Sitä että saa arvostusta ja hyväksyntää. Ja sitä saa vain muitten ihmisten kautta. Eli parantaa itsensä arvostamista elämän aikana.

Mutta eikö hän ole juuri rikkinäisyydessäänkin vahva joka jatkaa? Vaikka olisi kuinka hajalla niin silti elää kellon mukaan. Vaikka olisi haavoja täynnä ja täysin lytätty niin silti suorittaa rutiinit ja tekee asioita. Eikö siinä loppujen lopuksi ole jotain hienoa? Elämässä voi mokata pahasti, mutta kuitenkin niin kauan kun vain jaksaa jyrätä eteenpäin niin elämä on siedettävää elämää. Eihän elämän enempää tarvitse olla kuin siedettävää...

minäitse89 kirjoitti:
Sitä että saa arvostusta ja hyväksyntää. Ja sitä saa vain muitten ihmisten kautta. Eli parantaa itsensä arvostamista elämän aikana.

Tossa mä olen vahvasti eri mieltä. Mä näen että ihminen on arvokas itsessään, syntymälahjanaan. Arvo ei ole riippuvainen ulkonaisista asioista eikä muiden mielipiteistä. Kun itse oppii hyväksymään oman arvokkuutensa ja olla hakematta sitä muilta, olla etsimättä muiden arvostusta... siinä onnen avain.

Levosta käsin!

Onni löytyy omasta sisimmästä. Kun pysähtyy ja on läsnä tässä hetkessä, löytää onnen ja oman arvonsa, johon kenelläkään muulla ei ole osaa. Sitä ei kukaan voi riistää eikä lisätä. Se on meillä jokaisella, syntymässä lahjaksi saatu, jokaisella yhtä suuri.

Oppia olemaan hakematta arvostusta toisilta ihmisiltä. Se on tärkeää. Elää vain rauhassa itsensä ja Luojansa kanssa. Rauhassa. Levossa.

Mutta tuntuu siltä että väistämättä me ahdistumme emmekö pysty olemaan koko ajan levossa.

Martin Heidegger puhui siitä että täytyisi elää varsinainen, eikä epävarsinainen elämä. Hän tarkoitti sitä että ihmisen tulee kuitenkin koetella itseään jossain vaiheessa. Ja yrittää elää sellainen elämä joka on rohkea ja rikas.

Nieztsche puhui ikuisesta paluusta, hän tarkoitti sitä että täytyy elää sellainen elämä että olisi valmis elämään samanlaisen elämän uudestaan ja yhä uudestaan.

Toki arvon omalle olemassa ololleen voi löytää sisimmästäänkin, mutta väistämättä me ihmiset kohtaamme toisia ihmisiä maailmassa. Ja sitä sisäistä arvoa voi nostaa myös toisten ihmisten avustuksella.

Näkisin että väistämättä me kuitenkin luomme suhteita toisiin ihmisiin ja peilaamme itseämme heidän kautta.

Mun mielestä te molemmat puhutte asiaa.

Aluksi elämäänsä saa eväitä kotoa. Ajan kanssa ne vahvistuvat, kun/jos lähellä olevat tai lähelle kasvaneet niitä elämän myötä vahvistavat.

Ihmistä ei ole ilman ihmisiä. Onnenhetkenkin huomaa paremmin tai kokee todemmin, jos sen saa jakaa jnkn kanssa.

Vaikka lemmikin.

Onni on ehkä asenneasia; avoimella asenteella näkee kuin pikku prinssi, sydämellä, tärkeät asiat?

minäitse89 kirjoitti:
Mutta tuntuu siltä että väistämättä me ahdistumme emmekö pysty olemaan koko ajan levossa.

Näin minäkin ajattelen. Mutta ahdistus tulisi aina uudestaan ja uudestaan panna merkille ja huomioida sen olemassaolo, kuitenkin antamatta sille valtaa. Tällainen tarkkailijan rooli on tärkeä sisäisen rauhan löytämisessä. Ja kun näitä harjoituksia tekee niin ajan ja toiston myötä se helpottuu ja helpottuu ja ahdistus saa yhä vähemmän valtaa. 

Niin hyväksyy välillä kärsimyksenkin osana elämää.

Kyllä. Hyväksyä, ei taistella vastaan. Antaa sen olla mikä on.

Toki arvon omalle olemassa ololleen voi löytää sisimmästäänkin, mutta väistämättä me ihmiset kohtaamme toisia ihmisiä maailmassa. Ja sitä sisäistä arvoa voi nostaa myös toisten ihmisten avustuksella.

Näkisin että väistämättä me kuitenkin luomme suhteita toisiin ihmisiin ja peilaamme itseämme heidän kautta.

