On tärkeä vain taistella elämän puolesta.

Itse olen huomannut, että välillä täytyy vain odottaa. Vaikka sitten parempia aikoja. Kärsivällisyys palkitaan, niin kuin sananlasku sanoo.

Täytyy keskittymisen kautta upota esim. kirjaan. Voi välillä kokonaan unohtaa ulkomaailman. Se auttaa ainakin mua.

Minullakin ollut kaiken näköistä elämän aikana. Mutta minä olen ottanut nyt työn alle kärsivällisyyden kehittämisen. Silloin kun on kärsivällinen niin elämään avautuu aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.

Yksi kysymys: Oletteko koskaan ajatelleet sitä, että ihminen elämänsä aikana voi välillä toivoa ettei olisi olemassa? Mutta sitten kun ihminen esim. sairastuu sanotaan nyt vaikka syöpään, niin silloin hän yleensä ei muuta haluakaan kuin elää.

Tämähän on valtava paradoksi. Miten siihen tulee suhtautua? Kun ihminen varmaan kuolin vuoteellaan ei mitään muuta halua kuin elää tavallista elämää. Ja haluaa että elämä jatkuisi vielä pitkään.

On tämä ihmiselämä niin eriskummallista kyllä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta sitten. Syy: Korjailu

Tervetuloa Naukunainen pohtimaan motiivia elämälle. Nimimerkki Minäitse89:sin kanssa pohdittu filosofian, uskonnon, tieteen, kehollisuuden, hedonismin, jne. kautta syytä.

Minä henkilökohtaisesti en ole löytänyt motiivia mistään yhdestä ajatus suuntauuksesta/traditiosta motiivia vaan lähinnä yhdistelemällä useampia traditioita mutta edellinen ei ole vahvistunut ajatuksiini niin että voisin sanoa "nojaavani" johonkin...

Tietty raha on yksi motiivi varsinkin silloin kun sitä ei ole elämässä. Luottotiedottomia on kai suomessa about puolimiljoonaa ja toinen puolimiljoonaa siinä rajamailla ja tuskin korona lomautukset tilannetta parantaa...

Mulla on aika pienet tulot työkyvyttömyys eläkkeestä mutta menot olen minimoinut silti talous ei kestä mitään suuremppaa muutaman sadan yllätystä...luottotiedot on vielä toistaiseksi.

Voimia ja ajattele että me tänne tukinettiin kirjoittajat ollaan "samassa veneessä" on edes virtuaali yhdessä soitajia joille voi kirjoittaa...hhhmmm kaikesta, luulen?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta sitten. Syy: Korjaus

Moi!
"Yksi kysymys: Oletteko koskaan ajatelleet sitä, että ihminen elämänsä aikana voi välillä toivoa ettei olisi olemassa? Mutta sitten kun ihminen esim. sairastuu sanotaan nyt vaikka syöpään, niin silloin hän yleensä ei muuta haluakaan kuin elää."

Samaa olen kuullut myös!
Ja taistellaan elämän puolesta - ja odotellaan parempia aikoja!

Kerton seuraaman kokemuksen - en tiedä mitä sanotte mutta kerton sen kun olen kertonut sen muutamille läheisille.

Minulla on vahva ituitio jo lapsesta asti - lapsena kerroin tätä useimme kavereille mutta oltiin niin nuoria että en saanut palautetta. Sellaisesta tunteesta että kun synnyin tänne maailmaan sain katsoa oman elämäni kuin elokuvan alusta loppuun mutta en muista kuin joitain välähdyksiä kuten sen "että mieleni on jossain vaiheessa aikuisuutta sekaisin/hämmentynyt kun en ymmärrä mitä minun tulisi tehdä elämälleni, ja välähdyksessä tunsin vahvaa ahdistusta...siis onko tämä tilanne jonka olen nähnyt "välähdyksenä" ennen kuin synnyin?
Koin edellä kuvaavan tilanteen vahvasti - tunne oli että mies eläämaailmassa (siis ehkä minä?) mieli hämmentyneenä koska ei tiedä että kaikkilla tekemisillä tai tekemättä jättämisillä on jokin merkitys kuitenkin vaikka hämmentynyt mieli ei sitä nyt ymmärrä.

