Moi89 ja Soroppi!

"HerKaramazov: Ihminen on aika yksin maailmassa ahdistuksen kanssa. Olen vähän jo hylännyt tuon Jumala ajatuksen. Elämä tuntuu välillä niin julmalta, että tuntuu ettei Jumalaa voi olla."

Itämainen ajattelu lähtee siitä että Jumala on meidän sisällä ei missään ulkopuolella, saati pilvenreunalla. Jos me saadaan siirettyä ajattelumme tähän hetkeen hengittelyllä, ym. olemme rauhoittuneet ja tietoisuus on "meidän Jumalaisessa osassa tietoisuutta" - Näin olen lukenut/kuullut.

Zenbuddhalainen traditio kertoo että hengitämme "pyhää henkeä" kun olemme tietoisia hengityksestä...sama mistä Jeesus kertoi ja kun olemme siirtyneet hengittelyllä Jumalaiseen osaan tietoisuuttamme vahvistamme rauhaa pyhällä hengellä tietoisesti...yritän ainakin kokeilla.

Peruskristitty saattaa suuttua edellisestä tulkinnasta koska siinä ei edetä niin kuin kristillinen traditio sanoo. Mä en saa apua kristillisestä traditiosta apua - oikeastaan ahdistun vielä enemmän.

Mä olen jotenkin liian liberaali yhteen uskontoon kun mulle on ihan sama loiko Jumala maailman kaikeuden/ vai syntyikö se alkuräjähdyksessä jota evoluutio jatkoi...oli se kumpi tahansa edellisistä se ei auta mun ahdistusta joka on nyt!
Syntyikö Jeesus neitseellisesti tai nousiko kolmantena päivänä kuoleista...oliko hän maahan siirtynyt Jumala? Mikään edellisistä ei auta minua ahdistuksessa nyt!

Uskon että Jeesuksen Jumalainen osa oli vahva - meillä vähän pienempi...mutta me voidaan vahvistaa sitä Jumalaista osaa tietoisuudessa "pyhää henkeä" tietoisesti hengittämällä, luulen?

Sitten semmoinen käytännön juttu jonka olen huomannut jos ahdistusta "piikkiä" ei saa katki jää ahdistus "vellomaan" kokopäiväksi. Ja kun ahdistus on jäänyt "vellomaan" sen katkaiseminen ei meinaa onnistua edes lääkkeellä/hengittelyllä.

Joudun käyttämään lääkkeitä ahdistukseen koska en ole Jeesus tai Buddha ja tuskin koskaan lähellekkään heidän pyhyyttään.
Mutta ennen kuin syöksytään pimeyteen kokeillaan järjestelmällistä hengittelyä ja meditointia niin ei voida väittää ettei yritetty inhimillisiä konsteja joita pyhät kirjat ovat ohjanneet.

En halua loukata "puhdas oppisia" Kristittyjä tai Budhalaisia... minua tuntuu auttavan kun ymmärrän Buddhalaisuuden kautta Kristillisyyttä, ja toivoisin löytäväni Kristillisyyttä joka auttaisi ymmärtämään Buddhalaisuutta (edelliseen en ole vielä törmännyt)

Tämmöisiä ajatuksia tänään.

Minä olen liian laiska tutustumaan täysin mihinkään uskontoon. Toki niissä voi piillä kaiken avain, mutta olen miettinyt että uskon elämään niin kauan kuin se jatkuu. Ja sitten kun se päättyy niin minä en enää ole vastuussa mistään.

En vain löydä sitä lohtua Budhhalaisuudesta tai kristinuskosta. Toki ajattelen välillä että yritän elää nöyränä kuin kristitty. Mutta se sitten että luottaisin täysin Jumalaan, on jo asia erikseen.

Tiedän että mielen laatuni on nihilistinen, vaikken aina haluaisi sen olevan. Toki se on vaikeaa se nihilismi sillä ei voi kääntyä minkään korkeamman puoleen. Tai voihan sitä kutsua ateismiksikin.

Olen joutunut niin paljon kärsimään, että olen pikku hiljaa menettänyt uskon Jumalaan.

Mutta toisaalta, eihän paljo muuta elämässä ole kuin usko Jumalaan. Ja kun sen menettää niin toisaalta tuntuu että on vapaa, mutta toisaalta tuntuu että mikä minua kantaa tässä elämässä sitten.

