Olen aina ollut kiltti ja mukautuvainen ihminen, suurimmat myrskyt ovat olleet parisuhteissa, eivätkä nekään mitenkään kummallisia.
Minulla ei oikeastaan ole ollut edes riitaa ystävien kanssa, mutta nyt jouduin katkaisemaan välit naiseen jonka olen tuntenut yli 10 vuotta.
Hän on 40-vuotias, lapseton, ollut 9 vuotta parisuhteessa. Tajusin jälkikäteen että ehkä minulla ei siksi ollut konflikteja hänen kanssaan, kun etumme eivät aiemmin menneet ristiin.
Olen huomannut kaksi käännekohtaa jolloin hänen persoonallisuutensa muuttui. Ensimmäinen oli yli 10 vuotta sitten kun hänen unelmamiehensä jätti hänet. Miehellä oli korkea status, joka oli ystävälleni tärkeää. ystäväni sanoi että mies vaan oli liian vaikea ja mustasukkainen. (Myöhemmin olen kuullut että asia oli juuri päinvastoin, ystäväni oli se mustasukkainen!) Ystäväni stalkkaa yhä tätä miestä netissä, vaikka tämä on jo ollut vuosia naimisissa toisen kanssa. Toinen käännekohta oli ystäväni isän kuolema joitakin vuosia sitten. Hän ei tunnu pääsevän jostakin oudosta syyllisyydentunteesta että hänen olisi pitänyt olla paikalla. (Isä kuoli sairauteen, ei mitenkään yllättäen.)
Ystäväni käytös on muuttunut koko ajan oudommaksi.
Hän käyttää paljon alkoholia, olen vuosia uskonut hänen ”ruokamyrkytyksiään ja ”saunassaliukastumisiaan”. Lisäksi hän käyttää vahvoja särkylääkkeitä. Kärsii unettomuudesta, ei nuku juuri koskaan, tai päivisin. Hänellä on ollut aistiharhoja ja hän vaikuttaa toisinaan hyvin oudolta ja vainoharhaiselta.
Välillä taas täysin skarpilta ja älykkäästi osaa vakuuttaa ettei mikään ole vialla.
Parisuhteestaan huolimatta hänellä on mieshaaremi, aina on ihastunut johonkin, viestittelee, tapailee ja harrastaa seksiä näiden miesten kanssa. Lisäksi humalassa lähtee yöksi tuntemattomien matkaan. Oman miehensä kanssa sanojensa mukaan ei ole harrastanut seksiä yli vuoteen. Hän kärsii kun ei saa haluamaansa ihailua mieheltään. Toisaalta hän on myös sanonut että oikeuttaa tekonsa, koska mies riiteli hänen kanssaan juuri silloin kun isä kuoli, eikä hän päässyt käymään isänsä luona. (?!)
Toisaalta hän esittää siveellistä, sanoo ettei edes ajattele seksiä ja muka vain yöpyy miesten luona. Toisaalta saattaa lipsauttaa että pelkää olevansa laivareissun jälkeen raskaana.
Jossain vaiheessa hän alkoi pukeutua samoihin vaatteisiin kuin minä. Saattoi aivan pokerilla ostaa saman asun kauppareisulla. Lisäksi hän alkoi ehdotella minulle aivan tyylini vastaisia vaatteita. Tuntui kuin hän olisi vienyt minun vaatteeni ja vaatinut minua pukeutumaan joksikin toiseksi. En kuitenkaan sanonut mitään, pidin vaateasiaa turhanpäiväisenä.
Kerran sanoin sovittaneeni samaa takkia kuin hänellä ja hän sähähti:”et osta tätä!” En ollut ostamassakaan. Hän siis kielsi minulta sen mitä itse teki koko ajan. (?!)
