En oikein tiedä miten aloittaisin. Tuo otsikko vain kolahti, tunnen juuri noin, elämä on taistelua päivästä toiseen. Kerron vähän omasta elämästäni ja nykyisen masennukseni taustasta. Olen kait ihan tavallinen nainen, aviovaimo, kahden aikuisen tytön äiti ja neljän pienen ihmisen mummu. Olen ollut masentunut varmasti jo vuosikausia, mutta vasta kolme vuotta sitten tapahtui putoaminen ja olin hetken sairaslomallakin. Pääasiassa olen kuitenkin taistellut töissä ja jokainen päivä on ollut kamppailua jaksamisen kanssa. Teen töitä ihmisten parissa. Kaiken taustalla lienee erilaiset kriisijutut, joita 90-luvulla sattui perheessämme / suvussamme. Useita läheisiä kuoli ja sattui myös kaksi väkivaltaista kuolemaa, joissa meille tärkeät ihmiset joutuivat täysin yllättäen ulkopuolisen väkivallan kohteeksi. Toinen tapaus jäi myös selvittämättä ja on sitä edelleen. Lapset olivat tuolloin vielä lapsia ja vanhempi tytöistä murrosiän kynnyksellä. Lasten kantaminen läpi kaikkien vaikeitten asioiden tuntui tärkeimmältä tuolloin, eikä omalle surulle jäänyt tilaa. Vanhempi tytöistä alkoi oirehtia murrosiässä tapahtuneen läheisen ystävänsä väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Häneltä lähti jotenkin elämä käsistä. Varsinaiseen masennukseen hän sairastui vasta aikuisikään tultuaan ja silloin tilanne olikin todella paha, olimme menettää hänet. Nyt hän on jo ikään kuin voiton puolella ja kahden ihanan pienen tytön äitikin. Tämä tuntuu hyvältä. Jotenkin tuntuu siltä, että kaikki elämän raskaus alkaa vasta nyt "käymään päälleni". Elän läpi noita vaikeita aikoja ja suren surematta jääneitä asioita. Omasta itsestä huolehtiminen on ottanut tosi koville viime vuosien aikana. Paino on noussut pilviin ja itseinho kasvaa päiväpäivältä. Tuntuu kuin olisin 100-vuotias. Monet fyysiset sairaudet ovat iskeneet ja mikä pahinta elämä on tuntunut todella raskaalta, vaikka järjen tasolla tiedän asioiden olevan oikeastaan aika hyvin. Parin vuoden ajan olen syönyt citaloprania päivittäin, mutta en nyt tiedä onko siitä varsinaisesti ollut apua. En vain ole oikein jaksanut sitäkään asiaa hoitaa eteenpäin. Viimeajat olen kamppaillut toden teolla jaksamisen kanssa, jokainen aamu on taistelua sen kanssa, että nousen ylös ja puen vaatteet päälleni ja lähden töihin. Töissä saan tehtyä juuri ja juuri sen mitä on pakko, ettei kukaan tajuaisi kuinka heikossa jamassa oikeasti olen. Mietin sairaslomalle jäämistä, mutta toisaalta en usko sen ratkaisevan mitään. Se mikä auttaisi olisi varmaan puhuminen jonkun kanssa. Tottakai puhun asioista jonkin verran mieheni kanssa, mutta jotenkin en halua aiheuttaa omalla pahalla olollani pahaa oloa muille, ja siksi yritän esittää reipasta ja toimeliasta... Pelkään kuintekin koko ajan sitä, että jonain päivänä tulee täydellinen stoppi ja voimavarat loppuvat lopullisesti. Elämässä pysyn kiinni varmaan noiden ihanien pienten ihmisen alkujen ansiosta, vaikka on niitäkin päiviä, jolloin ajattelen, että lopetan tämän tuskan.

Hei, Arka.
Tervetuloa ikääntyvien yliopistoon... Nykyään on oikeus opiskella hamaan hautaan asti, jos kyllin mielekäs 'projekti' havahduttaa kiinnostuksen sellaiseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä, niin kauan kuin on uskallusta niin kauan on elämää. Kypsemmässä iässä on toisella tavalla antoisampaa nauttia opiskelun tuottamasta tyydytyksestä.

Hei Arka.

On tämä tuttu ketju - enkö ole aiemmin mitään kirjoittanut?
Mitä kerrot työstäsi, ihailen jokaista henkilökohtaista avustajaa - se työ on todella arvokasta.
Tämän yhteiskunnan 'arpaonnessa' - tai syntymässä jo - sen suuntaiset elämän eväät saanut, että on avun tarpeessa - se on haaste meille, joilla omat jalat kantavat tavalla tai toisella.

