Kirjoitan nyt joka päivä tehtäviä tuosta kirjasta. Ja sitten aloitin myös terapautin neuvoman "terapiakirjoittelun" eli 20min neljän päivän aikana häiriintymättä kirjoittaa jostain traumasta tai tapahtumasta joka vaivaa mieltä. Tai vain kirjoittaa. Eikä sitä tarvitse lukea sen jälkeen, vaan laittaa vaikka uuniin.
Ja sitten on myös yksi hyvä keino: Juurruttaa tai maaduttaa itsensä tähän päivään, siten että istuu suorana kädet käsinojalla ja sanoo itselleen että nyt on kaikki hyvin, tänään on sunnuntai helmikuussa 2012 ja sitten voi kertoa itselleen mitä hyviä asioita on elämässä.
olen tuota joskus kokeillut ja se toimii!
Kirjoittelu avasi minulle yhden "vian" tai vaivan joka minua nyt kiusaa: olen kateellinen, vertailen itseäni toisiin yms.
Vaikka minulla on kaikki tosi hyvin niin miksi pilaisin päiväni kadehtien muita. Siinäpä on nyt miettimistä kerrakseen.

Hei!
Minäkin kärsin kateudesta.

Kadehdin ihmisiä joilla on ammatti ja sen mukainen vakinainen työpaikka. He ovat onnistuneet siinä, jossa minäkin olin niin vähällä onnistua mutta kuitenkin lipesin. Välttelen uusien tuttavuuksien solmimista, koska en halua tavata näitä "ammatti-ihmisiä". Tosin ei se minun elämääni köyhdytä, sillä minulla on riittävästi ihmissuhteita perheessä, työn puitteissa ja vielä kaksi vanhaa ystävää. Mutta tosiaan välttelen kohtaamisia joissa voisi tulla puheeksi ura- tai opinnot tms. Kateuden lisäksi tunnen häpeää ja huonommuutta tähän liittyen.

Ehkä vielä enemmän kadehdin ihmisiä, joilla on aikuisia lapsia jotka voivat hyvin. Minun poikani kun sairastavat skitsofreniaa ja se omalla tavallaan rajoittaa ja aiheuttaa vaikeuksia heille.

Rikkaita en osaa kadehtia muuta kuin siinä suhteessa, että olisi ihana kyetä tukemaan aikuisiakin lapsia taloudellisesti esim. asunnon hankinnassa. Itse en pysty paljoa antamaan, joitakin kymppejä jouluna ja syntymäpäivänä. Taisin tuntea kateutta eilenkin, kun tytär kertoi luokkakaveriensa talvilomasuunnitelmista (ulkomaanmatkoista) Meillä kun ei ole varaa matkustaa edes sukulaisiin täällä kotimaassa.

Toisaalta olen äärettömän kiitollinen perheestäni ja kiitollinen mm. työpaikasta, hyvistä yöunista, fyysisestä terveydestä, lämpimästä kodista ja esirukoilijoista.

Saan voimaa myös uskosta.

Ei kateus ole kuitenkaan se päällimmäinen tunne minulla. Eikä häpeäkään. Mutta niitä tunteita kuitenkin on,ja yritän oppia elämään niiden kanssa.

Terapeuttisia hetkiä kirjoittamisen ja tehtävien parissa Salainen 55!

Kirjoittelin terapiakirjoittelua ja aukeni taas kuin verhot itseni edestä. On vaikeaa katsoa itsestään hankalia tunteita, joita yrittää peittää toisella tekemisellä tai tunteella.
Löysin syvän häpeän ja siitä lähteneen kierteen, epäonnistumisia (ainakin koen ne niin) hylkäämisiä torjumisia jotka kovettivat minua entistään.
Käytökseni on joskus ollut häpeämätöntä, osittain ehkä uhmakkaan röyhkeää, olen mennyt päin "pelkoja" ja yrittänyt liikaa näyttää "jollekin" että osaan ja pärjään ja kun en saanutkaan siitä mitään kummempaa kunnian osoitusta masennuin ja ajattelin sitten että oikeasti olen hävettävä, hylättävä ja huono. Sen jälkeen elin monta vuotta kuin olisin kylmä ja tunnoton, tein mitä piti ja osasin vain sen takia että se kuuluu ihmisen elämään hengissä pysymiseen, mutten ollut itse yhtään siinä mukana.
Ainoa asia jossa olin ja elin oli harrastus jota tein, luonto, eläimet ja lapset. Muihin suhtauduin hyvin kyynisesti.
Ihmeellistä tässä on se että uskallan nyt ilman romahtamisen pelkoa katsoa tuota vaikeaa ajanjaksoa elämässäni.