Useaan otteeseen hän mainitsi kuinka hän valitsi itse vaatteensa jo lapsena ja kuinka hänen tyyliään on aina ihailtu. Hän haluaa herättää ulkonäöllään huomiota ja ilahtuu suhteettoman paljon jos joku sanoo häntä todellista nuoremman näköiseksi.
Välillä hän saattoi itkeä puhelimessa sekavana ja laittaa seuraavana päivänä viestin että kaikki on ollut niin hienosti viimeiset kolme viikkoa. (?!) Muutaman kerran hän sanoi jonkun miehen vainoavan, käyvän oven takanakin. Kehoitin kertomaan omalle miehelleen. Hän sanoi ettei voi koska oma mies suuttuisi. (?!)
Senjälkeen hän ei puhunut asiasta ja väisti koko aihetta.
Hän ei tunnista itsessään mitään henkistä vikaa, hänen ongelmansa ovat mielestään ainoastaan fyysisiä. Hän juoksee lääkärissä ja valittaa kun lääkärit eivät ymmärrä. Soittaa useiden tuntien valituspuheluita, joissa puhuu vain itsestään ja valittaa
terveydentilaansa.
Eräänä päivänä tajusin että hän valehtelee minulle. Chattasimme koska olin ulkomailla. Tiesin varmuudella hänen valehtelevan ja pyysin lukuisia kertoja että lakkaisi valehtelemasta. Itse asialla ei olisi niin väliä, kunhan puhuisi totta. Hän sepusteli aivan epäloogista sontaa.
Seuraavana päivänä pahoitteli sekavuuttaan, joka johtui siitä että hänen kaveriaan oli uhattu puukolla. (?!)
Sama valehtelu jatkui. Ensin hän yritti manipuloida, kertoi kuinka rakas ja tärkeä olen. sitten hän suuttui ja kyseli miksi haluan viestitellä vain öiseen aikaan. Tosiasiassa olin laittanut viestin aamupäivällä ja hän itse viestitteli yöaikaan. (?!) Hän vaati tapaamista ja asian sopimista. Minulle tuli kuitenkin vahva tunne etten halua nähdä, pelkäsin että hän manipuloi asian sovituksi, ilman että pyytää edes valehteluaan anteeksi. Seliteltyään ja syyteltyään loputtomiin, hän sanoi ”ettei lähde selittely- ja syyttelylinjalle”. (?!)
Kysyin hänen veljeltään että onko ystäväni aina konfliktitilanteessa tuollainen, että kieltää kaiken eikä ota vastuuta mistään. Veli sanoi että on laittanut välit poikki ystävääni ja että niin ovat muutkin tehneet. Sain tietää lukuisia muita valheita ja kaikkea kummallista. Olin kertonut ystävälleni aina kaikki vaikeat asiat, nyt sain kuulla että hänen äitinsä on skitsofreenikko ja isä alkoholisti, olin elänyt aivan eri käsityksessä yli 10 vuotta!
Tuntui etten tunne lainkaan tätä ihmistä, joksi hän muuttui puhuttuani muiden kanssa.
Laitoin hänelle viestin että voimme sopia, mutta se edellyttää että hän puhuu totta, kertoo miksi valehteli, pyytää anteeksi ja toimii niin että voin häneen luottaa.
En koskaan saanut mitään vastausta.
Minulle on suuri järkytys miten hän voi valehdella kylmästi ja hylätä noin vain pitkäaikaisen ystävän olematta lainkaan pahoillaan?
Pelkään että hän mustamaalaa minua tutuilleni väliemme katkettua. Hän on sosiaalisesti erittäin taitava, älykäs ja vakuuttava. Uskottavampi kuin minä, vaikka valehtelee.
En tiedä mitä ajatella… veli arveli että äidin skitsofrenia ja isän alkoholismi ovat periytyneet. Vaikuttaako tämä skitsofrenialta? Onko hän alkoholisti? Vai narsisti tai muu luonnevikainen?
Onko kukaan kokenut vastaavaa? Mitä teen jos joskus
ottaa yhteyttä? Entä jos mustamaalaa?
