Jatkan vielä tuosta im. aiheesta. On kultuureja joissa im. on hyväksytty ratkaisu esim. Japanissa se tehdään kunniasta. Sveitsissä eutanasia maksaa jonkun verran mutta se on sallittu.

Meillä suomessa im. häpeällinen teko, se jotenkin luovuttamista...silti suomi on im. kärkimaita. Jos suomessa olisi eutanasia sallittu vähentäisikö se itsemurhia? Jos Kristillisyys sallisi sen kuten Islam pyhässä sodassa (en ole varma) olisiko päivien päättäminen vähäisempää.

Yksi asia josta olen melko varma joka varjostaa itsemurhaa ja estää puhumasta siitä on se että Juudas kavalsi Jeesuksen ja sen takia hirttäytyi tunnontuskissaan. Tää Juudas case elää edelleenkin jotkut himo uskovaiset voivat verrata im. tehnyttä Jeesuksen kavaltajaan - joilla ei ole minusta mitään tekemistä toistensa kanssa.

Jos itsemurhaan ei liityisi Jeesuksen kavaltaminen niin voisiko siitä puhua silloin vapaammin?

Onko niin että itsemurhaan päätynyt on käynyt sisäistä kamppailua sisäisen Voiman ja maailman ajatusten kanssa, ja maailman ääni on voittanut kamppailun?

Tänään tämmöisiä ajatuksia...

Kolme asiaa jotka helpottaa oloa: kävelylenkit, kaverin tapaaminen ja tv:n katselu. Toki myös tuo meditointi.

Olen huomannut että im tekoa pitää vain lykätä koko ajan. Ja kun sitä vain lykkää niin jossain vaiheessa sen varmaan unohtaa.

Ulkoilu ja meditointi ovat saaneet mieleni sellaiseen tilaan että im ei houkuta.

Olen ajatellut että elän vain eteenpäin. Oli sitten minkälaista vaan. Teen rutiinin omaisesti juttuja. Ja järjestän ohjelmaa. Pidän elämän simppelinä. Yritän vain jättää taakseni nuo Im-ajatukset. Siinäpä se.

Tuosta itsemurhasta. En tiedä onko se luovuttamista. Voi olla. Mutta kun suuntautuu kohti oman pään ulkopuolista maailmaa, niin silloin ei ajattele koko ajan im:ää.

Kun vain tekee asioita. Kaikkihan me periaatteessa samassa jamassa ollaan. Mutta se tietenkin vaatii rohkeutta että pystyy tekemään asioita ja menemään eri paikkoihin.

Minullakin usein tuo ahdistus nousee silloin pintaan. Mutta ei se haittaa. Kun ajattelee että täytyy mennä eri paikkoihin ja tapahtumiin, että siellä on varsinainen elämä, niin se helpottaa. Ja ahdistus kaikkoaa kun on päässyt liikkeelle.

Itsemurha tuntuu siltä että ihminen ei anna enää mitään toivoa itselleen menestyä elämässä.

Kuitenkin me ollaan täällä yksin. Tässä omassa kehossamme. Ja tätä elämää voi pelata niin monella tavalla. Itsemurha lopettaa kesken pelin, jossa vielä olisi saumoja pärjätä.

En tiedä tuosta Juudas hommasta. Toki Raamatun mukaan hän teki im:n. Mutta onhan historian aikana hyvätkin ihmiset tehneet itsemurhia. En halua mitenkään kuitenkaan puolustella itsemurhaa. Se on jotenkin luovuttamista mielestäni. Se on toki aina oma valinta. Sitä toivoisi ettei niitä tehtäisi, mutta elämä voi olla julmaa.

Se on jotenkin ihmeellinen asia kun itsemurha liittyy moraaliin. Se luokitellaan usein moraalittomaksi teoksi. Sitä se voi olla. Mutta en sitten tiedä että onko se kuitenkaan täysin väärä teko. Toki sitä mielletään että Jumalan armo ei välttämättä koske itsemurhan tehneitä. Tai kuka näistä tietää. Onko Jumalaa edes? Nämä ovat niin hankalia asioita että ei näistä tiedä.