Tuo hengityksen tarkkailu toimii kyllä.

Vielä loppuun: En aina tiedä mikä minua oikein vaivaa kun en viitsi tutustua pyhiin teksteihin? Luen filosofiaa, mutta minä vaan en saa Raamattua avatuksi. Tai mitään muutakaan ns. pyhää kirjaa. Mietin välillä että jokin minun elämässäni ei ole kohdallaan: onko se sitten minun epäusko uskon asioissa vai jokin muu?

Toisaalta kuitenkin tunnen suurta kunnioitusta Kristustakin kohtaan ja hänen opetuksiaan.

Mutta sitten on tämä tieteen maailma, joka hylkii uskontoja. Siihen olen enemmän uppoutunut.

Haluaisin uskoa Jumalaan. Mutta voiko itseään pakottaa uskomaan?

Jos ajattelee vain tieteellisesti niin elämä on selviämistaistelua, mutta toki haluaisin sen olevan paljon muutakin. Mutta kun tulee se pelko esim. kristinuskoa kohtaan. Että menettääkö siinä sitten hallinnan jos täysin luottaa Jumalaan kaikessa?

Moi89

Itseään ei voi pakottaa uskomaan - se on selvää.

Jos tieteenmaailma hylkii Jumalaa/uskoa anna sen hylkiä - sinä et ole tieteenmaailma vaikka luet ehkä kiinnostuneesti sitä.

Kunnnioitat Kristuksen opetuksia - mutta et jaksa lukea raamattua, sama juttu minulla.

Ja sitten vielä se oljenkorsi Jumala johon uskoo välillä toisinaan ei.

Mitä jos hyväksyt edellisen että se on sinun henkilokohtainen uskosi tällähetkellä eikä sitä tarvitse muuttaa juuri nyt?
Mullakin on melkoinen sillisalaatti mihin uskon ja miten - jos siihen tulee tarkennusta Jumalan, Jeesuksen, Buddhan, tai vaikka kvanttifysiikan toimesta niin sitten muutetaan käsitystä.

Kai se on useimmilla niin että usko on sellainen kuvaamasi sillisalaatti.

Haluaisin uskoa elämään, mutta sekin usko välillä horjuu.

En ymmärrä mistä minulle tulee aina se halu kadota maailmasta. Se on jotenkin iän myötä kehittynyt.

Kun tuntuu etten jaksaisi olla täällä, mutta jos sitä joutuu sitten johonkin vielä pahempaa paikkaan im:n myötä, niin on tämä vaan kovaa tämä elämä.

Toisaalta, kyllähän Kristuskin joutui hirveästi kärsimään, mutta hänellä siihen oli selvä syy.

Kun taas oma kärsimys tuntuu turhalta. Minkä takia pitää kärsiä?

Ymmärrän että tuon kärsimisen takia ihmiset ajatuvat huumeisiin ja itsemurhiin. Tiedän täysin hyvin että minäkin voisin olla aivan pohjalla ja ajautua niihin, mutta siitä se Helvetti sitten alkaisi.

Olen nyt jonkin näköisessä kiirastulessa. Yritän vain jotenkin selvitä tämän oman elämän kaaoksen keskellä.

Ainut asia mitä voi elämästi varmasti sanoa, että se on julmaa. Ja tästä johtuu suurin osa nihilismistäni.

Koska maailma tuntuu välillä niin julmalta, että siinä hädin tuskin pystyy elämään. Mutta kuitenkin minussakin on se elämäntahto, mistä Schopenhauerkin puhui. Sokea elämäntahto. Mutta toisaalta, hyvä niin, ehkä kärsimyskin on parempi asia kuin kuolema.

Minä vaan en jaksaisi tätä elämän hullunmyllyä, mutta silti jaksan. Siinä se paradoksi.

Moi.

Vaikka se usko uskontoihin, tieteisiin, elämään on sillisalaattia niin se ei ole saanut tukevaa jalansijaa sisältäsi.

Helpompi kertoa itsestä jos mä hyväksyisin että mun hengellinen ajettelu ei ole mitään tiettyä yhtä genreä vaikka se tukeekin mun päässä toinen toisiaan...en ole hyväksynyt sitä että ajattelen niin. Uskon kuitenkin että saan hetkittäin rauhan tunteen kun hyväksyn itseni tämmöisenä. Jopa se että mulla on im, ajatuksia.