Toki häiriöitä voi olla ja onkin usein useampia päällekkäin. Kaikki tyypilliset oireet eivät välttämättä ilmene, eivätkä yhtä korostuneina.
Tässä on aika hyvä listaus narsistista, tunnistatko ystäväsi tästä kuvauksesta?
Kyllä tietysti ihminen on vastuussa siitäkin miten toisia ymmärtää, mutta lähtökohtana pitäisi voida pitää toisen rehellisyyttä, mutta jos aina tuntuu, että tulee ilman syytä toisen kiukun tai pahanolon purkausten kohteeksi, kannattaisi ajoissa herätä tajuamaan, että syy ei aina ole itsessä. Itsekin olen joutunut tuon tapaisen käytöksen kohteeksi, useammankin ihmisen taholta, ja miettinyt pääni puhki, miten itse olen loukannut näitä ihmisiä saadakseni tuollaista kohtelua. Vasta nyt jo aika myöhäänn alan ymmärtää, että en itse ole ymmärtänyt arvostaa itseäni, vaan ehkä jo esim kotona ja koulussa aikanaan kokemani alistaminen ja vähättely saivat minut uskomaan, että jos ihmissuhteissani on jotain ongelmia, syy on minun, koska olen sairas (?) tai ainakin jotenkin outo. Tästä olen päätellyt, että jos joku hyväksyy minut ylipäänsä seuraansa, minun kannattaa olla sinänsä jo siitä kiitollinen, eikä minulla ole oikeutta tällaisena kelvottomana ihmisenä ottaa mitään kantaa Toisisissa ihmisissä havaitsemiini erikoisuuksiin, tai jos niin teen ainakaan ääneen, saan kuulla olevani vainoharhainen.
Eli jos narsisti kerää ympärilleeen ihailijoiden kerhon, la nisttettu / lannistunut ihminen taas helposti ajautuu näihin ihailijoihin, silloinkin, vaikka oma järki sanoisi mitä ja olisi mahdotonta ymmärtää toisen käytöstä, syytä alkaa silti aina etsiä itsestään. Ja usein nämä roolit ovat kummassakin osapuolessa jo niin juurtuneita, että voi olla lähes mahdotonta saada ketään uskomaan tilannetta silloinkaan, kun itse sen jo on tajunnut - itsekeskeiset ihmiset todella osaavat olla usein hyvin miellyttäviä ja mukavia silloin, kun se on heille itselleen hyödyllistä.
Tunnistan itsessäni kyllä tuota koko elämän mittaista alistuvuutta. Välttelen konflikteja ja annan periksi jos ei asia ole minulle kovin tärkeä.
Ystäväni ei oikeastaan koskaan raivonnut minulle tms. Minäkeskeistä puhetta ja negatiivista valitusta kuuntelin paljonkin. Mutta en tosiaan aikaisemmin ollut millään tapaa hänen tiellään, päin vastoin tukijoukoissa.
Edelleen omituiselta tuntuu sekin että hän pisti yli 10 vuoden ystävyyden ennemmin poikki kuin että olisi pyytänyt anteeksi valehteluaan ja selvittänyt asian. Valehtelun hän lopulta vastahakoisesti myönsi, kun ei voinut sitä enää mitenkään kieltää. Mutta valehtelustaankin syytti muita ihnisiä, eikä ottanut mitään vastuuta.
Ja kyllä mietiskelijä 4, huomaan etsiväni nurinkurisesti itsestäni vikaa. Vaikkaän ne ystäväni joille olen tapahtuneesta kertonut, pitävät asiaa päivänselvänä: hänen naamionsa putosi ja hän vaihtoi näyttämöä kun ei pysty asiaa käsittelemään. Lakkasin olemasta hänelle tarpeellinen, kun tuli riitasointu. Normaalit ihmissuhteet kestävät konflikteja.
