Hei HerKaramazov
"Lupaa äiti ettet kuole ennen mua." En tietysti voinut moista luvata, mutta sanoin että yritän, ja ettei kukaan tiedä kuinka kauan elää. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi. Vanhempana täytyy vain sysätä pois oma itsekkyys, pelot ja epävarmuus. Pahinta mitä voin kuvitella on menettää lapsensa. Aikanaan kun lapsi lentää pois pesästä, hänestä täytyy myös päästää irti. Rakkaus on vaikeaa.

Rakkaus on myös epäonnistumista ja pettymystä. Erotessani toisesta pitkästä parisuhteesta tajusin, että olen ollut parisuhteissa vääristä syistä. En ole halunnut olla yksin, olen pelännyt olla yksin. Toisaalta olen ollut yksinäinen parisuhteissani. Olen ollut parisuhteissa itselleni vääränlaisten ihmisten kanssa, koska olen ajattellut, että se on parempi kuin olla yksin. Tajuan erehtyneeni. Parempi on olla yksin kuin huonossa suhteessa. En tiedä löydänkö koskaan itselleni sopivaa miestä. Rakkaus tulee joskus kohdalle jos tulee.

Keskityn elämään päivän kerrallaan. Nyt kun maailman meno on hieman hidastunut, ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että on tekemättä mitään. Eihän sitä ikinä pitäisi verrata itseään muihin, mutta minkäs teet. Ajattelin käyttää loppuvuoden lepäilyyn. Jos vaikka se masennuksen musta koira ikävystyisi kuoliaaksi.

Itku helpottaa. Itken helposti. Liian herkkä, moni sanoisi. Juicen sanoin: En ilosta itke en surusta itke, jos itken niin itken muuten vaan.

Minulla ongelmana on yksinäisyys. Tai se on muitten mielestä ongelma. Mutta toisaalta en tiedä onko se ongelma minulle..?

Välillä uppoan niin musiikkiin ja kirjallisuuteen, että on ihan kiva olla silloin yksin.

Minulla ei ole oikein kokemusta parisuhteesta. Toki aikanaan oli yritystä, mutta en tiedä että tulisiko siitä enää mitään... Tuntuu välillä että minut on luotu yksineläjäksi. Minua alkaa väsyttää live-maailmassa jos tarvii koko ajan olla jonkun seurassa.

Kun käyn yksilöterapiassa niin olen aina sen jälkeen ihan poikki. En tiedä minkä takia minua väsyttää niin paljon seura, siis live-maailmassa.

Luulen että tuo rakkaus asiakin on sellainen että siihen tulisi olla voimia. Mutta kun minulla on voimia vain rajallisesti. (niin kuin toki kaikilla)

En tiedä minkä takia tuntuu siltä että olisi jo hirveän vanha. Jotenkin vain tuntuu.

Itkusta: En minä tiedä enää että pitääkö itkeä vai nauraa? Välillä sitä vain nauraa sisäisesti että tällainen paikka tämä maailma sitten on. Erikoinen.

Moi Harmaatirppa!
Minulla oli 25-vuoden jakso jolloin en pystynyt itkemään. Siis pala tuli kurkkuun mutta siihen tyssäsi.

Nyt kun en enään joudu suojaamaan lapsiani/itseäni eräältä läheiseltä henkilöltä itkumuuri on poistunut. Luulen että se liittyi tuohon ristiriitaiseen suhteeseen toiseen vanhempaani?

Mulla tytöt on 15 ja 17-vuotta ja isä ei ole yhtä kiinnostava kuin kaverit - se on hyväksyttävä.

Parisuhde valinnat on aika kummallisia yleensä valitsee sellaisen jossa on tuttuja piirteitä omista vanhemmista, tai täysin vastakohdan. Tärkeää on kai tiedostaa parisuhteessa ettei yhdessä elo onnistu - jos se ei onnistu. Yleensä aluksi syyttää itseään kunnen hyväksyy että kyseessä on aina kahden kauppa.

Moi 89!

Itku tulee jos on tullakseen,luulen? Sitä ei voi pakottaa, kuten ei voi pakottaa uskomaan, rakastamaan, jne. Näyttelijät on erikseen.

Mulla oli terapiassa sama juttu useamman vuoden... jouduin ottaan päikkärit päälle...nykyään virkistyn?
Edellinen on henkilökohtainen juttu kuten vaikka reakointi avatouintiin, joogaan, tai-ciihin.

Joskus tunteet käyttäytyy päinvastoin kuin pitäisi - mullakin on ollut niitä...ei siinä mitään.

Eipä ole syytä nyt itkeä.

Elämä vain rullaa eteenpäin. Yritän pysytellä kyydissä.

Ikuinen taistelu tämä elämä.

Itsellä taistelua haavan kanssa.

Oletteko miettineet sitä, että kun ei pelkää kuolemaa, niin elämä on paljon helpompaa?

Enkä tarkoita että pitäisi tehdä im. Vaan tarkoitan sitä, että ei ole mitään syytä pelätä kuolemaa sillä kuolema on sulautunut ihmiselämään. Se voi olla elämän loppu. Mutta ei sitä minun mielestä ihan tolkuttomasti tarvitse pelätä.

