Moi.

Mulla on kuollut kaksi kaveria oman käden kautta, kaksi päihteisiin liityvän onnettomuuden takia, yksi sairauteen. Saman ikäisiä kuin minä...elämä on aika mieletön, ja pelottava paikka.

Buddhalaiset sanovat että ihminen ei kuole...vaan hänen ilmentymisen edellytykset eivät vain täyty. Syntymääkään ei ole...vaan jonkun ihmisen ilmentymisen edellytykset vaan täyttyvät. Vaikea käsittää edellistä kun edellistä ei ole opetettu koulussa uskonnon tunnilla tai rippileirillä...vaan olen lukenut ja kuullut aikuisena.

Kristillisiä ajatuksia ikuisesta elämästä, Jeesuksen sovitustyöstä, pyhästä hengestä, ja Jumalasta on puhuttu aika paljon...silti en ymmärrä, käsitä, ja täysin usko sitäkään.

En tiedä kannattaako miettiä et 8-kymppisenä selviää elämän juttu? Jos pystyisi miettimään niin että maailmankaikkeus on täydellinen tässä hetkessä muuten se luhistuisi...sama juttu maapallolla ja elollisilla ne ovat tässä hetkessä täydellisiä samoin kuin me ihmiset kaikessa vajavaisuudessamme olemme tässä hetkessä niin täydellisiä kuin voimme olla...koska emme voi olla mitään muuta hetkessä.

Luulen että hetkeen pääseminen on "se" juttu?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Olen miettinyt tuota hetkessä elämistä. Koko ajan vaan tulee hetkiä hetkien perään. Ihminen ei pysty tavallaan aina kontrolloimaan ajan kulkua. Tietenkin siihen koko koulutusjärjestelmä tähtää, että ihminen pystyisi edes jotenkin.

Kun miettii, että nyt on hyvä hetki, niin kuitenkin se hetki vaihtuu silmänräpäyksessä uuteen hetkeen.

Tietenkin parasta olisi että koko elämä olisi yksi iso hyvä hetki, mutta se tuntuu olevan mahdotonta.

Luulen, että pitää vain tasaisin väliajoin haastaa itsensä tekemään jotain mikä ylittää oman mukavuusalueen. Ja tavallaan tekemällä pääsemään ajan herraksi. Koska kyllähän Jeesuskin sen totesi ettei aina sanat ratkaise vaan myös teot.

Se on jännä ajatus, että kaikki on tässä hetkessä täydellistä. Kovin usein tuntuu ettei ole, mutta ehkä se on asennoitumis kysymys.

Elämässä paljon asioita joita ei pysty kontrolloimaan, mutta oman asennoitumisen pystyy säätämään sellaiseksi, että näkee kuitenkin elämän positiivisessa valossa.

Loppujen lopuksi ihmisellä on vain oma elämä. Ja valinnat. Toki me myös eletään toisten ihmisten kautta.

Aika hankala olo taas.

Kauankohan tämä olo jatkuu tällaisena?

Monta vuotta jo kestänyt. Koko ajan jokin vaiva.

Parikymppisenä sentään välillä oli hyvä olo.

Turha kuitenkin haikailla menneisyyteen. Pakko yrittää mennä eteenpäin. Hemmetin vaikeaa tämä elämä.

Täytyy vain keksiä ohjelmaa päiviin.

Eksistentialistit oli kyllä siinä oikeassa, että ihminen on vain heitetty maailmaan.

Moi

Tänään on vaikea päivä ainakin aamusta lähtien...en tiedä kääntyykö parempaan?
Jokainen päivä on kuin uusi taistelu olemassa olosta...ulkona on hieno ilma mutta se ei piristä yhtään...ehkä päin vastoin?
Yritän hengittää ja elää hetki hetkeltä...en muutakaan voi.

Minullakin olo hankala.

Sama täällä, että olemassaolosta tässä taistelen.

Vaikea nauttia mistään, mutta on pakko yrittää vain selvitä.

En enää tiedä miksi elämä on tällaista..?

Moi.

No, tänään on tuntunut tosi pahalta. Im. mantra ei ole lähtenyt käyntiin, vielä.

Käyn ulkoiluttaa koiraa sitten kuuntelen bookbeatiä...ehkä ahdistus-ajatus on hivenen lievittynyt aamupäivästä?

Yritetään selvitä! Muista kellon siirtäminen.

Muistin onneksi. 🙂

Aivan kuin olisi aivan reunalla. Yritän vielä tarttua joihinkin asioihin. Jordan Petersonin luentoihin. Kävelylenkkeihin. Kaverilla käyntiin.

