Kiitos! Hyvää vappua!

Joo, vapaudessa myös tuo että voi valita elämäänsä erilaisia vahvistavia asioita.

Kuten harrastuksia yms.

Sitä välillä miettii että on tämä elämä aikamoinen pesti kyllä.

Että täällä taistelemme erilaisia ajatuksia ja muita juttuja vastaan.

Ja loppujen lopuksi mihin me pyrimme? Pyrimmekö vain elämään hyvää elämää? Ehkä.

Mutta siis me olemme pienellä pallolla keskellä mielettömän suurta avaruutta ja ainut mitä voimme tehdä on vain selvitä seuraavaan päivään. Siis selviytymiskamppailu on koko ajan päällä.

Elämä tuntuu välillä sen takia hankalalta että mitättömän pienestä virheestä voi kaikki romahtaa. Siis kaikki on kiinni niin pienistä asioista.

Jos elämässä meinaa pärjätä niin pitää olla hirvittävän sitkeä. Melkein kaikilla ihmisillä on tuota sitkeyttä ja ns. rajatilanteissa se täytyy ottaa käyttöön.

Mutta toki on sitten sairauksia joille ei voi mitään. Sehän tämä elämän ikävä puoli onkin... Täytyy vain sitkeästi elää...

HerKaramazov kirjoitti:
Moi.

Vappu on työnjuhla...lasketaanko taistelu im. vastaan työksi...jos minulta kysytään niin kyllä.

Se on tää pirullinen masennus sairaus joka kääntää ajatukset negatiivisiksi...kipu tekee samaa.

jos Im. ajatukset ovat sama kolikko kuin halu elää ilman toista ei ole toista? Ihmettelen ihmisiä jotka voivat sanoa että eivät ole koskaan vakavissaan miettineet päiviensä päätämistä?
Kyllä mä pystyn sanomaan että olen usein katkera elämää kohtaa...en mä halunnun tämmöistä...kuinka paljon elämän pitäisi parantua että voisin olla tyytyväinen? Edellinen on se juttu, luulen?
Mitä omassa elämässä täytyisi tapahtua että elämä muuttuisi siedettäväksi? Vai voiko se elämä olla koko ajan siedettävää, jos sen kuuluukin olla kauheaa, välillä? Loistavaa elämä ei ole ollut vuosiin...mitä täytyisi tapahtua että olisi edes yksi loistava päivä?
Vai onko aivot menneet niin lukittuun tilaan pitkässä masennusjaksossa että loistavat päivät jäivät jonnekkin menneisyyteen...niitä on nimittäin ollut.

Luistaviin päiviin ei tarvita juurikaan rahaa...joku ihminen...keskustelu...toisen ymmärtäminen...ja toinen ymmärsi minua...jotain edellisen kaltaista. Kipu olisi silloin siedettävissä suhteissa...ei välttämättä kokonaan pois.

Vapaus on suuri juttu...ei sitä oikein käsitä jollei pysähdy miettimään.

Luulen myös että taistelu im:ää vastaan on työtä. Vaikka ihminen ei mitään muuta tekisi niin ainakin hän voi pyrkiä välttämään im:n.

Kipu on pirullinen kumppani. Olen miettinyt että kumpi olisi parempi: elää lääkehorroksessa ilman kipua tai kivun kanssa ilman horrosta?

Olen miettinyt tuota horros asiaa. Olisiko jonkinnäköinen horros hyväksi välillä? Tuskin. Elämän vaikeuksiin tulee vastata luonteen lujuudella, ei horroksella.

Luulen myös että monet ajattelevat päivien päättämistä. Se vain siinä on ettei pidä antaa niitten ajatusten viedä mukanaan.

Minun kohdallani elämästä tulisi varmasti siedettävämpää jos urheilisin enemmän. Vaikea saada vain itseäni liikkeelle. Odotan vain sitä että kuntosalit aukeavat. Taidan tästä lähteä ehkä juoksulenkille kohta.

Mietin sitä että maailman voi käsittää hyvän ja pahan taisteluna. Esimerkiksi Jumalan ja Saatanan. Mitä enemmän ihminen tekee pahoja asioita, niin sitä lähemmäksi Saatanaa hän joutuu ja päinvastoin.

Hierarkian pohja on olemassa. Ja huippu myös.

Ihmisen tulisi tehdä elämässä mahdollisimman paljon hyviä asioita, jotta hän olisi lähempänä ns. Jumalaa ja Paratiisia. Luulen että tämä voi olla fakta.

Jos elämän tarkoitus onkin kulkea Jumalan näyttämää tietä? Sehän on ihan mahdollista..?

Taas pitäisi juhlia, mutta onko juhliminen sitten vain sitä nykyään että ryypätään porukassa?

Se olisi minun loppuni jos sille tielle lähtisin.