Toki elämän puolella kannattaa aina olla. Siitähän tässä koko elämän taistelussa on kyse. Ottaa elämä vastaan vaikeanakin.

Moi 89

Jos lähdetään siitä että maailmassa on paljon pahuutta ja hyvääkin mutta emme tiedä miksi se suhde vaihtelee melkein päivittäin.

itsemurhaan voi liittyä monenlaisia tarinoita, moraalia, jne. mutta emme voi ratkaista saako päivänsäpäättänyt armon? Ei se kuulu varmaan meidän tehtäviin se kuuluu sille joka sen armon antaa.

Raamatussa kehotetaan etsimään ensin "taivasten valtakuntaa" mä käsitän sen niin että kyseistä valtakuntaa etsitään ensin omasta "sielusta" hengittelemällä, meditoimalla. Minun mielestä meditointi on rukousta vaikka siinä pyritään hiljentämään "näyttämö" ei väkisten vaan jättämällä useat ajatukset rauhaan varsinkin jos niihin ei ole oikeasti ratkaisua.

No, sitten jottei olisi liian helppoa Jiddy Krisnamurdi sanoi (Jiddy ei kirjoittanut yhtään mitään hänen seuraajansa kirjoittivat muistiin hänen ajatuksiaan - siinä Jiddy muistuttaa Jeesusta) että meditoinnissa ei tulisi pyrkiä mihinkään koska aivot oppivat sen tilan mihin pyritään ja silloin se ei olekkaan oikea juttu.

Minulle kolahti aikoinaan Jiddyn kirja/kirjat Erillisyyden päättyminen. Mutta ihmisille kolahtaa eriaikoina eri kirjat.

Ajatus "Taivasten valtakunnasta" mietityttää usein enkä varsinaisesti tiedä tuleeko sitä ensin etsiä itsestään vai kehon ulkopuolelta? Jos ottaisi kompromissin ja hakisi sitä sekä ja että - kuten kvanttifysiikassa 🤗

Vaikka me keskustellaan vakavista asioista - niin tarviiko meidän olla otsa rypyssä? Voisi luulla että "maailman sielulla" on myös huumorin tajua koska hän loi meidät omaksi kuvakseen Kristillisessa traditiossa.

Avasin Loirin pyhät tekstit kirjan ja katson mitä kirjoja on he ovat pitäneet pyhinä; Raamattu, Näin olen kuullut; Axel Fredenholm, Koraani, Intialaista viisautta, The Hymns of Atharvan Zarathustra, The Tree of Life; Isaak Luria. Albert Einstein; Kirje surevalle isälle.

Minulta taitaa löyty aika moni noista - tarvitsee selata uudestaa?

Mä olen luopunut toivosta filosofian suhteen että löytäisin "taivasten valtakunnan" sen kautta. Mutta ilman että en olsi lukenut filosofiaa en olisi eksynyt tähän maailaman Sielu ajatukseen jota käyttää Paolo Coelho joka ei ole siinä.mielessä fisosofi kuten länsimaiset sen käsittää.

Jotkut polut vaan ihmisen täytyy käydä, luulen? Että "kultahippuja eksyy käsiin"

Vaikka me ollaan eri ikäisiä, erielämän tilanteissa niin ehkä meillä on sama prosessi etsiä?

Olen miettinyt itsekin tuota Taivasten valtakunnan etsimistä. Sehän voi olla vain hyvä hetki elämässä? Siis semmoinen hetki että on täysin vapautunut kaikesta, esimerkiksi meditoinnin avulla. Kuulee vain oman hengityksen. Silloin on ehkä lähimpänä Taivasta tässä elämässä. Toki voi olla muitakin tyylejä.

Jätän usein kysymyksen avoimeksi tuosta Taivaasta. Keskityn ehkä enemmän nykyään vain arkisiin asioihin.

Olen huomannut että meditointi on vähentänyt kärsimistä.

