Minä olen kanssa aika herkkä, mutta tv-sarjat tai elokuvat eivät ole koskaan menneet ikävällä tavalla ihon alle. En sitten tiedä olenko turtunut vai kehittänyt paksun nahan suojakseni. Minähän fanitin pikkulikkana esimerkiksi Hopeanuolta kun muut katsoivat Muumeja. 😅

Herkkyys on voimavara, vaikka se joskus voikin aiheuttaa ikäviäkin tunteita. Ehkä se on ihmisen itsensä pohdittava, että mikä on liikaa itselleen. Rajan veto ei kuitenkaan aina ole ihan niin ilmeisen helppoa, koska ikävätkin tuntemukset ovat sinällään tärkeitä ja viestivät jotain. Toisekseen fiktio ja taide ovat ainakin itselleni hyvä tapa käsitellä kokemuksia ja tunteita.

Jos tunnistat ne asiat, jotka aiheuttavat (liian) epämielyttäviä tunteita, niin auttaisiko niiden etukäteen tunnistamisessa tv-sarjoista tutustamalla etukäteen sarjalle annettuihin ikäraja- ja sisältösymboleihin? Elokuvat puolestaan on perattu varsin tarkasti ainakin IMDB:n Parents Guide -osiossa.

Ja eihän turvallisen tarvitse tarkoittaa tylsää. 🙂 Makuja on monia, mutta mielestäni Areenassa edelleenkin oleva Normaaleja ihmisiä -sarja on aivan upea, vaikka jotain hieman rajumpaa sisältöä siinäkin on, ei kuitenkaan mässäillen (12 taitaa olla suurin ikärajasuositus).

Minustakin olisi kiva keskustella telkkarisarjoista (ja elokuvista, miksei myös taiteesta yleensä) tästä niiden aiheuttamien tuntemusten sekä tunnetyökaluina toimisen näkökulmasta. 😊 Haluatko kertoa, mitä sarjassa tapahtui juuri silloin, kun sydämenpysähdystunne (hieno sana!) tuli?

Hantzki kirjoitti:
Haluaisin keskustella telkkarisarjoista. Mitkä on hyväksi ja mitkä pahaksi. Miksi katselee jotakin telkkarisarjaa vaikka sieltä voi herätä joku epämiellyttävä tai yllättävä tunne? Miksi joskus tuntuu siltä, että ihan tavallisia tv sarjoja dramatisoidaan. Miksi katsojalle halutaan aiheuttaa sellainen sydämenpysäytystunne? Ei nyt ehkä ole ihan oikea sana 😀

Minä tykkäisin kovasti jotain hyvää syödessä katsoa jotain hyvää myös. Pulma on siinä, että mitä? Telkkarisarjastahan ei voi tietää onko se hyvä ennenkun on katsonut sitä.

Saa ehdotella perustelujen kera minkä katsominen miellyttää itseään.

Minkälainen vaikutus teihin on noilla 'Tule siksi mikä olet' tms.laihtumiseen tähtäävillä projektiohjelmilla?

Toinen taitaa olla se 'Paras pudottaja' tms...

Saatteko sellaisista vinkkejä/virtaa parantaaksenne tottumuksianne?

Mitä muuten ajattelette kilpailumentaliteettiohjelmista? Voiko ihminen saavuttaa pysyviä muutoksia oikeastaan loppujen lopuksi millään muulla kuin muistaen (ajoissa) syödä, syömällä säännöllisemmin, sopivan verran, eikä yötä vasten?

Jos nyt alotetaan siitä, että mitä katsois tai lukis syödessä. Minä olen aina lukenut pöydän ääressä. Meillä ei ollut lapsuudessa telkkaria, luin aku ankkoja. Luin- no en ollut lukutoukka-mutta luin paljon. Ja kuuntelin äänikirjoja. Silloin ne kuuluivat kasetilta, joka lainattiin kirjastosta. En osaa käyttää näitä nykyisiä Bookbeat, ja mitä kaikkea niitä nyt onkaan! No mutta joka tapauksessa. Syödessä haluaa katsella rauhallista, sykettä nostattamatonta materiaalia. Olen yrittänyt katsoa ihan Youtubesta syöntivideoita. Mukbang tai asmr nimillä ne menee, en tiedä meneekö muillakin. Olenkin löytänyt pari hyvää syöjää, joiden syöntitapa on siisti, eivät mäyssytä eikä ala ärsyttää. Mutta nyt olen yrittänyt etsiä sellaista rauhallista syöjää, joka vain syö. Ni sellaista ei ole 😀 jos on mukbang niin siinä se videon tekijä hölöttelee ummet ja lammet. Hän on niiiin innoissaan siitä videon tekemisestä tai ruuasta tai jostain kertomastaan asiasta. Jos on asrm ilman puhetta syöntivideo niin siinäkin se tekijä vaikuttaa siltä että hänen tekisi kuiteski mieli jotain sanoa tai hän tuijottaa häritsevästi tai hän hotkii. Nämä nyt on vaan mun havaintoja siitä että sellasta todellista rauhallisuutta ei ole löytynyt niistä. Luontodokumenttejahan voi katsella syödessä? Niissä luonnon eläimet elävät luonnossa. Mutta siihenkin joku on laittanut jonkun elokuvan tunnarin kaltaisen jousikvartetin soittamaan. Itseasiassa nyt kun kysyttiin, että missä tuli se sydämenpysäytystunne niin se tuli juuri ihan "tavallisessa" luontodokumentissa. Valkoisesta hirvestä katselin, käsittääkseni Ruotsista kuvattu. Siinä valkea, komea hirviuros kävelee menemään metsään ja yhtäkkiä kuuluu laukaus. Ja tietysti sitä jotain musaa siihen. Mutta seuraava kun on se että se hirvi edelleen elelee ja on pystyssä ja se oli toinen hirvi, joka ammuttiin siknä metsästyskaudella. Tuli sellainen tunne, että ne luontodokumentin tekijät ovat ajatelleet että lälläslää säiköhditpäs ja mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