Tavallista elämää itsekin elän.

Tuo opiskelu, voihan sitä harrastaa kun elämä jotenkin mahdollistaa?

Minulla on myös jäänyt kesken yksi opiskelu aiemmin, nyt on tarkoitus saada päätökseen tämä, josta tällä hetkellä olen pitkällä tauolla.

Ymmärrän tuon hyvin, että sitä itseään soimaa, kohtuuton ei kuitenkaan kannata itseä(kään) kohtaan olla.

Armollinen.

Noista seurakunnista joita mainitsit on itselle tutuin ev lut - jossa en kyllä ole kokenut että menestyneet ne siellä ehtoollisella käy - päinvastoin; ehkä siksi kun itse olen aika kiharaisen elämän elänyt ja silti sen kirkonpenkeistä oman paikkani löytänyt.

Helluntaiseurakunnassa on se ero luterialiseen, että siellä mennään enemmän tunnetasolla kielilläpuhumisiin yms. joita itse vierastan kun taidan olla sen verran järki-ihminen;
armolahjoja on moninaisia ja olen niitä omalle kohdalle kysyessäni huokaillut että voisin pysyä niistä huolimatta 'tolpillani'.

Hyvän tuulen tuomisen-armolahja olisi mieluinen🙂

Sinulla on ihana, kun se miehesi on siinä äärelläsi; luvankin vielä kysyy...
oi, sitä onnea ei kaikille elämä ole suonut.
Onneksi sinulle on!

Hei Arka! Mulla on ollut vähän samanlainen tilanne. Jäi yliopistossa opinnot siihen malliin, että lopputyö jäi tekemättä. Töitä 80-luvullä toki löytyi viittävaille valmistuneellekin. Omalle itsetunnolle se kuitenkaan ollut hyväksi. Se jätti leiman, että enkö minä nyt pysty, tyhmä, saamaton, luuseri. Hain sitten 2001 takaisin opinto-oikeutta ja yllätyksekseni sainkin. Aloitin opiskelun ja sain hommia tehtyäkin, homma alkoi taas venyä ja vanua. 2008 sain sitten vihdoin viimein yhteiskuntatieteiden kandin paperit. Se oli kyllä ihana hetki. 30 vuotta siinä meni. Nyt roikun kirjoilla neljättä vuotta maisterin tutkinnossa, enkä ole saanut mitään opin oja suoritettua. Kunhan nyt suoriutuisi jokapäiväisistä hommistaan. Tällä hetkellä keikun oman sietokykyni rajoilla ja jokainen päivä, josta selviän on saavutus. Yksinäisyys on ahdistavaa, mutta toisaalta en edes halua olla ihmisten kanssa. Ei ole ketään, jolle uskaltaisin pahanoloni purkaa.

Hei teille Tintsu ja Arka.
Maailma on muuttunut moneen kertaan kun sanoit 12v - nykymaailma kenties ei sittenkään ole aivan mahdoton 'vanhallekaan' opiskelijaihmiselle.
Ammattikorkeakoulu voi kuulostaa kovin haastavalta, mutta sen antama oppi ei ole mahdoton omaksua, jos tietyn kynnyksen yli itsensä kanssa pääsee.
Nykymaailma on alituista opiskelua;
enää ei opiskella samalla tavalla - ulkoa paukuttaen juttuja - kuin hamassa muinaisuudessa - vaan oppiminen on nykyään oikeiden tiedonhankintareittien omaksumista.
Muistia ei tarvitse rasittaa samassa mitassa kuin muinoin.
SE, mikä itseä kiinnostaa, siihen kannattaa jakaa huomiotaan.
Meillä, jotka syistä tai toisista ajoittain juutumme tiettyihin kompastuskiviin omassa elämässämme, on taipumus ei-nähdä niitä asioita, jotka meissä vahvuuksia;
juutumme kuin takiaisiin ja valutamme kaiken voimamme epätoivoon
sen sijaan että ottaisimme epätoivon verhon kuin sivuun
ja avautuisimme valolle.
Ilo ja valo ja voima ei sittenkään ole tavoittamattoman kaukana.