Kokemus edellisestä oli minulla jo paljon aiemmin kun luin Tiidetilinenkirja elämästä ja kuolemasta. Siinä kertottiin että jos lapsi syntyy kuolleenna niin hänellä edelletykset elämään eivät olleet vielä valmiit - äidilläni oli keskenmeno vuosi ennen syntymääni. Tiibetiläisittäim keskenmenon ihmisalku olin minä...mutta edelletykset elämälle eivät vielä täyttyneet. Sitten kun synnyin olin saanut katsoa elämäni ainakin kahdesti siksi muistan jotain. Edellistä ei voi todistaa mitenkään enkä lähde siitä kiistelemäänkään.

Ennen sytymääni menin ja tulin suuren kirkkaan valon kautta en ala pohtimaan kuin että mitä silloin tapahtui mutta jostain valosta me tullaan ja sinne takaisin mennään. Oliko tuo valoonmeno keskenmeno ja valostatulo syntymäni kohtuun. Näitä ei voi todistaa vippaako päässä, vai mitä?

Kun olin syntynyt muistan 1-2-vuotiaana tuijottaneeni aurinkoa koska siitä muistaisin mistä tullaan ja minne mennään.

Okei en luota omiin tuntemuksiini/ intuitiivisiin kokemuksiini - voihan edellinen olla jokin unikin joka on toistunut ja jäänyt tajuntaa.

Kai edellisen kaltaisia juttuja on monellakin ihmisellä mutta ei niistä mielellään puhu kun leimataan heti hulluksi.

Mä nyt kerroin ja otin riskin - ei kai tän hullummaksi voi enään mennä?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta sitten. Syy: Korjaaminen

Mielenkiintoinen kokemus sulla. Luulen että se ei välttämättä ollut mikään psykoosi yms. Ehkä todellakin sitten on jotain mystisiä kokemuksia.

Jos nyt tulisi omalle kohdalle niin varmaan pelkäisin sitä, sillä eihän ikinä niistä voi tietää.

Olen yrittänyt nyt tietoisesti ottaa vähän välimatkaa uskontoihin yms. Koska minä tiedän miten ne vaikuttavat minuun: ne tuovat itsetuhoisia ajatuksia. Varsinkin silloin jos liikaa uppoudun Jumala-asiaan.

Joillekin uskonto on pelastus, mutta itse en tiedä mihin uskoisin. Niin kuin on ollut puhetta.

Yritän vain elää. Siinä minun uskontoni.

Elämänhalu on mielenkiintoinen asia. Välillä on juttuja vanhoista pariskunnista, joista myös toinen kuolee pian sen jälkeen kun puoliso on kuollut. Ihminen voi kuolla suruun. Olen kohdannut vanhuksen, joka menetti täysin elämänhalun puolison kuoleman johdosta. Ei hän pitkään elänyt, ei halunnut enää elää.

Toinen vanhus sai lääkäreiltä kuulla ettei hänellä ole paljoa elinaikaa. Hän sinnitteli monta vuotta ”kuolemantuomion” jälkeen. Hän halusi elää ja nähdä ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa. Sairauden etenemistä ei voi täysin ennustaa, mutta elämänhalulla näyttäisi olevan jotain vaikutusta asiaan.

Olennaista on lienee se että on jokin syy elää. Vastoinkäymisten kohdatessa se syy voi unohtua, mutta kun ihminen ymmärtää elämänsä rajallisuuden jostain tulee elämänhalu. Tai sitä ei tule. Ehkä kuoleman lähestyessä tajuaa, miten paljon haluaisi vielä elää ja kokea. Moni ihminen vain elää sitten-joskus-kun -elämää, mutta saattaakin käydä niin ettei sitä hetkeä koskaan tule.