Luulen että Taivas on ihmisen sisällä. Täytyy vain rauhoittaa itseään. Ja olla läsnä juuri tässä hetkessä. Meditointi rauhoittaa ja poistaa häiritseviä ajatuksia. Sen aikana aina huomaa, kuinka turhia jotkin ajatuksista ovat. Siis sellaisia jotka vain mollaavat.

Se on totta että sitten kun joku on poissa elämästä, niin hän ei ole enää meidän käsissämme. Sen takia täytyy välittää ihmisistä tässä elämässä, kun vielä voi.

Filosofia on välillä ihan hyödyllistä, mutta on siinä omat puutteensakin. Miten joku ihminen voi määritellä koko elämän? Siis tarkoitan noita filosofeja. Eikö se ole loppujen lopuksi heidän tehtävä? Määritellä mitä elämä on. Harvoin he siinä täysin onnistuvat.

Olen kokenut että filosofiasta saa ihan hyviä tiedon murusia joita voi sitten yhdistellä...

Kai se oma Taivaan etsiminen jatkuu taas tänäänkin... 🙂

Moi 89!
Mun mielestä filosofia esittää kysymyksiä ei niinkään vastauksia. Vaikka sieltä joitain vastauksia filosofisiin kysymyksiin löytyykin.

Jos se "taivasten valtakunta" olisi meidän ulkopuolella niin se tarkoittaisi ulkoapäin ohjaantumista. Ja ulkoapäin ohjaantuminen on juuri sitä vertailua, kateutta, jne.

Jos "sydämmessä" käväisee taivasten valtakunta se poistaa sillä hetkellä kaiken vertailun...ainakin siltä se tuntuu.

Lähden uimahalliin se voi olla hetken taivasten valtakunta ainakin kun on uinut ja saunonut sielukin rentoutuu helpommin.

Sehän voi olla että tuo Taivasten valtakuntakin tarkoittaa vaan sisäistä hyvää oloa. Jota on kyllä vaikea välillä tavoittaa.

On jotenkin vaikea pohtia mitään ylimaallista tässä arkisessa elämässä. Tai vaikea tunnistaa mitään sellaista. Voi tulla tietenkin katkeraksi elämälle jos se on kohdellut kaltoin. Eikä se katkeruus aina edes haittaa, kunhan selviytyy seuraavaan päivään.

Mikä ikinä sitten Taivas on, niin pidän kuitenkin omassa elämässäni tällä hetkellä tärkeänä rutiineja ja aktiivisuutta.

On lähes mahdotonta kuvitella Taivasta... Lähes mahdotonta kuvitella millaista se autuas olo on...

Ehkä se että kutsutaan autuaaksi tai taivasten valtakunnassa asuvaksi antaan niin "kultaisen kuvitelman olotilasta" jotta tuntuu ettei sitä saavuta koskaan.

Buddha sanoi että mielen perustila on tietynlainen haikeus jos tähtäisi tuohon haikeuden ja autuuden välimaastoon?
Olo voisi olla hetkittäin siedettävä?
Mä en tiedä miksi mua haraa vastaan se että miksi se MaailmanVoima antaisi täysin auvoisen tilan? Meitä ihmisiäkin on monen tyyppisiä ei kaikki hymyile ja naura vaikka elämä kulkisi kuinka hyvin tahansa.

On melakolisia luonteita jotka ei ole mitään optimistejä elämän katsomukseltaan varsinkin jos elämässä on nähnyt ja kokenut suurta tuskaa.

Silti melankolinen luonne voi hetkittäin saada rauhan erilaisista asioista joista olemme puhuneet.

Jo Kreikan ajoista asti on puhuttu neljästä ihmistyypistä jotka kuvaavat erilaisia tempperamenttejä.

Vaikea sitä omaa tempperamenttiään on muuttaa - ehkä hivenen hioa kun tulee tietoiseksi särmistään, luulen😊

Se on juuri se, että en usko kenenkään saavuttaneen täydellistä onnellisuutta. Ainakaan maanpäällisessä elämässä. Onnen välähdyksiä ehkä.