Tuolla äskeisellä viestillä en tarkoittanut mitenkään väheksyä tai mitätöidä elämää jossa ei ole opiskelua.
Kaikki elämä on arvokasta.
Ei tuo opiskelu kaikille ole se, mikä elämästä tekee elämän.
Itse vaan olen huomannut, että meinaan juuttua aina johonkin josta en pääse eteenpäin;
huomion kiinnittyminen johonkin virkistävään vaan on minulle tuonut mielekkyyttä elämiseen.
Nykyään ikäkään ei ole mikään este, jos intressejä uusiin elämyksiin on.
Matkailu avartaa; pienituloisena kirjojen kautta 'liikkuminen' on minulle ollut ilo.
Usein innostun lainaamaan suuren pinon, joita voi sitten uusia max 5 krt; lukeminen sinänsä vaatii niin paljon syventymistä, että loppujen lopuksi arjessa on harvassa ne hyvät hetket joina voi uppoutua jollain tavalla vaikuttavaan kirjaan.
Jokaisella omat taistelutantereet.

Hei Arka!

Olen kyllä yrittänyt sanoa itselleni samaa, siis että nuo kandin paperit kyllä riittävät, mutta joku ihme vain kuiskii minulle, että yritä, yritä. Siksi sitten on tullut roikuttua kirjoilla ylopistossa. Mulla oli vähän samanlainen tilanne kuin sulla, kun hain tuota opinto-oikeutta uudelleen 2001. Tutkinto jota olin ollut suorittamassa aiemmin(opetusjaosto tutkinto) oli lakkautettu jo joskus 90-luvulla. Yliopistossa kuitenkin jostain syystä oli mahdolista jatkaa opintoja tiedekunnan puolella. Oletko varmistanut oman tilanteesi, että eikö olisi mitään mahdollisuutta jatkamiseen, jos jaksaisit ja haluaisit? Minullahan oli kuitenkin mennyt lähes 20 vuotta opintojen keskeyttämisestä, kun pääsin takaisin yliopistoon. Minulla on mennyt viikonloppu lähes maatessa, tosin sain luettua kaksi kirjaa, mitä ei ole tapahtunut aikoihin. Olen myös melko kovilla kuureilla infektiosiarauksien vuoksi (kovat kortisonit ja antibiootit). Mielessä keikkuu yhä vahvempana sairaslomalle jääminen. Voimat on jotenkin huvenneet ja ajatukset harhailee ja unettomuus vaivaa. Aina välillä on vain vaikeaa saada selvää, mikä johtuu mistäkin, onko muut sairaudet kilpparit, hormonit jne.. osasyyllisiä olotilaan. Olen kyllä onnellinen, että minulla on työpaikka ja vieläpä sellainen, josta pidän (tosin palkka ei minullakaan päätä huimaa), vaikkakin välillä haastavaa ja raskasta on. Ukkokullalla on myös töitä, mikä on hyvä juttu. Moni asia on siis ihan kohdillaan. Siksi onkin aina välillä niin vaikea ymmärtää tätä olotilaansa.

Toivon sinulle voimia ja sitäkin, että jos tuo opiskeluasia sinua vaivaa, niin kannattaa miettiä sitäkin vaihtoehtoa eri näkökulmista. Omaa työtäsi sinun kannattaa kyllä arvostaa, sillä se on todella tärkeää ja ainakin minun silmissäni erittäin arvokasta työtä. Toivon myös, että kevät tuo elämääsi hyviä asioita ja voimaannut. Olet selvästi hyvä ihminen, olisitko kuitenkin vähän liian kiltti? Se on ainakin ollut oma ongelmani aina ja sitä kautta uhrautuminen muiden puolesta.

