Arka, soita sossuun ja kysy kelalta ja kouluista apua kirjojen ostoon. Niin minä tein ja sain apua. Jos halua on opiskella niin apua löytyy. Esim. kirjoja voi ostaa käytettynäkin.
Ja jos opiskelijalla oma asunto niin siihen saa asumistukea yms.
Ja saa sitä asumistukea muutkin.
Jaksat käydä töissäkin, ihmettelen sinnikkyyttäsi ja voisit olla kyllä itsestäsi ylpeä, moni ei kestäis. Joten olet sankari etkä epäonnistuja. Mietippä miten olet selvinnyt ja selviät, joten olet myös selviytyjä!
Ja niin on moni muukin täällä selviytyjä.
Minullakin meinaa tunteet vielä viedä, keho ja mieli olis jo valmis luopumaan monesta asiasta mitkä kuuluu menneisyyteen, mutta tunne-elämä ei vielä luovu. Paitsi nyt kun sen tajusin, että ei tunteet saa hallita minun elämää.
Nyt olen vähän aikaa pois netistä, on pidettävä taukoa.

Hei Arka ja muutkin lukijat!

Viime kirjoituksestani on mennyt aikaa. En ole jaksanut edes sitä tehdä. Vaikka oma talous on suhteellisen turvattu, koska molemmat käymme töissä, niin aika paljon on voin Arka jakaa kanssasi noita tunnetiloja. Jostakin syystä mielialassani on tapahtunut nyt ihan hirmuinen pudotus ja kaikki voimavarat menevät siihen, että jaksan mennä töihin. Eri juttu onkin sitten se, että saanko töissä mitään aikaiseksi. No, jollakin tavoin ihan pakolliset jutut. Nyt pitäisi jaksaa muuttaa ja selvitellä hirveitä asuntoyhtiösotkuja, mutta lykkään ja lykkään asioita eteenpäin. Asuntoasiassa pitäisi jaksaa ottaa yhteyttä johonkin homeongelmien hoitoa tuntevaan lakimieheen ja vakuutusyhtiöön, mutta kun voimat eivät vain riitä. Pelottavinta on se, että eilen huomasin ärsyyntyväni jopa lapsenlapsista, jotka ovat tähän asti olleet minulle suuri voiman lähde. Viime viikolla olin ensiavussa tiputuksessa, kun sain jonkun hirveän vatsakipukohtauksen, sitä nyt tutkitaan eteenpäin, keskiviikkona pitäisi mennä vatsaultraan. Kauheat itsesyytökset vaivaavat, miksi olen päästänyt itseni tähän jamaan, miksi en ole hoitanut asioita paremmin, miksi teen aina vääriä valintoja... miksi, miksi on niin tyhmä ja saamaton. Järki sanoo kyllä, että ei kaikki vika ole minussa itsessäni, mutta tunne onkin ihan eri juttu. En ole kyennyt puhumaan olostani kenellekään, varmaan tuo mies jotain vaistoaa, mutta ei osaa mitenkään auttaa. Puhua en hänelle jotenkin voi tästä olostani, sillä vaikka tiedän hänen minua rakastavan, niin nämä henkisen pahoinvoinnin ongelmat ovat hänelle jotenkin liian vaikeita käsiteltäviä. Olen jotenkin avuton, enkä edes oikein osaa hakea apua itselleni tähän pahaan oloon. Minullahan ei ole suhdetta mielenterveyshoidon puolelle, vaan hoito on koko ajan ollut työterveydessä. Siellä on kovin vaikea ottaa tätä asiaa esille, kun lääkärit vaihtuvat jne... Töistä poissaoleminenkin kauhistuttaa, sillä asiat etenevät työelämässä tätä nykyä niin nopsaan, että jo viikonkin aikana tapahtuu isoja muutoksia. Välillä on sellaisia fiiliksiä, että en kerta kaikkiaan jaksa enää elää näiden pahanolon tunteiden kanssa. Tunnen syyllisyyttä siitäkin, että mietin elämän lopettamista, koska ymmärrän mitä tuollainen päätös aihauttaisi läheisilleni. Nyt pitää yritttää jaksaa jatkaa muuttamista, voimia ei kyllä ole mutta sisulla varmaan vielä hetken jaksaa... Voimia teille kaikille, toivottavasti itsekin löydän niitä jostakin!

Tintsu

Hyvää pääsiäisen aikaa sulle Arka ja perheellesi!
Voimia kun taiteilet ilman tablettien turvaa.
Tarvitessasi on mahdollista hakeutua lääkäriin,
toivon ja rukoilen että voit rentoutua pääsiäisen
riemua kokemaan; meidän Herramme elää!
meillä on toivo epätoivosta huolimatta
ja epätoivon kanssa meitä kantaa Kaikkivaltias!

