arka,

Eikö olekin melkein naurettavaa, kuinka me laskemme niitä pillereitä? Melkein naurettavaa, koska siinä ei ole mitään hauskaa. Se on yhtä helvettiä. Miksi ei kerralla voisi saada sen verran reilua määrää, ettei joka päivä tarvitsisi tarkistaa, kuinka kauan ne riittävät? Ei niitä namuina syödä.

Ja se "kerjääminen" lääkärillä; miksi tarvitsee vielä sekin nöyryytys kestää? Usko itseen on nollissa ilmankin. Aina tuntuu, että lääkäri uskoo minun valehtelevan ja liioittelevan.

Aurinko ahdistaa myös minua. Pimeä ja sateinen sää on turvallinen, sinne on hyvä piiloutua, käpertyä. Pysyä poissa.

Minua taas aurinko lämmittää ja tuntuu kuin pääsis pimeästä onkalosta taas jälleen kerran valoon ja iloon. Koska olen kivuille niin herkkä, niin ehkä tuo pimeys ja kylmyys saa sairaan olon minussa esiin. Joskus olin niin kipeänä, että tuntui kuin kävelykin olis tuskaa ja olikin välillä. Märkä lumi, pimeys ja kova jää, huhui, ei haluta ulos eikä mihinkään muuhun kuin peiton alle lämpimään.
Tulee kesä ja pääsee luontoon, kalastamaan ja muuten vain olemaan, ihanaa. Rannalle aurinkoa ottamaan kuuman hiekan päälle, siellä ne kipeät nivelet taas lämpenevät.
Olen käynyt ilmaisilla luennoilla useassa paikassa ja nekin antaa paljon uutta myönteistä ajateltavaa. Ja näkee muita ihmisiä, voi vaikka kuvitella että muillakin on kaikenlaisia ongelmia, etten ole yksin. Syyllisyys ja häpeä oli yhden luennon aiihe ja se oli antoisa: siis kuinka ihminen kantaa kuormaa ihan turhaan. Kun kaiken takana on häpeää, häpeää joka ei edes ole itse aiheutettua vaan ympäristöstä johtuvaa. Tai kuten minä syyllistän ja häpeän itseäni menneisyyden takia, vaikka olen ne anteeksi pyytänyt ja yrittänyt muuttaa suuntaa niin kummasti vaan edelleen vetäydyn häpeän kuoreen ja elän varovasti ja häpeillen. Se on tiukassa, tuo häpeä. Mutta onko se vain jokin itsessä oleva paha, joka haluaa pitää siitä kiinni jotta olisin kurja raukka, enkä vapaa iloinen ihminen onnellisena muiden joukossa. sekö käskee minua vetäytymään ja pitämään itseäni huonompana muita ihmisiä. Tai juuri niin, että muistelee menneitä pahoja tekoja, tapahtumia, etten vain unohtais kuka olen.
Taidanpa alkaa tosissaan kaivamaan häpeän juuret pois itsestäni ja tilalle oikea syyllisyys jos olen tehnyt väärin.