Lämipimin ajatuksin Tintsu
arka kirjoitti 25.2.2012 13:34

Hei Tintsu!
Onneksi olkoon kandin papereistasi! Ja siitä että töitä on riitänyt.
Taidat ottaa aika raskaasti tuon maisteriksi lukemisen. Pakko kysyä, että onko sinun tarpeen niitä maisterin papereita saada, sait kuitenkin kandin suoritettua ja töitähän sinulla on. Taitaa se silti tärkeää sinulle olla, en halua sitä ollenkaan vähätellä.
Minä en voi palata opiskelemaan. Opistoasteen koulutusta ei enää ole, vaan alalla on ammattikorkeakoulut l. sitä minun käymääni oppilaitosta ei tosiaan enää ole. On opeteltava pärjäilemään jotenkin myös näin. On raskasta ollut ja edelleenkin on. Nytkin on aamusta asti asia pyörinyt mielessä, vaikka opintojeni keskeytymisestä on ainakin 12 vuotta.
Minusta sinä olet sen suhteen tosi onnekas, että sait sen gradun kuitenkin valmiiksi. Voisitko tyytyä siihen jos maisterin paperit on tiukassa. En tiedä mikä meitä ihmisiä näissä tilanteissa ajaa eteenpäin. Onko se itsestä lähtöisin se tarve, vaan onko se ulkoaohjautuvuutta. Minulla asiassa on molempia vaikuttimia. Kyllä oma halukin olisi olla nyt sairaanhoitaja kaiken sen kovan työn jälkeen, mutta toinen puoli on se, että häpeän itseäni, kun mietin mitä muut ajattelee. Tuskin sinun tarvinnee hävetä kuitenkaan. olet saanut yhden korkeakoulututkinnon aikaiseksi.
Sinäkin kerroit selviäväsi päivän kerrallaan. Siltä minustakin tuntuu, pelottaa ajatella tulevaisuutta. Sairausloma auttoi minua vähän. Olisiko siitä sinulle apua?
Erakoksiko kirjoitti kauniisti "armollinen". Siis sitä voisi yrittää olla itseään kohtaan, ja siinä samalla myös muita. Joku on sanonut "elämä on sitä mitä meille tapahtuu samalla kun teemme muita suunnitelmia". Kohdallani tuo pitää paikkansa kun sitä tavoittelemaani ammattia ja työuraa ei tullutkaan. Silti on tämä elämä elettävänä. Minulle tärkein tuki tulee perheeltä ja tietyllä tavalla myös työnteosta (vaikka ottaa päähän raataa minimipalkalla).
Toivotan sinulle kaikkea hyvää Tintsu jatkossa!

Kirjastosta saa lainata dvd-filmejäkin. Aika hauska oli tuo Ruokala Lokki, japanilaissuomalainen Hgissä kuvattu filmi, matkailumainoskin. Joskus tekee löytöjä🙂

Samaa taistelua käyn minäkin täällä.Parhaillaan tässä istuessani odotan opamoxin auttavan,helpottavan ees vähän tuota joka päiväistä tuskaa.
Minusta taas tuntuu,että oon perheellekkin vain taakkana mutta muksut tarvitsee äitiä.

Hei Arka!

Ymmärrän kyllä hyvin tuon tilanteesi, vaikka nuo tietyt asiat ovatkin minulla tällä erää paremmin. Tiedän, että kun sen lisäksi, että voimat ovat muutenkin lopussa, joutuu vielä pohtimaan koko ajan rahaa, niin se on todella raskasta ja ahdistaa entistä enemmän. Sitten on tietenkin vielä se, että on koko ajan huolissaan siitä toisesta (tarkoitan miestäsi), sekin syö voimavaroja äärettömästi. Sain itse masennus diagnoosin reilut pari vuotta sitten (keskivaikea masennus / vaikea masennus) ja sain lääkkeeksi Citaloprania. En oikein tiedä onko lääkkeestä ollut varsinaisesti mitään apua olooni, kun on ollut noita muitakin terveysjuttuja samaan aikaan. Olen kyllä oireillut jo aiemmin mm. kesällä 2009 jouduin ensiapuun, kun minulla oli hirmuiset rintakivut. Kivut osottautuivat "vaarattomiksi", mutta uupuminen todettiin tuolloin jo erittäin syväksi. Tuo jälkeen olinkin 1,5 kk sairaslomalla ja sitten vielä kesälomat päälle. Tällä tavalla selvisin sitten tammikuuhun 2010, jolloin unettomuus, ahdistus ja voimattomuus olivat sitä luokkaa, että en jaksanut enää oikein mitään. Koti oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Sain lääkkeet ja pari viikkoa sairaslomaa. Siitä asti olen sinnitellyt töissä, mutta koko ajan ihan voimieni äärirajoilla ja sairastellut muita tauteja välillä. Muuta ei oikein jaksakaan kuin käydä töissä, muu elämä, lukuunottamatta lastenlasten ja lasten kanssa vietettyä aikaa menee maatessa ja mihinkään ei oikein saa otetta. Ystävyyssuhteet ovat jääneet aikas vähiin ja välillä tuntuu ettei halua olla ihmisten kanssa missään tekemisissä työn lisäksi. Samat asiat minuakin motivoivat jotenkin selviytymään lapset, lapsenlapset ja tuo ukkokulta (jonka olin menettää sydäninfarktiin kolmisen vuotta sitten). Tällaista elämää, mutta ehkäpä tämä jonain päivänä tästä vielä muuttuu iloksi, niin sinulla kuin minullakin. Toivotaan niin!