Arka
Luin ja elin kanssasi niin, että oli pakko kirjautua ja kommentoida lukuisia kirjoituksiasi. Niistä minulle tuli selväsi kuva, että sinulle on syntynyt riipuvuus lääkkeisiin. Ilman niitä et voi olla saamatta vieroitusoireita. Samalla myös lääkkeiden haittavaikutukset tekevät työtään elimistössäsi.

Nyt pelkään kovasti, miten ihmeessä pärjäät, kun lääkkeet loppuvat ja vieroitusoireet hyökkäävät kimppuusi. Ihmettelen, eikö lääkärisi tiedä tällaisesta mitään, kun antaa vasta toukokuussa lisää?

Lisää tietoa voi saada kahden lääkärin kirjoittamasta suomennoksesta, josta on toivottavasti apua

http://www.benzo.org.uk/amisc/finnishmanual.pdf

Itselleni on tuttua masennuslääkkeiden aiheuttamat haitat kun olen seurannut läheltä henkilöitä, joille on määrätty lääkkeitä, lopetettu ja taas aloitettu uusilla. Tuo benzo-sivu on auttanut ymmärtämään fyysistä ja psyykkistä ahdistusta joka vei heidät sairaalalan kun masennuslääke yritettiin lopettaa.

Ihanaa, että olet löytänyt uskon, se on valtava voimavara elämässä!

Hei Arka!
Luin viime viestisi ja jos itse luet sen uudestaan niin voit varmaan lukea rivien välistä vastauksen ahdistukseesi ja siihen miksi syöt lääkkeitä.
Olen entinen alkoholisti ja tiedän mitä on juoda ahdistukseen, kun on tunne ettei ole ulospääsyä loukusta, vankilasta mitä elämäksi kutsuin. Ei se ollut elämää. Yritin suorittaa, olla hyvä ja mukava kaikille muille mutten itselleni. Ahkera ja toimelias. Tein töitä kaikkien edestä. Ei minunkaan mies käynyt töissä. Ja arvaapa miksei? No, kun minä elätin koko pesueen. Kun sain suurinpiirtein lapset isoksi, otin eron, en jaksanut enää sitä elämää. Mies ryyppäsi ja vietti aikalailla poikamiehen elämää kapakoissa ja kavereiden kans.
Hän edelleen viettää samaa elämää, joskus soittaa ja ruinaa minua takaisin. Arvaa menenkö? Heikkona hetkenä säälin häntä ja tunnen kalvavaa syyllisyyttä kun jätin hänet (kas kun rakastin ihan oikeasti, eikä rakkaus kuole) ja jos en sais vertaistukea niin ehkä jonain heikkona hetkenä menisin takaisin. Ottaisin itsekin viinaa tai söisin rauhoittavia, muuten ei sitä jaksa.
Etkö voi mennä perheterapiaan? Jonnekin mistä saat apua?

Hei Arka. Lueppa Suomen perustulakia. Sain taas muistutuksen siitä, että jokaisella Suomen kansalaisella on oikeus turvalliseen, vapaaseen yms. elämään. Ja paljon muuta luvataan. Kun luet sen niin uskon että olosi paranee, kun ymmärrät ettei sinun ole pakko kärsiä.
Ihmisellä on monesti jokin oma "syy" siihen miksi ei halua muutosta elämään. Vain oma halu muuttua ja haluta muutosta voi vapauttaa.
Pakkomielteinen ajatusten kehä, joka itseään kiduttaa, eikä anna anteeksi itselleen on aika julmaa, eikä siihen voi muut auttaa jos itseään kiduttaa menneillä asioilla, joille ei voi enää mitään. Mennyt on mennyttä!
Anna anteeksi jo itsellesi. Vaikka on ihan turhaa sanoa ihmiselle niin, jos hän ei halua luopua itsensä halveksimisesta.
Olen herkkä ihminen ja kun luen näitä kirjoituksia en oleta, että joku vain pelleilee ja seku höynäyttää meitä lukijoita, joten otan todesta, jos joku kirjoittaa tänne jotain. vaikka epäilenkin muualla aina, että jokin kirjoitus on vain yllyke muille ja saa aikaan jotain kuohuntaa muissa. Ehkä olen hivenen yllytyshullu ja liian paljon yritän auttaa muita. Mutta jos joku muu, joka lukee tätä niin saa tästä apua niin sekin on jo hyvä.
Koska itse olen ollut aika huonossa kunnossa henkisesti monta vuotta. Olin ihan itsemurhan partaalla menneisyyden virheiden takia ja virheet olivat minun omaa syytä ja holtitonta käytöstä joka johtui alkoholismista.
Nyt olen parantunut. Enää hyvin harvoin menen siihen mielentilaan, että itseäni solvaisin menneistä. Olen elänyt väärin, mutta nyt elän toisin ja siitä olen kiitollinen Jumalalle ja monille jotka minua tukivat kun oli vaikeaa. Ja minulla on oikeus hyvään elämään, kukaan ei sitä minulle anna vaan minun on itse sitä haluttava.
On paljon kaikelaisia avustus-järjestöjä ja paikkoja joista saa apua sekä henkisesti että taloudellisesti, on vain uskallettava hakea apua. Ylpeys on kait ainoa este mikä estää hakemasta apua.
Täältä netistäkin löytyy osoitteita ja vinkkejä kun vain googlettaa. ja rukouksella on mahtava voima, rukoilee ja uskoo siihen niin kohta löytyy oneglmaan ratkaisu.

