Tuntuu että yhteiskunnassa on tietyt asiat joihin voi uskoa ja tietyt uskomukset jotka heti kumotaan. Esim. uskominen siihen että joulupukki on oikeasti olemassa Korvatunturilla. Kukaan muu kuin lapsi (ehkä) ei pidä tällaista uskoa järkevänä. Mutta sitten kun tullaan siihen, että onko Jumalaa olemassa, niin se on taas kokonaan toinen asia.

Sillä Jumalassa on kyse koko ihmisen olemassaolosta, niin sitä ei voi noin vain sivuuttaa. (vai voiko?)

Luulen että usein usko Jumalaan täyttää puuttuvia palasia tieteessä. Esim. mikä on tietoisuus? Jumalaan uskova ja kristitty voi sanoa että se on sielu. Mutta hän ei pysty oikein sitä todistamaan.

Tiedemiehet joku kaunis päivä vielä  ehkä saavat selville tuon tietoisuuden olemuksen. Onko silloin enää mielekästä uskoa Jumalaan?

Mietin usein sitä, että Jumalaan uskominen on tuottanut minulle harmeja. Tiedän että usko on jokaisen oma asia. Mutta minulle se ei oikein sovi. Ihmiset ovat tietenkin erilaisia.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Pakko sanoa nyt tämä: Elämäni on viime aikoina ollut melkein Helvettiä. Minulle tehtiin operaatio selkään ja aina kun käyn vaihdattamassa siteet, niin kivut ovat hirvittävät. Aivan kuin hoitajat tahallaan kiduttaisivat.

Sitten minulla on tuo ahdistus joka ei mene pois. On tämä maailma välillä vaan niin murheiden tyyssija että alta pois. Minkä takia sitä pitää ylipäätänsä syntyä, kun joutuu elämän aikana sietämään tällaisia asioita?

Välillä tulee mieleen Schopenhauerin sanat, että voisi olla parempi kun ei olisi syntynytkään. Kun maailmassa on vain tuskaa, sairauksia ja kuolemaa. Mikä Jumala se semmoinen on joka kiroaa ihmisen? Mikä maailma tämä oikein on jossa kuolema niittää ihmisiä?

Camus mukaan itsemurha on syvin filosofinen ongelma. Ja ehkä suurin.

Eihän täällä toisaalta ole pakko elää. Kun mikään Jumala ei välitä yhtään ihmisestä.

En ymmärrä minkä takia tänne synnytään? Se on minun kysymykseni tänään. Minkä takia Jumala, jos hän on olemassa, antaa sellaisen ihmisen syntyä maailmaan jonka elämästä suurin osa on Helvettiä? Tässä teologeille pohtimista. Ja muillekin.

Miten te voitte uskoa Jumalaan? Sitä ehkä ajan takaa...

Anteeksi kun olen niin synkkä. En vain tiedä mitä minun pitäisi tehdä elämässä? Kun on niin monta vaivaa.

Elämä tuntuu niin tyhjältä. Aivan kuin elämä olisi kuin musta-aukko. Synkkä ja merkityksetön.

Tänään on ollut kyllä huono päivä. Kituuttelen vain. Odotan ahdistusta. Tuntuu ettei elämältä voi muuta odottaa kuin kärsimystä. Tämä on minun näkökantani.

"

Jos tämän kerran vastaan tähän kohtaan viestiä, kun koen tulleeni väärinymmärretyksi ja vaikka viesti ei ole kohdistettu suoraan minulle. Omalla tavallaan viesti oli kuitenkin vastausta aiemmin kirjoittamaani; jokaisen tavalla tulkita on omat taustahistoriansa, johon myöskään en halua enkä voikaan tuntematta nimimerkkiä mitään sanoa.

Koetan oikaista väärinkäsityksen, koska en ole mielestäni väittänyt kenenkään uskomisia 'vääriksi', vaan kertonut kuin itse koen. On monia teitä valoisaan elämään. Jokaisella on oikeus löytää oma tiensä.

Juuri noin kuin kirjoitit, voimme vain tukea omaa tietään kulkevia.. Inhimillistä on kun taitoa sanoa ei aina ole, ei osaa niin, että kykenisi tukemaan, vaikka haluaisi."

Minä taas luin sanoja väärin tai sanojen välistä...