Lämpimin ajatuksin

arka kirjoitti 27.2.2012 17:51

Hei Tintsu!
Kiitos virkistävästä viestistäsi!
Mukava kuulla että pidät työstäsi. Omalla tavallani pidän minäkin kyllä omastani, vaikka toisaalta haluaisin olla muualla. Sekin on mukava kuulla että "ukkosi" on töissä, meillähän on puolestaan se ongelma että mulla mies on pitkäaikaistyötön eli tippunut jo KELAn peruspäivärahalle. Se pistää talouden lujille. Me saatiin perintöä noin vuosi sitten mutta ne rahat on jo melkein syöty kun olin sairauslomallakin 4 kk ja tulot oli 700e kuussa.
Hoida itseäsi hyvin ja parantele flunssaasi kaikessa rauhassa. Ja jos on tarvetta pidemmälle sairauslomalle, ota ihmeessä yhteys lääkäriin. Itse olin lähes vastahakoinen jäämään sairauslomalle viime elokuussa, mutta oli oikea ratkaisu että jäin . Jotenkin se tuntui lohdulliselta, että sillä on merkitystä miten minä voin. Sairausloman käytin sohvalla maaten (paitsi kun olin päiväosastolla) mutta hyötyä siitäkin oli. Vaikka totuus on että voin tosi huonosti silloin, ja edelleenkin ajoittain. Silti valon pilkahduksia on . Mies ja tytär minua motivoivat, yritän pärjätä etten olisi taakka heille.
Hei Erakoksiko!. Minäkin olen kova lukemaan ja ahkera kirjaston käyttäjä. Nytkin on kaksi kirjaa varauksessa, ja voin ne huomenna noutaa, kun kirjastoauto tulee. Usein tulee katsottua kristillisten kirjojen nettikaupan uutuusluetteloa, ja sitten etsittyä jotain ilmestynyttä kirjaa kirjaston valikoimista. Viimeksi luin Retha ja Aldo Mc Phersonin "Viesti Jumalalta".

