Niissä zenbuddhalaisissa harjoituksissa varmaan sitten keskitytään myös hengittämiseen?

Se on kyllä tehokasta se hengityksen tarkkailu.

Toivottavasti saat toteutettua reissun.

Luulen että minulle tulee välillä jonkin näköisiä paniikkikohtauksia. Kun välillä ajatukseni kääntyvät todella ahdistaviin asioihin.

Esimerkiksi tuli sellainen ajatus, että mitä jos kaikki ahdistavatkin ajatukset ovat osa minua. Vaikka olen Oivamieli sivustolta oppinut, että ajatukset eivät ole yhtä kuin minä. Mutta mietin sitten että onko se ääni joka yrittää kumota ahdistavia ajatuksia, niin minä?

Mikä loppujen lopuksi on minä?

Liikaa joutuu välillä yksin miettimään. Käykö kellään muulla näin että tavallaan ajatukset ajautuvat johonkin ansaan ja siitä seuraa paniikkikohtaus?

Kauheat im-ajatukset taas tänäkin aamuna. Minkä takia täytyy elää?

Sitähän voin kysyä myös itseltäni. Kituutan vain eteenpäin. Hirvittävää taistelua koko ajan. Sitten on vielä tämä pimeä aika. Sitten on vielä ajatus kuolemasta. Ikuisesta häviämisestä. Tuhkaksi muuttumisesta. On tämä maailma kova paikka. Se ei vielä riitä että joutuu kärsimään, se on vasta esimakua. Kuolemahan se vasta todella syysää kaiken raiteiltaan.

Hirvittävä kärsimys noin 80 vuotta ja sitten häviäminen maan päältä. Ja mikään ei auta enää sitten kun on kuollut. Sitä on ikuisesti poissa.

Mitä sitten vaikka jäisi surevia omaisia? Jos kerran kuolema hävittää ihmisen kokonaan, niin ei ole itselle enää mitään väliä vaikka jäisi esim. lapsia suremaan. On tämä vaan niin helvetin kovaa peliä... Ei sitä voi muuta sanoa.

Olisi hyvä jos voisi olla tekemättä mitään.

Olen usein ihmetellyt, että pärjään kuitenkin elämässä näin hyvin vaikka mulla on Im-ajatuksia. Sitä nimen omaan ihmetellyt, että en ole toteuttanut niitä aikeita.

Tuntuu että nämä kolmekymmentä vuotta mitä olen elänyt ovat olleet hankalia.

Kuitenkin minä elän vielä. Hyvä niin...

Taas täysin voimaton olo. Tiedän että valitan koko ajan, mutta kun en muutakaan voi.

Niin syvissä vesissä olen, että ajattelen päivittäin im:ää.

Kun löytäisi edes Jumalan.

Minulla on toki ollut uskonnollisia kokemuksia elämässä, mutta lääkärit lyttäsivät ne.

Mitä jos ne olikin todellisia? Näin Paratiisin ja Jeesuksen ristillä. Jos ne olivatkin todellisimpia asioita mitä minulle on koskaan tapahtunut? Jos minun pitää vain yrittää saada ne tilat toistumaan? Mitä muutakaan tässä enää voi kuin tarttua Jumalaan?

Toisaalta sitten pelkään, että jos alan etsiä liikaa Jumalaa, niin päädyn osastolle. Se Jumalan etsintä on kuin trapetsilla kävelyä, siinä voi herkästi horjahtaa ja pudota. Jumalan etsintä voi olla vaarallista. Sen tiedän.

Olen aivan jo itsemurhan portilla.

Moi89

Ei täälläkään hyvin mene - jos se ylipäätään lohduttaa.

Mä yritän "koluta" kaikki apukeinot käyttöön. Yritän saada kelan myöntämään minulle terapian. Ajattelin ryhmä-psykoterapiaa koska en ole sellaista koskaan kokeillut.

"Toisaalta sitten pelkään, että jos alan etsiä liikaa Jumalaa, niin päädyn osastolle. Se Jumalan etsintä on kuin trapetsilla kävelyä, siinä voi herkästi horjahtaa ja pudota. Jumalan etsintä voi olla vaarallista. Sen tiedän."

Noin mäkin ajattelen fanaattinen Jumalan etsintä voi viedä ojasta allikkoon.

Tämä keikkuminen elämän ja kuoleman rajamailla on todella raskasta...vaikka se on psyykkistä keikkumista niin se vie fyysiset voimat.

Tuntuu etten tiedä mitään järkevää sanottavaa.