Parempi vain nauttia elämästä ja sulkea turhat pelot pois.

Pitää olla aina elämän puolella. 🙂

Hirveästi im-ajatuksia nyt. Olen niin hauras välillä. Minä en vaan jaksa kestää tätä elämää. Kun pitäisi tehdä töitä tai opiskella, niin meinaan romahtaa.

Tulee mieleen että olen kuin huojuva torni, joka on koko ajan romahtamaisillaan. En ymmärrä tätä olotilaa.

Tuntuu koko ajan kuin kävelisin heikoilla jäillä ja koska tahansa voin tippua jäätävään veteen.

En tiedä jos Jumala on olemassa, että miksi hän on tehnyt minusta tällaisen? Minä vaan en tahtoisi kestää tätä elämän tuomaa vastuuta ja haastetta. Olisi vain niin helppoa tuhoutua, kun elämä on niin pirun vaikeaa.

Minkä takia ihminen syöstään äärirajoille? Minkä takia pitäisi tehdä työtä kuolemaan asti? Minä en ymmärrä omaa sisäistä rakennettani...

Elämä on lahja, ja kuolema pois sulkee sen.

Moi 89

Jos kaikki persoonan osat eivät olekkaan hauraita? Jos persoona onkin kuin palapeli josta puuttuu pari palaa ja pari palaa on väärissä paikoissa?
Mutta kun on itse se palapeli ei nää niitä paloja jotka puuttuu ja niitä jotka on väärisssä paikoissa...osa paloista on varmaan oikeillakin paikoilla mutta niitäkään ei nää tai ne voi aavistaa?
Taas vertauksia...

Mitenkän ton ajatuksen että "en pelkää kuolemaa" tasapainottaisi? Se on facta mutta mikä siinä on ristiriitaista? Itsestäni luulen että jos kunnioittaisin elämää - voisin kunnioittaa kuolemaakin kuten syntymääkin. Luulen että noi kolme palikkaa syntymä, elämä, ja kuolema tarvis hyväksyä että ne saisi tasapainoon...palat palapelissä oikeille paikoille.
Mä kiroan syntymääni ja toisinaa elämää, ja toivon kuolemaa - ei ne o tasapainossa tollatavalla vaikka niin on oikeus ajatella.

Millä edelliset saisi tasapainoon että osaisi kunnioittaa kaikkia kolmea? Se on varmaan yksi niistä jutuista joka auttas tilannetta että torni ei heilu niin vimmatusti, mitä luulet?

Täytyisi ottaa varmaan asenne, että kuolema ei ole vihollisista suurin. Vaikka en keksi kylläkään mitään inhottavampaa ja karmeampaa kuin kuolema. Toisaalta ihminen voi kitua vuosia ja toivoa kuolemaa. Mutta sekin on pelkkä toive. Eihän kukaan periaatteessa tiedä millaista se kuolema on, ennen kuin on kuollut. Mutta sitten siitä ei ole paluuta.

Luulen että paloja puuttuu paljonkin, mutta näillä jäljellä olevilla on vain mentävä.

Eihän ihmisellä ole hirveästi toivoa elämässään. Ja ei ole hirveästi aikaa kasata koko palapeliä. Sen mentaliteetin olen ottanut, että näillä mennään.

On totta, että jos kunnioittaa elämää, niin silloin tavallaan kunnioittaa myös kuolemaa. Tai siten että pitää kuolemaan kunnioittavaa väli-matkaa.

Ihmiselämä on lähes aina ongelmallista, juuri sen takia ettemme tiedä paikkaamme maailmassa. Meille on annettu vain pieni ajan jakso, jolloin tulisi selvittää elämän mysteeri. Mutta me olemme aina keskeneräisiä.

Joten olen sen takia vain nykyään ottanut motoksi: Näillä mennään.

Moi.

Ei sitä palapeliä varmaan kokonaan valmiiksi saa, ja aina puuttuu paloja - jos ne puuttuvat palat saa kuollessaan kouraan?

Maailmankaikeudessa kerrotaan olevan sama määrä energiaa koko ajan se muuttaa vain muotoaan. Vaikka mustataukot luhistavat hieveänmäärän energiaa pieneetilaan niin palauttavatko pienet "valkoiset kääpiöt" sen sitten takaisin.

Jos ihminenkin imeytyy jonkinlaiseen luhistuvaan energiaan kuollessaan? Ja palaa muutamana "valkoisena kääpiönä" takaisin - edellinen selittäisi maailman väestönkasvun🤭

Jos ihminen paikka on maailmankaikkeus niin perillä ollaan koko ajan - mutta mistä se fiilis tulee että olen kuin "orpo piru" ja täysin väärässä paikassa? Jos aivot huijaa masentuneena meitä? Aivokemia saa tuntemaan että olen yksin "alasti" heitettynä maailmaan - vailla toivoa!
Ehkä Heidegger, Camus, Sartre kokivat samaa aivokemiaa kun kirjoittivat olemassa olosta?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjaus

Luulen kyllä että se ajatus heitteisyydestä voi viedä ihmisen nihilismiin. Ja se ei välttämättä ole hyvä asia.

