Tuli fiilis että mikä olio ihminen oikein on? Että me ollaan tässä isossa maailmassa, mutta mitä täällä tulisi tehdä?

Se on se vaikein kysymys. Jotain pitää tehdä, mutta kukaan ei kerro että mitä.

En tiedä miksi olen tällaisessa kunnossa. Jotenkin tuntuu että sitä on ihan väsähtänyt.

Sitten luen synkkiä kirjoja ja ei ne ainakaan oloa paranna.

Minkäköhän takia maailmassa viihdekin on niin synkkää?

Jonkinnäköinen muutos tapahtui itsessä kun täytti kolmekymmentä. Aivan kuin sitä olisi tullut jotenkin raihnaiseksi ja koko ajan vain raahaa itseään joka paikkaan.

Aivan kuin vain koko ajan odottaisi jotain. En tiedä mitä.

Ihan kuin vaan odottaisi että tulisi taas seuraava päivä ja sitä seuraava vaikkei paljon mitään tapahtumia olekaan tiedossa tulevaisuudessa.

Ehkä on hyvä vaan järjestää menoja mahdollisimman paljon. Ja yrittää unohtaa kurjuus.

HerKaramazov kirjoitti:
Moi

Ajatus myllyn poikki saaminen on tärkeää. Mietin miksei peruskoulussa ollut aineena "miten käsittelen tunteita/ajatuksia. Mikä voi olla tärkeämpää kuin edellinen?
89 voiko siellä ryhmässä kertoa että im. ajatukset kiusaa? Ihminen tekee oletuksen että paha olo jatkuu huomennakin, varsinkin jos on kokemus useiden päivien piinasta. Oletus huomisesta on aina oletus...

Oletko soittanut kriisi puhelimeen? Mä oon tehnyt kun olo on kauhee.

Mä olen lähdössä ylävatsan ultraääni tutkimukseen. Katotaan mitä sieltä löytyy...vähän jännittää mutta en ole maalannut "piruja seinille" toistaiseksi. Ultran jälkeen verikokeet.

Melkoinen keli sompata autolla...tarvii varata aikaa.

Sartre sanoi että "helvetti on muut ihmiset" jos se on noin niin se toimii myös "taivas on muut ihmiset".

Sanoisin tämän ajan olotiloilla että 'helvetti on huonot lääkärit' argh!!

minäitse89 kirjoitti:
 

Aivan kuin vain koko ajan odottaisi jotain. En tiedä mitä.

Tämä aika niin poikkeuksellista. Silti ei htitsaa ihmisiä yhteen vaan enemmänkin päinvastoin. Kukaan ei tiedä milloin rajattomammin  saa taas elää. Toivottavasti joksus vielä kuitenkin!

Alkaa jo vähän kyllästyä koko Koronaan. Alkaa kyllästyä koko elämään.

Olen tässä miettinyt että mitä tämä maailma minussa muka menettäisi? Ei ole työtä eikä opiskelupaikkaa.

Tämä elämä tuntuu niin mitään sanomattomalta.

Ydinajatus on: Mitä väliä on millään? Ja tämä kuulostaa jo tietenkin nihilismiltä. Mutta en voi tuolle ajatukselle mitään. Tiedän että pitäisi taistella elämän puolesta, mutta koskaan elämästä ei tule valmista ja se risoo. Aina vaan tulee uusia päiviä. En näe välillä mitään mieltä tässä olemisessa. Puhutaan että elämä palkitsee, mutta miten se sitten palkitsee? Joku voi joskus kehua jostain hyvästä työstä mutta siihen se jää. Elämä tuntuu niin mielettömältä.

Että pitäisi siis vain selvitä eteenpäin, mutta edessäpäin näkyy vain tuhkan harmaita päiviä. Tässä väkisinkin ajautuu nihilismiin.

Mitä periaatteessa väliä vaikka alkaisi juomaan? Toki sitten varmaan voisi kuolla, mutta tämä elämä on tällä hetkellä täysin harmaata. Välillä näkyy ehkä jokin valon kajastus, mutta se on himmeä.

En oikein tiedä mikä tässä elämässä risoo. Mutta jokin kyllä.

Olen ajatellut että ei tämä elämä tästä muutu. Elän nyt niin kauan kuin vain pystyn, mutta haastavaa tämä on. Kun on liikaa yksin ja sitten mieliala välillä synkkä.

Täytyy nyt vain hyväksyä tämä tilanne. Elämä on kaikille haaste. Se on selvää.

Täytyy olla silti positiivinen. Kuitenkin minulla on tämä elämä. Kaikista murheista huolimatta. Täytyy vain yrittää jatkaa eteenpäin.