Huumeita ja tuhdisti muita päihteitä kättyvät harvoin tiedostaa sisäisen ristiriitansa - "elämä on perseestä siksi mä vedän" voi olla monen vastaus.

Mutta sitten kun tullaa siihen että ymmärtää elämästä mikä itseä ahdistaa, pelottaa, turhauttaa luulen että päihteet eivät auta juurikaan voi olla jopa päin vastoin - alkoholi lisää ahdistusta?

Elämä rakentuu paradokseihin - ainakin viisaat väittää niin?

Ei olekaan saanut jalansijaa. Koko ajan vain sinkoilen uskosta toiseen ja yritän edes jotenkin elää ihmisen arvoista elämää.

Elämän jatkuminen on ainut asia vain mitä yritän, mutta siinä onkin työtä. Koska ei riitä että syö, juo ja nukkuu. Vaan pitää vielä olla kavereita ja harrastuksia. Ja koko ajan sellainen tunne ettei jaksaisi tehdä mitään, mutta silti vain taistelee eteenpäin.

Tuo itsensä hyväksyminen voi olla avain. Mutta kun silti koko ajan kello laukkaa eikä oikein mihinkään voi takertua. Ajattelen usein että ihminen on ajan orja. Meidän vain yksinkertaisesti täytyy tehdä päivän aikana tiettyjä juttuja, jos haluamme elää. Se on selvää. Minua puhuttelee todella se Heideggerin lause, että "Meidät on heitetty maailmaan." Ja meidän tulee vain pärjätä edes jotenkin ja olla ns. ajan orjia.

Se on totta että jos on huume kierteessä, niin hukkaa elämänsä viimeistään.

Alkoholi on kamala aine. Mulla ei ole siitä muuta kuin huonoja kokemuksia. Mutta silti mietin joskus että mitä jos joisi. Todennäköisesti huonosti kävisi.

Joo, elämähän on suuri paradoksi.

Tällainen asia tuli nyt mieleen että: miten kestää elämän paino silloin, kun tuntuu että omalla elämällä tai ylipäätänsä millään ei ole mitään merkitystä?

Sen asian kanssa taistelen jatkuvasti. Kun on ollut puhetta uskonnoista ja uskomuksista. Niin tuntuu aina siltä että miten esim. Kristinusko voisi olla totta?

Minkä takia Jumala olisi uhrannut poikansa ja antanut hänen kitua? Tätä minä en ymmärrä. Jos Jeesus oli Jumalan poika, niin minkä takia hän sai niin kovan kohtalon?

Kiinnitän nyt lähinnä fokuksen vain Kristinuskoon. Tuntuu että Jumalaa ei joko ole tai sitten hän ei hirveästi välitä ihmisen hädästä. Toisaalta ateismikin voi viedä maailman huonoon suuntaan.

Mutta näen että on itsellä edessä kaksi polkua: Toinen on Jumalan hylkääminen, jolloin elän vain tätä elämää. Jolloin minun täytyy vain ylistää kaikkea maanpäällistä ja yrittää unohtaa välillä kuolema.

Toinen polku on Jumalaan uskominen. Jolloin minulla on moraalinen vastuu elämästäni. Jolloin minä keskityn enemmän kuolemanjälkeiseen elämään kuin tähän maanpäälliseen.

Tuumin että kuljen aikalailla tuota ensinnä mainittua. Sillä on helpompi hylätä usko Jumalaan, kuin uskoa puoliksi. Ja tästä muun muassa Sartre puhui että ihminen on juuri silloin vapaa kun hänen ei tarvitse ottaa uskontoa kuormakseen. Radikaalisti vapaa. Mutta juuri se vapaus sitten tuottaa eksistentiaalista ahdistusta, sillä ihminen ei vapauden keskellä tiedä paikkaansa maailmassa. Juuri siihen perustuu eksistentialismi.

Ja tämän myötä täytyy vain ottaa jokin päämäärä. Oli se sitten mikä tahansa. Jottei koe tuota eksistentialistista ahdistusta.

Sillä luulen että se toivo löytyy tästä elämästä, jos sitä on ylipäätänsä.

Moi!

-tulimieleen tämmöinen tarina.
Hämmentynyt mieli sinkoilee - jos hämmentynyttä mieltä vertaa ihmiseen joka on joutunut veden varaan ja pelkä hukkuvansa niin hän tarraa mihin vaan joka kelluttaa edes hetken. Sitten kun tuntuu ettei se mihin tarrautui kannakkaan niin me aletaan hapuilla jotain uuttaa mihin tarrautua koska hätä on suuri.