Mä en näe että omaa sisäistä arvoa tarvitsee nostaa. Se vaan pitää löytää ja omistaa.

Uskon myös että kun ihminen on löytänyt sisäisen rauhan, hän saa automaattisesti samoja arvoja omaavilta kanssaihmisiltä arvostusta. Mutta se ei saa olla itseisarvo eikä sitä tule hakea.

Se on kamalaa kun on niin paljon ahdistusta. Se valtaa mielen välillä. Aivan kuin ahdistuisi täysin mitättömistä asioista.

Toki en väitä ettei olisi ihmisiä, jotka pystyvät olemaan erillään ihmisistä. Ja eivät tarvitse ihmisten tukea ja arvostusta. Mutta loppujen lopuksi useimmat tarvitsevat toisia ihmisiä.

minäitse89 kirjoitti:Toki en väitä ettei olisi ihmisiä, jotka pystyvät olemaan erillään ihmisistä. Ja eivät tarvitse ihmisten tukea ja arvostusta. Mutta loppujen lopuksi useimmat tarvitsevat toisia ihmisiä.

Niin... Mä ajattelen silti että oikea reitti ei ole yrittää saada toinen ihminen arvostamaan itseään, vaan käyttää aikaansa sellaisten ihmisten kanssa jotka jo valmiiksi arvostavat itseä, eli joiden kanssa on hyvä olla.

Minua usein vaivaat menneisyyden tapahtumat. Joillekin olisi voinut tehdä jotain toisille taas ei oikein mitään. Olen siinä elämän vaiheessa että katson kuitenkin niitä nuoruuden toilailuita etäämmältä. Kuitenkin moni asia olisi voinut mennä paremmin. Elämästään pitää tehdä niin hyvä vain kuin pystyy ja katsoa mihin se riittää.

Im on yksi tie, mutta se on se tie jolloin ei ole enää mitään toivoa. Elämässä kuitenkin on toivoa. Ja tietenkin on toivo taivaastakin, vaikka aika hataralla pohjalla siinä ollaan.

Kun katsoo joidenkin ihmisten elämää, niin oppii myös elämään omaansa ja välttämään muiden tekemät virheet. Monilla on monia vaikeuksia ja varsinkin kun ikää tulee, niin elämä muuttuu hentoisemmaksi. Sitä tajuaa rajallisuuden.

Itse tein paljon virheitä nuorempana. Se on vaikeaa nyt hyväksyä niitä kun tietää elämästä enemmän. Kuitenkin näkisin että tuo kellon mukaan eläminen ei ole pahasta.

Olen omalla kohdallani huomannut, kuinka oikeanlainen seura auttaa jaksamaan. Olen välillä aika eristyvä, mutta tunne siitä että on ollut jossain porukassa ja pärjännyt siellä sosiaalisesti, auttaa jaksamaan kyllä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Parantelu

Moi

Mä oon pohtinut mitä ollaan kirjoitettu tänne foorumille suhteutettuna mitä Tommy Hellsten kertoo tässä.

https://youtu.be/rI328dJ4F8M

Hellsten sanoituu irti uskonnollisuudesta...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

On näkökulmakysymys, näkeekö uskovan uskonnollisena, vai sydämestään kristittynä.

Jos oma kulma tarkastella elämää on uskosta osattoman näkökulma, kaikki uskonnot ovat yhtä kaukaisia.

Jos sydän on 'valloitettu', Kristus on kohdattavissa myös niissä, joiden keskellä elää, ajattelivatpa uskomisista mitä tahansa.

Ylösnousemisensa jälkeen meille jäi haaste nähdä jokainen ihminen rakastamisen arvoisena lähimmäisenä.

keskustelua kirjoitti:
Jos sydän on 'valloitettu', Kristus on kohdattavissa myös niissä, joiden keskellä elää, ajattelivatpa uskomisista mitä tahansa.

Aamen.

Miten sitten on niin paljon uskontoja? Onko niistä yksi vain oikeassa vai ovatko ne kaikki tavallaan oikeassa?

Ymmärrän hyvin kuinka tärkeä asia usko on. Sillä sehän voi määrittää koko elämän kulun. Ja varmasti määrittääkin.

Kuitenkin maailma on sellainen sekametelisoppa, että voi harhautua vaikka minkälaisille poluille. Maanantaina on masentunut, tiistaina ottaakin sitten jo ryyppyä kun toteaa ettei elämällä ole merkitystä ja keskiviikkona sitten onkin jo jossain katuojassa. Näin nopeasti elämä voi muuttua jos tekee vääriä valintoja tai jos esimerkiksi harhautuu ajatuksissaam nihilismiin tai siihen ettei millään ole mitään väliä.

Luulen kuitenkin että elämällä on jokin merkitys. Oli se sitten vaikka Kristus.