Taistelua päivästä toiseen, on alunperin aloitus tässä ketjussa. Ja tännehän saa kirjoittaa kommenttia ja omaa kokemusta siitä, siis taistelusta.
Minua ei enää vaivaa kovasti menneisyys, mutta tämän päivän ongelmat meinaa aina välillä suistaa tasapainon ihan "väärälle uralle". Kuin rikki mennyt levy.
Huomasin itsekin kuinka yritin psyykata itseäni aamulla hyvään vireeseen kirjoittamalla tänne, koska oli taas sellainen päivä, että jouduin menemään töihin sellaiseen paikkaan missä en koe olevani hyväksytty muutaman henkilön taholta. Hiljaista ylenkatsetta, puhumattomuutta, jos kysyy vastaus on ilkeämielinen tusahdus siitä miten ei joku ymmärrä mitään vaan pitää neuvoa selkeää asiaa. Ja suoranaista ilkeyttä jos tekee jotain väärin. Muutamana päivänä sen kestää, joskus, kun ei tartte mennä joka päivä. Mutta sitten kamelin selkä katkeaa ja on tullut liikaa sontaa silmille.
Tänään yritin ihan tosissaan kaikkeni että tekisin kaiken oikein, mutta ei, ei onnistunut vaan sain ihan syyttömästi haukkuja. Syy ei ollut minun vaan koneen. Päivän päätteeksi itkin. Onneksi mies on ymmärtäväinen ja täällä kotona oli asiat hyvin, muutoin olisin varmaan murtunut kokonaan. Huominen pelottaa, mutta päätin, että olen vielä muutaman päivän ja sitten en enää mene sinne.
Olen eläkkeellä ja teen vielä osa-aikaisesti töitä, kun eläke on melkein olematon, alle 800e. Vaikka olen ollut töissä koko ikäni, äitiyslomilla, muutama pakkoloma ja lyhyitä työttömyysjaksoja jotka eivät edes vuotta kestäneet, paitsi sitten lopussa kun masennuin enkä jaksanut tehdä enää sitä työtä mitä tein ja yritin vaihtaa alaa, joka ei onnistunut ja jouduin työttömäksi ja siitä sitten vakavan masennuksen ym. seurauksena eläkkeelle. Eläkettä ei ehtinyt kertyä, kun vaihdoin työpaikkaa usein ja jäin eläkkeelle työttömyydestä. Olis pitänyt älytä jäädä ensin sairauslomalle, mutten ollut ajatellut jäädä eläkkeelle.
Kaikki on mennyt hyvin, tähän asti, olen sinnikkäästi ollut töissä vähän, vaikka olenkin hirveän herkkä ja arka ihminen, pelkään ihmisiä jotka huutaa ja ilkkuu, tai muutoin käyttäytyvät ilkeästi. Itken ja masennun herkästi. Mutta jatkan matkaa silti.
Sanotaan että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, onko se niin. Mitä minä teen väärin? Minun naama ei vain miellytä jotakuta. Mutta onneksi on olemassa laki joka antaa turvan myös minulle, antaa oikeuden olla tällainen, omana itsenäni, eikä kukaan voi sitä pois ottaa. Myös arat ja hiljaiset, pelokkaat saavat suojan.