Siitä on juttuja, mitä asioita ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan. Suuri osa olisi halunnut viettää enemmän aikaa läheisten ihmisten kanssa, ja tehdä asioita joita olisivat oikeasti halunneet tehdä. Surevat elämättä jäänyttä elämää.

Minusta Camus osui elämän ytimeen: Että elämässä tulee taistella absurdilla tavalla im:ää vastaan. Ihminen tavallaan elää vain eteenpäin. Vie roskat, tiskaa, pesee pyykkiä. Oletteko miettineet sitä, kuinka me vain teemme arkisia asioita ja emme tee mitään maata mullistavaa? Me olemme vain muurahaisia. Ja meidän ei sovi pysähtyä täysin.

Vain kuolemaahan tässä paetaan. Voin myöntää sen että minun suurin tehtäväni elämässä on vain paeta kuolemaa. Niin kuin olen sanonutkin.

Se on varmaan sitten se itsesuojelu vaisto joka ajaa ihmistä eteenpäin.

Oletteko lisäksi miettineet sitä, kuinka ihmeellistä on ylipäätään että ihmisiä on olemassa? Kuinka ihmeellistä on olla elossa. Aivan sama oliko työtä tai opiskelu paikkaa. Vaikka ne on kyllä myös tärkeitä asioita. Mutta olla elossa. Mikään ei voita sitä. Välillä tuntee kiitollisuutta siitä että ylipäätänsä elää, vaikka elämässä on paljon ongelmia. Pienet asiat yleensä ratkaisee. Kiitollisuus elämälle on kuitenkin hyvä asia, joka minut valtaa välillä. 🙂

Minulla nyt niin paljon vaivoja, että välillä käy im mielessä. Mutta jostain aina kaivan sen elämänhalun. Minusta välillä tuntuu että minkä takia kärsiä, kun voisi lähteä pois maailmasta. Kyllä tuota elämänhalua on, mutta sitä punnitsee koko ajan. Vertaa sitä kärsimisen määrään.

Tuntuu että iän myötä on tullut nämä vaivat, vaikka en minä tiedä onko 31 v. paljon. Toki nuo ikä asiat ovat henkilökohtaisia. Joillakin voi jo alkaa iän tuomat vaivat parikymppisenä. Ja joillakin vasta 70-vuotiaana. Tai en minä tiedä minkä takia näitä vaivoja näin paljon on...

Minulla tehtiin yksi operaatio selkään ja siinä on haava joka kutisee välillä aika paljon. Toki siinä on side päällä.

Täytyisi olla kuin jokin pitkä juurinen puu, joka ei kaadu missään myrskyssä.

Tuo on totta Harmaatirppa että täytyy olla jokin syy jatkaa olemista. Oli se sitten mikä tahansa. Vaikka koiran ulkoiluttaminen säännöllisesti.

Olen tullut siihen johtopäätökseen että aivan minimaalisen pienet asiat lopulta ratkaisevat miten tässä elämässä käy. Tämä nyt ei ole mikään uusi ajatus, mutta kuitenkin.

En minä enää tiedä kuitenkaan mitä tälle elämälle pitäisi tehdä, kun joudun koko ajan ravaamaan terkussa. Olen välillä niin ääriä myöten täynnä tätä kaikkea. Ehkä minun tarvitsee vain luottaa että jokin korkeampi voima vielä pelastaisi... Tai en minä tiedä enää. Olkoon sitten elämä vain kärsimystä. Ihan sama. Pääasia että pääsee kämpästä välillä pihalle... Tuulettumaan. En vain pysty uskomaan Jumalaan. Sehän tässä se perimmäinen ongelma minulla on...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Moi!
Elämän puolesta täälläkin!

Tämä masennus sairaus pistää tuijottaan omaan napaan - minulla on varmasti hyviä asioita elämässä mutta en näe niitä.

Näen vain ahdistuksen, pelon, ja elämän käsittämättömyyden - Tiedä sitten toisiko se vielä enemmän tuskaa jos käsittäisin elämän...ei taida ihmispää riittää siihen.