Nojoo. Olen katsonut paljon Agatha Christien tuotannosta tehtyjä elokuvia ja Hercule Poirot sarjaa. Kukapa ei olisi. Nehän alkaa muistamaan jo ulkoa. Näitä neiti Marple elokuvia en ollut ennen nähnyt kuin viime vuonna vasta. Siksi aloin seuraamaan niitä, koska olihan Poirotit jo kulutettu loppuun. Haluaisin sanoa jotain hyvää tai mielenkiintoista Agatha Christiestä, koska olen ollut hänen ihailijansa. Ja miettinyt monesti että mikä on saanut hänet kirjoittamaan noista aiheista mistä hän korjoissaan kertoo. Hänhän oli lapsena mieltynyt Baskervillen koira-teokseen. Itse olin lapsena mieltynyt ihmissusi elokuviin ja Hopeanuoli sarjaan(minäkin). Onko vilkas mielikuvitus yhteistekijä. No miksi nykyään kuitenkin, no jossain vaiheessa minä tajusin sitten että Poirothan on murhatutkija tai siis yksityisetsivä, ja se sai minut ahdistumaan. Mutta sen voisi ajatella myös niin, että kun tuollainen brutaali asia tapahtuu kuin murha, jonka kirjoittaminenkin on näköjään kamalaa, niin asiaa tutkimaan on kirjoitettu niin luotettava henkilö kuin Hercule Poirot, tai neiti Marple. En katsoisi noita ohjelmia ilman noita henkilöitä. Hercule Poiroteissa on sitäpaitsi lopuissa melkein aina onnellinen loppu, kuten sanotaan. Elikkä nainen saa miehen tai päinvastoin ja Poirot on ollut rohkaisemassa heitä yhteen. Neiti Marplessakin tätä tapahtuu. Mutta niin Poirotissa kuin neiti Marplessakin mässäilläön sillä tiedolla, että jollain on jokin Salaisuus. Salaisuuden paljastaminen on välttämätöntä, saataahan kyseinen henkilö olla murhaaja. Mutta en sitten kuitenkaan pidä siitä. Vaikkakin kysyjä on ystävällisin ihminen maailmassa kuten neiti Marple. Poirot tykkää tonkia kaikiasta kaiken esille. Hän käy läpi yksitellen kaikki ja paljastaa jos jotain paljastettavissa on.

Solsidan sarjaa tykkäsin seurata, samoin Onnela. Se on taas sellaista päinvastaista. Mutta nyt niitä ei näe telkkarista eikä mistään ilman että pitää maksaa.

Olen paljon seuraillut näyttelijöiden eläytymistä telkkarissa, elokuvissa, ihmisten lukiessa äänikirjaa. Vähän aikaa minua on kiinnostanut se enemmän kun itse elokuva. Koska elokuva on fiktio. Mutta se näyttelijä on oikea henkilö 😀 joka näyttelee roolia. Katselen maisemia, mietkn ovatko ne oikeita tai lavasteita. Missähän tuokin kohtaus on kuvattu jne. Minulla on vaikeuksia heittäytyä yhteiseen illuusioon. Näin sanoi Jenni Pitääkö Olla Huolissaan-sarjassa.

Luontodokumenttihan ei ole illuusio. Se on totta. Siksi välillä mietin että miski siitä pitää tehdä elokuvan kaltainen maaginen kohtaus. Miksei voi puhua asioita faktana. Miksi pitää säikytellä vaikkei ole mitään pelättävää. Miksi pitää säikytellä silloin kun en halua säikkyä, piti kysymäni.

Istuthan sinä vain kotisoffalla.

Luontofilmit ilman sinfonioita oisi kaikkein parhaita. Kun elämässä yleensä aina jotain harmittavaa (mielen takataustalla pitäisi ratkoa yms.), tekee hyvää vaan olla ja katsoa noita luonnon ihmeitä. En tiedä kuka on se ääni, joka kertoo yleensä eläinten tapahtumien kuluista, mutta siihen on tottunut jo pidemmältä ajalta. Kyllä luontoa osataan tuoda esiin kauniisti. ❄❄❄⭐

Yleensäkin nuo kaikki murhiin liittyvät sarjat on lisääntyneet (on tuntuma). Joskus harvoin katson joskus perinteisiä sarjoja, joista kirjoitit. Ne on jotain siistiä engl.filmiperinnettä...

Elokuvia katsoessa, jos juonessa jotain mietityttävää, mietin kuinka tapahtumat on luotu. Lavastettu, ja sitäkin kuin toteuttaisin, sitä kuinka ylensä saadaan aikaan uskomattomalta näyttäviä kohtia. Tavallaan elokuvan pitää olla niin hyvä, etten hairahdu tältä kannalta katsomaan, koska juonesta menee silloin osaksi maku.

keskustelua kirjoitti:
Minkälainen vaikutus teihin on noilla 'Tule siksi mikä olet' tms.laihtumiseen tähtäävillä projektiohjelmilla?

Toinen taitaa olla se 'Paras pudottaja' tms...

Saatteko sellaisista vinkkejä/virtaa parantaaksenne tottumuksianne?

Mitä muuten ajattelette kilpailumentaliteettiohjelmista? Voiko ihminen saavuttaa pysyviä muutoksia oikeastaan loppujen lopuksi millään muulla kuin muistaen (ajoissa) syödä, syömällä säännöllisemmin, sopivan verran, eikä yötä vasten?