Uskon että emme ole ristiriidassa...ehkä päinvastoin. Pelkät sanat ilman äänenpainoja, eleitä synnyttää väärinymmärryksiä.❤️

Moi!

Ei kai mielen synkkyyttä tarvi pyytää anteeksi.

Eksistentialismista tulee mieleen kysymys joka oli annettu tyttärelleni filosofian tunnilla. "Pohdi miten nihilistinen arvomaailma vaikuttaa elämään?
Edellinen kysymys on aika vaikea...mietin heti yksilön, yhteisön vai valtion kohdalla? En osaa heti oikein vastata käsitän sen niin että jokainen yksilö luo  arvonsa itse eikä nojaa yhteisiin "sovittuihin" sääntöihin, tai uskonnon arvomaailmaan...joskus nihilistinen arvomaailma voi olla hyvä kun kyseenalaistaa, mutta onko sitten kokoajan törmäyskurssissa  muiden kanssa? En osaa vastata.

Mutta siihen yritän nyt vastata ensimmäisen kerran miksi elämässä on paljon tärkeitä "avoimia" kysymyksiä ja tuntuu että emme saa niihin vastausta.

Luulen että syy on se että jokaiseen kysymykseen joutuu etsimään vastauksen erilähteistä? Tiede vastaa johonkin? Uskonnot vastaa johonkin? Jne.

Ei ole yhtä "kattavaa" järjestelmää. Okei joku on saanut rauhan Kristinuskolla, astrologialla , filosofialla, tieteellä, Hindulaisuudella, tai vaikkapa Taolaisuudella.

Minusta tuntuu että minun silulleni tai sitten voidaan sanoa tietoisuudelle ei kelpaa yksi uskon järjestelmä...aina tuntuu että takertun joihinkin seikkoihin joita en voi hyväksyä...jotenkin haraa vastaan ja aiheuttaa entistä enemmän ahdistusta "eikö minusta ole tämänkään järjestelmän kannattajaksi" pidän itseäni tämmöisessä tilanteessa lähes riivatulta, kun mikään tietty ei kelpaa.

No tosta sillisalaatti ajatuksesta tuli sitten mieleen myös hedelmäsalaatti. Eli jos mun armo itselle on hakea vastauksia monesta järjestelmästä - mutta silti "lyömättä lukkoon" asioita. Siis jos huomenna jokin perustellaan paremmin johonkin tärkeään asiaan voin armahtaa itseni ja muuttaa mielipidettäni. Oli se tiede, taide, uskonto joka tarjoaa minua tyydyttävän vastauksen.

Mika Waltari kirjoitti jokaisen ihmisen sisällä asuvasta "lahjomattomasta tuomarista" joka varmaan tarkoitaa ettei itselleen voi valehdella tai pakottaa uskomaa, rakastamaan, jne.

Tuon oman "lahjomattoman tuomarin" kanssa me todellisuudessa väännetään, luulen?
Ja jos yksi järjestelmä ei kelpaa on rakennettava oma hedelmäsalaatti semmoinen itselle sopiva - näin ajattelen nyt...huomisesta en tiedä?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Korjaus
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Minä voin tuohon sillisalaatti asiaan sanoa, että ehkä nykyään oma usko on usko ihmisen kehollisuuteen.

Uskon siihen että ihmisellä on vain tämä elämä. Mutta tämäkin on vain uskoa. En voi tietää sitä. Voin vain kyseenalaistaa jotkin kuoleman jälkeiset paratiisit.

Elämähän kulkee vain uskomusten varassa.

Toisaalta minun uskoni asioihin on hyvin vaihtelevaa. Kuitenkin pohjimmiltani uskon elämään. Oli se sitten kuinka kurjaa tahansa.

Mietin sitä että ehkä on hyvä kun omalla kohdallanikin uskomukseni vaihtelevat niin paljon. En sano että olisin ateisti tai uskova. Jos joku termi pitää valita niin ehkä se on sitten agnostikko...

Mietin tässä että mikä on elämän parasta aikaa noin yleisesti ottaen? Mulle joskus sanottiin että se olisi lukio aika ja voi ollakin.

Luulen että useat ihmiset havittelee vain onnellisuutta. Ja niistä onnellisista ajoista jää yleensä muistot, jotka auttavat jaksamaan myöhemminkin.