Täällä myös yksi minimipalkkainen taistelee samojen asioiden kanssa. On pitänyt
kirjoittaa jo aikaa sitten mutta kun kirjoittaminen on mulle niin älyttömän vaikeaa,
teksti kuulostaa niin lapselliselta.
Olen yli nelikymppinen nainen, kärsinyt sosiaalisisten tilanteiden pelosta ihan ala-asteelta lähtien.
Kävin lukion jälkeen ammattikoulun, mutten uskaltanut hakea työpaikkaa kuitenkaan,
tunsin olevani liian tyhmä ja kun ihmisten kanssa tulen huonosti toimeen niin se oli
aivan mahdoton yhtälö.
Vuosikaudet sitten olin työttömänä, yritin monta kertaa itsemurhaa, muutaman kerran
olin suljetulla osastollakin. Sain tietenkin masennuslääkkeitä ja rauhottaviakin loppujen
lopuksi. Ja niiden rauhottavien avulla hain yhdelle kurssille ja työharjottelun kautta
pääsin töihin. Puolikkaan opamoxin avulla kävin töissä muutaman vuoden mutta tunsin
olevani aivan surkea työssäni ja kun uusi pomo sitten otti mut silmätikukseen niin
vaihdoin työpaikkaa ja samalla vaihtui työterveyslääkärikin. Hän oli sitä mieltä että
rauhottavat saa riittää. Hain sitten yksityiseltä reseptejä yksi kerrallaan.
Sitten tuli vuoden lomautus, lopetin rauhottavien käytön vaikka kuulemma niihin
jää kaikki koukkuun, joopa joo...
Kun piti palata töihin niin psykiatri ehdotti meditointia,terveyskeskuslääkäri oli sitä
mieltä että masennuslääke auttaa vaivaan ku vaivaan! Ilman rauhottavia en kuitenkaan
pystynyt töihin menemään, puolikkaallakin tärisin aamuisin pukuhuoneessa ja odotin
että muut menee työpisteisiinsä ettei vaan ketään tarvinnut katsoa silmiin eikä puhua
mitään.
Otin sitten lopputilin ja työkkärin kurssin ja viiden viikon ilmasen työnteon kautta
päädyin siivoamaan määräajaksi. Työ loppuu kesällä ja sitten alkaakin se helvetti
taas kun raha ei riitä mihinkään!
Hirveä litania eikä siitä saa mitään tolkkua kuitenkaan miten mua masentaa ja ahdistaa,
mutta nyt täytyy ulkoiluttaa koira ja valmistautua töihin.
Voimia kaikille!

Vapisen kuin haavan lehti, edelleen, silloin kun minun pitäisi puolustaa itseäni, sanoa eriävä mielipide muille, ehkä tuntemattomille. Pelkään että olen kuitenkin väärässä ja muut oikeassa.
Toinen ääripää minussa on että sitten suutun, liikaa, kun en osaa muutoin enää itseäni ilmaista. Hivenen olen kait lapseksi jäänyt ja ne aikuisen taidot puuttuu.
Mutta onnellinen saan olla siitä, että ne itse huomaan ja ehkä siten voin niihin vielä vaikuttaa.
Olen elänyt aiemmin myötäeläen, joukon jatkona, hiljaisena. Olin koulussa ja kotona, töissä ja avioliitossa kiusattuna. Miksi? En vain kertakaikkiaan osannut, jaksanut alkaa taistelemaan vahvempia vastaan. Takanpäin kyllä jurnutin ja olin vihainen, mutten edessäpäin muuta kuin korkeintaan pillahdin itkuun, tai olin vihainen, suuttunut.
Nyt olen opetellut puhumaan, keskustelemaan, tuoden omia ajatuksia julki ja kuunnellen toista.
Tajusin kuinka olen elänyt siten, etten ole vaatinut itselleni kunnollista kohtelua missään, ainavain luovutin tai kärsin, mutten ollut halukas neuvottelemaan omista oikeuksista ja ihmisarvoisesta kohtelusta. Niinpä, mistäpä ne muut tietää mitä kaipaan jos en sitä sano. Toiset vain arvelee, että olen tyytyväinen vähään. Että olisin tyytyväinen vain siitä, että annan enkä itse saa muuta kuin kylmäkiskoista kohtelua, yliolkaista vähättelyä. Hyväksikäyttöä.
Pyydän Jumalalta apua, ymmärrystä hillitä itseni, vielä vuoden verran, paranen hiljakseen vain antamalla itselle aikaa. Hoidan kuin haurasta kasvia, varjellen etten nyt kun olen viimein pääsemässä irti hyväksikäyttäjistä, ala heitä vastaan taistelemaan koska se lannistaisi minut uudestaan, koska minulta puuttuu omanarvontunne joka suojelis etten ottais niin vakavasti muiden väheksyntää...

Niin ja tuosta häpeästä. Se on kyllä aika iso osa elämääni, kun olen työkyvyttömyys eläkkeellä "pään" vaivojen takia. En uskalla jutella menneisyydestäni enkä erehdyksistäni, on paljon asioita jotka survon mielen sopukoihin ja kuvittelen ettei niitä ole kun en niistä puhu!
Täällä kirjoitan. Nimettömänä. Voi minua, säälittävää.
Enkä uskalla edes tästä kenellekään puhua, että tänne kirjoitan. En ikinä.
Onko ylpeys minun suurin sairauteni? Vai itsesääli? Vai pelko? Pelon kyllä tunnistan, en uskalla kaikkea kaikille puhua kun pelkään että joudun säälin kohteeksi tai naurettavaksi. Eli paljon on vielä matkaa ehyeen täysipainoiseen iloiseen ja vapaaseen elämään.
Jos sitä täällä maanpäällä edes on, kenelläkään.