Tuo voi olla totta mitä Buddha sanoi.

On oikeastaan edes kummallista puhua jatkuvasta ilosta tai onnesta. Kun tuntuu että aina jokin asia on vähän vinksallaan.

On hyvä välillä olla vakava ja piehtaroida synkkyydessä. Muttei tietenkään koko ajan.

Täytyy vain sopeutua kaikkeen. Sillä aika ei tunne armoa.

Oletko muuten miettinyt koskaan sitä että mitä on aika? Sehän on vissiin joku ulottuvuuskin, mutta pohjimmiltaan: mitä se on?

Me elämme kellon mukaan ja olen usein ihmetellyt että mistä tuo aika tulee. Sehän määrittää koko ihmiselämän sillä elämme ajassa ja avaruudessa.

Mutta silti: minkä takia aika kuluu koko universumissa koko ajan eteenpäin? Ajan takia me vanhenemme, mutta miksi?

Tämmöisiä erikoisia kysymyksiä. 😁

https://www.youtube.com/watch?v=7ZlIoleJkHI Tuossa mielenkiintoinen Kari Enqvistin luento ajasta.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjailu

Katson loppuun illemmaalla Enqvistin luoennon...

Vastaan että aika on liikettä/muutosta ja aika voi myös armahtaakkin?

Meneekö aika eteenpäin va taaksepäin onko se paikallaan? Ihmisen vinkkelistä se on matka syntymästä - kuolemaan. Toisaalta jos sitä ajatteleen köytenä jonka päissä on solmut. (Kirjasta pyhät tekstit) vai onko niitä solmuja ollenkaan? Jos solmut ovat vain meidän tietokyvyssä kuten aika?
jatkan kun olen katsonut luennon.

Jatkoin katsomista joskus kun opiskelin filosofiaa avoimessa niin silloin käytiin keskusteluja ajasta viinin tai oluen ääressä. Kantti selvivittää aika selkeesti mitä aika on tietokyvyssä.

Olennainen asia aikaa tarkasteltaessa on ihmisen tietokyky siis mitä pysyviä palikoita on ihmisellä jotta se pystyy hahmottamaan maailmaa. Esim. Jos ihmisellä ei olisi käsitystä ajasta ja paikasta suhteessa muistiin - joka aamu kun heräisi ei tietäisi kuka on ja mistä heräsi.

Kantin olikohan sen kirjan nimi; Järjen käyttöohjeen sisältää ja pohtii juuri mitä ihmismieli sisältää tavallaan Kantti löyttää jotain uutta esim. Yksi suhteessa moneen. Johon Itämainen filosofia ei kiinnitä niin paljon huomiota.

Ajatteleppas sitä että jos meille suomalaisille alettaisiin jo alaasteelta opettamaan minkälainen on mielen perimmäinen rakenne? Miten meidän olisi helpompi suhtautua ahdistukseen, pelkoihin, masennukseen jotta ne ovat vain tuntemuksia. Kipukin on tunne mutta sanon heti tähän kipu asiaan että on erittäin haasteellista rentoutua kovassa kivussa esim. hermosärky. En pysty siihen kun kipu ylittää 1-10-asteikolla 4-6-asteet. On ihmisiä jotka rääkkää itseään kivulla ja hakee sillä joko kunnioitusta tai rahaa?
Ja jos ahdistus ylittää 5-6-asteet on lähettävä liikkeelle - en mä pysty keskittyyn hengitykseen saati meditoimaan - en ole niin kehittynyt tai oppinut itsensä rauhoittaja.

Juttu joka on tapahtunut ja se liittyy kehon ja mielen rauhoittamiseen liittyy vanhimpaan tyttäreeni. Hän esitti oivia kysymyksiä jo 2-4-vuotiaana. "Missä minä olin ennen kuin kasvoin äidin vatsaa"?  En halunnut valehdella - että et missään koska en ole varma siitä. Sanoin että "ehkä sinä olit jossain odotustilassa? Josta sinä voit vain muistaa koska sinulla on lyhyempi aika siitä kuin minulla" Se riitti vastaukseksi siihen kysymykseen. Sitten seurasi "kuka oli ensimmäinen ihminen maanpäällä" mä en lähtenyt tyrkyttää raamatullisia aatamia ja eevaa - vaan sanoin että sun täytyy itse ottaa selvää...