On paljon puhuttu täällä elämän tarkoituksesta yms. Monet sanoo että tarkoituksena on ottaa vain joku päämäärä. Voi olla. Mutta mitä jos ottaa päämääräksi sen että pysyy terveenä ja pystyy nauttimaan elämästä? Eikö se olisi jo jotain?

Toisaalta, jotkut käyttää huumeita sen takia että ne voivat tuoda onnea. (ehkä)

Minä olen ajatellut sellaista että yritän syödä terveellisesti ja pitää elämän muutenkin balanssissa. Olisiko siinä jo kylliksi tehtävää?

Mitä mieltä olette siitä, että jos elämässä täytyykin havitella vain sisäistä hyvää oloa? Eikä välttämättä sitten paljon muuta...

Olavi Uusivirta lauloi että: "On niin helppoo olla onnellinen, kun tyytyy siihen mitä on." Olisiko noissa sanoissa viisautta?

Onko sillä oikeastaan väliä, onko Jumalaa olemassa vai ei? Jos Jumala puhuisi sinulle, uskoisitko kuulevasi hänen äänen?

Ihmisen aivoihin vaikuttavat kehon ulkopuoliset tekijät. Aivot ovat myös alttiita fyysisille häiriöille. Lisäksi ajattelu on altis erilaisille virhepäätelmille. Aivoilla on paha tapa etsiä yhteyksiä ja merkityksiä, joita ei oikeasti ole.

Olen kokenut Jumalan läsnäolon ja kuullut hänen äänensä. Tai niin luulin, kunnes tajusin elämäni rajuimman migreenikohtausten sarjan sumentaneen aivoni ja ajatteluni. Valitettavasti myös todelliset sattumat vahvistivat harhaani, mutta ne olivat vain sattumia. Kuinka masentavaa oli tajuta voimakas hengellinen kokemus harhaksi. Silti en voi varmuudella sanoa, että kyse oli vain harhasta, sillä sain monta oivallusta omasta elämästäni. Se tieto, mitä minun pitäisi elämälläni tehdä, jäi tietysti yläkerralta kertomatta. 😉

Ihmisen aistit, aivot ja ajattelu ovat niin epäluotettavia, ettemme voi saada täydellistä varmuutta oikeastaan yhtään mistään. Miksi hengellinen kokemus oli niin aidon tuntuinen, jos se oli vain aivojen tuottamaa harhaa? Mitä jos kaiken tarkoituksena oli sysätä liikkeelle joitain tärkeää ja merkityksellistä? Mistä helkkarista minä, pieni ihminen, voisin sen tietää! Ehkä pitäisi vain nöyrtyä siihen, ettei kaikkea voi tietää.

Oletko koskaan miettinyt miten monen ihmisen kanssa olet ollut vuorovaikutuksessa? Useimmat ihmisten väliset kohtaamiset ovat vain lyhyitä merkityksettömiä hetkiä. Silti joskus jokin täysin mitättömältä vaikuttava hetki voi saada aikaan suuren muutoksen jossain muualla. Sitä sinä et voi tietää. Ehkä joku kirjoitus saa toisessa ihmisessä aikaan ajatuksen, joka myöhemmin laajenee merkitykselliseksi oivallukseksi.

Itsemurha saattaa sysätä jotain pois raiteiltaan. Mutta itse et ole sitä näkemässä. Kukaan muu kuin ehkä Jumala ei näe jonkun teon tai tekemättä jättämisen kaikkia seurauksia. Ihmisen osana on elää epävarmuudessa muuttuvassa maailmassa.

Olisi paljon helpompaa, jos tietäisi varmasti, että kaikella on jokin tarkoitus. Jo 39 vuotta takana, enkä ole vieläkään saanut mitään merkittävää aikaan. Toisaalta, miksi edes pitäisi saada jotain merkittävää aikaan, sillä meitä on täällä 7,8 miljardia.

Huomenta

🌹💓🌹💓🌹💓🌹💓🌹

ja hyvää aamua... Teillä on niin paljon ajatuksia, joihin haluaisi jotain vastata, mutta aina ei ehdi tai jaksa.