Luulen että ihmisen pitää vain tarrautua johonkin asiaan.

Kuolemasta ei tiedä. Elämästä sentään tietää aika paljon.

Elämässä on paljon mysteerejä. Mutta kun tarrautuu johonkin, niin ei ole välttämättä niin orpo olo. Ja mysteerikin tuntuu siedettävämmältä.

Moi

Tarkoitatko tarrautumisella vähän samankaltaista tarrautumista kuin siinä vertauksessa vedessä uivasta ihmisestä joka tarrautuu vaikka puunkappaleeseen joka kelluttaa?
Noita puunkappaleita voi edustaa kirjallisuus, taide, musiikki, jne.

Nihilismissä taidetaan tarrautua nihilismiin?

Moi porukat,

Oon taistellu itsemurhaa vastaan joskus nuorempana, siis niitä ajatuksia, että haluaisi lakata elämästä. Nykyään niitä ei enää ole, koska olen kääntänyt itseni täysin toisin päin, eli en syytä itseäni enää mistään, mistä aiemmin syytin. Olen todennut, että maailma tai siis yhteiskunta on olemassa enemmän tietynlaisille ihmisille, mutta koska itse olen sairastanut ja muutenkin syrjäytynyt siitä, niin sitä ei enää ole mulle samalla tavoin olemassa.

Olen alkanut arvostaa itseäni todella paljon, huolimatta siitä, miten maailma minut näkee. Tosin tiedän osaavani asioita, joita kaikki eivät osaa. Ehkä se auttaa jonkin verran. Samoin itsensä raivokas puolustaminen auttaa. Apinan raivolla eteenpäin.

Joskus väsyneenä sitä saattaa olla kyllästynyt ihmiskuntaan ja yksinäisyyteen, ja silloin tulee mieleen, että ei jaksaisi olla olemassa. Onneksi nuo tunteet haihtuvat yleensä jonkin ajan kuluttua..siis niiden intensiteetti haihtuu, vaikka älyllinen tieto niistä säilyy ja vaikuttaa mielipiteisiini maailmasta.

Motto: minähän perkele elän täällä ihan vaan muiden kiusaksi!

HerKaramazov: Juuri tuota tarkoitin tarrautumisella. Tuntuu että nihilismissä ei voi tarrautua oikein mihinkään. 🙂

BlueSkyNow: Tuttu tunne tulee tekstistäsi. Elämässä pitää välillä raivata näkymättömiä muureja. On hyvä olla itsenäinen ja arvostaa itseään. Se on totta että im-ajatukset voivat olla joskus tunnetasolla ja vaivata siellä. Vaikka ajatteleekin että im on huono ratkaisu.

Aikanaan olo hieman helpotti, kun tajusin ettei vika ole omassa perusluonteessani. Minulla ei ole niitä ominaisuuksia joita nyky-yhteiskunta arvostaa. Ihmisten kanssa kommunikointi on introvertille todella väsyttävää. Sen jälkeen on pakko päästä lataaman akkuja. Joku puolipäiväinen työ kävelymatkan päässä kotoa olisi lottovoitto. Sitä jaksaisi tehdä, mutta ei sellaista ole tarjolla.

Ylipäätään ihmisiä arvioidaan liikaa työn ja muiden ulkoisten asioiden kautta. Vastaan uteluihin olevani pätkätyöläinen (enimmäkseen työtön). Voin mainita sairastavani migreeniä (jätän mainitsematta masennuksen). Joillekin sana yh-äiti tuo mieleen listan negatiivisia sanoja. En todellakaan jaksa selittää, että elämäni on ihan hallinnassa terveysongelmia lukuun ottamatta. Minua ärsyttää suunnattomasti ihmiset, jotka tekevät typeriä ennakko-oletuksia. Myös liian uteliaat ihmiset ärsyttävät.

Välillä luulee saaneensa otteen jostain vihreämmästä oksasta, kunnes huomaa sen olevan katajan oksa, piikikäs ja taipuva. Ainakaan pudotus ei ole korkea. Silti pelkää putoavansa johonkin piilossa olevaan monttuun. Aina voisi olla huonommin. Kannattaa keskittyä mustikanvarpuihin, hyvällä tuurilla voi löytää mustikoita.

Masennus on selvästi syvenemässä. Ensin tulee unettomuus ja väsymys, sitten ajatusloopit ja pakko-oireet, lopuksi ahdistus ja lamaannus. Ahdistaa tänne kirjoittaminen, en oikein jaksaisi kommunikoida kenenkään kanssa. Masennus saa minut eristäytymään muista, mikä ei ole hyvä, sillä yksinäisyys masentaa entisestään.

Miksi pahimmalta tuntuu silloin, kun ei oikeastaan ole mitään syytä olla masentunut? Tarkoitan sitä ettei viime aikoina ole sattunut mitään erityistä. Ehkä se on tuo jatkuva selviytymismoodissa olo, joka vaihtuu masennukseen, kun tilanne on riittävän hyvä.