Kateus onkin aika katala 'kaveri'.
Sen mieluusti jättäisi kyydistä ajoissa ennen 'perille'tuloa.
Vähän kuin rikkauskin.
Kateus on köyhyyttä; sokeutta sille, mitä omassa elämässä on arvokasta - jokaisella on aina jotain sellaista jota ei kenelläkään muulla.
Rikkaus voi sokaista myös; ei näe sitä mikä elämässä on todella arvokasta.

Hei!
Tänään ensimmäinen työpäivä ilman puolikasta Oxaminia. Menihän se, ei nyt mitään juhlaa ollut, mutta hajoamatta kestin. Tuntuu vaan että tätäkö tämä elämä tulee olemaan; haikailua kadotettujen mahdollisuuksien perään, oman typeryytensä häpeämistä, ihmisten välttelyä ettei tulisi puheeksi mikään asia josta ei halua puhua, asioitten mekaanista tekemistä pakon edessä, raahautumista nukkavieruna ja lihoneena päivästä toiseen.
Kunpa edes iltaisin saisi ajatuksiltaan rauhan. Ja viikonloppuisin. Mutta ne pyörivät mielessä ja ratkaisuksi on muodostunut runsas nukkuminen. Töitten jälkeen sohvalle nukkumaan. Viikonloppuna ensin aamukahvit ja takaisin sänkyyn nukkumaan vielä muutamaksi tunniksi. Eikä aina nukutakaan: silti makaan silmät kiinni peittoon kääriytyneenä ja katselen sisäisiä mielikuvia. Miten voisi olla jos...Tuntuu että olen pettänyt itseni. Enkä voi syyttää ketään toista tilanteestani, olen kaventanut itse kaikki mahdollisuuteni, maalannut itseni nurkkaan. Kaiken taustalla pelko, pakokauhuksi yltyvä tunne, tulee milloin haluaa, ei anna onnistua, panee piiloutumaan. Pelko esti tekemästä lopputyötä, valmistumasta, hakemasta alan töitä. Pakenin, pakenin ja epätoivoisena yritin selittää itselleni että parempi näin.
Nyt hävettää. Tuntuu, etten ole aikuinen vieläkään. Ja silti kaikki alkaa jo olla ohi. Pelit pelattu ja hävitty.
Yksi tavoite minulla on. saada tytär aikuiseksi mahdollisimman hyvin. Että hän saisi huoletta kasvaa. Sen vuoksi en voi antaa murheitteni musertaa minua, enkä voi aivan aina nukkuakkaan. Täytyy pysytellä pois mielisairaalasta, täytyy yrittää iloita elämästä, täytyy välttää katkeruutta ja surkeutta, täytyy yrittää elää nykyhetkeä ja jättää taakseen menneet.
Tähän olen voimia rukoillut. Ja armo on minulle tärkeä käsite.

Hei!
Perjantaikin meni ilman rauhoittavaa töissä. Lääkkeet kyllä kulki mukana taskussa, sain siitäkin voimaa,

Nyt on sitten viikonloppu, ja pitäis keksiä jotain mielekästä tekemistä joka ei maksa mitään. Ainahan vois siivota, mutta en jaksa ja mies on viikolla hoitanut pahimmat sotkut pois. Meneeköhän torkkumiseksi koko päivä?

Tämä on vähän raskasta, kun ei nauti samalla tavalla vapaapäivistä kuin ennen. Nämä minua kiusaavat ajatukset kuten menneitten virheratkaisujen katuminen ja kuvitelmat siitä, miten kaikki olisi nyt hyvin jos en olisi keskeyttänyt opintojani, painavat päälle.

