Se on joo jännä juttu, että tietoisuus on jotenkin eri asia kuin aivot. Mielenkiinnolla seuraan tieteen kehitystä. Saadaanko tietoisuuden mysteeriä lähi aikoina selville. Ehkä ei.

Tuo ahdistus kyllä ikävä asia. Minä pääsen siitä eroon välillä kun en välitä siitä. Tai siis antaa sen vain jauhaa jossain mielen sopukoissa.

Tai sitten kuuntelen äänikirjoja tai luen. Kyllä niitä onnen hulmahduksia välillä aina tulee.

Kannattaa ajatella niin, että kyllä vielä onnen hetkiä tulee. Ja sen varaan rakentaa elämää.

Kamalia vaivoja mulla. Johtuu erinäisistä asioista. Taas pyörinyt im mielessä. On tämä vaan niin helvetillistä taistelua olemassaolosta.

Kun toinen vaiva väistyy niin toinen tulee tilalle.

Niin kyllästynyt olen näihin vaivoihin...

Ei tässä voi enää mitään muuta tehdä kuin tuijottaa vain kelloa. Ihminen on todellakin vain heitetty maailmaan. Niin kuin eksistentialistit sanovat.

Moi.

Minulla ei ollut eilen paivällä ja illalla niin paha olla...aamut/aamupäivä on henkistä tuskaa.

Jos osaisin pitäisin tietoisuuttani siinä osassa joka tarkkailee itse tietoisuutta...helpommin sanottu kuin tehty.

Toivon että vaivasi olisi helpottanut illan ja yön aikana...vaikka en tiedä onko toiveillani merkitystä tässä maailmassa? Vaikka ei olisi merkitystä voin silti toivoa🤭

Välillä toivon että pääsisin pois tästä kehosta kun särkee...vaikka tämä keho on kotini tämän elämän ajan. Aika ristiriitaista kun ei viihdy "kotonaan".

On pitänyt kysyä miksi tuijotat kelloa? Olen käsityänyt että katsot kun ahdistaa tai särkee?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Sitä tuijottaa kelloa, koska välillä luulen että aika auttaa näihin vaivoihin. Että antaa ajan vain kulua ja odottaa vain parempia aikoja.

Toiveet joskus toteutuu mutta toisinaan ei. 🙂

Olen nyt käynyt mökillä. Tehnyt pihahommia. jne. Vaikeaa tämä elämä kyllä on. On varmaan vain keskityttävä opiskeluun.

Ei meidän auta muuta tehdä kuin rämpiä vain eteenpäin.👍

Taas sama ajatuskehä pyörii mulla päässä. Miksen nielisi yliannostusta? tms.

Tämä elämä todellakin on vain toistoja.

Esa Saarinen sanoi että meidän on pakko elää elämämme. Se on kyllä viisaasti sanottu.

Mutta mistä sen toivon saa tähän elämään? Kun en pysty olemaan edes uskovainen.

Jos pystyisin luottamaan Jumalaan kaikessa, niin ehkä minunkin elämä olisi parempaa..?

Minä en vain kertakaikkiaan pysty. En pysty tekemään uskon loikkaa.

Ja ajatukseni usein kääntyvät nihilismiin.

Sellaista ajattelen välillä että alkaisin vetämään viinaa. Vaikka todennäköisesti se olisi elämäni loppu. Mutta kun usein miettii sitä että mikä tämän elämän pointti sitten on? En voi sitä käsittää.

Moi.

Eletään tämä elämämme sitten...mutta tyylipisteitä en tarvi.

Olen miettinyt tuota toivoa mistä sitä löytäisi. Tuntuu että jos jotain positiivista tapahtuu elämässä...niin se otetaan kaksin verroin pois.

Ainakin minulla on sellainen pelko että minulle ei kuulu maailman hyvät asiat...en ansaitse niitä...johtuuko psyykkisestä sairaudesta?

Sairaudet, menetykset, ahdistus ovat todellisia...mutta toivo ei...miksi?
Mä en ainakaan tiedä?

Minulla ollut juuri toivoton olo koko aamun. Hirveä ahdistus. Soitin terkkuunkin. Aivan kaamea olo.

En tiedä kauanko enää jaksan.

Kun köyden vain sitoisi kaulaan ja poistuisi maailmasta. Tuo ajatus joskus helpottaa. Kun tietää ettei täällä ole pakko olla.

En minäkään ymmärrä miksi ihmisen elämässä on niin vähän toivoa.

Toisaalta ei pidä luovuttaa. Ehkä joku päivä on vielä hyvä olo...

Im-ajatukset taas pyörii kehää. Tämä kevät varmaan taas tekee sen.

Jopa Wittgensteinillä oli im-ajatuksia paljon. Sellaisella nerolla.

Aikamoista taistelua ton syömisen kanssa.

Loppu elämä tuntuu olevan vain taistelua. Ei tässä mitään muutakaan voi tehdä.

Eilen illalla oli todella voimakkaita im-ajatuksia.

Ihmettelen, että minkä takia on ylipäätänsä mitään olemassa?

Toisaalta ei pitäisi ajatella nihilistisesti. Kai se sitten on hyvä että maailma on olemassa...