Vapisen kuin haavan lehti, edelleen, silloin kun minun pitäisi puolustaa itseäni, sanoa eriävä mielipide muille, ehkä tuntemattomille. Pelkään että olen kuitenkin väärässä ja muut oikeassa.
Toinen ääripää minussa on että sitten suutun, liikaa, kun en osaa muutoin enää itseäni ilmaista. Hivenen olen kait lapseksi jäänyt ja ne aikuisen taidot puuttuu.
Mutta onnellinen saan olla siitä, että ne itse huomaan ja ehkä siten voin niihin vielä vaikuttaa.
Olen elänyt aiemmin myötäeläen, joukon jatkona, hiljaisena. Olin koulussa ja kotona, töissä ja avioliitossa kiusattuna. Miksi? En vain kertakaikkiaan osannut, jaksanut alkaa taistelemaan vahvempia vastaan. Takanpäin kyllä jurnutin ja olin vihainen, mutten edessäpäin muuta kuin korkeintaan pillahdin itkuun, tai olin vihainen, suuttunut.
Nyt olen opetellut puhumaan, keskustelemaan, tuoden omia ajatuksia julki ja kuunnellen toista.
Tajusin kuinka olen elänyt siten, etten ole vaatinut itselleni kunnollista kohtelua missään, ainavain luovutin tai kärsin, mutten ollut halukas neuvottelemaan omista oikeuksista ja ihmisarvoisesta kohtelusta. Niinpä, mistäpä ne muut tietää mitä kaipaan jos en sitä sano. Toiset vain arvelee, että olen tyytyväinen vähään. Että olisin tyytyväinen vain siitä, että annan enkä itse saa muuta kuin kylmäkiskoista kohtelua, yliolkaista vähättelyä. Hyväksikäyttöä.
Pyydän Jumalalta apua, ymmärrystä hillitä itseni, vielä vuoden verran, paranen hiljakseen vain antamalla itselle aikaa. Hoidan kuin haurasta kasvia, varjellen etten nyt kun olen viimein pääsemässä irti hyväksikäyttäjistä, ala heitä vastaan taistelemaan koska se lannistaisi minut uudestaan, koska minulta puuttuu omanarvontunne joka suojelis etten ottais niin vakavasti muiden väheksyntää...

salainen55 kirjoitti 16.3.2012 9:59

Niin ja tuosta häpeästä. Se on kyllä aika iso osa elämääni, kun olen työkyvyttömyys eläkkeellä "pään" vaivojen takia. En uskalla jutella menneisyydestäni enkä erehdyksistäni, on paljon asioita jotka survon mielen sopukoihin ja kuvittelen ettei niitä ole kun en niistä puhu!
Täällä kirjoitan. Nimettömänä. Voi minua, säälittävää.
Enkä uskalla edes tästä kenellekään puhua, että tänne kirjoitan. En ikinä.
Onko ylpeys minun suurin sairauteni? Vai itsesääli? Vai pelko? Pelon kyllä tunnistan, en uskalla kaikkea kaikille puhua kun pelkään että joudun säälin kohteeksi tai naurettavaksi. Eli paljon on vielä matkaa ehyeen täysipainoiseen iloiseen ja vapaaseen elämään.
Jos sitä täällä maanpäällä edes on, kenelläkään.

Hei, salainen55.
Tuo kiltteys suhteessa toisiin, tuttua minullekin. Ajan myötä on tosin osoittautunut että kyllä minustakin särmää löytyy. Kiltteys myös suhteellinen asia, miten se tulkitaan. Omien oikeuksien puolustamiseen saa havahtua, jokaisella on oikeus tuohon omanarvontuntoon, okoonpa se sitten minkälainen itse kullakin. Helppoa ei ole alkaa ottaa itseä kohtaan parempaa kohtelua, sitä kun ei jollain tasolla suo täysin itselle?syistä tai toisista.
Omanarvontunne on tosiaan itsen suojaamista.