Se psyykkinen keikkuminen on juuri se mikä mullakin jatkuvasti päällä. Että mietin koko ajan sellaista että jäisin asuntooni moneksi päiväksi enkä näkisi ketään. Koska en vain jaksaisi tätä elämän hullunmyllyä. Että koko ajan pitäisi mennä joka paikkaan, vaikka ymmärrän toisaalta että se voi olla ainoa toivo. Koska pysähtyminen voi tappaa.

Minä olin joskus ryhmäterapiassa. Suurimmalta osin siellä vain yritettiin ratkoa muiden asioita. Ei mulle oikein sopinut. Paremmin sopii nyt tämä yksilöterapia.

On se kumma kun me joudumme koko ajan taistelemaan ylitpäätänsä sen puolesta että henki pihisisi vielä huomennakin.

Tuntuu välillä että elämä on vain suuri vitsi, että täällä vaan yritetään jotenkin ihmeen kaupalla pysyä terveenä. Ja tuon vitsin kertoja voisi olla Jumala. Että hän vain naureskelee ihmisen rämpimiselle.

Vielä palaan tuohon linnoittautumiseen: se varmaan vaan veisi huonompaan suuntaan elämää. Mutta mitä tässä nyt enää voi muutakaan tehdä? Kun ei vain jaksaisi nähdä ihmisiä ja esittää hyvinvoivaa. Olen myös miettinyt alkoholia. Se todennäköisesti tuhoaisi minut kokonaan.

Yritän kuitenkin jotenkin kahlata tässä suossa. Tsemppiä sinnekin.

Mietin tätä: Mitä jos meidän täytyykin elää vain pään sisässä? Siis kuvittelemalla ja vain miettien. Muistaa vain syödä välillä ja nukkua ja sitten taas unelmoida.

Jos hylkäisi täysin ulkomaailman. Jos keskittyisi vain omaan psyykkeeseen. Mitäköhän siitä seuraisi?

Jos vain istuisi kotona, lukisi ja unelmoisi?

Olen miettinyt tällaista vaihtoehtoakin. Sekoaisikohan siinä? En osaa sanoa...

Lukeminen ja unelmointi kuulostavat mainioilta aktiviteetiltä, mutta pelkästään oman pään sisään linnoittautuminen ei ehkä olisi kovin terveellistä. Asiat tai ajatukset pääsevät kasvamaan outoihin suuntiin tai kohtuuttoman suureksi, jos niitä ei välillä altista raikkaalle ilmalle ja muille ihmisille. Kaikkein henkilökohtaisimpia asioita ei tietenkään tarvitse (tai välttämättä edes kannata) jokaiselle kohtaamalleen kertoa, mutta pienikin vuorovaikutus ja uusille asioille altistuminen voi siirtää omia ajatuksia kevyempään suuntaan.

Kuulostaa siltä että olet aika äärimmäisyyksien ihminen 🙂 Vai käykö sitä helposti niin, että kun kaipaa elämäänsä tiettyjä asioita (vaikka enemmän omaa aikaa kotosalla), sitä kaipauksen kohdetta alkaa ihannoida niin että unelmat rakentuvat 'enempi parempi'-tyyppisen ajattelun ympärille?

Moi

On se kumma juttu kun välillä pystyy purkamaan ahdistuksen hetkeksi - toisinaan ei pysty edes kuin pariksi sekuntiksi.

Heti sekunttien jälkeen pelko vyöryy päällä kuin lumi joka lähtee liikkeelle vuoren rinteestä ja pettää kaiken laaksossa, jossa paistoi vielä heti takaperin aurinko.
En suosittele kotiin hautautumista - yritetään edes hetken käydä ulkona.

Löysin kirjan jonka kirjoittaja näkee yhtäläisyyksiä Jeesuksessa ja Buddhassa hänen kotialttarillaan on molempien kuvat. Kun en osaa olla "puhdas" Kristitty...ainakin tuntuu siltä yritän lukea ja oppia muistakin keinoja "pyytää rauhaa"...tai etsiä kuten on kehotettu pyhissä kirjoissa.

Nyt tuntuu että on vaikea hetki monella tuntuu että ahdistus kulkee aaltoina - mutta aallon huippu ei yllä pois ahdistuksesta. Jos elämän saisi edes siihen "järjestykseen" että vain joka toinen viikko ahdistaisi - ei se ahdistuksesta vapaa viikko tarvitsisi mitään huippua olla mutta niin ettei tarvisi edes viikkoon, tai pariin päivään miettiä im.-ajatusta.

im.-pohtiminenkin on jo itsessään raskasta ja ahdistavaa.