Harmaatipalle; luulen että meille kaikille tairjoillaan vastoinkäymisiä, joihin pitäisi löyttää halu selviytyä. Joidenkin ihmisten vastoinkäymiset ovat "vuoren" kokoisia silti he selviävät.

Masennus paisuttaa vastoinkäymiset väärään mittakaavaan, tiedän sen. Mutta kun ahdistus, pelot vyöryy päälle tuntuu että jään kuin "lumivyöryn" alle...silloin en pysty edes hengityksellä rauhoittamaan itseäni.

Vaikka minulla on ollut intuitiivinen kokemus vuosikymmeniä "valoon mennään, valosta tullaan" ei sekään tunnu auttavan - sitten alkaa itse syytökset miksen voi hyväksyä asioita kuin ne on? Miksi käperryn itseni ympärille? Elä päivä kerrallaan, joskus tunti, toisinaan minuutti!

Se on juuri masennuksessa että ei näe elämällä olevan mitään arvoa. Olen itse niin kyllä usein tuntenut. Vaikka välillä on ihan positiivinenkin mieli.

Olen pikku hiljaa alkanut hedonistiksi. Jos nimittäin on niin että tämä elämä on suurimmilta osin vain kärsimystä. Niin miksei sitä sitten olisi vähän hedonisti?

Minua vaivaa aina samat kysymykset: Jumalasta ja elämän tarkoituksesta.

Ymmärrän kyllä sen että elämä on arvokas asia yleensä. Mutta minkä takia mihinkään ei voi sitoutua täysin? Minkä takia elämä on vain tällaista balanssin hakemista? Sehän tässä vaikeinta on. Kun pitää koko ajan säilyttää se balanssi. Aivan niin kuin Jordan Peterson puhui järjestyksestä ja kaaoksesta. Sama on kuvattu jing ja jang kuviossa. Että pitäisi olla järjestyksen ja kaaoksen välissä. Silloin ei varmaan masenna niin paljon kun pysyttelee siinä.

Minä olen välillä kyllästynyt olemiseen. Mutta kun mitään muuta ei ole tarjolla niin tartun siihen. Kai sitä pitää vain hedonistisesti nauttia olemisesta minuutti kerrallaan. 🙂

Masennuksessa vaikeinta tai hankalinta se, että se vie halun kaikesta. Mitään ei halua, kun mitään ei haluta, ei syökään, ja sen vuoksi voimat jatkuvasti vähenee ja mitä vähemmän voimia, sitä vähemmän jaksamista ja masennuskin yhä syvenee. Tuntu kaikesta myös häviää aika pian ja tunnottomuus ajan oloon kroonistuu, jos kierrettä ei saa katkeamaan mitenkään. Aika taistelua elämä on. Ei vaan haluttomuutta ja voimattomuutta vastaan, myös olosuhteita. Im on äärimmäinen vastustaja. Tarvitaan yhteyttä, kuten nämäkin ketjut täällä.

Minulla jotenkin auttaa tuohon masennukseen se, että ajattelen eksistentiaalisesti. Siis että ihmisen suurin taistelu on elämän puolesta. Aina yrittää palvella elämää. Toki tiedän että masentunut henkilö ei osta tätä asiaa.

Toki tiedän että elämä voi olla niin hankalaa että se masentaa täysin, mutta kun edes yrittää tehdä asioita niin sekin jo riittää. Luulen että kaikessa yrittäminen riittää. Ei sille sitten mitään voi jos ei saa työpaikkaa tai opiskelupaikkaa. Mutta yrittäminen on kaiken avain.

Välillä pitää vain myös tehdä elämässä täyskäännös. Pitää aina hylätä todella paljon polkuja joita näkee edessä. Sen takia ihminen on poikkeuksellinen olio että hän pystyy noita polkuja hylkämään, sillä hän pystyy tavallaan näkemään tulevaisuuteen.(ainakin vähän)

Olen vakuuttunut tuosta järjestys vastaan kaaos asiasta. Minusta Jordan Peterson on ajatellut sen ihan oikein. Kannattaa katsoa youtubesta hänen luentoja, todella hyvä ideoita hänellä.