Voiko häpeää sanoa sairaudeksi, tai sairauden oireeksi? Eikö se ole enemmän ylpeyden puutosta?mietin, kun mietit onko ylpeys suurin sairautesi.
Vai onko se sitäkin, että menneet hallitsevat, lähinnä elettyjen eilisten erehdykset?
Päteeköhän tässäkin lausahdus "vain muistamalla voi unohtaa"?kohtamiskerta kerralta enemmän hyväksyen erehdysten valta ja vaikutukset vähenee?

Arvelen, että ajoittain voi elämässä kokea ehyeen vivahtavaa täysipainoisen tuntuista iloa, vapauttakin.

salainen55,

Ihan samoja kysymyksiä pyöritän minäkin, vaikka en (ainakaan vielä) ole millään eläkkeellä.

Siis kun näihin saisikin vastauksen, niin elämä varmaan olisi jotain ihan muuta....

Tässä pyöritään oleellisten asioiden kanssa, en tajua etteivät kaikki näitä mieti. Miten he sen tekevät? 🤔

Minulla on sama ongelma kuin monella muullakin täällä. Menneisyys kaikkine epäonnistumisineen ei jätä rauhaan, vaan aina moitin itseäni etten ole hyvä äiti, enkä yhtään mitään. Miniäni sanoi kerran minulle kun olin jostain eri mieltä, että "et ole muuta kuin juoppo akka joka on tuhonnut lastensa elämän". Okei, myönnän sen. Olen kuitenkin yli kymmenen vuotta ollut täysin raitis. Eikä hän enää sanois ehkä niin, mutta nuo sanat vaivaa minua, etten ehkä koskaan saa sitä kunnioitusta ihmisenä kuin jokaiselle ihmiselle kuuluis.
ja samoin eräs hylkäämäni mies sanoi tosi pahasti minusta.
Ymmärrän että tuollaiset ovat vain yritys saada minut jollakin lailla valtaansa, mutten jäänyt siihen, silti olen romahtanut henkisesti näiden ja paljon muiden ihmisten arvostelun edessä. Ja ne on olleet sellaisia, että olen huora, juoppo, hullu ja idiootti, tyhmä ja vaikka mitä.
Nuorempana taistelin vastaan näitä sanoja ja yritin näyttää ettei se ole totta, mutta aika vaikeaa se oli kun kuitenkin tein virheitä koko ajan. Aloin seurustella ja lopetin, yritin tehdä töitä ja en pystynyt, sekä paljon muuta.
Pahinta on kun muutama vuosi sitten olin lapseni luona kylässä ja istuimme kahvipöydässä (oli vieraitakin)ja siinä oli keskustelua ja sanoin jotain niin lapseni sanoi kaikkien kuullen, että paraskin puhuja, sulta ei ole kukaan mitään kysynyt, etkä ole sen arvoinen että sinun kannattais kommenttia tähän antaa (sanatarkkaan en enää muista). Ja toinen lapsi sanoi oman perheensä kuullen minusta yhtä pahasti kun jotain vain sanoin kun olin perheen luona kylässä.
Samaten on menneitä ystäviä jotka olivat hirveän ilkeitä suustaan kun olin jostain eri miletä, enkä ollut samaa mieltä jostain niin sain kuulla olevani vaikka mikä, kun olin houkka mennyt kertomaan elämästäni liikaa, kun luulin heitä ystäväksi.
Nyt on hirveän vaikeaa luottaa enää kehenkään. Yritän ystävystyä erään henkilön kanssa mutta pelkään jo nyt että saan kuitenkin myöhemmin silmilleni jotain kauheaa mitä olen tehnyt tai jätäänyt tekemättä.
Siksi olenkin ottanut tavaksi olla hiljaa. Olen hiljaa ja hyvä kuuntelija. Teen kiltisti mitä käsketään. Tai välttelen kaikkea ettei mitään pyydettäisi, kun en halua kieltäytyä.
Olen varmaan jo kuusi vuotta ollut aika lailla vetäytyvä, olen mieluummin yksin, kuljen yksin eri paikoissa, mutten ala mihinkään liittymään. En uskalla. En jaksa.
Ehkä nyt haluan jo. Ehkä haluaisin oppia luottamaan.
Kaikki on ollut kuin olisin metrin yläpuolella kaikesta, ettei mikään minuun enää koske, ei mikään enää satuta. Muttei kait näin voi loputtomiin elää. Tai kai voi.
Jumalaankin uskon ja ehkä sekin on kieroa uskoa, kun uskon Häneen sen takia kun Hän on näkymätön Voima, ja voin uskoa ja luottaa sellaiseen jonka oletan ettei Hän hylkää eikä satuta. En pysty menemään uskontokuntiin kun siellä kuitenkin tullaan tutuksi.
Sekavaa juttua nyt, mutta tajusin kuinka olen kärsinyt omien "lyönneistä" eniten. Jo lapsena olin oman perheen kiusattu, koulussa myös, työpaikalla ja avioliitossa.
Nyt on monta vuotta ollut rauhallista ja luulin että olen parantunut, mutta kaikki onkin vain kuoressa ja se nyt pyrkii ulos, valoon, muistamaan. Itku tulee herkästi.
Ehkä rakkaus on se joka parantaa, sillä minulla on ollut nyt hyvä parisuhde jo yli vuoden ja ehkä sen takia uskallan alkaa muistamaan näitä asioita.