Arka kirjoitti:
"Olen jo aika pitkän aikaa kärsinyt näistä ajatuksista, tosin hieman vähemmän kipeästi ne nykyisin koskevat. Aiemmin oli niin, että ravasin kotona edestakaisin sohvalta keittiöön tai ulos tupakalle ja taas takaisin sohvalle, uudestaan ja uudestaan. En pystynyt rauhoittumaan katsomaan telkkua enkä lukemaan. Ajatus siitä, että olin ollut niin vähällä onnistua mutta kuitenkin menettänyt loppupeleissä tutkintoni ja ammattini, oli niin hirveä ja koski niin vietävästi, että ilman rauhoittavaa en tahtonut pärjätä ollenkaan. "
Tuo tilanne on niin tuttua, kun levottomuus iskee ja itsesyytökset menneestä. Ihan hirvittää kun muistaa ne pahimmat ajat ja toivon, etten enää joutuisi siihen tilaan. Nyt on jo helpompaa. Olen puhunut ja puhunut tilanteestani mikä johti lopuksi siihen, että minut "tuomittiin" eläkkeelle työkyvyttömäksi ja kuitenkin itse olin sitä mieltä että olin sen hetkisessä tilanteessa vain uhri, joka jouduin kärsimään muiden tekemät mokat.
Itsetuntoni muserrettiin, ihmisarvoni nollattiin viranhaltijoiden toimesta. Näin siinä vain kävi. Voisin syyttää muita vaikka kuinka paljon, tai itseäni mollata, että olin niin tyhmä etten älynnyt lähteä pois siitä tilanteesta. En vain kyennyt. Uskoin ja luotin vääriin ihmisiin. Aina uudestaan vaan. Ja kun en osannut olla nöyrä, en mennyt kyykkyyn isojen edessä. En osannut olla kiero ja lipevä.
Mutta sen jo myönnän etten koskaan osaisi olla siinä ammatissa mihin hain koulutusta, ehkä pätevyys olisikin, mutten niissä piireissä osaisi olla, en sopeutuisi, eikä minulla ole sellaista itsetuntoa että kykenisin olemaan pystypäin ja itsevarma. On se kumma että ihminen haluaa sellaista työtä tehdä mihin ei ole henkisiä taitoja. Ei riitä rohkeus, ei vieläkään. Oikeastaan nyt sen käsitän että oli siunaus etten koskaan alkanut siihen työhön mitä kuvittelin.
Suuret unelmat ja luulot itsestäni. Siksi itsetuntoni on nollassa kun ajattelen miten hullu olin, kun kuvittelin pystyväni siihen ammattiin mihin yritin lähteä. Häpeän omia kuvitelmia ja yritystäni kouluttaa itseäni siihen. Ehkä se onkin vain ylpeyteni, joka kärsi kovan kolauksen.
Ja suurimman kolauksen se sai, kun olin valmis taas uudelleen koulutukseen, niin silloin tuli eläkepäätös ja Kela ei enää alkanutkaan kouluttamaan, vaikka oli jo sovittu ammatti mihin voisin hakea koulutusta. Se romahdutti sitten kaiken ja olin hirveän katkera. Olisinhan tietenkin voinut kieltäytyä eläkkeestä, mutta kun lääkäri sanoi että masennukseni on sitä luokkaa että se uusii aina niin olen kuitenkin työkyvytön kohta. Jossittelu on turhaa, mutta se helpottaa kun kelaa asiat läpi.
Ihminen on tässä byrokratiassa aika heikoilla kun on vaikka minkälaista sääntöä, lakia yms. joiden pohjalta ihminen heitellään kuin pussi sinne tänne, jos joutuu sen pyörteisiin. Parasta olis jos pysyy työpaikassa (edes jonkinlaisessa) ja poissa näistä "apu"järjestelmistä, olis itsenäinen itsestään huolehtiva aikuinen ja vapaa ihminen.
Sillä jouduin eläkkeelle erittäin pienellä eläkkeellä kun olin ollut työttömänä kauan, silloin kun eläke tuli ja sitten alkoikin kituuttaminen, kun laki on niskassa määräyksineen miten saan elää ja toimia, kun olen kuulemma yhteiskunnan avustuksen varassa (kelan virkailija sanoi näin kun olen osaksi kansaneläkkeellä). Vaikka olin mennyt 16v töihin ja ollut töissä koko elämäni, en tosin yhdessä paikassa (mikä oli taas yksi minun moka) tarpeeksi pitkään, koska oli lomautuksia välillä ja olin välillä muissa töissä lomautuksen ajan, ei olis kannattanu, koska se katkaisi työputken ja se vaikuttaa eläkkeeseen. Olis pitänyt lukea kunnolla ensin kaikki mitä on kirjoitettu lakipykäliä kaikesta eläke ym. säädöksistä, niin olisi osannut olla tarpeeksi kiero ja jäädä eläkkeelle jo ennenkuin jäin työttömäksi. Mutta enhän minä eläkkeelle halunnut vaan työhön...
Minulla on paljon katkeruuksia kun koin jääväni yhteiskunnan väliinputoajaksi monessa asiassa ja kun toiset ovat järkeviä ja jäävät eläkkeelle viiskymppisenä suoraan töistä suurella eläkkeellä. Olen suunnattoman kateellinen kun ystäväni jäi eläkkeelle 1800e kuukausieläkkeellä ja meikäläinen saa siitä alle kolmanneksen ja töitä olemme kumpikin tehneet aika lailla samat vuodet, minä olin vain työttömänä ja huonompipalkkaisessa työssä, eli kyllä katkeruus ja kateus kukoistaa minunkin mielessä. Eihän olis syytä. Pitäisi olla vain tyytyväinen ja iloinen.

arka kirjoitti 25.2.2012 13:34

Hei Tintsu!
Onneksi olkoon kandin papereistasi! Ja siitä että töitä on riitänyt.
Taidat ottaa aika raskaasti tuon maisteriksi lukemisen. Pakko kysyä, että onko sinun tarpeen niitä maisterin papereita saada, sait kuitenkin kandin suoritettua ja töitähän sinulla on. Taitaa se silti tärkeää sinulle olla, en halua sitä ollenkaan vähätellä.
Minä en voi palata opiskelemaan. Opistoasteen koulutusta ei enää ole, vaan alalla on ammattikorkeakoulut l. sitä minun käymääni oppilaitosta ei tosiaan enää ole. On opeteltava pärjäilemään jotenkin myös näin. On raskasta ollut ja edelleenkin on. Nytkin on aamusta asti asia pyörinyt mielessä, vaikka opintojeni keskeytymisestä on ainakin 12 vuotta.
Minusta sinä olet sen suhteen tosi onnekas, että sait sen gradun kuitenkin valmiiksi. Voisitko tyytyä siihen jos maisterin paperit on tiukassa. En tiedä mikä meitä ihmisiä näissä tilanteissa ajaa eteenpäin. Onko se itsestä lähtöisin se tarve, vaan onko se ulkoaohjautuvuutta. Minulla asiassa on molempia vaikuttimia. Kyllä oma halukin olisi olla nyt sairaanhoitaja kaiken sen kovan työn jälkeen, mutta toinen puoli on se, että häpeän itseäni, kun mietin mitä muut ajattelee. Tuskin sinun tarvinnee hävetä kuitenkaan. olet saanut yhden korkeakoulututkinnon aikaiseksi.
Sinäkin kerroit selviäväsi päivän kerrallaan. Siltä minustakin tuntuu, pelottaa ajatella tulevaisuutta. Sairausloma auttoi minua vähän. Olisiko siitä sinulle apua?
Erakoksiko kirjoitti kauniisti "armollinen". Siis sitä voisi yrittää olla itseään kohtaan, ja siinä samalla myös muita. Joku on sanonut "elämä on sitä mitä meille tapahtuu samalla kun teemme muita suunnitelmia". Kohdallani tuo pitää paikkansa kun sitä tavoittelemaani ammattia ja työuraa ei tullutkaan. Silti on tämä elämä elettävänä. Minulle tärkein tuki tulee perheeltä ja tietyllä tavalla myös työnteosta (vaikka ottaa päähän raataa minimipalkalla).
Toivotan sinulle kaikkea hyvää Tintsu jatkossa!