Soroppi: Se tuntuu olevan usein omalla kohdalla niin, että kun alkaa tekemään jotain niin sitä haluaisi tehdä koko ajan. Esim. kun lukee ja on mielenkiintoinen kirja, niin sitä haluaisi lukea koko päivän. Eikä haluaisi syödä eikä tehdä mitään muuta. Toki niin ei pysty tekemään.

HerKaramazov: Ihminen on aika yksin maailmassa ahdistuksen kanssa. Olen vähän jo hylännyt tuon Jumala ajatuksen. Elämä tuntuu välillä niin julmalta, että tuntuu ettei Jumalaa voi olla.

Jos yritetään olla oman elämämme sankareita? Vaikka minullakin ahdistukseen taipumus, niin välillä vähän helpompaakin oloa on.

Ne im-ajatukset kyllä on raskaita. Jos välillä eläisi vain minuutti kerrallaan? Voisko se pienentää ahdistuksen määrää? Jos ei miettisi liikaa tulevaisuutta..?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta sitten. Syy: korjailu

Moi!
Siihen toi zenbudhalaisuus tähtääkin että jumala on jo meissä tai pyhähenki - kunhan tehdään sellaisia harjoituksia joissa mieli tuodaan ns. "Kotiin" hengitys harjoitusten kautta tai kävely harjoitusten kautta.

On olemassa suomalaisiakin oppaita niitä on kirjoittanut ...? Lisään hänen nimensä kun muistan...ne ei pohjaa mihinkään uskontoon vaan perus psykologiaan.

https://mediakirjasto.sley.fi/mediakirjasto/2587/elava-buddha-elava-kristus

Mulle oli kauhee ristiriita siitä että kun olen evlut. Kirkon jäsen voinko tehdä Buddhalaisia harjoituksia jotka ovat aika lähellä ihan psykologian käyttämiä harjoituksia.

En lähde enempää tuputtamaan koska en itsekkään pidä jos mulle tullaan tuputtamaan elämänkatsomuksia.

Jos saisi itsensä "maadotettua" tähän elämään sellaisena kuin se ilmenee...niine piinaavine kysymyksineen olemassa olosta...pahuuden ilmentymineen.

Siis että vaikka Elämä näyttäytyy kärsimysenä pystyisi hyväksymään sen ja silti elään "siedettävää elämää"

Mä en usko elämään joka on koko ajan hyvää - mutta haluisin tehdä elämästä sellaista että vaikka joka toinen viikko olisi aallon pohja niin joka toinen viikko voisi olla siedettävää - onko se liikaa pyydetty, mitä luulet?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta sitten. Syy: Korjaus

Olen ajattellut välillä syöksyä pimeyteen. Täsmennän vähän:

Siis jos elämä todella on vain kärsimistä, josta ei saa mitään palkkiota muuta kuin kuoleman. Niin mietin että miten olisi syöksy pimeyteen? Siis kapakoiden ja alkoholin maailmaan. Jossa juhlisin yötä päivää välittämättä enää omasta elämästäni. Saisin alkoholismin. Tappavan kierteen joka veisi minut hautaan.

Sillä mitä elämällä enää on tarjottavana?

Jos minulla riittäisi rohkeutta niin ehkä tekisin tuon syöksyn.

Sillä tuntuu siltä että täytyisi tehdä joku radikaali muutos. En vain tahdo jaksaa tätä merkityksettömyyden tunnetta. Siis nihilismiä. Että millään ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. Tämä ajatus minua kiusaa.

Mitä väliä on sillä mitä teen elämässä. Jos todellakin on niin että tätä maailma ei ole mikään Jumala luonut. Jos me olemme heitteillä täällä. Ja jos Jeesuskaan ei ollut Jumalan poika. Jos hän vain oli tavallinen ihminen. Jos kaikki uskonnot ovat harhaa.

Niin silloin elämässä päätyy usein päätelmään että mitä väliä on millään. Ja maailman pimeys vain kasvaa vuosi vuodelta. Pandemiat, ateismi, ilmaston muutos.

Minkä takia ylipäätänsä taistella tässä elämässä, jos kerran palkkana on kuolema. Ja jos kuolemassa todella ihminen häviää lopullisesti. Ja hänen nimensä unohdetaan. Eikä loppujen lopuksi maailmasta ole enää mitään jäljellä, kun aurinko meidät nielaisee.

Näin synkissä vesissä sitä kahlaa. Eli kysymys: Mitä väliä on millään?

Ei se varmaan liikaa ole pyydetty. Mutta tuntuu välillä että oma elämä on sellaista laahustamista mikä minä olen sanomaan.

Toisaalta pitäisi olla onnellinen että on elossa.

Itse en saa mistään uskonnosta oikein otetta.

Luulen että elämä on evoluution takia vain selviämistaistelua.