Toisaalta jos pystyisi olemaan rentona voisi kellua veden varassa - ei tarvitse tarrautua mihinkään (kellumista voisi varmaan verrata tietoiseen hengitykseen?)

Välillä veden pinta aaltoilee tai jopa nousee myrsky silloin on mahdotonta kellua (silloin pitäisi kai keskittyä todenteolla hengityksen tarkkailuun ja siihen että hengittää pallealla ja vatsalla jotta hengitys ei jää pinnalliseksi)

Myrskyssä hätä on niin suuri että hakee taas apua mistä vaan ettei hukkuisi veden varassa voi ajelehtia vaikka puunpätkä joka kelluttaa tovin (puun pätkää vois verrata rauhoittavaan lääkkeeseen siihen tarrautuu kun muutakaan ei ole)

Jos vedenvarassa löytäisi narua tai köyttä voisi sitoa apukeinoja toisiinsa ja kyhätä lautan jonka päälle kavuta...

Aloin miettiä onko uskonnot saaria vai kelluttavia tukkeja vai peräti vene?
Onko Kristin usko sitä kuvainnollisesti että on vedenvarassa ja Jeesus nostaa kädestä vedenpinnalle?
Vai sitä että huomaa omaavansa kidukset?

Ihmisen levottomasta/hämmentyneestä mielestä on jotenkin helpompi puhua vertauksin.
Kun mieli velloo ajatuksia pelastumisesta - itsemurhaan on mielessä melkoinen aallokko. Pelastuminen saa aikaan myönteisiä tunteita - im. taas negatiivisia pelottavia tunteita.

Toive! Kun saisi sen verran vakautta mieleen ettei pelottavat/ahdistavat tunteet saisi aikaan aallokkoa/myrskyä.

Se mielen vakauttaminen pitkässä juoksussa on varmaan yksi avain? Ellei peräti tärkein avain?
Jos pikkuhiljaa hengitysharjoituksilla (luin myös tietoisesta kävelymeditaatiosta) harjoituksia on varmaan paljon!

Mieltä ei voi pakottaa vakaaksi -

Oli hyvä vertauskuvallinen teksti.

Luulen että uskonto olisi saari. Jos luottaisi siihen että saaria on näköpiirissä, niin ehkä sellaiselle voisi päästä. Vai onko Taivas sitten saari? Että elämän me melomme kriisien keskellä, kunnes pääsemme kuivalle maalle. (siis jos pääsemme)

Kyllä elämä varmaan on sellainen myrskyävä meri, jossa on muutama majakka ohjaamassa. Mutta tässä kysymys; Jos ihminen saisi kaiken elämässä mitä hän haluaa, niin olisiko sekään elämää? Jos meidän ei tarvitsisi tehdä työtä minkään asian eteen niin olisiko se elämää?

Luulen että ihminen, teki hän mitä vain, niin hän tekee jonkinlaista työtä aina. Ja luulen että elämä on vain tätä työtä. Vähän niin kuin työleirillä olisimme. Ei nyt ihan yhtä pahassa paikassa kuin esim. Auswitch mutta jonkinlainen leiri tämä elämä on.

Viktor Frankl sanoi että ihminen selviää jopa keskitysleiriltä jos hänellä on jokin tehtävä ja tarkoitus elämässä. Luulen että se voi olla totta.

Tuosta mielen vakauttamisesta: Onko se mahdollista? Ja miten se tapahtuu? Ja onko ihminen olento joka haluaa olla vakaa koko ajan?

Jos elämä on tuo myrsky, niin pitää ihmisen olla myös jonkin näköinen myrsky. Jonkin näköinen hurrikaani. Joka vastaa myrskyyn myrskyllä. Ihmisen ehkä suurin synti on se jos hän lannistuu täysin ja antaa periksi myrskylle. Minusta ihmiselämän tulee olla jonkin näköinen moraalinen voimannäyte seuraaville sukupolville. Seuraavien sukupolvien tulee nähdä se taistelu mitä ihminen kävi elämänsä loppuun asti. Ja seuraavien sukupolvien täytyy tehdä siitä johtopäätös. Mieluiten hyvä johtopäätös.