Jälkeenpäin olen miettinyt että sanoinko väärin? Silloin se tuntui oikealta. Tyttäreni pärjää koulussa oikein hyvin (ei siis ole tullut isäänsä) hän kertoi että yrittää lukiosta saada niin hyvät paperit että pääsisi helsinkiin lukemaan kosmologiaa, kvanttifysiikkaa, olikohan se fysikaalisia ilmiöitä.

En ole juurikaan patistanut häntä lukemaan olen kehunut että olet taitava käsistäsi, matematiikka sujuu loistavasti käytä lahjojasi.

Halusin kertoa edellisen koska minun mielestäni lapset opettaa vanhempiaan yhtä paljon elei enemmän kuin vanhemmat lapsiaan.

Mitenköhän tää liittyi taas aikaan? 😊

Mä rönsyilen ajatuksissani...sori.

Aika toki on muutoksen mittaamista. Mutta fyysikot eivät vieläkään oikein tiedä mitä se on.

Enqvist sanoi että ihminen ei ole täysin suunniteltu tähän maailmaan. Siis että ihminen on jotenkin kummallinen osa tätä maailmaa. Koska aika ei ole mitenkään ihmisestä kiinni. Se vain kulkee ja kulkee eikä välitä ihmisestä mitään.

Ennen alkuräjähdystä ei ollut aikaa eikä avaruutta. Sitä on hirveän vaikea kuvitella että ei ollut aikaa. Siis ei ollut mitään. Tietenkin se on iso kysymys että miten maailmankaikkeus sitten on voinut saada alkunsa tyhjästä. Se voi olla jokin kvanttifysiikan asia sitten.

Enqvist sanoi myös että aika voi olla illuusio.

Sitä miettii välillä että mikä ihminen sitten on tässä maailmassa? Siis jos maailma ei hirveästi piittaa meistä. Ja evoluution mukaan tämä on vain hengissä selviämistä ja suvun jatkamista. Nöyräksi vetää kyllä. Toisaalta sitähän elämä tuntuu olevankin, kamppailua. Luulen että siinä on se elämän ydin, kamppailussa.

Luulen että mielen perimmäinen rakenne ja ihmisen perimmäinen tarkoitus on jatkaa olemassaoloaan. Siis selviytymistä.

Nuo kipu asiat ovat vaikeita. Ja kokemusta on itselläkin aika paljon. Minä itse näen jotenkin urhoollisena välillä taistella vain niitä vastaan ja arvokkaana sen että kivuista huolimatta pystyy tekemään asioita. Toki on sitten niin pahoja kiputiloja ettei pysty.

Olennaisinta kaikessa on huomiokyvyn keskittäminen johonkin itselle tärkeään asiaan. Olen huomannut että välillä vaikka olisi kipuja, niin kun keskityn oikein kovasti johonkin kirjaan tai muuhun niin kipu lievittyy todella paljon ja voi hävitä kokonaan.

Varmasti haastavaa kosmologian opiskelu. On hyvä kun on lahjoja sellaiseen.

Se on varmaan niin että jokaisen tulee ottaa itse selvää uskon asioista tai vastaavista.

Itse olen tehnyt nyt elämästä simppeliä. Ja se on auttanut moneen asiaan. Ulkoilu ja lukeminen on ne asiat jotka auttavat paljon. Myös ihmisten tapaaminen.

Olen myös huomannut että haasteet elämässä tekevät välillä jopa hyvää. Kun voittaa itsensä ajoittain, niin elämästä voi tulla rikasta. Olen vain sitä mieltä että elämä on tavallaan peli ja sitä täytyy oppia pelaamaan, jos mielii päästä pitkälle...