En ole katsonut kuin Suurin pudottaja -ohjelmaa ja sitäkin vain kauden tai kaksi kun formaatti ekaa kertaa tuli Suomen kanaville. En tykkää, vaikka ilmeisesti genre on monipuolistunut huomattavasti noista ajoista.

Minusta on vastenmielistä, että vaikeasta ja mahdollisesti vakavasta ongelmasta tehdään viihdettä ja vieläpä kilpailuformaatissa. Ei se ihmisen ongelmia poista, jos arjesta täysin irrallisella laihdutusleirillä laitetaan näinnäisesti ruokavalio kuntoon ja laitetaan ihmiset rääkkiliikuntaan. Ylipainon syyt ovat yksilöllisiä, ja niin on myös laihtumisen tahti ja palkinnosta kilpailu vain ulkoistaa motivaation. Toki itse ovat ohjelmaan hakeneet, mutta silti.

Ymmärtääkseni ohjelmaan osallistuneet ovatkin aika usein repsahtaneet takaisin vanhoihin tapoihinsa ohjelman päättymisen jälkeen. Itsekin ylipainon kanssa kamppailevana ja parhaimmillaan noin 20 kg laihduttaneena tiedän, että painonpudotus on hiton vaikeaa, mutta painossa pysyminen on vielä vaikeampaa.

Eikä silloin kauan sitten katsomani Suurin pudottaja antanut ainakaan itselleni mitään uutta painonhallintaan. Kyllä minä tiedän, että minun pitäisi liikkua enemmän ja monipuolisemmin, mutta ei se motivaatio-ongelmaa ratkaise. Minä en ole koskaan saanut mitään irti suorituskeskeisestä liikunnasta, vaan kaikki parhaat liikuntakokemukset ovat olleet sellaisia, joissa liikunta tulee ikään kuin siinä sivussa. Kyllä minä tiedän, että minun pitäisi rajoittaa herkkuja, mutta totaalikieltäytymisen sijaan haluaisin löytää balanssin herkuttelun suhteen. Siis sellaisin terveen suhtautumisen herkkuihin, jossa niitä saa syödä ilman omantunnontuskia tai kalorien laskemista, mutta sellaisella ainakin verrattain vaivattomalla kohtuudella. Tiedän, että pitäisi opetella pois tunne- ja lohtusyömisestä, mutta niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin välillä on todella vaikeaa tunnistaa, että milloin minulla on oikeasti nälkä ja milloin vain tekee mieli syödä.

Eli minun kohdallani ei jatkoon.

Hantzk: Luontodokkaritkin taitavat nykyään hakea draamaa. Kai se tekee ohjelman vetävämmäksi eli myyvemmäksi? Minulla on kyllä luontodokkarit jääneet tyystin pois. En tiedä miksi, lapsena esimerkiksi Avara luonto oli suosikkiohjelmiani.

Jos syönti- tai luontoteeman liittymätön Youtube-materiaali kelpaa, niin suosittelen lämpimästi Baumgartner Restoration -kanavaa, jossa restoroidaan taidetta, melkein yksinomaan maalauksia. Tyyli on rauhallinen, jopa viipyilevä, eikä mitään äkkinäisiä kovia ääniä ole. Julianin puhetapakin on niin rauhallinen, että se melkein menee asmr:nä. Pikkuisen kuivaa huumoriakin löytyy. Mielestäni aihe on vieläpä todella mielenkiintoinen! 🙂

Tai jos haet Youtubesta sisältöä vaikka sanoilla "slow tv", niin saat videoita kanaalissa kulkevasta veneestä tai junamatkasta. Hakusanat "cat tv" tuovat vaikka minkälaisia videoita lintulaudalla ruokailevista linnuista (ilman vaanivia kissoja).

Tuosta sydämenpysäytystunteesta tuli mieleen tämä klassikko. 😁

Minä en muista koskaan katsoneeni Hercule Poirotia... 😳 Joka tapauksessa ehkä nämä Poirotit ja Neiti Marplet edustavat vastavoimaa murhan järkyttävyydelle, luotettava ja vakaa vs. salaileva ja arvaamaton henkilö. Sittemminhän tuota kaavaa on alettu rikkomaan antamalla laki Likaisten Harryjen jms. antisankarien käsiin.

Minua ei illuusiot ole häirinneet. Tykkään siitä, että normaalin ja kaavojen rajoja rikotaan. Arjen yläpuolelle nouseminen on minulle fiktion yksi tärkeimpiä anteja. Hiljattain katsoin ja ihastuin Slow West -elokuvaan, jossa parasta oli nimenomaan unenomainen absurdius.

Vaikeinta minulle illuusion heittäytyminen on silloin, kun tapahtumat ovat sitä illuusiota mielestäni kömpelösti korostavia. Esimerkiksi kun Harry Potter heiluttelee taikasauvaansa puhuen samalla höpöhöpö-kieltä (ja minä tykkää Pottereista!) tai kun toimintaelokuvan sankari onnistuu rymistelyllään tuhoamaan puoli kaupunkia (ko. sankari ei varmaan voi keittää edes teetä aiheuttamatta näyttävää räjähdystä?).

Minustakin näyttelijän työ on todella mielenkiintoinen. Usein tulee mietittyä, että miten ne pystyvät siihen. Kuinka katsoa luontevasti, mutta muka rakastuneesti toista, kenties melko ventovierasta työtoveria? Kuinka pitää rooli ja oma minä erillään sellaisessa tilanteessa? Täytyykö näyttelijän ymmärtää esittämäänsä hahmoa vai onko mahdollista luontevasti esittää täysin eritavalla ajattelevaa ja toimivaa roolihahmoa? 🤔

Olen joskus käynyt seuraamassa teatterissa avoimia harjoituksia ja se oli juuri tuollaisten näyttelijän työhön liittyvien ihmettelyn kannalta tosi mielenkiintoinen, joskin vain lisää ihmetystä tuonut kokemus. Kun sen roolin antama "maski" riisuttiin, niin näyttelijät käyttäytyivät hyvin eri tavoilla. Eräs roolissa hyvin itsevarman oloinen pakeni taka-alalle, jossa pysytteli hiljaa koko yleisökeskustelun ajan. Yksi istui lungisti keskelle lavaa, mutta oli ihan hiljaa tilannetta uteliaanoloisesti seuraten. Kolmas otti ohjat käsiinsä ja jatkoi yleisön hauskuuttamista.