Eilinen oli koetinkivi minulle, itkin ja ahdistelin illan, mutta sitten muistin taas rukouksen voiman ja laitoin rukouspyynnön saadakseni tietää Jumalan tahdon elämäni suhteen. Suunnan mitä pitää tehdä? Vai pitääkö tehdä mitään, kun hävettää tuo oma itkuisuus ja herkkyys. En ole kyennyt asioitani toimittamaan oikealla tavalla vaan luovutan herkästi ja itken yksinään.
Illalla päätin etten enää mene sinne töihin vaan soitan etten tule. Mutta kun olin rukouspyynnön laittanut ja rauhoituin nukkumaan niin aamulla oli ihan selkeä vastaus valmiina, että menen tietenkin töihin ja kun en ole mihinkään syyllinen niin ei minun tartte pois jäädä. Itselleni teen vahinkoa kun pois jään.
On hyvä aamu ja vaikka eilen itkin, varmuus siitä että jos en ole mitään väärää tehnyt niin ei minun tartte hävetä, minulla on oikeus olla ja elää.

``en ole mihinkään syyllinen niin ei minun tartte pois jäädä. Itselleni teen vahinkoa kun pois jään.
On hyvä aamu ja vaikka eilen itkin, varmuus siitä että jos en ole mitään väärää tehnyt niin ei minun tartte hävetä, minulla on oikeus olla ja elää. ``

Viisaita sanoja, toivottavasti päiväsi jatkuu mahdollisimman hyvin. 🙂👍

Joskus on vain mentävä pelkoja päin. Olisi ollut hirveä vahinko minulle itselle ja itsetunnolleni jos olisin jäänyt pois töistä.
Nyt on hyvä mieli ja elämä tuntuu taas elämältä!

En lukenut koko viestiketjua, niin en tiedä aivan kaikkea. Mutta onko sulla joku ahdistuneisuushäiriö/paniikkihäiriö, jonka vuoksi tarvitset rauhoittavia, että selviäisit päivistäsi?

Jotenkin osasin eläytyä teksteihisi koska ne tuntuivat niin tutuilta. Mulla on ahistushärö ja joskus päivät ovat niin tuskastuttavia, että tuntuu ettei niistä hengissä selviä ja osa päivästä saattaa mennä nukkuen koska muuhun ei riitä virtaa töiden jälkeen. Joinain päivinä selviän ihan iloisesti ilman lääkkeitä mutta toisina päivinä täytyy heti aamusta ottaa. Tiedä sitten miksi jotkut päivät ovat helpompia kuin toiset.
Varsinkin jos täytyy liikkua julkisilla, niin täytyy heti aamusta ottaa lääkkeitä, että selviää siitä reissusta hengissä ja tuntuu jotta puolet päivän energiasta menee siihen matkusteluun. Vielä on käytössä auto, joka helpottaa elämää kaikinpuolin mutta senkin kanssa tuleva on epävarmaa, että onko minulla rahaa sitä enää pitää, sitten en tiedä kuinka jaksan sitä vähää mitään.

Mutta kaikkea hyvää sinulle kaikesta huolimatta! 🙂🌻

Hyvä päätös kun elät ainakin perheesi vuoksi.
Voin myös välillä lausua rukouksen sinulle.
Halaus.

Hei arka! Mikähän tuo sinun työ oikein on, kun ei ole käynyt selväksi kerronnassasi? Ensinnäkin miksei sinulla ole työkavereita? Saman alan ihmisiä joiden kanssa jakaa kokemuksia? Ilmiselvästi olet nyt loppuunpalamassa työssäsi ja ehkä jopa vaarallista olla hoitamassa ihmisiä jos tuntee noin syvää katkeruutta muita kohtaan ja on kateellinen muille? Ev.lut.seurakunnalla on perheneuvonnassa ilmaista terapiaa jos hätä yllättää.
Metsässä kävely on rauhoittavaa ja pehmeää kävelyä josta saa myös apua. Uimaan pääsee kohta jo ettei tartte mennä uimahalliin.
Jos hoidat muita ihmisiä, avuttomia, niin ei taida olla oikein laillista että olet lääkkeen vaikutuksen alaisena? Mene hyvä ihminen jo lääkäriin ja hae sairaslomaa ja lopeta pelleily lääkkeillä, se voi olla vaarallistakin.
Mitä väliä sillä on että muut saavat tietää että käytät lääkkeitä? Tai käyt terapiassa? Ihmisten sanomisetko ovat tärkeimpiä kuin sinä itse? Meitä ihmisiä on monenlaisia, eivät kaikki moiti tai juorua ilkeyksiä. Onko paikkakunnallasi mielenterveystoimisto jossa kokoontuu ihmisiä joilla on samankaltaisia ongelmia, sinne vain rohkeasti niin voit jakaa ahdistustasi toisten kanssa ja saat helpotusta elämääsi.
Ja jos paikkakunnallasi ei ole muita kuin ilkeitä juoruavia ihmisiä joille pitää yrittää pitää kulissia yllä, niin miksette muuta pois sieltä? Ei kait kenenkään ole pakko elää sellaisella paikkakunnalla? Muutto-apua saat työkkäristä ja sosiaalilta, kun haet uuden työpaikan muualta tai kurssin tai koulun. Uudella paikkakunnalla voi olla ihan toisenlaista ja elämä parantua huomattavasti. Tsemppiä!

