sen. Hei siihen tuli se nuori, uusi nainen töihin. Joka oli "liian tehokas" niinkun uudet monesti ovat. Ni kun se hommas sitä lasten nurkkausta sinne työkköriin ni mä kuvittelin että sillä oli oma lehmä ojassa. Elikkä ku mä jossain kohtaa arvasin et se on äiti ni mä ajattelin että se tois sen pojan sillä siivellä sinne työpaikalle et se poika vois olla lähempänä äitiä vaik äiti on töissä. Mut ei siin semmosta näytetty. Sit siin kohtaa mä mietin taas et miten vähän kukaa tietääkään kenenkään taustoista. Et työntekijä nöhdään vaan työntekijänä.

Et ottaa aivoon välillä. Meilläki töissä mulla menee työasioita sivu suun tai palaverissa oon suu auki ku mä oon ihan väsyny! Mä mietin vaan jaksamista ja mielenterveysasioita ja miten mä olen kyllä ylpeä kun saan olla siellä töissä mut miten on niin monta jolla ei ole työpaikkaa ja ja. Ei siinä jää tilaa enää ajatella niitä työ juttuja. Monesti se onki mun mielestä sellasta turhaa lätinää! Et palattais vaan töihin ja tehtäis työt. Tai sit mun pitäis työntää siks hetkeks mun mielenterveys ja työhyvinvointikapina syrjään jotta pysytyn keskittyä vaan suunnittelemaan parempia työaikoja ym.mitä siellä nyt käydäänkään läpi... Sano sinä, tiedät varmasti yhtä paljon niistä asioista kuin minä. 😀

Lopussa minulle jäi vain sellainen hyvä olo. Siinä jokainen työtön tervehtii ennenkuin menee sisälle ja katsoo silmiin. Siinä ovella kohdataan jokainen ennekun alotetaan.

Tänään mietin taas näyttelijän työtä. Katselin sarjaa ja siin näyttelijän piti esittää surun murtamaa ja siihen tuli pyörimään koira. Ja mietin, että jos toi mies on kovin koirarakas ni miltä mahtaa tuntua näytellä surun murtamaa ja ignoorata koira, jos tekisi mieli rapsutella koiraa. Et kyl se näyttelijä on taitava! Muutenkin mietin niitä kaikkia tunteita ja äänen muunteluita mitkä näyttelijä osaa. Onkohan joku näyttelijä niin, että "jes mä saan esittää tässä roolia, jonka henkilöhahmo on katkera ja alkoholisoitunut ja sanoo äidillee mm.päin naamaa että "en anna sinulle ikinä anteeksi". Saa kerrankin olla jotain muuta kuin on arjessa". En tiedä miksi kirjoitin että arjessa. Mutta noh, siis elämässä. Ja muutenki, vitsit jotkut näyttelijät on vaan hyviä! Entäs sitte ku tulee myötähäpeä näyttelijän puolesta? Vai johtuuko se siitä että repliikki on jotain mitä ei ite haluas sanoa tai kuulla?

Ihanhan tässä alkoi muistua mieleen omat teatterikäynnit. Sinä, Nott, kirjoititkin jo jostain teatteriesityksestä. Miten joku näyttelee roolin ja vetäytyy sitten taka alalle. Miten joku toinen on rennosti esillä myös esiintymisen jälkeen tilanteissa. Molemmat hyviä. Minä kävin katsomassa Punahilkka näytöksen kun oli koe esiintyminen. Ja se oli jo aivan kuin oikea näytös minusta ainakin tuntui siltä. Toinen mikä jäi mieleeni vuosien takaa mieleisen kirjailijan ja kirjan takia oli Ollin oppivuodet.

En ole kovin montaa kertaa teatterissa käynyt, mutta muutaman muut näytökset nähnyt. Muistatko ensimmäisen elokuvasi, jonka nöit elokuvissa? Minä muistan. Se oli Lara Croft Tomb raider. Sehän oli nuorelle tytölle aivan mainio kokemus. Pidin todella kovasti. Olin sitä ennen ollut kaverillani ja katsonut hänen pelaavan tomb raider peliä, joten tiesin kuka tämä Lara Croft oli. Kaverini isosisko vei meidät, ja olikohan hönen miehensäkin mukana, elokuviin. Kuinka mukavaa, että he olivat ottaneet minutki. Kumpa muisto ei vain olisi sellainen et olisin ruinaamalla saanut itseäni mukaan. Se herättäis myötähäpeää. Mutta en muista sellaista. Miten moneen paikkaa minutkin on haluttu ottaa mukaan, kun alkaa miettimään... mistähän se johtuu? Jos minä olen yhtään myötämielinen (en edes tiedä onko tuo oikea sana) niin minut otettaisiin mukaan kyllä. Mutta nykyään epäröin paljon. En ole enää niin vaan "vietävissä". Tai tavallaan olen ja atavallaan en. Joissain asioissa ole ja joissain en. Joissain asioissa jäkitän ihan huolella, olen kivikasvo tai en ole kuulevinani. Silloin mä mietin et paljastaako joku ele minussa että sittenkin olin kuullut. Ja mitä sitten? Tää on niin tällasta tunteiden vuoristortaa välillä. Sisäistä kamppailua. Itsekseen kamppailua. Mut eikö kaikil oo? On hetket yhdes ja sit on omaa kamppailua. Ja mietiskelyä.