Mutta ei tämä toinenkaan tie helppo ole. Onko mikään tie helppo?

Miksei ole kehitetty mitään onnellisuus pilleriä? Että ihminen voisi olla koko ajan rakastunut elämään.

Tai kai sitten huumeet tekevät ihmisestä onnellisen, mutta ne myös tappavat ihmisen.

On se aikamoista kun onnellisuuden hinta on niin suuri. Siis jonkun yhden hienon hetken takia olisi kuoltava. Se tuntuu olevan kyllä kauheaa.

En tiedä mitä varten elämää on maapallolla, mutta luulen että ihmisen tärkein tehtävä ei ole vain nauttia kaikesta. Mutten myöskään tiedä, että mikä ihmisen tehtävä loppujen lopuksi on. Mutta tiedän että on asioita jotka eivät voi olla ihmisen elämän tarkoituksia.

Soitin jo terkkuun. Olen ihan romahdus pisteessä.

Saa nähdä joutuuko sitä johonkin hoitoon...

Moi.

Tää vappu on melkoinen romahdus piste...vaikkei juo alkoholia.

Käsitin kaksi asiaa jotka on limittäin kiinni toisissaan. Mulla on tapana järkeistää tunteet jotta en joudu kohtaamaan niitä koska en osaa rauhoittaa itseäni kovan tunne myrkyn aikana enkä juuri jälkeenpäin...ottaa päiviä.

Toinen asia on että joskus tunteistan järjen eli tuteen vaikuttaa tosiasioihin välillä vahvastikkin.

Tunteiden järkeistäminen ja järjen tunteistaminen on ihan ok kun se tapahtuu joidenkin limittien sisässä...mä en ole oppinut noita limittejä ja molemmat konstit ovat olleet tarpeen jossainvaiheessa elämää.

On niitä onnellisuus pillereitä yritetty kehittää monta vuosikymmentä mutta ei onnistuttu kuin serotoniinin sieppareissa ja non-adrenaliinin säätäjissä.

Ehkä on olemassa hyvä ja paha voima? Mutta mä tahtoisin uskoa että kyse on yhdestä voimasta ja sen eri puolista.

Nyt ei o mikään helppo hetki elämässä...toivon että pärjäät!

Kiitos!

Kai tässä jotenkin pärjää.

Sitä kävelee koko ajan kuilun reunalla.

En tiedä mikä im-ajatuksissa kiehtoo..? Kai se ettei tarvitsisi enää tehdä mitään. Ei tarvitsisi kärsiä. Ei tarvitsisi enää mennä nukkumaan tai herätä aamulla. Ikuinen pimeys.

Toisaalta kuoleminen on niin hirveää, että en siihen ole ryhtynyt.

Minulla tuo järkeistäminen välillä toimii.

Yritetään pärjätä.

Moi.

Yritän huomisesta asti vähentää kaksi viikkoa netin käyttöä. Saa nähdä onnistunko?

Mun pelot on taas sitä luokkaa että yritän saada siihen jonkin päivä lääkityksen...keskiviikkona on aika psykologille mtt:ssä.

yritetään elää...selviytyä.

Juice sen sanoi: "Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista."

Minun on pakko käyttää tarvittavaa lääkitystä.

Eilinen oli jonkinlainen rajatilanne. Tajusin että ei tässä enää hirveästi elämässä ole hurraamista. Paikkoja särkee. Kuolema pyörii mielessä joka päivä.

En tavallaan viitsi tehdä mitään. Minun on vain pakko purkaa tämä olo.

Terkkuun soitin: ne oli aika neuvottomia siellä.

Se kolmekymppiä oli jonkinnäköinen raja.

Ei jaksa oikeasti enää hirveästi liikuttaa koko pandemia asia. Tuntuu että sitä on jo 100 vuotias. Nuori vanha.

Kun saisi vielä edes kokea rakkautta elämässä. Ehkä se voisi olla pelastuslautta. En tiedä.

Kun aina pitäisi järjellisesti elää, mutta mitä elämä silloin on? Pelkkää suorittamista. Jos elää tunteen mukana, niin edes välillä voi kokea hienoja hetkiä. Mutta jos elää järjen varassa vain, niin en tiedä onko se elämisen arvoista elämää?

Käsitän kuinka toivotonta tämä elämä loppujen lopuksi on.

Me puserrumme äitiemme kohduista vailla toivoa.

Jumala ei auta ihmistä hädässä.

Vaikka toki Wittgenstein saattoi olla oikeassa, että kristinusko on sellaisen usko joka on jatkuvasti hädässä.

Mikä tämän kaiken pointti sitten lopulta on? Siis elämän? Mitä me voimme tehdä, kun kuolema vainoaa koko ajan? Toki me voimme menestyä työelämässä tai rakkauselämässä. Mutta ihminen on rajallinen olento. Me emme pysty ylittämään tiettyjä rajoja. Tämä rajallisuus ihmisyydestä niin vaikeaa tekee.

