En ole hirveaästi lukenut hypoteesejä maailmankaikkeuden synnystä muuta kuin Stephen Hawkinsin alkuräjähdyksen. On myös olemassa uskonnollisia oletuksia. Ja sitten on vielä miljardi muuta mahdollisuutta 😊

Entä jos maailman kaikkeuksia on tavallaan päälleikkäin useita ne vaan värähtelee eritaajuuksilla se on ihan mahdollista. Sama kun että samankaltaisia maapalloja kuin tämä missä elämme on äärettömästi. Emmehän me pysty tutkimaan meidän käsittämästämme maailmankaikkeudesta juuri mitään.

Jos vaikka niiden mustien aukkojen toisessa päässä on ns. toisen maailman kaikkeuden uusi synty? Musta aukko pakkaa energian niin tieheäksi että se tullessaan ulos "siis mistä" "ei kukaan tiedä" alkaa enerkian sinkoutuminen irti toisistaan.
Jos heitetään ajatus että maailmankaikkeudet hengittää mustien aukkojen lävitse lukemattomiin maailmankaikkeuksiin?
Asiaa ei voi todistaa koska mustia aukkoja on vaikea ennustaa ja jos oletetaan että jossain kohtaa meidän maailmankaikkeutta jokin tähti alkaa luhistua mustaksi aukoksi ei sinne kerkeä lähettämään rakettia koska matka voi kestää nykyisillä raketeilla 50-vuotta, ja kaiken lisäksi mikään raketti tai muukaan aine ei kestä energian luhistumista mustassa aukossa.

Joten voidaan vaan heitellä oletuksia ja arvailla - lisäksi mitä ajalle tapahtuu mustassaaukossa ?

Juuri edellisen takia on hyvä pitää elämän yksinkertaiset asiat arvossaan niistä me voimme tietää tai olettaa jotain.

Taidan lähteä uimaan järvessä ja saunoon - yleiseen saunaan. Voin jopa keskustella ihmisten kanssa arkipäivän asioista jos sille päälle tulen 🤗

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjaus

Se on totta että periaatteessa mitä tahansa voi olla mustien aukkojen sisällä.

Olen huomannut että itselläni alkaa olla jo aika nihilistinen kuva maailmasta. Että toki elämä on tärkeää ja harrastukset,mutta ihminen on niin pieni kirppu tässä kaikessa. Että tarviiko sitä välittää niin hirveästi mistään koronasta tai muista sairauksista?

Onko HerKaramazov mielestäsi ihminen korvaamaton olento? Minä olen miettinyt tuota.

Toki im olisi äärimmäinen teko. Tiedän että se on se viimeinen oljenkorsi.

On hyvä toki puhua välillä ihan arkisista asioista.

Mutta tuosta im asiasta vielä: Jos ajatellaan että maailmankaikkeus ei välitä ihmisen kohtalosta. Jos ajatellaan että lopulta millään ei ole väliä. Niin silloin voi ajatella että ihminen ei ole korvaamaton olento. Mutta siinä pitää aina miettiä mielestäni että miltä kannalta asiaa tarkastelee. On niin monia näkökulmia. On uskonnollinen ja tieteellinen jne. Itse olen kiinnostunut kummastakin noista.

Moi89.

Tieteellisesti ajateltuna kosmologin kannalta ihminen voidaan korvata tai jättää kokonaan korvaamatta universumissa. Psykologin kannalta ihminen on yksilönä tärkeämpi kuin universumin yksityskohdat. Uskonnon kannalta universumi ja ihminen luotiin tavallaan toisillee...

Kvanttifysiikan kannalta universumi on energiaa, kuten ihmiset. Tarviiko kvanttifyysiikka ihmisen - tavalaan koska energia käyttäytyy erilailla eri ihmisille.
Tavallaan ihminen on itsessään universumi - voidaanhan esittää kysymys että onko universumi korvattavissa ihmiselle. Esim. Rinnakkaistodellisuuksina?
Onko rakkaus tarpeellinen lisääntymiselle?
Uskonto ja Tiede ei ole toisiaan pois sulkevia mutta on lisäksi aika käsittämättömiä asioita kuten miten ihmisen omatunto kehittyy, onko se opittua vai onko se siellä samassa osastossa kuin ihmisen sielun hetkittäinen rauha?
Eläimet ei tapa toisiaan syyttä tai moraalin takia...ihminen tekee niin jopa uskontojen nimissä.