Että vaikka me olemme pelkkiä pölyhiukkasia ja universumi ei välitä meistä. Niin nämä pölyhiukkaset kuitenkin voivat kestää elämän painon. Ja suorittaa elämän kunnialla loppuun. Eihän sitä paljon muuta sitten tarvitse tehdäkään.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjailu

Huomenta..

Näistä mitä kirjoitit Herr Karamazov tulee ajatus uskosta, joka on ihmisen teko. Omissa elämänvaiheissa olen kokenut sen (uskon) olevan luottamusta, ei ihmisen itsen luottamista mikä on tuota samaa, ihmisen tekoa. Vaan elämään (itsen ulkopuolelta tulevan) luottamuksen syntymistä kun kaikesta on luopunut.

Jokainen ihminen kantaa sisimmässään kaipausta yhteyteen. Yhteyttä rakkauteen, joka on jokaisen ihmisen sielun luonut.

Rakkaus, josta on osa, mutta jota ei tunne. Kun ei (tunne) voi ajautua tilanteeseen, jota kuvasit tuossa viestissä. Havahtuu olevansa hädässä ja hukkumaisillaan.

Ja havahtuu jonkun kävelevän kohti veden päällä, kunnes ymmärrys alkaa aueta (Kristus! auta!😭)

Uskominen ei ole ihmisen tekoa, se on Vapahtajan kanssa elämää. Tuo hengitys, mistä kirjoitit (eri muodoissaan), on sitä.

❤

minäitse89 kirjoitti:
Tällainen asia tuli nyt mieleen että: miten kestää elämän paino silloin, kun tuntuu että omalla elämällä tai ylipäätänsä millään ei ole mitään merkitystä?

....Sen asian kanssa taistelen jatkuvasti. Kun on ollut puhetta uskonnoista ja uskomuksista. Niin tuntuu aina siltä että miten esim. Kristinusko voisi olla totta?

...Kiinnitän nyt lähinnä fokuksen vain Kristinuskoon. Tuntuu että Jumalaa ei joko ole tai sitten hän ei hirveästi välitä ihmisen hädästä. Toisaalta ateismikin voi viedä maailman huonoon suuntaan

...Toinen polku on Jumalaan uskominen. Jolloin minulla on moraalinen vastuu elämästäni. Jolloin minä keskityn enemmän kuolemanjälkeiseen elämään kuin tähän maanpäälliseen.

....Sillä on helpompi hylätä usko Jumalaan, kuin uskoa puoliksi...

...Sillä luulen että se toivo löytyy tästä elämästä, jos sitä on ylipäätänsä.

Tuo ensimmäinen kysymys, jonka teit, kuvastaa vaikeita aikoja elämässä. Yksin elämistä kesken kaikkea, jossa muilla näyttää menevän hyvin. Koen elämään merkityksen tulevan yhteydestä. Täysin yksin itsen varassa ei jaksa.

Mietit kahta vaihtoehtoa Jumalaan liittyen, entä se ratkaiseva, kolmas vaihtoehto, rakastaa ihmistä niin että kunnioittaa ihmisen omaa pohdintaa ja vapautta valita? Kutsuu puoleensa ihmistä, jokaista, vaikka jo tietää kuka kutsun ottaa vastaan kuka ei.

Tuo miettimäsi keskittyminen enemmän kuoleman jälkeiseen elämään jos uskoo Jumalaan; moraalinen vastuu liittyy enemmän aikaan ennen kuolemaa, koska aika sen jälkeen on niin toisenlaista. Nyt täällä eletään ihmisten aikaa ihmisten keskellä, siellä valon maailmassa on toisin.

Miksi sanoa ei jos voi vastata kyllä? Puoliksi uskominen ei ole uskoa, vaan epäilystä.

Tässä elämässä voi löytää toivoa. Sitä on. Me ihmiset vaan liian usein epätoivoon taipuvaisia.

Mutta kun meillä on tämä kehollisuuskin. Meillä on aivot, hermoratoja, luusto jne. Miten ne voivat selviytyä kuolemasta? Eikö kuolema ole kuitenkin sitten kaiken loppu? Me olemme biologisia olentoja. Evoluutio on meidät tuottanut ja tärkeintä ihmiselle on vain hengissä säilyminen. Meidän aivomme ovat vaan niin kehittyneet, että olemme luoneet tällaisen yhteiskunnan missä elämme. Pohjimmiltaan me olemme vain kehittyneitä eläimiä.