En ole lukenut koko viestiketjua. Pisti vaan silmään tämä "Minä en voi palata opiskelemaan. Opistoasteen koulutusta ei enää ole, vaan alalla on ammattikorkeakoulut l. sitä minun käymääni oppilaitosta ei tosiaan enää ole. On opeteltava pärjäilemään jotenkin myös näin. On raskasta ollut ja edelleenkin on. Nytkin on aamusta asti asia pyörinyt mielessä, vaikka opintojeni keskeytymisestä on ainakin 12 vuotta."

Tiedän, että ainakin joissakin, jos ei kaikissa opistotasoisissa koulutuksissa on ammattikorkeakoulussa hyväksiluku oikeus. Siis saa hyväksiluettua joitakin kursseja. Ajattelin vain tämän mainita. Jos sinulla on jonkinlainen todistus käymästäsi koulusta ja arvosanoista, voisit tuota mahd. kysyä?

Ihminenhän tottuu kaikkeen. Jos on pienet tulot ovat haaveetkin sitä luokkaa ettei haaveile liian korkeita.
Vieläkin katkeruus joskus ponnahtaa ylös kuin vieteri-ukko, mutta painan sen alas, kun muistutan, että vain oman elämäni saan tuntumaan huonoksi kuuntelemalla sen ääntä.
Muistutan itselleni, ettei se ole herkkua, se paljo rahakaan. Oikeasti olen sitä mieltä, ettei millään rahalla ole merkitystä, jos ei voi sisäisesti hyvin. Tai ainakin itseäni siten manipuloin ettei kateus pääse vallalle.
Muistan, kun nuorena menin töihin niin ei palkka ollut suuri, muttei ne vaatimuksetkaan olleet suuret onneen. Riitti kun kavereiden kans yhdessä jotain touhuttiin ja sitten poikaystävän kans. Vähällä rahalla tultiin toimeen. Ja huonekalutkin oli aika omintakeisia (puulaatikoista kirjahylly 🙂). Mutta sitten huomasin rikkaiden lasten asunnot, että heillä ole ihka uudet ja oikeat huonekalut ja sehän pisti kateuden piikin sisimpääni ja alkoi hillitön rahan ja tavaran keruu. Palkat oli kehnot silloinkin ja vuokrat suuret, yksin ei voinut asua kuin jossain yhden hengen huoneessa. Minäkin asuin tyttökaverin kans ensimmäiset vuodet ennenkuin menin yhteen tulevan miehen kans.Mutta olimme vähään tyytyväisiä.
Mistä ihmeestä tuo ahneus ja katkeruus tuli, miksen edelleen nauti vain ystävien ja kaverien seurasta, lämmöstä perheessä?
Muistelen että jossain vaiheessa elämää se kateus alkoi vaivata, aloin vertailla itseäni parhaaseen ystävääni, joka oli isontalon lapsi, sai viran kunnasta ja meni yhtä varakkaan kans naimisiin. He säästivät ja rakensivat talon ja minä olin kateudesta vihreä. Siitä alkoi kait ponnisteluni rahan perässä ja yritin aina vain parempaan ja parempaan palkattuun työhön. Nyt kun muistelen tässä, niin oliko se noin vai miten mutta en ole ollut tyytyväinen palkkaani juuri koskaan, aina sitä on ollut liian vähän.
Sitten kun masennus puhkesi kunnolla ja jouduin eläkkeelle, niin sitten vasta aloin muuttamaan elämän asennetta ja miettimään miten voisi elää rauhassa ja iloisena.
Aivan samoin minäkin aloin etsiä iloa luonnosta, meren rannalta ja sellaisesta mikä ei maksa mitään tai hyvin vähän. Kuntoilu oli ilmaista ja se antoi hyvää mieltä. Lukeminen kirjoittaminen piirtäminen yms. Ilmaisia luentoja on, joista saa elämän eväitä. Usko Jumlaan auttoi ja hengellisten kirjojen lukeminen, sekä käymällä vaikka Tuomas-messussa, sekä muissa hengellisissä tilaisuuksissa. Ja rahat ovat riittäneet ihan hyvin näihin mitä nyt teen. Teen ruoan itse ja edullisesti. Sekä ystäväpiirin vaihtaminen samanhenkisiin ystäviin, koska en usko, että jaksan kauaa olla raharikkaiden kans, sen olen jo kokeillut, heillä on ihan erilainen elämän tapa ja saa ollakin, kulutusjuhla saa jatkua heidän toimestaan, että edes jokukaan ostaa ja kuluttaa.
Ja suvun kanssa pidin pitkän tauon, koska lapsuuden perheessäni on hinku näyttää muille että ollaan jotain, kilpailuhenkisyys ja rikkauksien hamuaminen oli siellä se tauti mikä jylläsi. Toisten vähättely ja aliarviominen, kun ei pärjännyt siten kuin olis pitänyt.
Nyt hyvin valikoidusti olen heidän seurassaan.