Tavallaan itse tartuin juuri tähän viestiketjuun valitettavati enmmänkin itsekkäistä syistä, kuin että tuntisin pystyväni neuvomaan ketään, mutta toivottavasti kirjoituksistani voisi olla "vahingossa" myös apua muille, mutta tuo narsismi ja se, että jatkuvasti joutuu pohtimaan, mikä minussa on vikana, tuntui niin tutulta... Itse asiassa olen asiaa ajateltuani todennut, että en ole ikinä oannut edes solmia normaalia ihmissuhdetta, siis sellaista, jossa osaisin pitää puoliani, kaikki on aina mennyt toisen ehdoilla, ja jos toinen on suuttunut tai vaikka suorastaan riehunut ilman mitään järjellistä syytä, siis suuttunut minulle jostain pienestä niin suhteettomasti, että siinä ei enää voi nähdä järkeä, vaikka kuinka yrittäisi.
Nyt facebook-aikakaudella, kun tuttavani ovat tutustuneet sitten myös toisiinsa, on käynyt myös niin, että koska he enimmäkseen ovat näitä vahvoja määrääjä-persoonia, ja minä taas rehellinen, mutta hiljaisena ja vähemmän karsimaattisena ihmisenä minut on ollut helppo lytätä sielläkin - huomaan, miten tuo fb on sotkenut asioita, kun olen käytännössä menettänyt luottamukseni noihin vähiin kavreihini - jos olen yrittänyt ottaa puheeksi toisen kanssa jonkun toisen oudon käytöksen, on vastauksena, että olen epäluuloinen tai luulosairas, tai jopa kehotettu hakemaan hoitoa...tämä ihmisiltä, joilla on julkisivunsa takana paljon, mikä ei kestäisi päivänvaloa, mutta ns. sosiaalisina, eli rehellisesti sanottuna hyvinä asioiden kaunistelijoina ja suoranaisina valehtelijoina heovat saaneet kerättyä ympärilleen "hovin" eli suuren joukon ystäviä, joten minua, joka olen hiljaisuutenikin vuoksi hyvinkin yksinäinen, on helppo kohdella miten huvittaa - minun luonteeseeni eikä lahjoihini kun ei kuulu oman itsen kehuminen ja toisten lyttääminen.
Toisaalta tuo on ollut terveellistä todeta: parempi, että tiedän, ettei minulla ole edes niitä ystäviä, joita olen ystävinä pitänyt, kuin elää valheessa. Tämä vain on ollut melkoinen prosessi, kun olen tajunnut, miten paljon pahaa selän takan puhutaankaan, ja miten olen ajautunut sylkykupin ja hylkiön asemaan.
Tämä on kierre, josta on lähes mahdotonta päästä ulos: koska minulla ei juuri ole ystävisä, ajatellaan automaattisesti, että olen jotenkin kauhea tai outo ihminen, jota siis on muidenkin syytä karttaa. Tämän sanotaan pätevän lapsiin ja nuoriin, ja niinhän se onkin, mutta aivan samalla tavalla kohdellaaan aikuista, joka on tällaiseen tilanteeseen ajautunut. Tiedän ja ymmärrän paljonkin syitä menneisyydessäni, jotka ovat minut tähän tilanteeseen saaneeet, mutta ei liene viisasta kertoa täällä kovin yksitysikohtaisesti elämästään, tätähän pääsee kuka tahansa lukemaan.
Joka tapauksessa tuollainen kohtelu ja yksinäisyys on myös aiheuttanut osaltaan minulle melko pahankin masennuksen, mutta en ole millään eläkkeellä, vaan jotenkin vain täytyy yrittää selvitä. Tämä vaikuttaa myös taloudellisesti, koska en jaksa olla töissä niin piristävää seuraaa, löytyy aina syy, ettei vakinaista työtä löydy - sen sijaan työpanostani ei juuri ole arvosteltu, päin vastoin kehuja on tullut usein, mutta tässä juuri nähdään, miten vähän erilaisuutta oikeasti suvaitaan aikuistenkaan kesken.