Päänsärkyä ollut.

Nuoruus meni jo. Se täytyy todeta.

Kauhea olo jatkuu. Onneksi yhdeltä terapia.

Ja ensi viikolla lääkärin aika.

Välillä tuntuu kuin olisi keskitysleirillä. Niin hirveitä olotiloja.

Tämä kirjoittaminen nyt vähän auttaa.

Voin ihan oikeasti sanoa, että helvetti voi olla maanpäälläkin.

Mutta voiko taivas olla?

Mun pitää kyllä lääkärin kanssa jutella näistä asioista. Onneksi se on jo tiistaina.

Mietin tässä että onko millään mitään väliä? Maapallo kuumenee. Lajeja kuolee sukupuuttoon. Valtamerien pinta nousee.

Sitten on näitä pandemioita. Mikä on kärsivän ihmisen arvo tässä maailmassa?

Minkä takia me taistelemme olemassaolon puolesta? Onko se sitten kunniasta kiinni? On kai.

Nämä ovat tietenkin täysin nihilistisiä ajatuksia. Eikä näille saisi antaa valtaa mielessä.

Minä olen vain niin perin kyllästynyt kaikkeen. Ihminen on varmasti arvokas olento. En sitä kiistä. Mutta missä menee raja?

Kärsin niin suunnattomasti toisten ihmisten puolesta, että siitä alkaa tulla taakka. Mietin jopa liikaa toisten elämää. Se on yksin minun ongelmistani.

Kun kuitenkin yksin me tämä elämä eletään oli sitten parisuhteessa tai ei.

Täytyy vain elää niin kauan kuin saa elää.

Koko ajan sitä on kuin heikoilla jäillä.

Ei millään tunnu kyllä olevan mitään väliä.

Ihminen on vain pieni osa tätä suunatonta maailmankaikkeutta ja siinä se.

Täytyy vain yrittää nauttia kaikesta.

Elämä on aina haaste. Se on selvää.

Moi.

Huh mikä päivä. Kesärenkaiden vaihto ja sitten ajoin hierojalle...nyt väsyttää.

Aamupäivän viestittelin pikkusiskon kanssa...hän on väsynyt...kaksi pientä lasta.

Luulen että taivas ja helvetti on mahdollisia maanpäällä? Olen kyllä kyllästynyt majailemaan tuossa helvetissä alvariinsa...olisi mielenkiintoisempaa majailla vuorotellen molemmissa...

Ihminen itse määrittää arvonsa, joka on vaikeaa kun on joutunut määrittämään itsensä jo lapsesta asti...vaikeaa tämä on...eilinen oli hivenen helpompi...huomisesta ei tiedä?

Rakkaani nukkui pois pari kuukautta sitten.

Minulla ei ole tässä elämässä mitään tai ketään. Joka aamu kamppailen keksiäkseni edes jonkun syyn nousta sängystä ylös. Päivät kuluvat itkiessäni ja miettiessäni niitä vuosikymmeniä jotka saimme olla yhdessä. Asioita joita teimme ja joita emme voi enää tehdä. Elämän tyhjyyttä.

Syyllisyys kalvaa asioista joita olen sanonut. Meillä oli kaikki hyvin mutta nyt tunkee pintaan ne asiat joissa koin olleeni epäreilu rakastani kohtaan. Ymmärrän että se on inhimillistä heikkoutta, tulee sanotuksi ja mietityksi asioita joita ei tarkoita, jos on ärtynyt jne. Silti nuo tunteet eivät jätä minua rauhaan. Ne kalvavat syövän lailla ja pitävät suuren möykyn rinnassa päivästä toiseen. Ajattelen kuinka paljon parempi olisin voinut rakkaalleni olla. Minulle on sanottu että anna jo olla, mutta on vaikeaa päästä niistä yli.

En saa mielestäni niitä viimeisiä hetkiä kun näin rakkaani sairaalan sängyllä silmät kiinni. Hautajaisia, ja kaikkea muuta. Ne pyörivät mielessä loputtomasti. Illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi.

En ole moneen vuoteen jaksanut keskittyä mihinkään, enkä ole löytänyt mitään kiinnostusta mihinkään. Nyt rakkaani poismenon jälkeen en tahdo löytää mitään syytä edes nousta sängystä.

Itsetuhoinen en ole, en voisi koskaan tehdä mitään sellaista. Mutta en myöskään enää jaksa välittää vähääkään mistään. En ole uskovainen, mutta ajattelen että sitten kun kuolen, olemme vihdoinkin taas yhdessä jotenkin, edes kirkkomaalla.

Tähän päälle vielä raha-asiat, loputon elämän kurjuus. Joka päivä pelkään että saan jonkun kohtauksen tästä stressistä, toisaalta joka päivä välitän yhä vähemmän siitä että saanko vai en.

On se elämä vaan outoa...

Mulla on se sama että tekisi vain mieli jäädä sänkyyn makaamaan aamulla.

Täytyisi vissiin olla kiitollinen monista asioista, mutta aika hankalaa se on.

Elämä vain puskee kuin juna koko ajan eteenpäin.

Aina jokin huoli mielessä.

Kyllä tässä kuitenkin vielä sinnitellään...