MUkava kuulla että sinulla Arka on ollut hyviä kokemuksiakin näinä päivinä. Ne kantaa! Niitä kannattaa muistella ja kirjoitella, siitä se masennus kaikkoaa kun ei sille jää tilaa, uskoisin. Saat virtaa minuunkin ja uutta toivoa, kun uskalsit kertoa muille,kuinka olet opiskellut ja et saanut vietyä sitä loppuun.
Pystyisinpä minäkin samaan, että voisin rehellisesti myöntää ettei riittänyt kantti tai voimat yms. siihen että olisin lopputyöt tehnyt. Oikeasti minulla on se kritiikin pelko niin suuri. Ja paniikki tulee esillä olosta. Sekä en pysty pitämään esitelmiä. Nämä on vaivannu ihan nuoresta lähtien. No, pitäis kait jo tulla sinuiksi itsensä ja vaivojensa kanssa ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin olen.
Ja kyllähän se on jo pakkokin. Mutta edelleen haaveilen ja katselen ammattiopistojen sivuja ja kuvittelen kaikenlaista, no haaveitahan saa olla.
Kaikkea hyvää kaikilla ja aurinko paistaa, hiihtokelit ihan mahtavat. Auringossa ollessa on tosi ihana olla ja katsella maisemia.

Sitä vain toivoo että kaikki ihmiset uskaltaisivat katsoa omaa elämäänsä rehellisesti ja tarkkaan, itsekukin tykönänsä.
Jos joku uskaltaa jotain neuvoa, ohjata tai muutoin ottaa kantaa niin ihminen loukkaantuu ja kokee herkästi oman elämänsä uhatuksi, itsenäisyytensä ja oman arvonsa myös. Se on surullista, kun ei kukaan varmaan tarkoita ketään loukata, vaan auttaa kun näkee että toinen on aiheuttamassa ahdistusta, vahinkoa tms. joko itselle tai muille.
Olen joutunut monesti tilanteeseen jossa joku aikuinen ei näe omaa tilaansa ja minä olen ollut pakotettu sanomaan jotain, enkä ole osannut sanoa nätisti, ehkä, ehkä ei voi sanoa nätimmin, mutta riitaa ja loukkaantumista aina on tullut.
Ja itse olen loukkaantunut kun minua arvosteltiin, mutta jälkeenpäin olen ollut kiitollinen siitä, koska se oli kuitenkin se terve herätys että olin menossa ihan väärään suuntaan.
On vaikeaa aikuisena ihmisenä hyväksyä muiden neuvoja ja ohjausta, mutta kuitenkin me tarvitsemme rehellistä arvostelua sillä lailla ettei tuomita, eikä lytätä ihmisenä.
Mutta ei liian kiltti saa olla, siinä tekee kaikille karhunpalveluksen, itselleen eniten.
Minusta on nykyään niin ihanaa kun uskallan sanoa mikä ei ole oikein eikä tervettä, enkä enää välitä jos joku suuttuu, tai hylkää minut. Ei haittaa. Eikä minua tarvitse rakastaa eikä kunnioittaa yhtään enempää kuin muitakaan. Suurin rakkaus on kuitenkin Jumala ja se on tärkein.