Osaisikohan sitä itse rakentaa itselleen sellaisen itsensä näköisen, mutta avoimemman, rennomman ja itsevarmemman kuvan itsestään? Olisko se rooli vai jonkilainen jalostettu esiintymisversio itsestäni? Voisi helpottaa monissa asioissa, mutta jotenkin tuntuu, että tuollaisen ylläpitäminen voisi olla kuluttavaa. Toisaalta psykologian mukaan meillä joka tapauksessa on erilaisia rooleja (työminä, kotiminä, kaveriminä).

Keskustelua:

Miltä sinusta itsestä tuntuu nuo telkkariohjelmat?

Olen samaa mieltä sii, että murhiin tms. liittyvät ohjelmat ovat lisääntyneet. Joskus tuli sellainen ohjelma kuin Dexter. Jäin siihen vähäksi aikaa koukkuun. Dexter oli murhaaja JA murhatutkija. Viimeisimpiä kausia en katsonut, koska niinkuin telkkarisarjoissa yleensä, ne alkavat mennä päättömiksi. Haha, mutta siis että on jo liian sekava juoni, liian dramaattinen, plhää..

Joskus noista pudotusohjelmista olen saanut inspiraatiota ja energiaa esim.lähteä kävelylenkille. Tuskin Suurimmasta pudottajasta sentään. Sitä vain katsotaan. Kyllähän se minun mielestäni on rääkki. Joitain voi toki motivoida kilpailuasetelma. Mutta pysyviä tuloksia sillä ei tavoiteta. Sipaitsi siinä muutetaan liian paljon kerralla. Osallistujat laitetaan jollekin ruokavaliolle (en ole katsonut niin tarkkaan että millaiselle, mutta voin kuvitella sinnepäin) ja sen lisäksi heidät laitetaan treeneihin, juoksutilanteisiin. En ole itseasiassa kamalan tarkkaan seurannut, että valittaako siellä joku väsymystä. Mutta kyllä yhdessä jaksossa pahaa teki, siel olikaks iäkkäämpää osallistujaa lonkkineen. Oksetti heidän puolestaan. Kun pelkkä ruokavalio muutos riittää. Mutta ei se toki riitä tollasessa kilpailutilanteessa kun pitää kilpailla siitä kuka saa pudotettua eniten. Rahahan siinä on ainoa motivaatio loppujen lopuksi. Ja joku kilpailija sanoikin sen ääneen. Menee vähän tunteisiin, joo. Olen itse tullut siihen tulokseen, että jos kärsii jostain syystä itse niin sitten voi katsoa sitä ohjelmaa ja nähdä kanssakärsijöitä. Vähän olen sieltä täältä sitä seurannut, mutta ei paljoa huvita. Siksi pitäisi opettaa siihen arjessa rauhallisesti, säännöllisesti ruokailemaan.

Päässä lyö vähän tyhjää nyt... mutta Paavo Pesusieni on yksi sarjoista joita seuraan hoitolapsen kanssa.

Nott aah, kiitos ehdotuksist. Olen niin kranttu välillä ohjelmien suhteen. Taulujen restaurointi on tietysi mielenkiintoista. Sehän on historiaa. Mistä ihmeestä hän lienee saanut taulut. Ovatko ne kopoita? Mahdollisesti, en katsonut paljoa.... minua höiritsi miehen nopea puhe. Niin pieni asia voi häiritä. Tai joskus haluan hälinää ja se voi ola mitä tahansa hölinää laitteista ja joskus sitten taas aivan rauhallista. Vaihtaa asentoa rentona. Ei jännity yhtään. Ei saa yhtään vatsanväänteitä siitä mitä lukee tai mitä katsoo. Tällöin minua alkaa kiinnostaa vanhat jutut, muistelot, vanhat sarjat. Tai voin katsoa tätä hetkeä tai tulevaisuutta kunhan kukaan ei kiihdyttäisi tunnelmaa tai kiihtyisi turhan paljon. Olen huomannut kyllä, että huomiota ei tunnu saavan jos joku asia ei ole huonosti. Sitäkeinoa käyttävät myös pahaksi onneksi monet sarjat. Mitä hyötyä siitä on aiheuttaa ihmisille paha olo ja ahdistusta? Tuli mieleeni viimeisin luontodokumentti, jonka muistan telkkarista. Totuus kasvohuoneilmiöstä. Tos on kirjotusvirhe mutta jätän sen siihen 😀

Nott hyviä kuvailuja millaista mahtaa olla näyttelijät työ. Naurahdin tossa kun luin supersankarista kuvauksesi. Myös mielenkiintoinen lyhyt kuvaus Harry Potterista 😀 Olen kans sitä mieltä että Taru Sormusten Herrasta on tehty uskottavammin. Se on täysin fiktiivistä, päästä keksittyine paikkoineen, kielineen, olentoineen (vai liikkuuko niitä joissan englantilaisten vanhoissa tarinoissa), lohikäärmeineen. Hobitti, odottamaton matka on mahtava. Jos siihen siis ihan kokonaan heittäytyy mukaan. Joukko jouttu seikkailuun seikkailun perään. Yhdestä ehditty juuri ja juuri toipua niin uusia alkaa. En pitä jatko-osista niin paljon. En kyllä muista mitä niissä kokonaan tapahtuu.