Muutamia asioita elämässä joista täytyy pitää kiinni.

En halua syödä mitään kipulääkkeitä, vaikka kipuja onkin. Antaa olla.

Täytyy vain jotain yrittää tehdä.

Minullakaan mantra ei ole vielä käynnistynyt.

Ehkä selviän. Toivottavasti. Mitään muuta ei voi muuta kuin toivoa että jaksaisin tätä oloa...

Kyllä me selvitään! 👍

Taas alkoi im mantra. 🙁

Moi

Aika nuhrunen päivä tänään kuvastaa mielen tilaa🤭. Taidan pistää itseni ulos kävelemään ja sen jälkeen bookbeat.

Elämässä selviäminen on täysipäiväistä työtä. Itsensä tuuppimista liikkeelle.

Selviämista hetkessä...joka meni jo👍

Joka päiväiset ajatukset kiertävät im:n ympärillä.

Jonkinnäköistä siedätyshoitoa tämä elämä on ollut.

Hemmetin vaikeaa. On välillä hengenahdistusta ja kipuja ja masennusta.

En tiedä mihin nämä olot minut johtaa.

Kolmenkympin jälkeen ahdistanut lähes joka päivä.

En tiedä mistä nuo im-fantasiat itselle tulee... Mietin vain että vetäisin kourallisen lääkkeitä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

HerKaramazov kirjoitti:
Moi

Aika nuhrunen päivä tänään kuvastaa mielen tilaa🤭. Taidan pistää itseni ulos kävelemään ja sen jälkeen bookbeat.

Elämässä selviäminen on täysipäiväistä työtä. Itsensä tuuppimista liikkeelle.

Selviämista hetkessä...joka meni jo👍

 

Täällä paistaa aurinko. Jotain hyvää.

Ei tämä helppoa ole varmaankaan kellään. Täytyy vain järjestää ohjelmaa ja yrittää mennä eteenpäin.

Se on totta että on pakko tuuppia itseään, muuten sitä ei tekisi mitään...

Moi.

Niinä hetkinä elämässä kun on saanut rakastaa ja tuntea vastarakkautta elämä on ollut onnellista...tarkoitan parisuhteen alkua. Ensimmäinen parisuhde joka johti avioliittoon kesti 15-vuotta...joista syntyi kaksi lasta...viimeiset viisi vuotta etsittiin eroa...nykyinen parisuhde on kestänyt 5-vuotta jossa alun "huuma" kesti ehkä kaksi vuotta? Nuoruus vuosina kaksikymppisenä minulla oli 2-3-vuoden seurustelu. Vaikka minulla on ollut parisuhteita niin parisuhde itsessään on "avoin tapaus" en ymmärrä parisuhteen "kierjoittamattomia sääntöjä" läheskään kaikkia...

Olen "ehdollistanut" "merkityksellisen" rakkauden ilmeiseti koska minulla on kaksi tytärtä, kaksi koiraa, ja kaksi kissa joiden kanssa viihdyn ja jotka hakeutuvat minun lähelle/seuraan. Olen parisuhteessa jossa ei ole läheisyyttä fyysisesti eikä verbaalisesti...silti en osaa olla tyytyväinen mitä minulla on. Pidän tyttäristäni, koirista ja kissoista mutta jotenkin en anna sisäistä merkitystä heille niin paljon kuin olisin rakastunut parisuhteessa ja minua rakastettaisiin.

Okei tyttärien, koirien, kissojen rakastaminen on erilaista kuin rakastaa parisuhteessa, mutta onko se niin oikeasti? Rakkautta on monea lajia on pyyteetöntä rakkautta joka ei vaadi mitään, sitten on eroottista rakkautta, ja jotkut erottavat vielä rakkauden Jumalaa kohtaan, tai Jumalan rakkauden ihmisiä kohtaa. Näistä rakkauden lajeista puhutaan filosofiassa.

Jos ihminen elää luostarissa jo nuoresta lähtien luulen että hän pitää rakkautta Jumalaan tärkeimpänä? En tiedä?
Erootinen rakkaus perustuu siihen että toinen ihminen tekee minut onnelliseksi, ja minä hänet, luulen...erootinen rakkaus on haavoittuvinta ja lyhyt kestoisinta...ajassa ja avaruudessa🤔

Kaikki rakkauden muodot ovat haavoittuvia...tietenkin voi väittää ja sanoa että Jumalan rakkaus ei horju eläväisiä kohtaan, mutta kun tulee elämässä tilanteeseen jossa tuntuu että Jumala on hyljännyt...(ei hän muuten tekisi elämästä näin vaikeaa) Toisaalta sulkeeko ihminen itse Jumalan rakkauden itseään kohtaan pois...kun hän ei käsitä "mitä kaikki tarkoittaa"?