Minkä takia muuten me olisimme rakentaneet valtavia kirkkoja, tuhlanneet vuosisadat kristinuskon opetuksien noudattamiseen, jos niillä ei olisi mitään merkitystä? Jeesus kai kuoli sitten ristillä, jotta muut saisivat elää.

Kuitenkin on niin monia tapoja elää ja monia tapoja kuolla. Meidän on jotenkin löydettävä balanssi omaan elämään. Tästä Jordan Peterson on sanonut että täytyy kulkea järjestyksen ja kaaoksen välistä tietä.

Im-ajatuksetkin ovat tuolla keskitiellä toisaalta niitä on mutta kuitenkin ne täytyy voittaa. Kun ajatellaan elämää niin täällä ratkaisee niin järkyttävän pienet asiat kaiken että ihmetyttää kyllä. Esimerkiksi koronan kanssakin on niin sattuman kauppaa että huh huh.

Kun miettii mitkä asiat pitää ihmisen vielä mukana pelissä niin kyllä ne on rutiinit, pienet kotiaskareet, kaverit, harrastukset ja fysiologiset tarpeet. Silloin kun ihmisellä menee hyvin, niin se täytyy tiedostaa. Sillä elämässä niin harvoin kaikki tuntuu täydelliseltä. Mutta nytkin kesällä, jos vain tuntee päivänkin aikana kerran että nyt on hyvä hetki, niin jotain on siten saavutettu. Jotain sellaista joka on niin vaikeaa välillä tavoittaa.

Toisaalta me ihmiset kuitenkin olemme koko ajan liikkeessä. Harvoin me täysin pysähdytään ja mietitään miltä tuntuu. Ja välillä on ihan hyvä ollakin liikkeessä. Kuitenkin balanssi tässäkin asiassa.

Katsoin tuon Hellstenin haastattelun. Ihan mielenkiintoisia ajatuksia. En ihan kaikkea kyllä ostanut. Sitä en ihan ymmärtänyt että minkä takia hän painotti niin ihmisen heikkouden merkitystä? Toki ymmärrän sen että ihminen on heikko monella tapaa, mutta miten sitten vahvuus?

Eikö ihmisen pidä juuri kasvattaa vahvuuksiaan, sillä maailma on niin julma paikka? Eikö kuitenkin meidän tule taistella oman olemassa olon puolesta?

Toki ymmärrän tuon rakkaus asian. Että se on tärkeää. Mutta maailma on toisaalta niin tuhoisa paikka ja täällä on luonnonkatastrofeja ja surua, että en nyt sitten tiedä auttaako heikkous aina. Joskus ehkä muttei läheskään aina...

Kauheasti im-ajatuksia. Luoja! Aivan kuin jokin perkele kuiskuttaisi korvaan että tapa itsesi. Miten tätä elämää jaksaa kun tämä on koko ajan tällaista? Kun ei ole tyytyväinen mihinkään.

Ainut melkein mikä auttaa on tänne kirjoittelu.

Kamalaa kun ei saa mielenrauhaa. Täytyy koko ajan vain mennä paikasta toiseen. Miksi? Tätä tämä 30-vuotiaaksi tulo on ollut. Joutuu kohtamaan sen että ei ole enää nuori varsa. Minkä takia elämä on tällaista? Teillä joillakin menee varmaan ihan hyvin. Ja kyllä minäkin lääkärille sanoin että hyvin menee vaikkei hirveän hyvin kyllä mene.

Rauhoittavat auttavat jonkin verran. Saan edes hetkellisen rauhan. Kun ei sitä paljon muuta tarvitse kuin rauhaa. En tiedä olenko introvertti? Tykkään tavata ihmisiä, mutten jaksa koko päivää olla ihmisten seurassa. Minun on pakko hakeutua omaan kämppääni ja lukea ja kirjoittaa.

Kirjoitan valtavia määriä koko ajan nettiin ja wordillä. Tämä on sellainen henki reikä.

Sitä minä ennen kaikkea mietin että mitä täällä maailmassa pitää oikein tehdä? En voi vain istua sohvalla ja olla. Koko ajan minun on tehtävä jotain.

Ehkä sitten vain pitää koko ajan kirjoittaa. Tämä on oikeastaan sellainen ainut väylä, joka tuo edes vähän iloa...

"Minua usein vaivaat menneisyyden tapahtumat. Joillekin olisi voinut tehdä jotain toisille taas ei oikein mitään. Olen siinä elämän vaiheessa että katson kuitenkin niitä nuoruuden toilailuita etäämmältä. Kuitenkin moni asia olisi voinut mennä paremmin. Elämästään pitää tehdä niin hyvä vain kuin pystyy ja katsoa mihin se riittää."

Kuka ei ole toilaillut nuorena?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Korjaus