Tiedän, että on turha kelata asioita joille ei enää mitään voi,mutta en tunnu saavan tuota jossittelua pois päältä. Mieleni on niin kipeä siitä, haluaisin pystyä keskittymään tähän päivään ja haluaisin vapautua katumuksesta vihdoinkin,mutta miten?

Olen jo aika pitkän aikaa kärsinyt näistä ajatuksista, tosin hieman vähemmän kipeästi ne nykyisin koskevat. Aiemmin oli niin, että ravasin kotona edestakaisin sohvalta keittiöön tai ulos tupakalle ja taas takaisin sohvalle, uudestaan ja uudestaan. En pystynyt rauhoittumaan katsomaan telkkua enkä lukemaan. Ajatus siitä, että olin ollut niin vähällä onnistua mutta kuitenkin menettänyt loppupeleissä tutkintoni ja ammattini, oli niin hirveä ja koski niin vietävästi, että ilman rauhoittavaa en tahtonut pärjätä ollenkaan.

Sairaalaankin jouduin ja osastohoitoon, kun tuntui etten jaksa enää. Sairaalassa en kovin paljoa puhunut kipeimmistä ajatuksistani, en kehdannut. Tulin siihen tulokseen että tavoitteekseni otan kuitenkin pärjätä ilman sairaalahoitoa, avohoidossa.

Kuinka pääsen irti menneestä? Miten antaa itselleen anteeksi? Mistä saa voimia? Näiden kysymysten kanssa kamppailen. Itsemurhaa en harkitse, perheeni pitää minut elämässä kiinni. Heille olen tärkeä. Sanotaan että aika parantaa haavat . Minä niin toivoisin että minunkin haavani lakkaisivat sattumasta ja saisin enemmän mielenrauhaa. Tuntuu pitkältä ajalta koko loppuelämä, jos joutuu koko ajan kelaamaan näitä samoja asioita.

Toivotan voimia kaikille meille, joilla on haavoja. Toivutaan!

Nyt on sunnuntaiaamu ja toiset nukkuvat vielä. Olo on aika paha. Mieltä painaa tuleva tapaaminen, jossa joudun kasvokkain henkilön kanssa, joka on valmistunut juuri sille alalle, josta itse jouduin luopumaan. En voi välttää tapaamista, mutta aion lääkitä itseni rauhoittavilla että pärjään. Kyseinen henkilö on tulossa meille vieraaksi,kun on vasta saanut tietää kuuluvansa meidän sukuun (on adoptoitu pienenä). Tapaaminen tulee olemaan sen verran pitkä, että mitenkään ei voi välttää työstä puhumista,mutta kyllä se lujille ottaa näin etukäteen ajateltuna.

Minulla on ristiriitainen suhde työhöni. Toisaalta olen ajautunut tekemään sitä, kun pakenin pois lopputyön tekemistä ja muita asiaan liittyvia paineita ansiotyöhön. Eli se on eräänlainen umpikuja, johon olen ajautunut kun en muuten pärjännyt. Toisaalta työssä on jotain palkitsevaakin ja työnantajan taholta tulee ussein palautetta siitä, kuinka on hyvä kun palasin töihin ja kuinka tärkeä työpanokseni on. Viikonloppuisin tunne siitä että olen pohjalla usein vahvistuu ja aiheuttaa ahdistusta. Viikolla työn tekeminen on terapeuttistakin, ajatukset eivät pyöri omassa kurjuudessa. Oman lisänsä työhön liittyvään ahdistukseen tuo työni luonne, se on periaatteessa vakituista mutta voi loppua koska tahansa jos olosuhteissa tapahtuu ratkaisevia muutoksia.

En voi muuttaa olosuhteitani paljoakaan. Olisi muutettava asennoitumiseni siihen. Voi kun osaisin. Rukoilen voimia siihen.

Hei!
Sunnuntaina otin sitten 1,5 Oxaminia,kun piti soittaa ja sopia tapaaminen tämän sukulaisen kanssa, joka haluaa tulla käymään. Varmasti kyselee töistäni yms. En aio kertoa opinnoistani, kerron vain mitä työtä nykyisin teen. Koen kovin tuskallisiksi tällaiset tilanteet, varsinkin kun tuo vieras itse on sillä alalla mille meinasin valmistua. Siksi siis otin rauhoittavaa, ja otan tukevasti silloinkin kun hän tulee käymään.