Taas tullut nukuttua vähän. Saa nähdä minkälainen helvetti tästäkin päivästä tulee.

Tämä elämä on täysin mieletöntä. En osaa muuta siitä sanoa.

Ja keneltäkään ei kysytä että haluaako syntyä maailmaan. Tänne synnytään väkisin.

Mitä toisaalta väliä on enää sillä että nukkuuko ollenkaan? Eikö kaikki ole täysin yhdentekevää.

Tämä maailmankaikkeus tuntuu välillä niin vastenmieliseltä. Kun Jumalakaan ei ilmoita itsestään mitään. Ja täällä me vain kärsimme.

Tuntuu ettei mitään pelastusta ole.

Ja ahdistaa koko ajan. Eikä tässä ole edessä enää kuin vanheneminen.

Kun ajattelee itsemurhaa, niin ainakaan kuolleena ei tarvitsisi enää murehtia mistään. Ikuinen rauha.

Tämä on niin paradoksaalista koko elämä. Kuolema on hirvittävä asia. Mutta mitä elämä sitten on: pelkkää ahdistuneisuutta ja unenpuutetta. Sitäkö elämä parhaimmillaan on?

Sanotaan että pitäisi asennoitua positiivisesti elämään. Mutta miten asennoitua positiivisesti kun kaiken maailman kivut on päällä koko ajan. Ahdistus öisin. Sitten huonosti nukutun yön jälkeen päivä on vain sinnittelyä. 31-vuotta yrittänyt elää parhaansa mukaan, mutta palkkio on ollut kipu ja ahdistus. Tätäkö tämä elämä on hamaan loppuun asti? Olisihan se hienoa olla parikymppinen parisuhteessa oleva ja työssä käyvä ihminen. Mutta kun kaikki vuodet valuneet hukkaan. Ja kohta sitä on vanha ja katkera.

Sitten kun yrittää opiskelemaan päästä niin ei vain siitäkään tule mitään. Olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Näillä pelikorteilla voi enään vain bluffata.

Moi.

Siinä Camusin sivullisessa päähenkilö ei tarvinnut Jumalaa nähdäkseen ensi kertaa sinisen taivaan "toisella" tavalla. Hän halusi viettää kolme viimeistä päivää "hereillä" joka sekuntti.

Viimein kun hän päästi papin luokseen...hän totesi itsekseen että pappi ei ollut hereillä.

Kun pääsisi tuohon sivullisen heränneeseen tilaan. Voisi kuvitella ettei elämän mielettömyys olisi se mielen ensisijainen ajatus?

Harmi 89 kun et saanut nukuttua - unen puute lisää ahdistusta - ja ahdistus voi häiritä unta. Kumpi on muna ja kumpi kana?

Vatsasta ei löytynyt mitään hälyyttävää...verikokeissa haima arvo oli hivenen koholla sitä seurataan...

Toisessa munuaisessa on kysta (hyvän laatuinen) sitäkin seurataan...

Mitähän kaikkea elimistöön vanhenmiten voi tulla jota seurataan?

Mutta miten sellaiseen mielentilaan sitten pääsee? Varmaan jollain huumeilla voisi päästä. (ehkä) Että näkisi elämän jokaisen sekunnin arvokkaana. Tuntuu että nämä päivät vain menevät koko ajan hirveää vauhtia eikä mistään saa kiinni.

Olen jotenkin täysin pessimistisissä fiiliksissä. Luin kirjan Simpanssin kauneus ja se oli todella synkkä. Mutta jäin kirjan imuun. Luin sen muutamassa päivässä. Jään aina synkkien asioiden imuun. Minua kiinnostaa ne, en voi sille mitään.

Kun ei vaan pysty näkemään maailmaa paratiisina. Se on se ongelma.

En tiedä mikä auttaisi asiaan? Alkoholia en viitsi juoda. Enkä mitään muitakaan päihteitä käyttää. Elämässä on vain ulkoilu. Kaupassa käynti. Kortin pelaaminen ja lukeminen.

Onneksi ei sieltä vatsasta sitten mitään vakavaa löytynyt.

Moi.

En usko huumeisiin tajunnan laajennusmielessä, kai niistä jotain juttuja voi saada mutta riskit pään lopulliseen hajoamiseen on suuret.

Pidättäytyisin niissä "tylsissä" jutuissa kuten kävely, hengittely,jne.

Yritän itse lukea kirjoja joissa kerrotaan erilaisista tietoisuuden harjoituksista...mitään suurta oivallusta en ole saanut.

Käsitän järjellä että kyse on hetkessä elämisestä, mutta tietoisuus "laukkaa"  usein erisuuntaan kuin haluan...turhaudun...ahdistun...ja taas pitäisi aloittaa alusta.