Lohikäärme polttaa ainakin kylän, se on liikaa tietokoneefektien roihua. Telkkarissa on nyt korona aikana näytetty vain tuo ensimmäinen osa, Hobitti odottamaton matka. Kaksi kertaa mun laskujeni mukaan. Brittiläinen huumori... mä olen kuullut siitä koko ikäni, että se on ainutlaatuista, omaa luokkaansa ym. Mutta nyt aikuisiällä taidan vasta tietää mitä se on.

On ihmisillä eri miniä. En minä ainakaan usko et työkaverini ovat kotona samanlaisia kun ovat töissä, asiakaspalvelussa, hommien hoidossa ja minulle juttelussa. Työminä on vähän sellanen "skarppaa vähän"-minä. Ja ollaan asiallisia. Kotona saatan vajota lattialle eteiseen koirieni eteen kun voimat ei riitäkään sen pidemmälle. Läheisten ja tuttavien kanssa seurustelen eri tavalla, lapsen kanssa eri lailla.

Mielenkiintoisia aiheita. Pää on tosiaan vähä jumissanyt... mutta siis että ottais jonkin roolin kun lähtee ulos? Kuningatar, jääprinsessa. Mikään ei voi hetkauttaa, satuttaa tai koskettaa heitä. Mutta jossain vaiheessa kai on sulettava. Siksikö sulaa välillä aivan lätäköksi lattialle? Heh, hyviä kielikuvia. Tykkään. Mielikuvitusta kun löytyy ilmestyy joskus jostain välähtää. Aika hyvä kuvaus oli sellainen eräältä henkilöltä että kun hän oli vaeltamassa ja saapui tulipaikalle niin hän oli varma että siellä oli toisen vaeltajan reppu muttase oli vain puuta. Niin hän sanoi että mielikuvitus täydentää sen mitä luulee näkevänsä.

Hantzki...

Paino on aika raskas aihe... Maan vetovoimaa vaan ei voi voittaa... Noista ohjelmista on kahtalaisia ajatuksia. Toisaalta hyvä niille, jotka saatu taistelemaan (syömis/liikkumis) tapojaan vastaan. Yleensä en ole sen viettinen että haluaisin voittaa muut jossain, enemmänki jeesaajamentaliteetilla varustettu. Joku kai omaksuukin uusia askeleita, se hyvä noissa ohjelmissa voi olla.

Se taas ei, kun se antaa mallin elimistön ajamisesta äärimmilleen.Tuo pikapudotus, suht nopeassa ajassa noissa tv-sarjoissa pyritään tuloksiin. Jojon tavalla nopeasti pudotetut kilot palaavat takaisin herkästi tuplanakin. Itsellä koettuna useanlaisia painon putoamisia. Saavutettua mitä tavoitellut, liian pian taas noviisin lailla joutunut aloittamaan alusta. Elämässä kun yleensä tulee kuunnella itseä, syömisten suhteen kun kuuntelee ja syö mitä mielii, löytää liian usein itsensä jääkaapilta. Maan vetovoima on lyömätön!

Hantzk:

Minä tykkäsin myös Game of Thronesin hyvin arkipäiväisestä suhtautumisesta fantasiaan. Hobittia en ole pitkään aikaan katsonut. Pitänee ottaa joskus kaikkien kolmen elokuvan maratoni, vaikka Sormusten herran tasosta ne jäävät mielestäni valovuosien päähän.

Baumgartner restoroi tauluja työkseen. Ja ne ovat ymmärtääkseni ihan arvotauluja.

Noista vanhoista sarjoista yms. tuli mieleen, että minä olen aina aiheuttanut kummastusta katsomalla vanhoja kotimaisia elokuvia. 😁 Ani harva niistä on elokuvina mitenkään hyviä, tahattoman koomisiakin ovat, mutta ne ovat myös mielenkiintoisia erilaisuutensa vuoksi. On hauska miettiä vaikkapa niiden tapaa kuvata naisia tai pohtia olosuhteita missä niitä elokuvia tehtiin. On myös kiva katsella kaupunki- ja maaseutumiljöiden kuvausta, miten erilaiselta vaikkapa Helsinki näyttääkään!

Nyt on kyllä sellainen fiilis, että pitäisi päästä fiktiomaailmaan tuulettumaan tältä reaalimaailmalta. 😔 Olkootkin sitten todellisuuspakoa.En vaan nyt keksi, että mitä sitä katsoisi.

Onko teillä fiktiivisiä pakopaikkoja? 🙂

keskustelua kirjoitti:
Elämässä kun yleensä tulee kuunnella itseä, syömisten suhteen kun kuuntelee ja syö mitä mielii, löytää liian usein itsensä jääkaapilta.

Tämä on kyllä niin totta! En lakkaa ihmettelemästä sitä, että miten aidon nälän tunnistaminen voikin olla niin vaikeaa? Tykkään etsiä uusia reseptejä, mutta siitä tulee helposti muka nälkä. Olen yrittänyt opetella pois tapasyömisestä, mutta silti usein elokuvia katsottaessa alkaa tekemään mieli jotain pikkupurtavaa. Ihme kyllä koneella istumisen ja syömisen välisen yhteyden olen sentään saanut purettua.

Ja jos aina toimisi vain niin kuin hyvältä tuntuu, niin minä tuskin pääsisin koskaan edes lenkille, koska toisten hehkuttama liikunnan tuoma hyvän olon tunne on minulle äärimmäisen harvinainen.