Meidän mieli silti harhailee kaiken näköisissä toive maailmoissa jne. Ja syyllistyn siihen myös itse, sillä ihminen on sellainen olento että hänen pitää välillä unelmoida.

Luulen että uskonnotkin ovat pääosin vain unelmaa. Jotain ihmisen halua päästä kärsimyksestä pois. Vaikka hyvin tiedämme että kärsimys helpottaa välillä, mutta välillä se on vain kestettävä.

Luulen että maailmaan täytyy vain jotenkin sopeutua, sillä kuolema on niin kamala asia.

Näkisin että elämässä on kuitenkin tärkeintä rakkaus ja myötätunto. Sillä ne luovat merkitystä elämään. Sillä elämä on muuten niin rankkaa.

Olen vielä sillä etsimisen tiellä että miten löydän tuon rakkauden ja myötätunnon. Ne ovat kuin saippuakuplia jotka puhkeavat kun niiden lähelle pääsee.

Näen elämän sillä tavalla, että suurin osa tästä on vain korpivaellusta. Mutta välillä on niitä valon pilkahduksiakin.

Miksi sitten sanon usein ei Jumalalle? Sen takia että se tie voi johtaa harhaan. Jos irtisanoudun kehollisuudesta. Niin miten voin elää tätä elämää?

Eikö olisi järkevintä rakentaa tästä maanpäällisestä maailmasta valon maailma?

Moi89

"Luulen että uskonto olisi saari. Jos luottaisi siihen että saaria on näköpiirissä, niin ehkä sellaiselle voisi päästä. Vai onko Taivas sitten saari? Että elämän me melomme kriisien keskellä, kunnes pääsemme kuivalle maalle. (siis jos pääsemme)

Kyllä elämä varmaan on sellainen myrskyävä meri, jossa on muutama majakka ohjaamassa. Mutta tässä kysymys; Jos ihminen saisi kaiken elämässä mitä hän haluaa, niin olisiko sekään elämää? Jos meidän ei tarvitsisi tehdä työtä minkään asian eteen niin olisiko se elämää?"

Ehkä ne majakat ovat uskontoja ja pyhiä tekstejä? Ja saaret mitä ne voivat olla? Jokaisella meistä on kaipuu turvalliseen vakaaseen saareen, luulen?
Mutta voiko "saari" olla pysyvä alati muutoksen alaisessa maailmassa - onko se illuusio pysvyydestä? Kun illuusio hajoaa saarikin alkaa vajota.

Epäusko käy uskon rinnalla - Jos Jeesuskin huusi ristillä "Jumalan, Jumalani miksi minut hyökäsit?"

Mitä me maan matoset Jeesuksen rinnalla voidaan huutaa peloissamme, ahdistuksen nostaessa aaltoja?

Kerron nyt mitä sydämeni sanoo - kukaan ihminen ei voi sanoa toiselle miten hänen tulee uskoa, tai olla uskomatta. Jumala, Buddha, Tieteenkuvalaehti, Siwa, tai mikä milläkin hetkellä puhuttelee meitä. Joku koskettaa meidän sisintä joka on se pyhä osa ihmisen lihallisessa kehossa.
Missä järjestyksessä tai miten meitä "puhutellaan" sen me voimme vain itse kokea.

Mutta puuttua toisen kokemiseen/ajatuksiin/uskoon kuulostaa siltä karrikoiden että. "Sinä uskot väärin, usko kuin minä niin pääset pahasta ja pelastut".

Voimme ainoastaan tukea toista ihmistä ja mahdollisesti kertoa omista kokemuksista. Vaikka toinen ihminen uskoisi (karrikoiden taas) Riihitonttuihin hänellä on oikeus siihen ja meidän tulee kunnioittaa toisen uskoa.

Sitten elämän myrskyssä uiminen; en usko voittavani elämän myrskyä myrskyämällä takaisin - en anna periksi mutta annan myrskyn viedä vaikka se pelottaa...myrky voi viedä noin kuvainnollisesti parempaan paikkaan kuin nyt, emme voi tietää?
Jos saisimme aallokon tyyntymään toviksi voisimme nähdä saaren jota kohti lähtisimme uimaan - käsitän edellisen että elämässä tarvii olla jotain mitä kohti pyrkiä.

Kun mieli on hämmennyksissä aallot ovat kuitenkin niin korkeita ettemme selvästi erota saarta/saaria siksi uimme "ympyrää" luulen?