Kai tämä on sitä kivenpyöritystä - mutta ei ehkä loppun elämää, luulen?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Se on kyllä totta että huumeet veisivät ojasta allikkoon. Alkoholikin on aikamoista myrkkyä.

Elämä on jonkinnäköistä tylsyyden hallintaa. Alkoholi toisaalta varmaan antaisi hetkeksi hyvän olon, mutta toisaalta siinä voisi mennä elämä kankkulan kaivosta pidemmän päälle.

Kirjojen lukeminen kyllä suurin ilo näin Korona aikaan.

Varmaan se hetkessä eläminen sitäkin että keskittyy johonkin niin hyvin että menettää ajan tajun. Joitakin kirjoja lukiessa se onnistuu.

Tämä elämä on välillä kiven pyöritystä, ei siitä mihinkään pääse. Täytyy vain yrittää jaksaa. Se on se olennainen asia.

Minulla on se vaiva ollut nyt viime aikoina, että ahdistun todella pienistä asioista. Ja se että tuntuu kuin panikoisin välillä. Semmoinen kauhean hiostava olo tulee.

Se jotenkin liittyy minun persoonaan. Minun on vain pakko yrittää välttää tuota paniikkia tai sitten yrittää sietää sitä.

Onko sulla HerKaramazov sellaista ollut? Siis semmoista että kun esim. lukee jotain kirjaa ja jos siinä on jotain ahdistavaa, niin tulee se paniikki tunne. Ja se saattaa kestää jonkin aikaa. Se on inhottava tunne. En tiedä mitenkä pystyisin estämään ne kohtaukset..?

Moi

Ehkä sitä paniikkia olisi parempi oppia kestämään? Kun elämässä ei voi välttää niitä asioita jotka nostaa tai tuntuu että paniikki "humahtaa" päälle.

Olen vältellyt kirjoja/lukemista joista pukkaa ahdistusta. Mutta televisiota katsoessa jos siinä on kovin tunteisiin käyvä kohtaus tiedostan paniikin nousevan. Jos haluan katsoa välttämättä kyseisen ohjelman tai elokuvan pätkin sen katsomisen siedettäväviin osiin ja silti tulee ahdistus kohtauksia.

Pahimmillaan ahdistus kohtaus kestää koko päivän jos sitä ei saa poikki...nuo päivät ovat raskaita. Minulla ei ole mitään "nopea tehoista" rauhoittavaa lääkettä niin ahdistuksen purkaminen on vaikeaa. Yritän tietty hengityelyt, joskus on pakko lähteä kävelemään.

Sain kuuden viikon ilmaisjakson kuuntelu kirjoihin, mutta en ole osannut päättää mitä alkaisin kuuntelemaan? Mitään "väkivaltaista jännäriä" en todellakaan jaksa. Tarvii käydä lävitse tarjolla olevat kirjat Bookbeatilta.

En tiedä mikä pahinta,  yöpaniikkki vai pitkin päiväsaikaa tai ajoittain. Itsellä se on tuota yöaikaista, jolloin pätkissä 'lepo'.

Ahdistavat ajatuskehät, joita ei voi kenellekään purkaa.

Minä onneksi yleensä saan ihan hyvin nukuttua. Paniikki tulee yleensä joskus iltapäivisin. Joskus muutaman kerran päivässä. Joskus, jos hyvä päivä, niin ehkä kerran.

Onneksi pystyn kuitenkin paniikin aikana toimimaan.

Olen sitä siedätyshoitoa yrittänytkin. Ei se niin paha asia se paniikki aina olekaan kuin mitä siitä etukäteen ajattelee.

Minulla alkaa tämä toimettomuus vain käymään psyykkeen päälle. Välillä onneksi on sovittuja menoja. Viikon päästä alkaa Kelan ammattillinen kuntoutus. Se on hyvä asia.

En tiedä onko kaikilla elämä näin hankalaa? Onko teillä? Siis että kun pitäisi koko ajan keksiä jotain tekemistä. Kun tuntuu että jokin hirveä kyllästyminen vaanii koko ajan.

Äänikirjoja voisi kokeilla joskus.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Tuntuu välillä myös että vanhat muistot vaivaa. Nousee mieleen ajoittain.

Enää niitä asioita ei pysty muuttamaan. Pitää oppia vain elämään niitten kanssa.

Täytyisi vain jotenkin pystyä etenemään elämässä. Vaikka tämä Korona-aika hidastaa eteenpäin menoa.

Eikö elämä olekin sitten vain kasvua koko ajan? Oli minkä ikäinen tahansa?

Täytyy vain yrittää elää...