Minulla on vielä sellainen ongelma, että pakko vie helposti ilon kaikesta. Päätän, että nyt rajoitan tätä yletöntä mässäilyä, niin johan alkaa ovista ja ikkunoista puskea mahdollisuuksia, jopa velvollisuuksia herkutteluun. Jos yritän inspiroitua elämäntapamuutokseen, niin sitä tiukemmassa vanhat tavat tuntuvat olevan. Voin olla kiinnostunut aiheesta x, mutta kun alan sitä ohjatusti opiskelemaan, niin mielenkiinto onkin vaihtunut pakkopullaksi.

Nott GoTtä vai mitenkä se lyhennetään, suo anteeksi minulle, en ole katsonut kertaakaan. Tai no olen pari jaksoa muutamia minuutteja. Se on juuri minun mielikuvitustani kiihoittavaa (olen justiinsa lukenut vanhaa kirjaa js siinä puhutaan kiihoittumisesta tarkoittaen kiihtymistä, ei sitä mitä se nykyään tarkoittaa. Nämä on just näitä entisajan ja nykyajan sanaeroja) lohikäärmeineen, ritareineen ja kääpiöineen ja linnoineen. Muuta en siitä tiedä. Jos sinua kiinnostaa niin saat kuvailla sarjaa? 🙂

Kyllä,nehän ovat aivan kaksi erilaista sarjaa tsh ja hobitti. Hobitissa on enemmän huumoria, siinä on musiikillisia lurituksia jotka säestävät jotain huumorinkukkaa. Hobitti itse on tahtomattaan koominen. Hän puhuu ja tekee niinkun yleensä tehdessään ja saa tahtomattaan toiset nauramaan. Mietin että onkohan se juuri sitä brittiläistä huumoria. Toinen brittiläisen huumorin esimerkki on toisen haukkuminen, mutta ei itse ole yhtään sen parempi. Pata kattilaa soimaa, tyhmä tyhmää haukkuu. Ja sitten me saamme nauraa (jos huvittaa sellainen) heille molemmille. Nykyään tuo tuollainen huumori ei oikein enää sovi. Nykyääm pitää olla kiltti erilaisille ihmisille. Ei saa tehdä huumoria haukkumalla. TSH on vakavamielisempi loisteliaine kuvauksineet linnoista, haltijoista, matkasta, tarinasta, sormuksesta.

Yksi klassinen komedia on mr.bean. olen vasta viimeaikoina taas pystynyt katsomaan tämän tasoisia komedioita ilman että alan sääliä. Ja että se on puhtaaksi huumoriksi tarkoitettu. Ja keskityn taan näyttelijän työhön kuinka taitavasti hän eläytyy hahmoonsa enkä itse tarinaan niinkään.

Nott juuri katsoin ja tallensin amerikkalaisen mustavalkoelokuvan.😀 On myös bongattava nykysiä vanhoja näyttelijöitä niissä nuorina. Esim tässä oli nuorena mustine tuuheine kulmakarvoineen miesnäyttelijä, joka esiintyy harry potterissa vernon setänä. En tiedä sitten et olivatko amerikkalaiset kuvanneet englannissa vai oliko hän mennyt amerikkalaiseen filmiin. Siinä nainen saapuu sulostuttamaan joukkoa vanhojapoikia, jotka ovat siihen asti perehtyneet lähinnä kirjoihin, matematiikkaan...

Onhan minulla fiktiivinen pakopaikka. Se tulee melkein heti mieleeni kun "ulkomaailmasta" tulee jotain. En nyt muista yhtään mitä viimeksi tuli, mut jokin viesti varmaan. Ja heti kirjauduintälle sivustolle. Se on Areenassa, vanhoja suomalaisia kuunnelmia, radioteatteria tai suomifilmejä. Radioteatteri parempaa, pääsee katsomasta ja voi vain kuunnella. Ne ovat tuttuja ja turvallisia vaikka niiden merkitys on vanhetessa muuttunut. Eikä huumori välttämättä enää naurata. Silloin taas keskityn näyttelijään ja kuinka hyvin hän sen roolin veti, miten onkaan veikeä veikko. Nyt tuli masentunut mieli, koska tämä samainen "veikeä veikko" on vielä elossa, mutta mitenkä mahdan reagoida kun tulee aika ettei ole. Ehkäpä teen kuten ensimmäisen koirani pois mentyä. Muistelen haikeudella. En kai näyttelijää sentään. Nyt jotain järkeä käteen. Kukaan näistä julkkiksista joita nyt on alkanut kuolemaan ei ole saanut kyyneleitä silmiini.

Minusta näyttelijä Mikko Penttilä sanoi aika hyvin haastattelussaan. Elokuvan fiktiomaailmaan on päästä, jotta voi irtautua todellisuudesta. Sitä kokemusta tarvitsee. Hän siis kertoi tykkäävänsä katsella elokuvia yksin koti-iltoina.  se oli hänelle rakas harrastus.

Kauhuelokuvamaailmahan on jollekin kans vain harrastus. Olen nähnyt kun kerätään vain keräämisen ilosta niitä filmejä hyllyyn. Ja kirjoitin aikasemminkin miten lapsena vaikutuin varsinkin ihmissusista ja vampyyreistä. Odottakaan nyt en muistakaan yhtään ihmissusi elokuvaa ulkoa, mutta kaikki löytynee youtubesta. Veren vangit oli lapsena se vampyyrielokuva, jolloin minä jäin aivan koukkuun. En silloin tajunnut ollenkaan mistään näyttelijöistä mitään kuten tom cruise ja prat pitt. En ehkä osannut oikein edes nimiäkirjoittaa mutta se lienee sivuseikka. He loivat lapselle aivan maagisen tunnelman näyttämölle. Karmean. Kun kävikin ilmi, että Lestat olikin elossa varmaan vähän kuolin kauhusta. Onko tuo nyt sitten fantasiaa ja jännitystä, ei nykypuulla niinkään kauhua. Kauheaa on oikea kauhu. Sitä ei pysty katsomaan. Mutta joskus on ollut oikein paha olo niin on saanut mielensä muualle ainoastaan jollakin kauhuelokuvapätkällä. Se aiheuttaa sellaisen veretseisauttavan tunteen ja sydämen pysäytyksen tai ahdistuksen, että kun sen katsomisen lopetat olet vähän aikaa pöllämystynyt että mitäs tässä nyt. Kauhuelokuvatuottaja haastattelussaan sanoi että kauhuelokuvissa hyvä on se että se loppuu. Siis että katsoja tietää että tämä loppuu. Sillä niitä pystyy muka sitten katsomaan ja se helpotus tulee kun se loppuu.