Tänään töissä puolikkaalla tabletilla. Jospa tällä viikolla menisi pari päivää ihan ilman mitään, niinkuin viime viikollakin meni. On tämä rämpimistä, kysyy kyllä voimia elää tämän ahdistuksen ja itsesyytösten kanssa.Onneksi ahdistus on kuitenkin paljon vähäisempää kuin viime kesänä.

Tytär ja mies ovat voimanlähteeni. Ja myös poikani, vaikken heitä juuri tapaakaan. Jotenkin helpottaa kirjoitella tännekin. Toivoisin voivani kirjoittaa monipuolisemmista asioista, vaan kun tuppaavat nuo samat möröt mielessä olemaan. Enkä oikein osaa avautua kirjoittamaan työpaikastani ja töistäni, vaikka nekin siis ovat olemassa ja en istu tuskailemassa koko päivää. Tosin mieltä painaa töissäkin sama katumus ja syyllisyys.

Kiitos jos jaksoit lukea!

Hei!
Aamu oli vaikeaa,ja kokonaisen Oxaminin otin sitä helpottamaan.Puolikkaan otin bussissa ja toisen puolikkaan kävellessäni loppumatkan. Työpäivä sujui itsessään hyvin vaikkakin tutuksi tulleiden häpeän- ja syyllisyydentunteiden kuin myös katumuksen painaessa mieltä.
Käyn avohoidossa ja seuraava aika on 28.2.. Helpottaakun tietää olevansa avohoidossa. Minä vaan pelkään, että hoitajani kyllästyy minuun kun en ole edistynyt, ja sitten hän haluaa päästä minusta eroon ja avohoito loppuu. Toivottavasti ei niin käy, haluan lisää Oxaminejakin, ja siitä pitää neuvotella lääkärin kanssa.
En tiedä kuinka oppia elämään jatkuvan psyykkisen kivun kanssa. Mahdollistahan se varmaan on, niinkuin oppii elämään fyysisenkin kivun kanssa. Poikieni sairastuminen seitsemän vuotta sitten merkitsi astumista huolen ja surun maailmaan. Onneksi olen saanut pitää heidät.Tällä hetkellä tilanne on vaikea,nuorempi on ilman asuntoa. Niin kipeä asia se on että olen aika lailla sitä pyrkinyt torjumaan.kaikesta siihen liittyvästä en pysty kirjoittamaan, vaikenen.
Pahinta syyllisyyttä koen kun en voi lähettää heille juurikaan rahaa. Eivät he sitä pyydä, mutta tiedän että heidän tulonsa ovat pienet. Avuton olen.
Mutta nyt täytyy mennä,kirjastoauto tulee...

Hei!
Hankala päivä taas, puolikkaan Oxaminin tuella. Tunnen että elämä lipuu minulta ohi kun en ole pysynyt mukana siinä, vaan jäänyt syrjään. Stressaa kun tuntuu että on väärässä paikassa. Se väärä paikka on kuitenkin ainoa paikka mitä on tarjolla. Ihmettelen että todellako on loppuelämä elettävä näin tyytymättömänä itseensä ja omiin valintoihinsa. Paluuta siihen aikaan kun kaikki oli vielä mahdollista ei ole.
Taas kirjoitin samasta asiasta. Jospa pääni oppisi vaihtamaan kelaa ja voisin välillä ajatella jotain muuta. Katumus ei auta mitään.

Hei Arka!

Kyllä se siitä valkenee. Kokemusta on, kannattaa kokeilla erilaisia asioita, mennä ihmisten pariin tuntu, miltä tuntu. Itte oon huomannu, että tunteet ei oo aina kauheen "luotettavia!" Monasti oon nauttinu semmosesta, mistä tunteet on sanonu, ei kannata, pieleen menee. Esim. joku teatterikappale tai elokuva, tai oon menny jonnekin minne on pyyetty. Itte saan apua myös seurakunnasta.
Voimia sulle ja peli ei oo todellakaan menetetty. Älä luovuta.
terv. rifka

Kiitos Rifka rohkaisusta!
Tänään olikin hetkittäin helpompaa. Etenkin nyt kotona illalla paljon parempi olo kuin eilen. Kiva että on loppuviikko ja kohta viikonloppu.