Voihan olla niin että ihminen on tuhonnut tämän planeetan elämän jo useita kertoja esim sairauksialla, sodilla mutta johonkin ikijäähän on jäänyt elämään eläväsolu säilyy ja kun tuhannet jääkaudet myllää miljoonavuotta se solu sulaa sieltä jäästä ja alkaa jakautua...

Mä esitän 89:lle kysymyksen voiko olla että olemme vaikka 47-populaatio täällä maapallolla...siis niin että evoluutio on luonut ihmisen?

Tutkimukset eivät viittaa tuohon teoriaan. Ihminen kehittyi apinasta ja on sillä tiellä edelleen. Tai en tiedä kehitytäänkö me enää.

Sitä on mielenkiintoista pohtia, että minkä takia me emme enää ole puisssa banaania syöviä apinoita? Minkä takia meistä on tullut tällaisia mitä me olemme?

Ja kysymys kuuluu: minkä takia ihmisiä on maapallolla?

Nuo psyykkeen kehitys asiat ovat mielenkiintoisia. Minkä takia on moraalilakeja ja ihmisellä omatunto? Teorioita toki on monia, mutta mikään niistä ei ole täydellinen.

Tuntuu isolta keitokselta tämä maailma kun oikein miettii. Kvanttifysiikka, biologia, kosmologia kaikki vain sekoittuu, eikä maailmasta saa oikein kokonais kuvaa.

Elämän tarkoitushan on se suurin kysymys. Minkä takia on olemassa jotain kun voisi olla ettei ole mitään? Minkä takia aika alkoi ja avaruus alkoi laajentumaan? Tiedän että vaikeita kysymyksiä. Mietin nyt vain siltä kantilta jos oletetaan ettei mikään Jumala ole tämän kaiken takana.

Tuosta rinnakkaistodellisuudesta: minulla on vähän pessimistinen kuva sitä kohtaan että ihminen milloinkaan voisi sellaiseen päästä. Kun katsoo tätä maailman tilaa: on Koronaa, ilmastonmuutosta jne. Ensin pitäisi saada maapallo kuntoon ennen kuin lähtee mihinkään muualle avaruuteen. Puhumattakaan mistään toisista universumeista.

Palaan vielä siihen että ihminen on niin pieni olento maailmassa että hän pystyy hädin tuskin elämään. Kuitenkin vaikka pystyy elämään niin siltä on se perus olo, että mitä tällä elämällä tekee oikein? Onko tämä vain ajan kulutusta?

Hain viini tölkin. Se ei taida olla saavutus? Viritin kitaran ja haeskelin Dio piisiä dont talk the muukalaisille. Musta on haukaa loivassa humalassa sotkea suomea ja englantia sekaisin - hullulla huvit. Taidan mennä nukkuun koska alkoholipää on aika huono.

Itse en ole juonut tippaakaan viiteen vuoteen. Ei sovi mulle tuo alkoholi.

Eipä alkoholin juominen hirveän suositeltavaa ole.

Luulen että ihmiset juovat sen takia, koska elämä on usein kärsimistä. Mutta kun tuntuu ettei se alkoholin juominen mitään auta. Silti joutuu kohtaamaan elämän.

Se on juuri vaikeinta: hyväksyä elämä sellaisena kuin se näyttäytyy. Elämä olisi niin helppoa kun voisi vain maata kännissä sohvalla ja nautiskella, mutta kun joutuu ottamaan vastuun niin monesta asiasta että ei voi vain tehdä niin.

Sehän on juuri se jing ja jang kuvio kaaos ja järjestys ja niitten rajalla oleminen. Sitähän varmaan tämä kaikki on kaaoksen hallintaa.