Hei. Anteeksi, että isken tähän väliin. Keskittymiskykyni ei riitä jaksamaan lukea ajatuksella edes muutamaa viimeistä aiempaa viestiä. Täällä on juteltu paljon oxaminista, ja minua vaivaa se, että joudun käyttämään niitä melko paljon nyt, en saa rauhoituttua nukkumaan juuri ikinä ilman jne. Huomaan, miten ne vaikuttavat minuun muutoinkin. En pysty keskittymän keskusteluihin, en saa luettua lehtiartikkelia, en katsomaan yhtä telkkarisarjan jaksoa kerralla. En tahdo mennä ihmisten ilmoille, kun pelkään vaikuttavani hömelöltä.

No, lääkäriaika on viikon kuluttua, mutta eipä tähän taida olla lievempiä lääkkeitä tarjolla. Ystävätkään eivät aina osaa oikeen suhtautua minuun, joten en tahdo heitä häiritä myöskään, mutta tuntuu, että jotain mukavaa pitäisi välill voida tehdä. Mitä minä tässä yksikseni.

Tuosta edellisestä purkauksesta tuli huono omatunto.
Kun järki sanoo ettei kannattais muistella vanhoja asioita, vihassa sanottuja, satuttavia kun jollakin on ollut itsellä paha mieli niin olin siinä hetkessä paikalla johon sai purkaa, kun tiesi etten hylkää. Se ainakin omien lasten kohdalla on ollut, että ovat saaneet sitten sanoa pahasti ja en ole hylännyt, enkä hylkää.
Ehkä se on äidin osa, kun ei ole ollut mallikelpoinen.
Ehkäpä nämä asiat nyt alkaa menettämään merkityksensä kun ne muistan ja suren ja pistän mappiin öö.
Se vain on joskus, ettei uskalla edes kaikkea muistaa eikä miettiä.
Kun synnytin lapseni, he olivat elämäni suurin rakkaus. Ja on vieläkin. mUtta elämä ei aina ole niin helppoa, eikä kaikki mene niinkuin kuvittelee. Silti pitäisi uskaltaa elää onnellisena ja tyytyväisenä, muistella kaikkea hyvää mitä on saanut.
Kun kuitenkin elämä on ollut myös kovin onnellista välillä, ja ihanaa.