No nyt mä rupesin jo puhumaan hetkistä yhdes vaikka aikaisemmin oli puhetta siitä että ei koe olevansa työyhteisössä ollenkaan yhdessä. No mutta on niitä hetkiä ja hetkiä. Mut et hetki voi olla vaikka hetki puhelimesa. Ja sen jälkeen jatkuu oma hetki.

Ai että, oli mahtavat maisemat telkkarissa Eräkövijät-ohjelmassa. Nyt näytettiin jakso mis on eräkövojöitä myös ulkomailta. Apleilta osa kuvista. Ei riitä sanat kertomaan kun näkee vuorten huippuja yläilmoista kuvattuna ja laakeaa peltomaisemaan (olikohan espanjasta) ja sitte suomen lappiakin jossaa poromiehet tekevät työtään. Mahtavat maisemat! Eikä mahtipontinen musa haitannut tällä kerralla ollenkaan vaan nostatti mielialaa.

Minusta Anneli oli sellainen tuurirohkea. Siis hän ajautui rohkeutta vaativiin tilanteisiin sen sijaan, että olisi niihin hakeutunut ja rohkeus kumpusi usein täydellisen ylikuormituksen aiheuttamasta yliläikähtämisestä. Annelin rohkeus oli hetkeen tarttuvaa rohkeutta. Minusta ei siihen olisi, vaan minä joko pakenisin paikalta tai menisin täysin lukkoon. Ehkä siksi Annelin toiminta on minulle rohkeutta.

Toisaalta on kyllä totta tuo mitä kirjoitit Annelin kyvyttömyydestä puuttua esimiehenä tiiminsä skismoihin. Omanlaistansa kanttia sekin vaatii. Rohkeutta on varmaan monenlaista, ja ilmeisesti konfliktit eivät ole Annelin vahvuus. Tässä asiassa samaistuin vahvasti Anneliin, sillä minäkin olen hyvin herkkä konfliktien suhteen, enkä taatusti olisi osannut hoitaa tilannetta yhtään sen paremmin.

Sarjan loppu oli aika mielenkiintoinen uskonnollisine viittauksineen. Työkkärin odotustila oli kirkkomainen suurine lasimaalauksineen (ylistys työlle?) ja Anneli oli ennen romahtamistaan kuin ristillä roikkuva Jeesus, joka uhraa itsensä työttömien todistajien (tavallaan) läsnäollessa, rinnassaan ylimaallinen säkenöivä valo. Toisaalta sarjassa oli muutenkin joitakin viittauksia uskontoihin ja uskomuksiin, kuten new agea ja kummituksia.

En muista mikä oli eka leffateatterissa näkemäni elokuva. Periaatteessa saattaisin pystyä tarkistamaan asian, sillä olen säilyttänyt kaikki liput, siihen aikaan kun ne olivat ihan kunnon lippuja eivätkö mitään kuitteja. Jossain laatikkojen syövereissä lippunippu edelleen on, mutten vain muista, että missä.

Sen muistan, että siihen aikaan melkein elokuva kuin elokuva oli parasta ikinä. Paitsi ne tylsät elokuvat, joissa vain puhuttiin ja juuri mitään ei tapahtunut, niitä en silloin jaksanut ollenkaan. 😁 Joskus kaipaan sitä nuoruuden kykyä heittäytyä mukaan mihin tahansa älyttömyyteen, ottaa tarinat vastaan niiden omilla ehdoilla. Nyt vanhempana ja kyynistyneenä ärsyynnyn järjettömistä juonen käänteistä ja kömpelöistä toteutuksista.

Minullakin elokuvissa käyntiin liittyy myös vähemmän mukavia muistoja. Se miten jouduin anelemaan isääni viemään minut elokuviin ja isä suhtautui siihen vähättelevän välttelevästi, ajan hukkana ja rahantuhlauksena. Tai se yksinäisen lapsen/nuoren häpeä omasta yksinäisyydestään, kun kaikki muut tuntuivat tulevan elokuviin kavereittensa kanssa, minä joko yksin tai siskon kanssa. Nykyään tulee todella harvoin käytyä elokuvissa, nyt viimeisin taitaa olla Tuntematon sotilas joskus loppuvuodesta 2017, ja käyn melkein aina yksin. Jotenkin se tuntuu helpommalta mennä kenellekään ilmoittelematta, ikään kuin omasta halustani yksin kuin tuntea itsensä taas kerran torjutuksi ja kelpaamattomaksi.