Se kiinalainen symboli jossa on valkoista ja mustaa tavallaan ne ovat pisaroita toisissaan kiinni vaikka ovat toistensa vastakohdat. Kun musta pisara on isoimmiillaan sen keskellä on valkoinen piste se tarkoittaa että kaikki äärimmäisyyteen viety sisältää "siemenen" vastakohdastaan. S- joka jakaa valkoisen ja mustan on nimeltään Tai-chi. Tai on tie...chi on voima. Symbolin opetus on että vie voimaa keskitietä, ja vältä ääripäitä. Kiinalaiset ovat oivaltaneet että kahden vasta voiman väliin jää tila jossa on vähän kitkaa eli elämä soljuu omalla painollaan kun se on tasapainossa.

Moi89
Mietin tossa että olisiko sohvalla makaaminen ja juominen helppoa elämää - en ole kokeillut mutta sivusta seuranneena se on helvetillistä touhua kun psyyke pettää ja ei pääse asunnosta ulos ilman pientä pöhnää, ja sisuskalut alkaa menee psyykkeen ohessa...se ei voi olla helppoa.

Se keskitien etsiminen ja sille hetkittäin pääseminen voisi olla sama kuin se taivastenvaltakunta? Siinä ei voi olla staattisesti koska maailma on kokoajan liikkeessä tavallaa edellistä on kuvattu niin että ihminen vierittää kiveä vuoren huipulle mutta huippu on niin pieni että kivi alkaa vieriä siitä pois kiveä ei voi liimata huippuun, ja jos kokoajan pitää kivestä kiinni jää muu elämä elämättä. Toisaalta jos hyväksyy sen että se kivi on aina haettava laelle, niin se Prosessi kun pyörittää kiveä voi käydä mielenkiintoiseksi varsinkin jos huomaa että muutkin ihmiset tekevät samaa?

Sehän on juuri se myytti Sisyfoksesta, tuo kiven pyörittäminen.

Tämä vain on kaikki Nietzschen mukaan ikuista paluuta. Siis koko elämä.

Elämähän tavallaan on aika tylsää useimmiten. Sinnittelyä suurimmilta osin. Mutta eikö evoluutio-opissakin korostu juuri tuo hengissä selviäminen? Sehän on meidän dna:ssa.

Se sohvalla makaaminen kännissä olisi luovuttamista. Niin asian ajattelen. Jonkin näköinen vastuu täytyy aina olla tietyistä asioista, kuten elin tavoista.

Sehän se keskitie juuri on: maanpäällinen hatara taivas. Josta voi saada väläyksiä välillä.

Elämähän on kuin virta. Sen takia täytyy usein tarkkaan harkita tekonsa, jotta pysyisi tuon virran mukana.

Luulen loppujen lopuksi että elämällä on jokin muu tarkoitus kuin kännissä olo vaikka se Suomessa joissain piireissä tuntuu välillä olevan ainut tarkoitus...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjailu

Jos palataan vielä noihin im-ajatuksiin: En tiedä miksi aivot tarjoavat itsemurhaa parhaana vaihtoehtona välillä?

Camus:n mukaan suurin filosofinen ongelma on itsemurha. Että kun ihminen arvioi oman elämänsä laatua niin hän voi päätyä sellaiseen tulokseen että im olisi hyvä vaihtoehto.

Mutta toisaalta ei meillä ole välillä muuta toivoa kuin elää. Itsemurha on luovuttamista.

Mutta toisaalta jos ei usko mihinkään. Siis että on nihilisti. Ei usko Jumalaan eikä Taivaaseen eikä Helvettiin. Niin mikä estää itsemurhan tekemisen sitten? Jos kuolema on sama asia kuin nukahtaminen. Ainut vaan ettei enää herää.

Karmivaahan on kaikki Helvetti puheet. Puheet siitä että itsemurhaaja joutuisi Helvettiin. Mutta mitään näyttöähän meillä ei ole mistään kuolemanjälkeisestä elämästä. Tai toki on Near death experiencit. Mutta voiko niihin luottaa..?