Ja tämä kierre luonnollisesti vain ruokkii itseään, kun ei ole töitä, ei ole edes työkavereita, ei palkkaakaan tietysti, ja työttömänä olo tietysti taaas antaa ilkeämielisille "kavereille" ja vaikka naapureille lisäää vettä myllyyn.
Toisaalta tosiaan on helpottavaa ja herättävää tajuta, että eihän minulla ole edes niitä ystäviä, joita olen sellaisina pitänyt...
Fb-maailma on 50-kymppiselle yhtä raaka kuin 15-vuotiaalle. Ja elämässä ei menesty reiluudella vaan valehtelulla. En sitten tiedä, miten on heidän omantuntonsa laita, jos jotain todella pystäyttävää sattuisi heidän elämässään; en itse kestäisi tuollaista toisen ihmisen maahan polkemista. Olen miettinyt, että minusta ei tosiaan ole tähän maailmaan, mutta yritän jaksaa katsoa tätä minulle suotua akaaa maan päällä vielä jonkin aikaa. Vaikka ystäviä minulla ei ole eikä työtäkään. EIkä harrastksia. Ja koiraa ja kansanopistoa on sitten jo ehdotettu, jos joku olisi ystävälisesti aikonut neuvoa minua.🙄🙄
Oona8, Kyllä nuo kaikki linkin kohdat täyttyvät, enemmän tai vähemmän.
Niin, nykyään joutuu elämään kahdessa maailmassa kun sosiaalinen media on niin voimakkaasti mukana kaikessa... mietiskelijä4, kuulostaa surulliselta mainitsemasi yksinäisyys.
Minulla on onnekseni päljonkin kavereita ja muutamia läheisempiä ystäviä. Luulisin ettei tämä entinen ystäväni pysty näitä kuvioita sekoittamaan tai ei uskalla lähteä yrittämään. Hän vain tietää elämästäni kaiken ja sopivia paloja yhdistämällä saa kyllä vaikuttamaan aika oudolta, vaikka puhuisi ihan tottakin. Harmittaa että hän tuntee myös kumppanini tuttavia, jotka eivät minua kovin hyvin tunne.
En tiedä onko minulla syytä pelkoon, mutta jotenkin ahdistaa miten hän kohteli omaa veljeään. Sain tosiaankin sen kuvan vuosien ajan että veli on täysi pummi ja hyväksikäyttäjä. Kun totuus olikin että hän on työssäkäyvä perheellinen ihminen, joka lisäksi katsoo skitsofreenikkoäidin perään.
Sekin oudoksuttaa ettei hän koskaan kaikkien näiden vuosien aikana kertonut äitinsä sairaudesta, itse puhuin aivan kaikesta. Eihän äidin sairaus hänen syynsä ole ja sairauksille ei mitään mahda, melko yleinenkin sairaus kuitenkin.
Mietiskelijälle vielä... on sääli että introvertimmat joutuvat sivuun ja mainitsemaasi kierteeseen, vaikka on ihan tutkittua että hiljaisemmat ovat parempia työntekijöitä kuin kovin sosiaaliset.
Entäpä jos pyydät fb:ssa vain reippaasti kaveriksi ihmisiä? Itse olen vahingossa puhelimen kanssa räplätessä lähettänyt tahattomia kaveripyyntöjä ja ne on hyväksytty. Osan kanssa olen alkanut sitten jutellakin. Eihän siinä mitään väärää olisi, kun ei ole pakkoa hyväksyä ja halutessaan voi poistaa.
Luin kirjan nimeltä Narsismin tiedostaminen, toipumisopas narsistille ja uhrille, kirjoittanut Paula Salomaa.
Tästä sain aika paljon vastauksia. Omaankin persoonaani liittyen.