Arka, onneksi sulle myönnettiin vielä Oxaminia, oikein hirvittää ajatella että itse joutuis
päivittäin noin moniin sosiaalisiin tilanteisiin ilman rauhottavaa.
Mun työ on enimmäkseen yksinäistä touhuilua mutta kun joudun enemmän ihmisten
kanssa tekemisiin ja saan arvostelua osakseni niin saan raivokohtauksia joille en voi
mitään. Välillä, aika usein, pillahdan itkuun ja vetäydyn johonkin yksinäiseen paikkaan.
Joskus olen koko päivän syömättä kun ahdistaa mennä toisten joukkoon syömään.
Ajattelin että kun seuraava paha päivä tulee niin käyn lääkärissä, saa joko kirjottaa
rauhottavia tai sairaslomaa, mulle on kuitenkin kirjotettu b-lausunto ja todettu sos.ti-
lanteiden pelko.

Heräsin pari tuntia sitten miettimään taas miten musta ei tullu yhtään mitään ja että
olenko oikeasti niin tyhmä ettei mulla ollu mitään mahdollisuuksiakaan.
Muistelin kutsua luokkakokoukseen joskus vuosikausia sitten. Siinä oli mainittu kaikkien
ammatit ja asuinpaikat. Ainoastaan yksi mun lisäkseni oli jäänyt samalle paikkakunnalle.
Toisista oli tullu insinöörejä, teknikkoja, lääkäreitä jne. Pari asui ulkomailla.
Kyllähän mullakin oli ammatti mutta työpaikkaa en ollu saanu, uskalsin hakea pariin
paikkaan ja siihen se uskallus lopahti. Sitä paitsi en edes olisi osannut tehdä niitä töitä.
Teoriasta selvisin koulussa jotenkuten mutta käytännön työ olikin eri asia.
Ihan viime aikoihin asti olen nähnyt unia siitä ammatista ja monta päivää on ollu kau-
hee olo kun olen miettinyt miten olisin viihtynyt siinä työssä. Tosin en tule ihmisten
kanssa toimeen joten olisin varmaan tullu sielläkin kiusatuksi...
Kamala sanoa mutta oli helpottavaa lukea tätä viestiketjua. Helpottavaa kun huomasi
että jollain on ihan sama tilanne ja jospa me keksittäis jotakin helpotusta tilanteeseen.

Salainen55, kovin oli tuttua tuo kun kerroit "ystävistä" jotka loppujen lopuksi osoittau-
tuvat ihan muuksi. Kaipa he saavat tyydytystä ja omaa oloaan helpotettua yrittämäl-
lä nolata ja häpäistä muita. Niinkuin yksi "ystävä" mulle sanoi: "tollasia heikkoja ihmi-
siä on niin helppo nöyryyttää!"
Olen siis mieluummin yksinäinen kuin kuuntelen kenenkään suusta enää tollasta p..-
..a.

Sitähän minä nyt olen alkanut toivomaan ihan sydämeni pohjasta, että saisin rauhan menneistä. Voisin nauttia tästä päivästä. Olisin tyytyväinen ja onnellinen, vaikken onnistunut siten kuin muut. Ja kuinka minä yritin silloin nuorempana! Ihan oikeasti yritin parempaa elämää löytää. No, eihän se löytynyt uusista työpaikoista, eikä se löytynyt uudesta ihmissuhteesta, eikä vanhastakaan, ei uudesta asuinpaikasta, eikä uudesta harrastuksesta.
Mukavia kaikki tehdä silloin ajallaan. Kokeilla ja elää.
Niinhän se pitäisi ajatella että on saanut elää ja kokeilla ja epäonnistuakin ja silti edelleen on hengissä ja jotenkuten mukana yhteiskunnassakin.
Kuvittelen että elämä olis helpompi jos ei olis näitä vaatimuksia mitä on nykyaikana. Jos eläis vaatimattomampaa elämää. Yksinkertaisempaa. Sais ruoan, vaatteet, ja olis lämmin paikka missä asua, sekä muutama ihminen lähellä niin se riittäis.
Olen samaa mieltä muiden kans, että pitäisi alkaa tehdä jotain, että elämä helpottuis ja se olis mukavaa. Kait se on jotain sellaista, että alkais olemaan kiitollinen tästäkin eikä vaatis lisää. Kun on mahdotonta enää mennyttä muuttaa.
Mennyt on mennyttä. Ja olen mikä olen. Siihen saa muutkin tyytyä ja minä myös.
On kaivettava se hiekalle rakennettu pohja ylös ja rakennettava kalliolle, kestävälle pohjalle, realistiselle. Ja pakko hyväksyä mennyt.
Minusta tuntuu että avain kaikkeen on se että hyväksyy menneet virheet, suree ne kunnolla, luopuu sellaisesta mitä ei voi saada enää. Ja nostaa pään muiden edessä eikä häpeä, ei sitten sinnilläkään, vaan nostaa pään ja katsoo silmiin ja sanoo, tällainen olen. Muutahan minä en voi kun hyväksyä itseni.
Jos olen jotain loukannut pyydän anteeksi häneltä tai heiltä, en ole tahallaan tehnyt, olen vain yrittänyt löytää ongelmiin ratkaisua. Pyydän lapsiltani anteeksi, kaikilta joita olen loukannut kun olen etsinyt ulospääsyä vaikeasta elämäntilanteesta, kun siihen olin langennut. Olin langennut, mutta nyt haluan nousta ja olla ihminen.
En enää halua että minua käytetään hyväksi, kun olin liian nöyrä ja peloissani. menin porukan jatkeena kun en uskaltanut hanttiin pistää.
Enää en mene, olen mieluummin yksin. Ja yksin en ole, Jumala auttaa ja rakastaa.