Minusta tuo itsemurha asia on erittäin vaikea. Siis että täytyy elää, mutta sitten on sairauksia jne. jotka voivat johtaa kuolemaan tai im:ään.

Yksi kysymys: Jos on nihilisti, niin onko itsemurha jossain tilanteessa mielekäs teko?

Itsellä nousee usein tuo kysymys itsemurhan mielekkyydestä. Tiedän sen moraaliset puolet yms. Mutta voiko se olla joskus hyvä ratkaisu? Sitä vaan tässä kelaan...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Mun on nyt pakko sanoa: että mua vainoaa tuo im-ajatus. En saa sitä pois päästä.

Pakko nyt kirjoittaa tänne lisää kun ahdistaa niin.

Mulla oli eilen hengenahdistusta. Tänäänkin vähän vielä.

Ajattelin eilen im:ää illalla. Kuinka helppoa se olisi tehdä. Luovuttaa. Kuinka vaikeaa elämä välillä on. Kuinka helppoa on kuolla.

Toisaalta sitten ajattelin toisia ihmisiä. Se ei ole heille oikein että tekisin itsemurhan. Mietin vain sitä että milloin tulee se hetki kun ei jaksa enää? Vai tuleeko sitä?

Minulla aina välillä hengenahdistusta. Ja muita kipuja.

En saa tyttöystävää kenestäkään. Toki en ole edes juurikaan yrittänyt.

Tuntuu että sitä olisi jo hirveän vanha. En tiedä. Ehkä sitten olen vanha.

Elämä on vaan vaikeaa koska joutuu kärsimään välillä paljon. Kai se on kaikille tuttua: ahdistus ja kärsiminen?

En vain jaksaisi koko ajan ravata lääkärissä erilaisten vaivojen takia.

Kai sitä on vain jatkettava elämää hamaan loppuun asti. On nämä vaivat kyllä niin ikäviä että alta pois...

Moi89

Eilinen oli tosi raskas päivä. Löysin kirjeenvaihto kaverin fb:tä joka on nainen ja asuu 300km päässä. Hän ei voi juurikaan näppäillä viestejä reuman takia, siksi hän lähettää ääni viestejä. Vaimoni kysyi kenen viestejä kuuntelen...kerroin todenmukaisesti että kirjeenvaihto kaverin kanssa juttelemme lapsuudesta meillä on aika rikkinäinen lapsuus takana molemmilla.

Siitä se helvetti lähti. "Olen pettänyt luottamuksen" "vuodan asioita muille" "en ole koskaan pitänyt häntä ykkösenä" olen hämmentynyt - en koe pettäneeni luottamusta. Kerroin miten asiat ovat. Kyseessä ei ole mikään rakkauskirjeiden kirjoittelu.

"sää saat muuttaa ensi tilassa pois täältä!" Jne.

Itsemurhassa minua vaivaa jos sen tekee ja jääkin henkiin ja elämän eläminen on sitten kaksinverroin vaikeampaa.

En ajattele taivasta tai helvettiä kuoleman jälkeen - nyt näyttää että tämä elämä on niin tuskallista ja vaikeaa etten pysty ajattelemaan mitä tän jälkeen...

Sanon tämän sinulle tyttöystävästä "älä luo parisuhteesta ennakko asetelmaa - tai että tyttöystävä tuo taivaan" " en myöskään sano että parisuhteet aina muuttuvat helvetiksi" voi olla että äänessäni on tilkka katkeruutta - mutta toivon pääseväni katkeruudesta...mutta se ei tapahdu alkoholilla sohvalla se on tällähetkellä varma.

Olen myös miettinyt sitä pistettä jonka jälkeen en pystyisi peruuttamaan im:ta. Vai tuleeko sellaista kohtaa mistä ei voi peruuttaa? Olemmeko jo käyneet sillä pisteellä ja pahemmaksi ahdistus ei enään muutu.

Pelkään kipuja...minulla särkee selkää ajoittain. Pelkään että kipu pahenee eikä selkää voisi leikata tai en saisi kipulääkitystä. Edellinen on pahin pelkoni jos kipu on sietämätön ahdistuksen kanssa onko silloin oikeus päättää päivänsä? Edellinen on se kysymys...ahdistuksen kestä ja jos en kestä aivoni menee tilttiin kai sitten pääsen osastolle? En ole päässyt tähän päivään mennessä.