Näyttelijän työ on kyllä aikamoista mystiikkaa meikäläiselle. Miten olla joku toinen uskottavasti? Näytteleekö näyttelijä jollain tasolla aina itseään? Kuinka tavoittaa toisen ihmisen, hahmon, kokemusmaailma? Kuinka näytellä ilman että näyttelee, käyttäytyä niin, että se on luontevaa aika silmiinpistävän näyteltyä?

Noista komeista maisemista tuli mieleen, että katsoitko silloin Suomi 100 v. -juhlavuonna sitä ohjelmaa, missä oli ilmasta kuvattu maisemia ympäri Suomea?

En ole nyt viime päivinä katsonut oikein mitään elokuvia tai sarjoja, kun tuntuu etten nyt jaksa keskittyä mihinkään. 😌

Hei, kun kirjotin, että palaan sarjan pariin varmaan myöhemmin niin mietin tuota että uskonto tuosta puuttuu, et muut ainekset löytyy. Nyt kun mainitsit asiasta niin sittenkin olivat saaneet myös uskonnon mukaan sarjaan. No sittenhän siinä on kaikki "ainekset kasassa". Minä en nähnyt mitään uskonnollisuutta sarjassa. En edes siinä valokohdassa ajatellut että se olisi vertaus jostain uskosta. Ajattelin vain että jaha nyt meni vähän yli tai jotain. 😀 ja kun Anneli levitti kätensä niin onhan se Jeesus-toimintaa (suo anteeksi minun alkeellinen sanavarasto), mutta ajattelin vain et se ei muuten pysty siinä tilanteessa enää ilmaisemaan toiselle mitään. Vastaan myöhemmin pitemmästi. Ajattelet ilmeisesti vähän realistisemmin (onkohan oikea sana) kun minä menen tunteella mukaan. Jossain kohtaa itkinkin sarjassa. Et kyl se vuan kosketti. Ja pari työpäivää mielessä pyörivät sarjan tapahtumat.

Näistä jompikumpi teistä mainitsi Eränkävijät ohjelman. Minäkin olen sitä seurannut kun huomannut ai se on nyt. Sitä koiraa lähinnä vaikka just nyt en saa päähäni nimeä sille? Tuossa ohjelmassa on kivasti koottu useammalta päin maata eränkävijöitä.

Maisemat tässä maassa kauniita. Jos saisin kesään mennessö kootuksi virtaa riittävästi, lähtisin jonnekin patikoimaan. Oottekohan te patikoineet missä päin jos ootte joskus, jos tykkäätte?

Peltsin ohjelmia olen satunnaisesti myös seurannut. Aika poika laittaamaan itsen alttiiksi vaelluksille. Tuli mieleen tuosta jostain syystöä, muistatteko Suuri seikkailija - sarjan? Oletteko sattuneet näkemään? Ajankohtaa en muista millä vuosikymmenellä, 90-luvulla? olk?

Onko Eränkävijät se missä on se Äijä-koira? Ihan pieniä pätkiä olen joskus tainnut sitä kanavasurffailun lomassa katsoa, juurikin maisemien ja koiran takia. Jos joskus otan (rotu)koiran, niin lappalaisrodut olisivat harkintalistan kärkipäässä.

Tarkoitatko Suuri seikkailu -sarjaa, jossa kilpailtiin Posiolla? Missä hävinnyt joukkua majoittui telttaan ja voittajat mökkiin? Siis sellainen vähän Selviytyjät henkinen sarja, jonka juontajana toimi Taru Valkeapää? Muistan hämärästi katsoneeni.

Nythän Selviytyjät Suomi kuvattiin Suomessa. Jokohan se on jo alkunut? Katsoin ennen näitä tämän formaatin ohjelmia, mutta sittemmin ne ovat jääneet. Tuota voisi ihan uteliaisuuttaan vilkaistakin.

En ole koskaan patikoinut. Jos pitäisin lusikkalistaa, niin vaellus luonnossa yöpymisineen olisi ehdottomasti listalla. Mutta tykkään kovasti päiväretkeillä. 🙂 Lappi on suosikkipaikkani, etenkin olen ihastunut Pallaksen seutuun. Haaveena on joskus päästä huiputtamaan Saana. Onneksi kivoja polkuja löytyy lähempääkin kotia.