Oletteko miettineet sitä, että minkä takia ihmiset tavoittelevat työ uraa yms? Toki yhteiskunta on sellaisen ihmisen puolella. Mutta mieleeni nousee ajatus, että miksi tavoitella niin kiihkeästi sitä?

Kun kuitenkin me olemme rajallisia olentoja. Meidän ykkös tehtävä on pysytellä hengissä. Ainakin evoluutio-opin mukaan. Kun toisaalta mitään ei saa mukaan Taivasten valtakuntaan. (jos sellainen on olemassa) Ei maallista mammonaa yms.

Moi

On ihmisiä jotka sopeutuvat vastoinkäymisiin helpommin kuin esim. minä. Mitä heillä on enemmän kuin minulla? Elämän sietokykyä/ tukiverkostoa?
Minulle on sattunut paljon asioita joissa on täytynyt siirtää tunteet pois jotta selviää vastoinkäymisestä.

Vastoinkäymisiä/pelottavia tilanteita on riittänyt lapsesta asti. Minulle on kehittynyt negatiivisten tunteiden ylikorostunut suojamekanismi. Edellisen kääntöpuolena on se että tunteiden ylikorostunut kontroli estää tuntemasta myös vahvat positiivisetkin tunteet. Suoraan sanoen en uskalla rakastaa koska kuitenkin petyn. En uskalla rakastaa tyttäriäni koska jos heille tapahtuu jotain en kestä...sama koskee kissoja ja koiria. Nyt kun vaimon kanssa on mennyt vähän paremmin en uskalla välittää hänestä koska kuitenkin petyn.

Edellinen on opittu kaava mutta siitä tarvisi oppia pois - ja se ei ole todellakaan helppoa välillä tuntuu että im. on helpompi tehdä.

Nyt kun touhuan kotona jotain muistan jonkun hyvän muiston menneisyydestä sitten se tunne jota en uskaltanut tuntea silloin ryöpsähtää itkun kera ja menen voimattomaksi. Useat muistot koskevat tyttäriäni, tai koiraa joka sai piikin 2kk takaperin, en tiedä miksi olen näin herkillä? Viimeksi näin kävi keväällä, ja yksi jakso kesällä. Saan toki rauhassa itkeä kotona mutta kauanko näitä itku jaksoja kestää? Varmaan siihen asti kun itkua riittää?
Edellinen poikkesi nyt mitä olen edellä kirjoittanut. Ei muuten tule mieleen mitä eksistentialistit sanovat itkusta?

Eksistentialistit varmaankin pitäisivät itkua ihan hyvänäkin asiana. Välillä on noita päiviä mullakin kun on aivan maissa. Itse vaan en jotenkin kykene itkemään, vaikka se voisi tehdä hyvääkin välillä. Ehkä itken sitten sisäisesti.

Minun elämässäni ei loppujen lopuksi ole ollut vielä hirveästi vastoinkäymisiä. Jos jätän pois luvuista oman tilani. Siis toki ihmisiä on kuollut. Läheisiäkin. Varsinkin yksi kaveri joka teki im:n. Josta olen varmaan sanonutkin. Mutta ei mitään täysin musertavaa.

Rakkaus vaatii toki uskallusta. Lähes kaikki tässä maailmassa on traagista, mutta luulen että rakkaus voittaa traagisuudenkin. Rakkaushan on voima traagisuutta vastaan.

Ajattelin asian niin että on parempi välittää nyt läheisistään kun vielä voi. Mitä sitä turhaan liikaa miettii monen vuoden päähän. Jeesuskin painotti että päivä kerrallaan. (tai jotain siihen suuntaan)

Elämä on silloin rikasta, kun välittää lähimmäisistään.