"Mistä onni syntyy? .... kuinka sitä pitäisi tavoitella? Epikuros ajatteli onnen olevan kärsimyksen puutetta....Hedonistit etsivät mielihyvää ja nautintoja välttelemällä kipua ja tuskaa. Eudaimonistit taas etsivät onnea pyrkimällä oppimaan ja tunnistamaan omat hyveensä ja elämään niiden mukaan. Eudaimonistit ei siten välttämättä tavoittele nautintoa vaan laajemmin hyvää elämää ja korkeampia tavoitteita, kuten muiden hyvinvointia....Nautintojen ja hyveiden lisäksi monet tavoittelevat myös osallistumisen kokemusta - tunnetta siitä, että ovat mukana ja osallisina elämässä... Mitä enemmän ihmiset tavoittelevat onnea osallistumisen tai eudaimonian kautta, sitä tyytyväisempiä he ovat elämäänsä ylipäätään. .. Kaikkein tyytymättömimpiä elämäänsä ovat ihmiset, jotka eivät tavoittele onnellisuutta millään tavalla... "

"....ihminen haluaa olla onnellinen. Onnen tunne ja ja sen tärkeys kertovat perustavanlaatuisten tarpeiden tyydyttämisen merkityksellisyydestä. ...Onnellisuuteen tarvitaan positiivisia tunteita ja naurua, elämään osallistumista ja mukaan tempautumista sekä tunnetta merkityksestä... Onnellisuus kertoo, miltä tämä hetki tuntuu, optimismi sen, miltä odotamme tulevaisuuden tuntuvan.... Onnen puute sinällään ei ole huono asia tai merkki asioiden väärästä tolasta. Ihmisillä vain sattuu olemaan synnynnäinen halu olla onnellisia. Voimakas, sisältä kumpuava tarve onneen tekee meistä onnettomia, kun emme pysty tankkaamaan onnea päivittäin niin paljoa kuin haluaisimme,.. "

" Suuri osa ihmiselämän onnesta ja tuskasta syntyy sosiaalisista suhteista. Aivot kirjaimellisesti rakastavat seuraa ja kammoavat sen puutetta... Vaikka toisten seurassa on joskus vaikeaa olla, omassa seurassa oleminen on usein hankalampaa. Sosiaaliset suhteet on meille niin tärkeitä, että niiden puute tai katkeaminen saattaa tuntua konkreettiselta kivulta.... Aivotutkimuksissa on huomattu, että sosiaalinen hyljeksintä käynnistää aivoissa samanlaisen reaktion kuin esim. käteen kohdistuva ruumiillinen kipu... ... Myös usko yliluonnolliseen voi korvata oikeiden ihmissuhteiden puutetta ja toimia siten psyykkisenä suojamekanismina yksinäisyyttä vastaan,..." (Lauri Nummenmaa"  Tunnekartasto / Tammi 2019)

Uskon ymmärtämisen avain on sille avautumisessa. Uskossa (omaksumassani) on kyse persoonan kohtaamisesta; täällä eletään ihmisten parissa, joissa on enemmän tai vähemmän tuota vastaanotettua pyhää henkeä. Rakkautta, välittämistä.

"V a a l i  v i h r e ä ä   o k s a a    s y d ä m e ss ä s i ,   n i i n   l a u l a v a   l i n t u            s a a p u u   s i n n e."... Joan Walsh Anglund: Ympärivuoden

Harmaatirppa: Voi olla että Jumala on vain kulttuurihistoriallinen asia, joka on jäänyt meidän aivoihin kummittelemaan. Ja tietyt asiat sitten laukaisevat sellaisen tunteen että Jumala nyt puhuu yms. Jos Jumala nyt puhuisi minulle, niin se varmaan olisi vain psykoottinen tila. Tiedän että ihmisillä on paljon noita Jumala-kokemuksia. Kai niitä tiedekin tutkii. Jollain kypärällä vissiin oli saatu sellaisia kokemuksia. Siinä kait käytettiin jotain magneettia tai muuta sellaista.

Mutta entä jos koko tämä maailma on harhaa? Monet filosofit ja tutkijat ovat sitä mieltä. Evoluutio on rakentanut meidät niin, että näemme tämän maailman tällaisena. Mutta todellisuudessa on hirveästi kerroksia, kuten kvanttitaso. Voisimme nähdä todellisuudenkin erilaisena kuin sen näämme.

Elämän tarkoitus voi olla että pysyttelee hengissä ja mahdollisimman terveenä. Siinäkin jo tavoitetta.

keskustelua: Minä kyllä välillä nautin yksinolostakin vaikka usein onni löytyykin vuorovaikutuksesta.