Hantzki, toinen tulkinta mitä mietin Annelin jeesustelulle on, että asento kuvaa vain avoimuutta ja hyväksyntää, "tässä minä olen, antaa tulla".

Heh, voi jo nähdä jatko-osan: Anneli, työttömien messias. 😆

Minäkin liikutuin jossain kohtaa, mutten enää muista missä. Ja aika usein tuntui tosi pahalta monenkin hahmon puolesta, mutta ehkä etenkin katkeamispisteenseen ajetun Annelin puolesta. Ajattelin, että kyllä nuokin ansaitsivat paremmin työpaikan.

Muistat tsrkempia yksityiskohtia tuosta kotimaisesta sarjasta ja joo, Posio taisi olla se paikka? Mille vuosikymmenelle sen sijoittaisit?

Juu, Äijä koira.

Tuosta teidän Hantzkin kanssa juttelemasta sarjasta taisin nähdä viimeisen osan. Pikkasen jäi auki mistä kaikests oll kysymys☺️ hyvä kun avasitte. Jatko-osia odottaessa 😄

Olisin veikannut Suuren seikkailun olleen ysärin lopun sarjan, mutta googlen mukaan sitä onkin esitetty vuosituhannen vaihteen alussa.

Sisäilmaa löytyy Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50706776

Kas, se onkin Sisäilmaa eikä Sisä ilmaa. Osaan yhdys sanat piste com... 😅

Oletko itse käynyt patikoimassa? 🙂

Olen, vaan ihan liian kauan aikaa sitten. Porukassa olin mukana. Mun patikoijakaveri, joka sai mut houkuteltua mukaan, sattui lähtöaamuna loukkaamaan jalkansa. Lähdettiin bussiin silti. Porukka oli suunniteltu kahtia, suunnilleen puolet jäi aiemmin, loput perille, me myös perille asti. Porukat patikoivat ristiin. Bussikuski hillasti sen viikon päätepisteessä, me tehtiin kahdestaan oma lyhyempi vaellus. Jäi tosi hienot muistot. Hänen jalan kunto saneli tahdin. Ihanaa oli nauttien tunturipuroista ja telttailusta mennä omaan tahtiin.. Ilman päivätavoitteita. Saunakin löytyi, en muista mikä paikka se oli. Luonnossaliikkuminen kuunnellen ja pysähdellen, se yhdistää jotennin syvemmin. Tultiin paljon jutellen tutummiksi ja jos jossain voidaan tavata, aina muistuu mieleen tuo kesä.

Ajatelkaa mikä luonto meillä täällä Suomessa on. Niin monia kansallispuistojakin.

Mitä tarkottaa 'lusikkalistat'?

Todella ihanan kuuloinen vaelluskokemus! Olen uumoillutkin, että vapaudentunne saattaisi olla iso osa vaelluskokemusta.

Lusikkalista, veivilista, ämpärilista, mitä näitä nimityksiä nyt onkaan. Siis lista asioista, joista haluaa tehdä ennen kuolemaansa. Joskus näkee ajallisesti rajattuja listoja tyyliin kesän 2021 veivilista, jotka siis eivät tarkalleen ottaen ole sananmukaisia veivilistoja.

Vaeltamisen lisäksi minä haluaisin ainakin omistaa koiran, asua maalla vähän aikaa, nähdä täydellisen auringonpidennyksen ja matkustaa mm. Skotlantiin, Bruggeen, Uuteen Seelantiin ja Pääsiäissaarille.

Minun on tehnyt mieli Hobitien katsomisesta saakka katsoa piiiiitkästä aikaa LotR:n pidennettyjen versioiden mukana tulleita making of -dokkareita, mutta ikivanha bluray-soitin on rikki. Ajattelin, että tuollainen perussoitin ei nykyään varmaan kovin hirveästi kustanna, mutta vilkaisu verkkokauppoihin osoitti, etten voisi olla enempää väärässä. Ilmeisesti perussoittimia ei enää olekaan, koska sellaisia kaipaavat ennemmin striimaavat leffansa, ja harrastajat puolestaan panostavat laitteisiinsa.

Nott

Ei, eikö ole enää tavallisia bluerey soittimia?? Mitä ihmettä tarkoittaa "striimata leffat" ja harradtajat hankkivat siis mitä? Auttaisikohan puhelinsoitto jonnekin..... tai nykyään kysytään ensisijaisesti chatissa, koska sellaisia alkaa olla erilaisilla firmoilla. Sieltä ponnahtaa sellainen ikkuna, johon tulee teksti että "tarvitsetteko apua?" Tai jotain sinne päin.

Kuulostaa kiinnostavalta toi paneutuminen LotR dokkareihin.