Mitä Jumalaan tulee niin Hän on mielestäni meitä ympäröivä vesi ja ilma...Hän ei saa aikaan myrskyjä vaan tyynen kun hengittelemme rauhassa "pyhää henkeä" sisällemme. Taas mä olen siinä ajatuksessa että kvanttifysiikan kautta me ollaan kaikki yhtä...siis me ollaan jo perillä mutta järki laahaa vastaan ja väittää muuta 🤗

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjaaminen

Eihän sitä Jumalan olemassaoloa loppujen lopuksi tiedä. On vain arvauksia ja uskoa.

Elämässä tietenkin on eri vaiheita. Välillä myrskyää enemmän.

Elämähän on aina valinnoista kiinni: toiset sekoittavat päänsä huumeilla, jotta tulisi edes hetkeksi hyvä olo, toiset tekevät uransa eteen kaikkensa. Ihmiset elävät niin monenlaisia elämiä, että on toki vaikea ruveta vertaamaan niitä. Toiset saavat lohtua Jumalasta. Toiset jostain muusta sitten.

Henkilökohtaisesti mikä minua kiinnostaa on filosofia ja erityisesti eksistentialismi. En nyt tiedä sitten että kannatteleeko ne yhtä hyvin kuin esim. Jumala. Jotenkin maailmassa on jotain kaunista vaikka sen näkee jotenkin raakana. Elämän ja kuoleman raja on jotenkin niin absurdi. Ihminen on sillä rajalla hauras. Varsinkin sittten joskus vanhuudessa kun keho pettää. Ainahan olisi helppoa vain luovuttaa ja päästää irti elämästä, mutta niinhän sitä Raamatussakin sanotaan että kapea polku vie elämään. Ja siinä on viisautta.

Ydin ajatus minulla on että ihmisen tulee vain sopeutua elämään. Mutta silti vaikka ihminen kuinka sopeutuisi, niin hänellä on lähes aina jotain sellaista joka huonontaa elämän laatua.

Toisaalta ei elämää voi elää vain kuplamuoviin käärittynä. Elämä sattuu aika ajoin ja se on hyväksyttävä. Uskoi sitten mihin hyvänsä.

Tuo Jeesuksen huuto, kyllä kuvastaa hyvin ihmistä. Ja ainakin Jeesus oli Ihminen, isolla i:llä, ottamatta kantaa oliko hän Jumalan poika. Se huuto kuvastaa sitä että ihmisen elämäkin usein on kuin huutoa. Vaikka äänetöntä sellaista. Joku voi päätyä sellaiseen ajatusketjuun että olisi parempi kun ei olisi syntynytkään. Silloin ollaan jo syvällä kuilussa.

Luulen että omalla kohdallani Jumala on sitten se viimeinen asia mihin tartun elämässäni. Vielä minun ei ole tarvinnut tarttua Häneen. Mutta ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä jos hyvin käy. 🙂

Myrskyn jälkeen on poutasää. Niin kuin Kari Tapio lauloi. 🙂

HerKaramazov kirjoitti:
... Mutta puuttua toisen kokemiseen/ajatuksiin/uskoon kuulostaa siltä karrikoiden että. "Sinä uskot väärin, usko kuin minä niin pääset pahasta ja pelastut"....

Voimme ainoastaan tukea toista ihmistä ja mahdollisesti kertoa omista kokemuksista. ....

Jos tämän kerran vastaan tähän kohtaan viestiä, kun koen tulleeni väärinymmärretyksi ja vaikka viesti ei ole kohdistettu suoraan minulle. Omalla tavallaan viesti oli kuitenkin vastausta aiemmin kirjoittamaani; jokaisen tavalla tulkita on omat taustahistoriansa, johon myöskään en halua enkä voikaan tuntematta nimimerkkiä mitään sanoa.

Koetan oikaista väärinkäsityksen, koska en ole mielestäni väittänyt kenenkään uskomisia 'vääriksi', vaan kertonut kuin itse koen. On monia teitä valoisaan elämään. Jokaisella on oikeus löytää oma tiensä.

Juuri noin kuin kirjoitit, voimme vain tukea omaa tietään kulkevia.. Inhimillistä on kun taitoa sanoa ei aina ole, ei osaa niin, että kykenisi tukemaan, vaikka haluaisi.