Hei!
Nyt alkoi viikonloppu. Ristiriitaisin tuntein sitä aloittelen. Samanlaista viikonloppuriemua en tunne, kuin silloin ennen tätä masennusta. Yritän olla ilman Oxamineja, viime viikonloppu oli siinä mielessä huono että niitä meni 2.5 kpl. Torkkunut olen sohvalla heti alkajaisiksi. No on minulla kyllä kirja jota tykkään lukea eli "Viesti Jumalalta"kirjoittaneet Retha ja Aldo mc Pherson. Kertoo pojasta joka vammautui pahoin autokolarissa 12-vuotiaana. Koomassa ollessaan hänellä oli taivaskokemus. Kirja kuvaa hänen kuntoutumisstaan ja uskoaan.
Muita suunnitelmia viikonlopulle ei ole. Ensi viikonloppuna joudun menemään lauantaina töihin moneksi tunniksi (ehkä kahdestatoista kuuteen). En oikein tykkää mutten kehdannut kieltäytyä.
Hyvää viikonloppua!

Hei!
Tässä taas kirjoittelen ja kaipaan kuulijaa.
Eilen soitti serkkuni. Hän soittelee silloin tällöin ja minäkin hänelle, mutta aiemmin ei ole tullut tarkemmin puheeksi opintojeni kohtalo. No eilen hän sanoi siis että neuvotko minua tässä asiassa kun sinähän olet "xxx". Oli vaikea kakaista ulos että en ole, kun jäi se päättötyö tekemättä. Sain sen kuitenkin sanottua,kun olen päättänyt etten valehtele jos asia tulee puheeksi. "No nyt teet äkkiä sen päättötyön" sanoi hän siihen. Minä vastasin niin kuin asia on, etten voi enää kun 12 vuotta on aikaa kulunut eikä koko koulua enää ole. "voi sinua, niin kauan opiskelit" hän sanoi. Järkytyin tästä keskustelusta kuten aina kun tuo opintoasia nousee esille. Tuntui tosi pahalta että nyt serkkunikin säälii minua ja tunteekohan myötähäpeääkin, en tiedä. Koko iltana en oikein osannut muuta ajatellakaan kun kelasin vaan keskusteluamme. Onneksi sain nukuttua yöllä. Aamulla tietysti asia taas alkoi painamaan minua.
Viikonloppu alkoi siis tuttujen kipujen kanssa. Hävettää, kaduttaa. Pakotin itseni suihkuun, ja suihkun jälkeen pukeuduin kunnolla, etten venyisi taas koko viikonloppua lökäreissä ja ilman rintsikoita. Meikkasinkin. Eilen illalla mieheni nimittäisn sanoi, että olisi kiva jos meikkaisin päivittäin (masennuksen aikana olen hädin tuskin kammannut tukkani). Otin itse esille lihomiseni ja hän kannusti minua kun sanoin että haluaisin laihtuakin vähän. Ajattelin yrittää siistiytyä vähän, miehen ja lapsen takia, etten näyttäisi niin toivottomalta päällepäin. Yritystä siis on, vaikka usein tekee mieli vain antaa periksi. Maata sohvalla, käydä tupakalla välillä. Odottaa kuolemaa.
Jos olo käy pahaksi otan Oxaminin. Mutta yritän pärjätä ilman.
Kiitos jos jaksoit lukea!

Hei!!! Ja hienoa kun olet selvinnyt liikenteeseen, meinaan suihkuun ja siitä etiäpäin. Älä kuulem ieti vanhoja opiskeluasioita, voit aloittaa uuden opiskelun, kun se on ajankohtaista. Sinä kelpaat ja riität, olet arvokas.
Kaikkea hyvää sinulle Savosta lumipyryn keskeltä toivottaa rifka