Pyyteetön rakkaus esim. lapsia ja eläimiä kohtaa tuntuu välillä laihalta, vaikka jos lapsi kuolisi, tai eläin lopetataan surun määrä on/olisi massiivinen. Miksi jotkut asiat saavat merkityksen vasta sitten kun ne "otetaan pois"?

Näistä meidän (89) kysymyksistä voisi kirjoittaa kohta kirjan🤗

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Minä joskus lapsuudessa ehkä rakastin Jumalaa. Mitä se nyt sitten tarkoittaakaan..?

Jossain vaiheessa huomasin, että Jumala tuntuu todella kaukaiselta asialta. Kun tuntuu ettei hän suoranaisesti vaikuta tähän elämään. Tuntuu siltä että meillä on vain tämä biologinen olemus. Ja kaikki muu sitten kasautuu sen biologisen tason päälle. Siis että tämä biologinen olemus on kaiken pohja. Että kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Uskon tällaiseen asiaan siis.

Lapsuudessa oli vahva usko Jumalaan, mutta enää en tiedä. Nykyään joskus saattaa tuntua siltä että Jumala olisi olemassa, mutta välillä taas tuntuu siltä että hän on ns. kuollut. Siis niin kuin Nietzsche totesi.

Parisuhteista en osaa sanoa oikein mitään. Ei ole ollut elämän aikana oikein mitään sellaista intiimiä suhdetta keneenkään. En ole oikein ottanut tehtäväkseni hankkia kumppania. En tiedä miksen?

Hakeudun usein yksinäisyyteen vaikka en jaksakaan olla koko ajan yksin. Olen vain todennut sen että maailma nyt sattuu olemaan tällainen. Ihmisellä nyt sattuu olemaan tällainen keho. Tällainen mieli ja tietoisuus. En ole oikein ikinä ajatellut että tässä kaikessa olisi hirveästi mitään mystistä. Toki tietoisuus on mysteeri, mutta kaippa sekin mysteeri joskus selvitetään.

Luotan ainoastaan oikeastaan siihen että koulutus on kaiken ydin.

Tuo on totta että joidenkin asioiden arvo selviää sitten vasta kun niitä ei ole. Elämä toki on luopumista, koko ajan kun ikää tulee lisää. On vain löydettävä jokin tehtävä. Elämä on useinkin kovin raakaa, sen takia täytyy vastata haasteisiin. Sen takia on oltava tiettyä sitkeyttä. Camus totesi että ei niinkään elämän laatu vaan sen pituus. En sitten tiedä onko asia noin miten hän sanoi?

Loppuun: Luulen että jotkut saavat elämäänsä ilon uskosta. Minä olen kulkenut vähän toisenlaisia polkuja. Rakkaus tosin on todella tärkeä asia elämässä. Sitä toivoisi vielä kokevan paljon tulevaisuudessa.

Näistä saisi jo paksun kirjan tehtyä. Voisi tulla bestselleri. 🙂

Moi

Mulla on kokemus lapsuudesta ja Jumalasta. Kun olin alle kouluikäinen kävin serkkuni kanssa pyhäkoulussa...pappi piti minua sylissä ja sanoi että "Jumala ei salli pienille lapsille mitään pahaa". Kun minut pistettiin nukkumaan mummolassa ison talon erääseen huoneeseen jossa ei ollut muita pelkäsin ja "huusin mielessäni Jumalaa apuun" mitään ei tapahtunut...lähdin etsimään mummon ja papan huonetta pimeässä...yritin kömpiä heidän väliinsä, mutta pappa ajoi minut pois ikävillä lauseilla...mummo tuli viereeni siihen huoneeseen jossa olin nukkunut...pissasin sänkyyn sinä yönä (olin 4-5v) ja sain huutoa. Yritin vielä muutaman kerran vaikeissa tilanteissa kutsua Jumalaa apuun...Edelliset tapahtumat tulivat mieleeni terapiassa vuosia takaperin, mutta luulen noilla lapsuuden kokemuksilla olevan merkitystä Jumal suhteeseeni?

Lapsuuden kokemuksilla on usein yhteys tähän päivään...

Haluisin uskoa ja elää Jumalan "varassa" mutta kokemukseni ovat niin ristiriitaisia etten osaa.