Hei arka! Minusta ei ollenkaan vaikuta siltä, että olet vajonnut alas ja että enää alkoholismi olisi halveksittavampaa. Työsi on arvostettavaa ja tärkeää - kuten tiedätkin, mutta eihän noille kuvailemillesi pakonomaisille ahdistaville ajatuksille usein mahda mitään.

Rupesin ajattelemaan, johtuuko työsi ahdistavuus siitä, että avustamasi henkilö edustaa juuri niitä asioita, joita eniten pelkäät ja vihaat itsessäsi: täydellinen avuttomuus ja riippuvuus, kyvyttömyys päteä ja "näyttää". Onko tuota avuttomuutta ja kykenemättömyyttä vaikea katsoa joka päivä silmästä silmään nähden siinä ikäänkuin oman kuvansa? Kunpa oppisit hyväksymään itsesi ja samalla tuon hoidettavasi, jossa varmaan on jotakin arvokastakin huolimatta sairaudesta tai liikuntakyvyttömyydestä.

Hei kaikille!

Olen tässä tainnut tuntikausia lukea viestiketjua läpi. Paljon on tuttua, todella paljon! Minäkin elän Oxaminin avulla, olen elänyt jo yli 15v. Ilman sitä en olisi pystynyt koskaan valmistumaan (minulla on maisterin tutkinto, jolla en tee mitään). Olen yh-äiti, teen satunnaista keikkaa, kylläkin vaativaa ja mielenkiintoista, mutta ei varsinaista koulutustani vastaavaa. En pystyisi menemään edes ruokakauppaan ilman Oxaminia, puhumattakaan, että voisin työtäni hoitaa. Olen kärsinyt tosi vaikeasta sairaasta häpeästä ja syyllisyydestä lapsesta saakka, 16-v:na se muuttui ihan invalidisoivaksi, enkä edelleenkään esim. pystyisi syömään ruokapöydässä ilman lääkitystä vieraiden kanssa.
Olen ollut uskossa lapsesta saakka, ja kyllä varmaan ilman Jumalaa olisi nuorena itsemurhayrityskin onnistunut, ihmeellä pelastuin. En kuitenkaan pystyisi menemään edes kirkkoon ilman lääkitystä. Vuosia uskoin, että vielä tulee jotain, jonka kautta paranen normaaliin elämään... mutta terapiasta nuorena ei ollut mitään hyötyä, ei sielunhoitajallakään käymisestä, vaikeisiin tilanteisiin meneminen vain pahensi pelkoja entisestään, ja lopulta myönsin, että mikään ei minua paranna, lääkitys on minulle kainalosauvat, joiden avulla pystyn jotenkin elämään, tosin aineellisesti hyvin köyhää elämää. Olen sairastanut hyvin vaikean masennuksen aikoinaan kun olin avoliitossa narsistiehen kanssa, ja senkin jälkeen kokenut aivan uskomattomia vaikeuksia... lapeni onneksi voivat hyvin, ihme kyllä, mutta niin kovilla olen ollut, että ilman lapsia olisin varmasti päättänyt päiväni oman käden kautta, vaikka uskossa olenkin.
Minulle ei ole tullut sivuoireita Oxaminista enää vuosiin, mitä lievää väsymystä välillä, mutta syön niitä paljon enemmän kuin sinä, 'Arka', tosin milligrammamääräni on tosi vähäinen, eikä sitä ole koskaan nostettu. En ole kokenut mitään vieroitusoireita, enkä edes muista koko lääkitystä, jos olen vain kotona lasteni kanssa tai yksin, sairas häpeä siis liittyy vain sosiaalisiin tilanteisiin aikuisten kanssa, mutta se on täysin lamaannuttava.
Tälläinen minun tarinani... tuntuu joka tapauksessa helpottavalta lukea, että on olemassa muitakin, joilla on samoja kamppailuja... tsemppiä niin teille kaikille!☺️❤️