Vaikka minä täällä puran tuskaani, niin en loppujen lopuksi tiedä että ketä tämä hyödyttää.

Wittgenstein puhui siitä että kielelläkin on rajansa. Me emme pysty ilmaisemaan tiettyjä asioita maailmasta edes kielen avulla. Sen takia Wittgenstein sanoi että niistä asioista joista ei voi puhua, niin niistä on vaiettava.

Mutta kun toisaalta on kuitenkin pakko puhua esim. uskon asioista yms.

Mutta kun Jumalastakaan ei pysty puhumaan oikein millään kielellä. Että millainen Jumala on? Mitä hän meiltä haluaa?

Minäkin kyllä vähän liikaa pyörin netissä.

Mietin päivittäin ystävääni joka teki itsemurhan. Tulee välähdyksen omaisesti mieleen tilanteita.

Hemmetin vaikeaa päästä tietyistä asioista yli.

Aivot syöttää vain negatiivisia asioita.

Minkä takia?

Witgenstein oli jotenkin inspiroiva henkilö.

Hän kärsi masennuksesta ja taisteli sitä vastaan koko elämänsä. Mutta hän sai aikaan kyllä paljon. Hän oli erikoinen ihminen. Nero. Hänellä oli hienoja ajatuksia. Ja viimeiset sanat mitkä hän sanoi olivat että: "Minulla oli hieno elämä." Siis että ihminen pystyy kuolinvuoteellaan vielä toteamaan että minulla oli hieno elämä. Kaikesta kurasta huolimatta, mitä hän elämän aikana sai niskaansa. Siinä oli kyllä hieno ihminen.

Juuri hänen ajatuksensa uskonnosta puhuttelivat. Niin kuin sanoinkin aiemmin että hän totesi: "Kristinusko on niille jotka ovat jatkuvassa hädässä." En tiedä olenko jatkuvassa hädässä. En varmaankaan. Mutta noissa sanoissa saattaa piillä totuus.

Nykyaikana on vain niin vaikea enää turvautua mihinkään uskontoon. Me tiedämme maailmasta niin paljon. Me elämme tekniikan aikakautta. Mutta samalla kuitenkin ihmiset kärsivät paljon. Se onkin ihmeellistä. Sillä vaikka meillä on kaikenlaista hienoa elektroniikkaa ja emme näe nälkää tai muuta vastaavaa. Niin silti meillä on se eksistentiaalinen pulma että emme tiedä mitä tehdä elämällä. Että tavallaan tämä kaikki on vain kellumista jossain virrassa. Että me ajaudumme tiettyihin tilanteisiin. Emme tavallaan hallitse omaa elämää, ainakaa hirveästi. Menemme maailman mukana.

Olen huomannut tämän omassa elämässäni. Tietynlainen konrolli on. Mutta aika paljon sitä menee vain mielihyvän perässä. Sen takia tämä elämä niin vaikeaa onkin, koska mielihyvä on niin lumoavaa että sitä haluaisi koko ajan. Mutta sitten kun puhutaan elämän tarkoituksesta, niin se ei voi olla pelkkä mielihyvän tavoittelu.

Mutta toisaalta sitten me olemme aika vapaita. Mutta sillä vapaudella on hirvittävä hinta. Olemme vapaita ryyppäämään ja rellestämään, mutta aina kuitenkin tulee seuraava päivä ja krapula.

Sitä helposti vain sitten kääntyy nihilismiin elämässä. Tai postmodernismiin. Että mitään totuutta ei ole missään asiassa. Kaikki tulee autuaaksi omalla uskollaan. Ja kun maailmaa katsoo niin se tuntuu pitävän paikkansa. Mutta nihilismi on huonotila, sillä jos millään ei ole mitään väliä niin minkä takia tehdä mitään?

Mutta kuitenkin suurin osa ihmisistä jaksaa kantaa maailman painon harteillaan. Ja hyvä niin. Ihmisen tehtävä on kantaa tuo paino.

Särkylääkkeitä joudun syömään. Kipuja. Onneksi olen pystynyt kuitenkin käymään lenkillä.

Sitten vielä jatkuvat im-ajatukset painaa. Helvetinmoista välillä tämä elämä.

Täytyy vain käyttää lääkkeitä järkevästi.

Yksi hyvä pointti oli eräässä ohjelmassa, että ihminen elää koko ajan tulevaisuutta varten. Ja tämä hetki on aina vähän ns. rikkinäinen.

Että täytyy pitää toivo tulevaisuudessa. Ja ajatella että ehkä sitten joskus asiat ovat paremmin. Se on minusta on auttava ajatus.