Aivan, se on myös mielenkiintoista nähdä vanhoista kuvista että miten kaupunki on muuttunut!

Ehkä suurinta pudottajaa ei kannata katsoa. Ylipäätänsä mitään laihdutusohjelmaa ei kannata katsoa jos ne triggeröivät. 👍

Keskustelua aivan maan vetovoiman lakia ei voi muuttaa!!😒😂

Kauhua ei ole tullut paljon katottua koronan ilmannuttua. Ei ole ollut kiinnostusta katsoa. Koska oikea elämä on ollut tarpeeksi täynnä näitä tunteita kuten ahdistus, toivo, epätoivo, no kaikenlaisia tunteita joita liittyi varsinkin koronan alkuaikoihin. Silloin halusin vain katsoa ja kuunnella hyvää. Tai jos oli huolta tai kauhun tunnetta niin oikeaa sellaista, en yhtään mitään valitusta jonninjoutavasta.

Nyt voin palata noihin lapsuuden kauhuelokuviin täysin mielikuvamatkana menneeseen. The Howling oli ensimmäisiä elokuvia ja muistan kuinka silmäni suorastaan kiiluivat kun näin ihmissusi muutoksia. Se oli täysin mielikuvitusta kiihdyttävää. Sen jälkeenhän minun piti ilallla mennä tietä kotiin jossa toisella puolen taloja, toisella metsää. Kiva juttu, juoksin osan matkaa ja juostessa mielikuvitus voi saada siivet, että joku jahtaa, siksi en koko aikaa juossut. Kiva lapsuus 😀 mutta edelleen jos mietin Agatha Christietä joka ryömi piiloon pensaikkoon saadakseen lukea rauhassa Baskervillen koirasta, joka tuli vastaan englannin nummilla. Vai skotlannin! En ole tähän tarinaan ikinä perehtynyt. Tai en ole lukenut sitä. Elokuvaversio on vanha ja tylsä. Mutta täsittääkseni koko Baskerwillen koiraa ei oikeasti ollut. Käsittääkseni elokuvaohjaaja on palkittu.

The Howling vaikutti minuun suuresti. Enemmän kuin kaveriini, joka sen minulle näytti. Olin muuttuvinani itse ihmissudeksi ja näyttelin perässä ne kaikki transmaation kohdat. Kaveriani taisi jossain vaiheesaa jo hävettää. Eikö ole mielenkiintosita että halusiko hän ehkä säikäyttää minut kun näytti elokuvan minulle? Vai että säikkyisimme molemmat? Ei varmaankaan odottanut sitä että minä kiinmostuisin siitä niin paljon ja että se vaikuttaisi minuun niin syvästi. 😀

Mortal Kombat oli toinen joka sai minut valtaansa lapsena. Kaverin kanssa hyppelimme keinusta ja kuvittelimme, että pystymme yhtä hyvään karatehyppyyn.

Kommas oli jurassic park jonka näin lapsena, se vaikutti minuun suuresti.

Tyttöjen kotileikkejä leikin toki myös. Ja nukkeleikkejä. Mutta barbileikkejä enemmän minua kiinnosti hopeanuoli ja koiralelut. Mutta sitten halusin mennä veljieni kanssa ja leikkiä autoilla. Minä olin tytrö joka kiipeili kallioilla. Piti tietysti etsiä koulusta kotiin kaikkista vaikein kalliita ylös menevä kiertoreitti.

Ovatkohan nämä jättäneet jälkensä? Jollain tavalla ehkä. Ainakin se on mielikuvitusta kiihdyttävää.

Tuli mieleen noista kallioista, että tänään halusin vähän haastavuutta aamulenkkiin ja kauppareissuun. Ensinnäkin heräsin ja heti aamusta halusin lähteä heti kauppaan. Käytin koirat ja otin toisen koiran mukaan kauppareissulle. Takaisin tullessa pelkkää tietä kulkeminen tuntui tylsältä, joten päätin poiketa koirineni ja ostoksineni metsän kautta. Risuja ja puunrunkoja polku täynnä sekä tietysti lunta. Ja olin tyytyväinen siellä mennessäni ja kompuroidessani. Jaa-a. Sitä vapaa aikanaan saa tehdä tietysti mitä haluaa. Vai mitä?

Mahtavaa! Olin kirjoittanut pienen romaanin verran tekstiä ja sitten onnistuin vahingossa sulkemaan selaimen. 😣

Katsoin eilen Eila-nimisen elokuvan vuodelta 2003. Liki 20 vuotta myöhemmin sama meno tuntuu jatkuvan, nyt vain puhutaan palkkojen joustosta. Ja edelleen ne joustot koskevat niitä, jotka jo nyt ovat kaikkein tiukimmilla. Ajankohtainen leffa siis edelleenkin, mutta ei ahkä se kaikkein paras katsottava ennen nukkumaanmenoa kun alkoi korpeamaan sen verran.