En minäkään jaksa Lääkärillä ravata mutta ajattelen että mieliala lääke suojelee aivoja tuhoutumasta koska vahva ahdistus,pelko, masennus rikkoo aivoja pitkässä juoksussa. Ainakin olen lukenut edellisestä.

Välillä toivon että aortta repeisi kuten aika monella yli viiskymppisellä julkkiksella on käynyt ja mun yhdellä kaverilla parivuotta takaperin. Aortan repeämällä  päivät varmaan päättyisi minuuteissa? Onko väärin toivoa? Tai että verisuonikatkeisi päästä kuten äidilläni myös kaksivuotta takaperin. Andy Mccoy sanoi et "varo mitä sä toivot sillä sä saat sen"

Mitä mieltä olet edellisistä ajatuksista.

Se ajatus kuolemasta voi välillä helpottaa oloa. Mitä vanhemmaksi tulee niin varmaan sitä enemmän ajattelee kuolemaa.

Itse ajattelen että ehkä kuoleman jälkeen on jokin tyhjyys, jota ei pysty sanoin kuvailemaan.

Se voi tietenkin olla että parisuhde voi muuttua helvetiksi. Mutta välillä ajattelen että olisi hienoa jos kotona olisi joku jonka kanssa olla ja puhua.

Elämä voi todella muuttua niin pahaksi että ei välttämättä ole muuta tekoa kuin itsemurha. Vaikka toki toivon että tuo lause ei ole totta. Mutta on sairauksia ja kipuja jotka voivat ylittää sietokyvyn rajat. Toki parasta on silloin kääntyä lääkärin puoleen. Hän voi olla ainut toivo.

Olen miettinyt että minkä takia maailma tuottaa niin paljon surua monille ja ahdistusta? Siihen en ole löytänyt ratkaisua. Onko se sitten meidän dna:ssa? Mieleen tulee vain syntiin lankeamus. Vaikka mistä näistä tietää...

Luulen että olen jopa välillä ylittänyt sen pisteen että kärsimys on ollut sanoin kuvaamatonta. Mutta hengissä olen silti vielä. Nämä ovat vaikeita asioita: im, kärsimys, ahdistus ja fyysiset kivut. Niille useimmiten täytyy antaa vain tilaa ja aikaa. Usein auttaa se että yrittää vain rentoutua. Esim. meditoimalla. Aika hataralla sillalla tässä kuitenkin ollaan. Se on myönnettävä...

Oletko HerKaramazov ikinä miettinyt kuinka kummallista ihmiselämä on?

Me synnymme ilman että meiltä kysytään mitään. Me pysyttelemme hengissä ja järjissämme ja yritämme vain olla olemassa. Sitten meille kun ikää tulee lisää muodostaa tai voi muodostua erinäisiä sairauksia. Ja me vanhenemme koko ajan. Ja jos oletetaan että kuolema on kaiken loppu. Niin mitä tästä elämästä tulisi ajatella?

Tulee vain mieleen se Heideggerin käyttämä ilmaus: heitteisyys. Että meidän vain heitetään maailmaan ja elämään.

Tätä mietin: Jos kuolemassa häviämme kokonaan, niin minkä takia meidän tulisi jättää perinnöksi yhtään mitään? Jos todella on niin että kun kuolen niin mitään ei minusta jää jäljelle. Eikö silloin meidän tulisi olla mahdollisimman itsekkäitä ja hedonisteja?

Mutta toisaalta maailmassa monetkaan eivät ole itserakkaita tai hedonisteja. Voiko se kertoa jotain, että tuolla jossain todella on jokin Jumala? Tai jokin voima joka ohjaa ihmistä? Sanotaan nyt vaikka sitten joku metafyysinen voima?

Näen tämän hyvänä argumenttina sen puolesta, että jokin jumalallinen voima voi olla olemassa. Mitä ajattelet asiasta?