Tuosta synnynnäisestä halusta: En tiedä onko kaikilla sitä. Että haluaisi onnea. Jotkut toimivat juuri päinvastoin. Se tietenkin johtuu yleensä masennuksesta. Mutta se on kai totta ettei täysin onnellinen voi olla koko aikaa. Tai siis että ei koko aikaa voi vain nautiskella. Niin luulen. Tai mitä se onni nyt sitten on? Siitäkin eri versioita.

Joskus olet kirjoitellut tuosta kehollisuudesta. Se on osa tätä ihmisen elämää. Jos herää hengellisestikin elämään, elää yhä kehossaankin, elämä on yhä normaalia, kehollisuus ei muutu. Elämässä on vaan auennut uus ulottuvuus.

Moi!
Olen kuullut myös ihmisten kertoneen "hengellisen kokemuksen koskettaneen" mm. migreeni kohtauksessa, kaatumatautikohtauksessa. Jiddy Krisnamurdia "ladattiin" pyhällä hengellä päänsärkykohtauksien aikana muistan lukeneeni.

Dostojefskiä kaatumatautikohtauksessa...jonka hän kuvaa mm. Idiootissa.

Ruotsi ottaa lääkekokeiluun LSD:n psykoterapiaa tukemaan joihinkin vertailu ryhmiin...

Jossain vaiheessa ihmisille annettiin insuliini shokkeja syvään masennukseen...saataa olla että jossainpäin maailmaa edelleen?
Noiden insuliini shokkien aikana toiset kokivat ruumiista irtaantumisia ja uskonnolli kokemuksia.

Joku voi saada huikean oivalluksen elämäänsä mato-ongella!

Aloin miettimään onko ruumiista irtautuminen uskonnollinen kokemus aina?
Vai onko se aivojen häiriötila?

Samaan hengenvetoon ihmiset jotka ovat olleet tovin kuolleena kliinisesti ovat nähneet jotain valoa, tunteneet hyvää oloa, niityn...jonkun rajan joka pitää ylittää, mutta heidän oli palattava takaisin ja moni koki sen ahdistavana?
Edellisiä kokemuksia on sattunut uskoville, ateisteille, ja agnostikoille. Eli sama määränpää kai kaikkilla on? Vai pitäisikö sanoa samanlainen aivokemia kaikilla on?

Olisin taipuvainen pitämään tuota aivojen häiriötilana (katsoessa ulkoapäin), mutta joka kokee tuonkaltaista ruumiista irtiolemista se kaiketi on yliluonnollista kokea? Esim.jos kokee nousevansa kattoon katsomaan itseä tai jotain läheistä sängyn vierellä. Jos osa henkisestä olemuksesta irtautuu pois, näkee että kehona yhä makaa potilaana sängyllä mutta onkin katossa, näkee ja kokee sieltä mitä tapahtuu?

Nuorena valvottuani saamatta unta kahteen viikkoon aloin olla hajoamistilassa. Veli vei minut lääkärin vastaanotolle. Sen terveysaseman käytävällä käveltäessä lääkärin huoneeseen, oli välillä tuplaovi, jonka aukaisumekanismi oli avaamisen helpottamiseksi ovien kohdalla pyöreä metallirengas joka roikkui ja josta vetämällä ovet aukeaa. Siihen kohdalle tultaessa tuli vastaan ihmisiä joiden takia piti väistäkseen hidastaa kulkemista. Kun olin sen renkaan kohdalla, se alkoi pyöriä ympyrää. Jälkeenpäin olen sitä joskus ajatellut. Magneettista säteilyäkö ihmisestä hajoaa aivojen ylikuumenemistilassa?

Tuo mitä kysyit riippuu näkökulmasta mistä asiaa katsoo. Yliluonnollinen yliaistillisena kokemuksena on kai kuitenkin luonnollista, mutta ei jokapäivän arjessa, vaan kun ihminen herkimmillään?

Kyllä minullakin on ollut ns. yliluonnollisia kokemuksia. Tai ennen pidin niitä yliluonnollisina. Nyt en enää tiedä että mitä ne oli. Aivan kuin Jumala olisi lähestynyt minua silloin. Mutta ne kokemukset tuottivat itsetuhoisia taipumuksia. Sen takia en pidä niitä täysin luotettavina.