Luulen että me molemmat ollaan huudettu Jumalaa kun hätä on suuri...ainakin mielessämme? Ehkä se on Jumalan tahto että kirjoitellaan tänne?

Huomenna menen verikokeisiin...otetaan lisää kokeita ylävatsakivun takia. Puolentoista viikon kuluttua menen ylävatsan magneetti kuvaukseen sekä vatsa tähystykseen, jännittää jonkin verran.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Terve.

Tuo uskoon liittyvä pohdinta sai minut taas miettimään omaa uskoani. En puhu omasta suhteestani uskoon ikinä kenellekään eikä minua päällisin puolin monet varmasti minkäänlaisena uskovaisena pidä. Silti huomaan toisinaan ajatuksissani turvautuvani rukouksiin ja toisinaan saatan sellaisen hiljaisena hetkenä puoliääneen lausuakin. Toisinaan mietin olenko minä tai ovatko läheiseni saaneet varjelusta joissain asioissa. Tunnen myös että uskonnollinen yhteisö on olemassa minua varten jos sitä tarvitsen tai niin haluan.

Omaa uskoa pohtiessa ja joidenkin kanssa uskonnosta puhuttaessa on tullut mieleen, että usein kohtaamani väittelyt uskontojen mielettömyydestä liittyvät itse uskoon. Tietysti se on ymmärrettävää, uskon päällehän kaikki rakentuu, ja jos pohjaa pitää hölynpölynä on sen päälle todella vaikea rakentaa mitään. Pieni uskonpoikanen voi muuttaa kaiken. Omalla kohdallani olen osin tiedostaen korostanut ajatuksissani muitakin uskoon liittyviä elementtejä ja pohtinut niitä erityisesti silloin, kun joku läheisistäni on elämän kriisissä turvautunut tai ehkä vain ajautunut johonkin uskontoon. Uskonnolliset yhteisöt ovat monelle elämän murjomalle aivan keskeinen turvasatama ja kannatteleva asia elämässä. Vaikka olen ehkä hieman liioittelemalla sanoen tämmöinen kaappiuskovainen, koen että uskonnollinen yhteisö on minullekin olemassa ja tarvittaessa saan sieltä turvaa. Tämän lapsenomaisen luottamuksen ohella pidän siitä, että pohtimalla noita varjeluksia tulen uskonnon kautta pohtineeksi, miltä onnettomuuksilta olen elämässäni välttynyt ja mitkä asiat ovat hyvin. Toisin sanoen mistä olen kiitollinen.

Ruminaatio lienee monille mielenterveysalan ammattilaisten kanssa asioineille tuttu käsite. Itselleni se tuli vastaan hiljattain. Omalla kohdallani se tarkoitti murtamatonta ja itseään vahvistavaa negatiivisten ajatusten kehää. Sitä kautta olen minäkin pahimpina aikoina vellonut itsetuhoisten ajatusten äärellä. No, ne im-ajatukset ovat vaimentuneet hieman toista kautta, mutta ymmärsin, että negatiivisten ajattelumallien murtamiseen on olemassa muutamia menetelmiä, joiden toimivuus on osoitettu tieteellisesti. Eräs näistä on juurikin kiitollisuuden aiheiden pohtiminen. Ilmeisesti ei ole edes väliä löytääkö asioita joista olla kiitollinen, vaan menetelmä perustuu siihen että pohtii ja yrittää löytää niitä.

Muitakin työkaluja minulle esiteltiin, mutta tuo mainitsemani menetelmä nivoutuu mielestäni mielenkiintoisella tavalla uskontoon ja uskonnolliseen maailmaan. Se auttaa rationaalista puolta ymmärtämään miksi usko on hyväksi ja mikä siinä mahdollisesti saa ihmismielen toimimaan itseään korjaavasti. Lisäksi yhteisöllisyyteen liittyvät tunteet lisäävät varmasti merkityksellisyyden ja jatkuvuuden tunnetta.

Nuo asiathan ovat aika irrallisia itse uskosta. Kiitollisuuden aiheita voi miettiä ja monenlaisiin yhteisöihin kuulua ilman uskontoakin. Sitten toisaalta, jos näiden asioiden myönteiset vaikutukset liittää uskontoon, se vahvistanee itse uskoa?

Ei ollut tarkoitus viedä tätä lankaa sivuraiteille, tuo viimeaikainen keskustelu vain herätti minussa tällaisia ajatuksia jotka halusin jakaa kanssanne 🙂 Voimia ja jaksamista teille kaikille.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Selkeämpi ilmaisu