Hantzki kirjoitti:
Tyttöjen kotileikkejä leikin toki myös. Ja nukkeleikkejä. Mutta barbileikkejä enemmän minua kiinnosti hopeanuoli ja koiralelut. Mutta sitten halusin mennä veljieni kanssa ja leikkiä autoilla. Minä olin tytrö joka kiipeili kallioilla. Piti tietysti etsiä koulusta kotiin kaikkista vaikein kalliita ylös menevä kiertoreitti.

Tämähän on melkein kuin minun näppiksestäni! 😮 Olin rasavilli poikatyttö, joka kiipeili puissa ja kalliolla, rymysi metsissä ja hyppi ojien yli. Koulumatkalla kävelin aina kahden tien väliin jäänyttä kapeaa metsäkaisteletta myöten. Pikkulikkana leikin koiraa Hopeanuolen innoittamana, isompana sitten hevosta ratsastusharrustuksen inspiroimana. Barbeilla kun leikin, niin vaatteiden ja kodin sijaan minun barbieni pitivät ratsastuskoulua, eläintarhaa, maataloa tai hotellia, muistaakseni kirjastoakin.

Minä katoin jo lapsena kauhuelokuvia, äidin protesteista huolimatta. En muista, että ne olisivat erityisemmin pelottaneet tai että olisin saanut niistä painajaisia. Sen sijaat monet lastenohjelmat kylläkin aiheuttivat karmintaa, etenkin surrealistiset kohtaukset niissä: Pikku Kakkosen Varokaa heikkoa jäätä, iso osa Pekka Töpöhäntä Amerikassa -elokuvaa, Dumbon kännitrippi (!) pinkkeine elefantteineen...

Tykkään sinänsä kovasti kauhuelokuvista, mutten tunnu löytävän itseäni kiinnostavia sellaisia. Splatterit eivät joko tunnu missään tai vain aiheuttavat vastenmielisuutta, eivät jännitystä tai kauhua. Manaaja vain nauratti. Paranormal Activity oli unettava. The Conjuring sai aikaan vain silmien pyörittelyä.

Hantzki kirjoitti:
Nott GoTtä vai mitenkä se lyhennetään, suo anteeksi minulle, en ole katsonut kertaakaan. Tai no olen pari jaksoa muutamia minuutteja. Se on juuri minun mielikuvitustani kiihoittavaa (olen justiinsa lukenut vanhaa kirjaa js siinä puhutaan kiihoittumisesta tarkoittaen kiihtymistä, ei sitä mitä se nykyään tarkoittaa. Nämä on just näitä entisajan ja nykyajan sanaeroja) lohikäärmeineen, ritareineen ja kääpiöineen ja linnoineen. Muuta en siitä tiedä. Jos sinua kiinnostaa niin saat kuvailla sarjaa? 🙂

Jos Hobitti on veikeä seikkailu (tosin elokuvat kirjaa huomattavasti synkempiä) ja Sormusten herra on elegantti ja ylevä, niin Game of Thrones on raadollinen ja brutaalikin. Jako hyvään ja huonoon ei ole niin selkeän mustavalkoinen kuin Tolkienilla (tai Pottereissa), eikä hyvyys takaa hyvää lopputulosta tai paha ei saa aina palkkaansa. GoT:n maailmassa kukaan ei ole turvassa, joten kohtalot voivat olla karuja, eikä sarja arkaile niiden näyttämisessä.

Vaikka Tolkienin maailma kolahti ja kovaa silloin LotR-elokuvien ilmestymisen aikoihin, niin tykkää GoT:sta juuri siksi, että se monessa mielessä hyvin erilainen kuin Tolkienin mytologia, vaikka se selvästikin on ollut suuri vaikutus GoT:nkin. Tykkään sen realistisemmasta otteesta, myös fantasiaa ja yliluonnollisuuksia kohtaan. GoT:ssa hahmot esimerkiksi joutuvat painimaan politikoinnin, resurssien, informaation sekä eri kulttuurien ja uskontojen ristipaineessa.

Yksi klassinen komedia on mr.bean. olen vasta viimeaikoina taas pystynyt katsomaan tämän tasoisia komedioita ilman että alan sääliä. Ja että se on puhtaaksi huumoriksi tarkoitettu. Ja keskityn taan näyttelijän työhön kuinka taitavasti hän eläytyy hahmoonsa enkä itse tarinaan niinkään.

En ole oikein päässyt kiinni brittihuumoriin, mutta Mr. Bean -sarjaa olen joskus katsonut. Muistan myös miten yllättänyt olin, kun jossain haastattelussa kuulin ekaa kertaa Rowan Atkinsonin oikean puheäänen ja se olikin mitä mielyttävin baritoniääni (tai sellaiselta se minun korviini kuulosti, en ole äänialaekspertti). 😄

Yritin googlata, että onko Atkinson todellakin baritoni ja tällainen tuli vastaan. 😂

Tai olenhan minä katsonut Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa. Ihanan kepeä, rehellinen hömppä, josta ei saa irti syvällisyyksiä väkisinkään. Muutaman Wodehousen kirjankin olen lukenut, mutta ne ovat mielestäni tasoltaan epätasaisempia kuin filmatisoinnit.

Tuli mieleen noista kallioista, että tänään halusin vähän haastavuutta aamulenkkiin ja kauppareissuun. Ensinnäkin heräsin ja heti aamusta halusin lähteä heti kauppaan. Käytin koirat ja otin toisen koiran mukaan kauppareissulle. Takaisin tullessa pelkkää tietä kulkeminen tuntui tylsältä, joten päätin poiketa koirineni ja ostoksineni metsän kautta. Risuja ja puunrunkoja polku täynnä sekä tietysti lunta. Ja olin tyytyväinen siellä mennessäni ja kompuroidessani. Jaa-a. Sitä vapaa aikanaan saa tehdä tietysti mitä haluaa. Vai mitä?

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki... 😉