Voisi sanoa että minun elämän tehtäväni on vain kuoleman välttäminen. Tai ainakin kuoleman oman käden kautta. Siinä näen elämän ytimen. Sen takia välillä vain tuhlaan aikaani johonkin turhaan, että saan vielä kuitenkin elää elämää eteenpäin. Sillä tylsistyessäni voisin tehdä jotain peruuttamatonta. Joten välillä voi tehdäkin jotain ihan yhden tekevää. Kunhan se pitää ajatukset poissa im:stä. Ihmisen on kuitenkin hyvä olla hengissä. Ja yritän olla mokailematta, jotta minäkin selviäisin vanhaksi asti.

Luulen että yleensä kaikki nämä ruumiista irtautumiset yms. ovat aivojen tuottamat. Toki voi olla halu uskoa, että ne ovat viestejä Jumalalta, mutta kun siinä piilee aina vaara. Olen pikku hiljaa sen käsittänyt kuinka vaarallista voi olla upota liikaa mihinkään yliluonnolliseen. Elän nyt vain tätä maanpäällistä elämää ja jätän seuraavat elämät vähän loitommalle. Ainakin minulla on tämä elämä.

Olen lukenut noista near death experienceistä, mutta en viitsi niistä enää mistään kirjoista tai netistä lukea. Sillä ne voi taas sysätä huonolle polulle, niin kuin totesinkin aiemmin...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Mulla on monesti näin illalla ahdistava ja huono olla. Toivon monesti yön tulemista ja sitä että pääsee nukkumaan, sitten uni ei tule kun vihdoin voin mennä. Unta ei aina riitä, muutama tunti kerrallaan, viime yönäkin heräsin kolme kertaa. Onneki oli aurinkoinen päivä. Menin ulos ja kävelin pitkän lenkin. Kuitenkin koko päivä on sen jälkeen ollut hirmu pitkä ja aika mennyt aika hitaasti. On yksinäistä. Arki ja pyhä ovat samanlaisia. Huomenna on harrastusilta josta pidän, mutta sitäkin enää kaksi kertaa. Tulee vuoden vaihteeseen saakka loma. Paljon tulee mietittyä sitä, miksi olen alakuloinen ja koen yksinäisyyttä. Im en mieti aktiivisesti mutta se käy silloin tällöin mielessä. Koen turhautumista, turhuutta ja sitä etten enää saavuta tässä elämässä yhtään mitään. Odotan vain että joku pakottaa mut jonnekin. On koti, ruokaa, lemmikki, kaikki periaatteessa ihan tosi hyvin, mutta silti mieli on alhainen. Olen työtön ja kaiken mitä elämässäni saanut aikoinaan hoidettua ja hankittua on nyt realisoitu ja ja silti jäi velkaa. Työttömyyden myötä velkaosat irtisanottu ja vierineet perintöään ja nyt jo osa ulosottoon. Luottotietoihin tullut viime viikolla merkintä. Oon ihan ku ansassa. Työttömänä aikaa tehä asioita, mitta rahaa ei enää ole kuin välttämättömimpään. Ennen oli siitä kiinni ettei ollut aikaa ja sitte ei ollu jaksamista. Nyt vain ei ole varaa tehdä mitään. Ulkoilu ja kerran viikossa kerhossa. Nyt miettii, että jos työtä sittenkin sais jostain, joutuisko muuttamaan, saanko enää asuntoa ku meni luottotiedot? Entä jos sais työtä ja toimeentuloa, viekö ulosotto tienestit ja oon ihan samassa liemessä mutta töissä.. en voi jutella asioista kellekään, enkä haluakaan avata tätä kenellekään tutulle. Joulu tulee ja lapset ovat eteläsuomessa, korona jyllää, en tiedä näemmekö. Olenko yksin joulunkin kissan kanssa? Tai jos lapset pääsee käymään onko mulla varaa tarjota mitään? Mua itkettää aina ja joka asia. Telkkaria tulee katsottua- liikaakin. Toisaalta kaikki on ihan hyvin ja elämä on arvokas mutta välillä vois vaan nukkua eikä välttämättä herätä.. tulee huono olo kirjoittaakin tästä mutta näin mä kuitenkin koen, välillä.