Hei Kiiruna ja muut. Minä en syö rauhoittavia. En ole koskaan uskaltanut ja kun luen ja kuulen muiden kertomuksia, sekä on muutama läheinenkin ollut jotka sitten vain vahvistivat sen etten uskaltanut niitä enkä muutakaan mieliala lääkitystä ottaa. Joku sanoi minulle etten ole "niin sairas" en ole niin "syvämasentunut", kun puhuimme lääkkeistä ja sanoin etten uskalla niitä syödä. No, onneksi en alkanut väittelemään, enkä lääkärinkään kanssa joka sanoi että omalla vastuulla olen lääkkeitä syömättä. Tuosta kaikesta on aikaa se kymmenisen vuotta.
Eipä mikään ole muuttunut muuta kuin se vakavin masennus on ohi. edelleen tulee näitä ahdistavia aikoja jolloin en saa mistään otetta. Muistelen vain menneitä ja suren niitä. Luisun aina välillä hyvin negatiiviseen ajatuksenkulkuun. Pahinta on tuo etten ole tyytyväinen elämääni ja siihen mitä olen tehnyt, enkä saa rauhaa menneiltä asioilta. Itsetunto romahtaa kun ei ole töissä, eikä oikein muutakaan järkevää saa aikaan. Tyytymättömyys leviää koko elämään. Olen myös niin levoton joskus, etten voi lukea, enkä katsoa tv.tä, ei kiinnosta kävellä ulkona eikä mikään.
Onneksi on tämä paikka, johon voi kirjoitella. Koska en jaksa stressata ketään näillä jutuilla ja ei kukaan jaksaiskaan aina kuunnella samaa virttä.
Se toive minulla on että pääsisin irti jo näistä ajoista jotka vetävät mielen näin maahan ja saavat kaiken näyttämään niin huonolta ja tympeältä. Itseäkin inhottaa kun valitan ja valitan.
Onko jollain uusia ajatuksia siitä miten voisi itse itsensä parantaa ettei enää menneitä muistele ja omia virheitään kaivele ja niillä itseään rankaise?

Luin kirjoituksiani mitä olen tänne kirjoitellut ja jotenkin tajusin että olen muutaman kuukauden ajan käynyt taas kovasti menneisyyttä läpi tänne kirjoittaessani. Vaikken niitä ihan avoimesti kerro niin mielessä joudun ne kertaamaan.
Nyt taas helpotti. Olen ulkoillut monena päivänä ja liikkunut.
Ei kait tuo menneisyyden häpeä ja syyllisyyden tunne koskaan häviä pois, se on kait se minun ristini. Mutta aion taas pitää itseni kuosissa, etten masennu liikaa. Välissä on elettävä nauttien kaikesta mikä on hyvin nyt. Ja niitähän on paljon. kunhan vaan uskallan nauttia onnesta ja ilosta. Mikä sen estää?
Mutta varmaan tuo helpotti kun luin kaiken mitä olin kirjoittanut niin tuntui tosi pahalta että annan menneiden asioiden viedä elämänilon tästä päivästä. Enhän kuitenkaan ketään auta sillä tavoin.

Vaikutat lämpimältä ja lempeältä ihmiseltä, jota elämä on kuljetellut hieman kivisempää reittiä. Tunnen myötätuntoa ahdingostasi, toivottavasti saatte valoa elämään tavalla tai toisella.

Jos nuori tarvitsee tukea opintoihin, sitä voi löytyä tänä päivänä montaa reittiä. Raha ei saa estää nuoren opiskeluhalua, jos hänellä riittää intoa ja kykyä.

Olen itse hyvin köyhän perheen kasvatti, mutta rahat opintoihin yritettiin aina etsiä. Rahapulaa kuvaa se, että kirjoitin vain neljä ainetta kuuden sijaan, koska kaikista kirjoitettavista yo-aineista meni oma maksu. Sitä vähän ihmeteltiin koulussa, kun olin kuitenkin menestynyt opinnoissani erittäin hyvin. Ei maksu iso ollut, mutta se tuntui silloin suurelta meidän budjetissa. Oleellista tarinassa on se, että minä ITSE tein ratkaisun kirjoittaa vain neljä, koska koin muuten kuormittavani vanhempiani liikaa eli minuun oli vaikuttanut ainainen tiukkuus siten, että aloin jo valmiiksi vanhemmilta kysymättä karsia tulevaisuudenmahdollisuuksia. Vanhemmat olisivat varmasti järjestäneet ne muutamat roposet jostain, vaikka lainanneet! Mutta minä olin nuori enkä ymmärtänyt, ettei minun olisi pitänyt rajata kirjoituksia rahan takia. Sain katua sitä jälkeenpäin, joskin korjasin asian vuosia myöhemmin kirjoittamalla lisää (omalla rahalla). Halusin kertoa tämän siksi, ettei nuoresi vain ala itse karsimaan tulevaisuuttaan siinä pelossa ja myötätunnossa, ettei rahaa ehkä löydy esim. oppikirjoihin. Korosta hänelle aina, että rahat hänen opiskeluun etsitään vaikka mistä, koska hänen opiskelunsa on hänelle ja teille tärkeää.

Opintoihin kannattaa kysyä hyvissä ajoin tukea ja stipendejä esim.
- paikallinen Lions, Rotary, Pelastakaa Lapset, MLL jne.
- paikalliset, alueelliset tai valtakunnalliset stipendijärjestöt ja säätiöt, jotka tukevat vähävaraisia opiskelijoita
- sos.toimi
- koulu itse (koulu myös tietää lisää reittejä, joista voi hakea tukea)

Oppikirjoja saa halvalla käytettynäkin (kirjakaupat, netin kierrätyspalstat, koulun ilmoitustaulut, tuttavat). Kirjoja kannattaa kysellä myös ylempien vuosikurssien nuorilta. Omatkin lapset ovat löytäneet tosi halvalla käytettyjä kirjoja. Lähinnä kielioppikirjat ja sanakirjat pitää ostaa uutena, koska moni säilyttää ne itsellä lopun ikää. Netissä on kyllä ilmainen sanakirja, joten sitäkään ai tarvitse ostaa, ellei halua. Joskus koululla voi olla kirjasto, josta voi lainata jotain kirjoja tai ainakin saa käydä lukusalissa lukemassa.

Kiva, että nuoresi käy kirppareilla. Voit olla tyytyväinen. Niin meilläkin käydään, eikä enää yhtään pää kumarassa, vaan reippaasti pää pystyssä kierrätyksen ja ekologisuuden hyvä idea sisäistäneenä. Joskus yläasteiässä saivat kuulla ivaa varakkaiden perheiden pintaliitomuotinuorilta, mutta eipä enää. Etenkin vanhin nuori oppi ensin pakon sanelemana - myöhemmin jo omasta mielenkiinnostakin - tuunaamaan kirpparivaatteita tosi hauskasti. Turha kulutusjuhla ja jatkuva muotivaatteiden ostaminen on todella järjetöntä. Nyt he osaavat arvostaa jo itsekin omaa ekologisuuttaan.